Elämättä jäänyt elämä ja katkeruus siitä
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ap. ihan samat fiilikset. Ei sitä ymmärrä sellainen, joka on elänyt sen ns. normaalin nuoruuden.
Mikä on "normaali nuoruus"? Elinkö normaalin nuoruuden, kun olin koulukiusattu, köyhä, sairastellut 8-vuotiaasta asti, menettänyt perheenjäseniä, ollut onnettomuudessa? Monella on varmasti ollut parempi lapsuus ja nuoruus - mutta monella vielä paljon, paljon kurjempi. Asiat ovat kuin katsot niiden olevan. Hyväksy asiat tai koita muuttaa niitä. En ole kertaakaan katkeroitunut menneisyydestäni enkä syyttänyt huonoja lähtökohtia yhtään mistään. En minä nytkään ole rikas enkä terve, mutta olen tyytyväinen tähän pieneen elämääni, pieniin kuvioihini. Jos en olisi, pyrkisin kohti parempaa.
Miksi elämä pitäisi elää jonkun kaavan mukaan?
En voi kuvitella muuta kuin että ap on joko istunut elinkautisen tai maannut 20v koomassa. Muussa tapauksessa tämä ulina on täysin tapeetonta.
Täällä jatkuvasti velat toitottaa kuinka ihmiset pilaavat elämänsä hankkimalla lapsia ja vapaudennälkäiset kuinka ihmiset jumahtaa kiinni asuntovelkoihin ja kehnoihin parisuhteisiin. Sinulla ei ole mitään noista riesana, kaikki ovet auki. Kun huolehdit itsestäsi, 50+ vuotta elämää edessä. Jospa nostat itsesi pystyyn pikkuhuiljaa, ala tekemään asioita jotka hyväksi itsellesi. Surullista ajatella kuinka 25 vuotta itseä nuorempi on noin kyllästynyt elämäänsä. Kukaan muu ei sinua pysty potkimaan ylös masennuksesta ja itsesäälistä, potkaisepa itseäsi persuuksille ja ala pienin askelin liikkua kohti parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi elämä pitäisi elää jonkun kaavan mukaan?
Koska kukaan ei ole seppä syntyessään, sanotaan. Alku, keskikohta ja loppu - draaman kaari.
Tietenkin sekin, että enemmistö suomalaisista uskoo CV:n aukottomuuteen.
Elämää on vielä jäljellä. Turha uhriutua ja katkeroitua vielä kolmekymppisenä. Tutkimusten mukaan onnellisuus kasvaa iän myötä ja saman olen huomannut itsekin.
Miksi nuoret ette liity armeijaan?
Miksi että laita asioihin vauhtia. Netin äärellä se elämä jää elämättä.
Mulla samat fiilikset nyt yli kolmikymppisenä. 20 vuotiaana rakastuin korvia myöten, muutettiin aika äkkiä yhteen, kihlat, lapsi tulossa. Luulin että nyt elämä mallillaan, muuta ei tarvi. No siinäpä mies petti minkä kerkesi ja oli alkoholiongelma. Vuodet vieri ja yritin uskoa parempaan, olin tosi masentunut. Yritin erota, mies luikerteli tiensä aina takaisin. Yli kolmikymppisenä sain voimaa erota. Jäätiin lapsen kanssa kahden ja ajattelin että nyt elämä alkaa ja löydän tasa-arvoisen ja luotettavan parisuhteen, molemmin puolista rakkautta. Ei enää riitoja, huutoa, luottamuspulaa.
Elin villiä sinkkuelämää, aina ku lapsi isällään oli, kun juomiseltaan pystyi ottamaan. Ihastumisia koin, vapautta, mutta mitään en ole enää saavuttanut. Ja sinkkuna edelleen kolmen vuoden eron jälkeen. Katkerana seuraan ystävien perhe-elämää, miten onnellisia he ovat. Kaikki kannusti myös minua eroon, mutta nyt en enää kannustusta saa kun olen yksin, siis kahdestaan lapsen kanssa. Ei uutta suhdetta. Töissä vaan käyn ja vapaalla katselen telkkaria, kenenkään luona en jaksa käydä. Jos "lapsivapaata" juon vain suruuni. Exällä uusi suhde ja lapsikin ja minä niin halusin toisen lapsen johon hän ei suostunut, ei halunnut enää lapsia ja nyt teki uuden kanssa lapsen. Olen sillekin vielä vihainen. Miehet haluavat vain yhtä asiaa, exäkin vielä sen toivossa joskus yhteyttä ottaa. Tunnen itseni vain panopuuksi. Haluan perheen, mielenrauhan, haluaisin nauttia siitä mitä nyt on, mutta en pysty. Olen vihainen itsellenikin miten annoin ajan mennä niin hukkaan. Ehkä elän sinkkuna koko loppu elämän ja sitä en haluaisi. Olen katkera välillä kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi elämä pitäisi elää jonkun kaavan mukaan?
Ylimielistä sinulta. Ap kirjoitti, ettei ole kokenut mitään näistä: nuoruuden vapaudenhuuma, opiskelupaikan saaminen, opiskelijaelämä, ulkomaanmatkat, juhlat ystävien kanssa, tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia.
Eikö yhtään mitään näistä saa mielestäsi kokea, koska se olisi elämistä kaavan mukaan?
Miten itse olet elänyt?
Mulla on vakavat mielenterveysongelmat nielleet koko elämän. Nyt kolmekymppisenä olen alkanut toipua. En mä ole juuri elänyt, enkä oikein pärjää, mutta roikun nykyisin kynsin ja hampain kiinni jokaisessa mahdollisuudessa. Mulla on nyt edellytykset siihen elämähommaan. En enää koe pelottavia harhoja jatkuvasti, viimeiset pahat traumat pulpahti pinnalle pari vuotta sitten ja olen ehtinyt käsitellä nekin. En osaa olla sosiaalinen, ei ole koulutusta ja olen todella köyhä, mutta olen todella kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin tähän asti.
Olen huomannut, että pinnan alla moni on todella onneton. Jostain syystä tuntemattomat ihmiset tykkäävät puhua mulle. Joskus kävin istumassa baareissa ihan vaan nähdäkseni ihmisiä ja heidän kanssaan tuli juteltua. En oikein osaa olla kenellekään kateellinen mistään. Oman menneisyyteni takia osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Välillä iskee sellainen tunne, että olen hyödytöntä ihmisjätettä. Suren sen tunteen pois ja jatkan. Olen nyt menossa kuntouttavaan työtoimintaan. Se on mulle iso juttu, enkä malttaisi odottaa. Kavereita olen koittanut hankkia nettifoorumeilta. Yksinäisiä on nimittäin Suomi täynnä. En vain vielä jaksa oikein sellaista, enkä edes osaa. En tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään, ja tähän mennessä kokeilemani jutut on vaan tuntuneet pitkästyttäviltä. Joitain ihmisiä kuitenkin tapasin ihan livenä. Opettelen uusia juttuja, ne tuovat iloa elämään. Teen vaelluksia ja tykkään yöpyä luonnossa. Jaksan kävellä kauas rinkka selässä, ja Suomestakin löytyy todella hienoja paikkoja. Sellainen matkustelu ei paljoa rahaa vaadi.
Olo on kuin yhtäkkiä aikuisten maailmaan viskatulla kymmenvuotiaalla, mutta kyllä tämä tästä. Se vaatii omaa panosta. Uskon, että elän vielä ihan hyvää elämää. Näen paljon mahdollisuuksia. Kun ennen kaikki ovet oli kiinni, niin pienetkin valonpilkahdukset tuntuu upeilta.
Onnellisuus lähtee sisältä.
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan onnellisuus kasvaa iän myötä ja saman olen huomannut itsekin.
Ja sinä uskot, että se koskee sataprosenttisesti kaikkia ihmisiä? Mene kouluun ja ota selvää, mitä tutkimukset oikeastaan tarkoittavat.
Joku joskus sanoi, että saamme sellaisen puolison, millaisen itse koemme ansaitsevamme. Tämä ei tietenkään voi tarkoittaa alkuhuumaa, ei edes ensimmäisiä vuosia. Mutta jos itse ei arvosta itseään, sitä helposti jää pettämisen, juomisen ja väkivallankin täyttämään suhteeseen. Se on väärin sekä itseä että mahdolisia lapsia kohtaan.
Uusi suhde on mahdollinen kenelle vaan, mutta ensin pitää nostaa itsensä suosta: sanoa että minä olen arvokas, minä ansaitsen paremman. Ja sitten pitää itsekin olla niin kuin se unelmapuoliso: raitis, jos raittiin haluaa. Reilu ja ystävällinen, jos reilun ja ystävällisen haluaa.
Helppoa se ei ole, sitä en sano.
Mutta yksin kotona synkistelevä ja juova saa puolisokseen synkistelevän ja juovan ihmisen.
Helppoa: Käytä nyt kaikki jäljellä oleva aika (öbaut 50 vuotta) täällä aaveella tai suomi24:llä vinkumiseen ja ulinaan. Siitä sitä vasta onkin apua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
Ei ole koulutusta, ei ammattia/tutkintoa eikä työkokemusta. En pärjää koulussa, missään koulussa. Ilman työtä ei ole tarpeeksi rahaa, ilman rahaa ei eletä unelmia. Työelämään ei oteta neljäkymppista vastavalmistunutta jolla ei ole kokemusta mistään.
Ja mitä tulee ystäviin, niin sellaisia on vaikea saada enää tämän ikäisenä.
Ihan ensin on tärkeää katkaista tuo ajatusten kierre. Ajatukset synnyttävät huonoja tuntemuksia ja keho alkaa säestää. Kurja olo, uudet kurjat ajatukset, uudet kurjat tunteet - olet vain kierteessä ja sille voit tehdä jotain. Pyörivästä luupista on ensiksi murtauduttava ulos.
Kirjoita joka päivä ylös mitä ihan pientä olet tehnyt toisin. Vaikka kuinka pientä. Valitse asia jonka teet toisin, vaikka juttu tuntuisikin idioottimaiselta. Ja tarkastele ajatuksiasi kuin ulkopuolinen: jaahas, tämä ajatus tässä taas, mutta älä arvostele, totea vain. Aivosi alkavat vähitellen murtaa kehää. Neuroniverkot alkavat rakentua uudelleen.
Jatka sitkeästi, vaikka päässäsi kaikuisi kaiken turhuus. Jätä tässä kohtaa itsesi rauhaan. Uusia ajatuksia alkaa syntyä. Ennen kaikkea alat vähitellen nähdä ratkaisuja, olkoon nekin vaikka kuinka pieniä ensin.
En olisi uskonut että auttaa, mutta todellakin kannatti kokeilla. Ensin tuntui oudolle luopua toivottomuudesta, johon oli tarrannut kiinni. Toivottomuudesta voi tulla tuttu olotila, johon aivot kehittävät rippuvuuden :)
Entäpä jos toivottomuus on osa sinua? Mitä luot tilalle, jos ensinnäkin koet vastenmieliseksi ulkopuolelta tulevan self-help -tuputuksen ja uudelleen itsensä rakentamisen, koska sen VOI nähdä moraalisesti arveluttavana toimintana (=indoktrinaatio). Asenneongelma, vaikka ongelma onkin tuputuksen kohteelle moraalinen?
Jokainenhan saa valita kuinka elämänsä elää. Jos haluaa kokea identiteetikseen masentuneisuuden ja toivottomuuden niin go for it, sen jälkeen kun on täysi-ikäinen ei sitä muut voi pakolla yrittää muuttaa. Apua on turha tyrkyttää ihmiselle joka muutosta ei halua. Tahto ja aivojen totutut mallit ovat kaksi eri asiaa. Olen alkoholisti, mutta raitis sellainen, opetin aivoni olemaan haluamatta alkoholia kun lopetin juomisen. Vähän aikaa aivot huusivat lisää viinaa, mutta tottuivat uuteen olotilaan ja mielihyväntunteita tulee ihan normaalisti kaikesta muusta. Negatiivisesta ajattelusta on tutkimuksissa havaittu kyettävän pääsemään eroon ihan aivoja opettamalla, löytyy uudet hermostoyhteydet jotka toimivat harjoittelun jälkeen yhtä tehokaasti kuin ne vanhat negatiiviset. Mutta tuota muutosta pitää itse haluta, muuten voi rauhassa jatkaa masennusta/juomista eikä ulkoatyrkytetty apu todellakaan auta.
Älä anna iän haitata, se on vaan numeroita. Minullakin "elämä alkoi" vasta noin 28-vuotiaana, kaikki sitä ennen oli harmaata ja kurjaa. Aluksi surkuttelin sitä kun kaikki muut ovat kokeneet kaikkea ja minä en mitään, mutta ei se asia suremalla muutu.
Ap, osaan jollakin tasolla samaistua sinuun. Tosin minulla on ollut perhe jo nuoresta, mutta lähdin opiskelemaan yliopistoon vasta 35-vuotiaana. 40-vuotiaana valmistuin erityispedagogiikasta ja nyt olen työskennellyt erityisopettajana ala-asteella pari vuotta. Ennen tätä en ollut ollut työelämässä juurikaan, vaan kotiäitinä, eli se CV oli melkeinpä tyhjä. Lukionkin kävin iltakouluna vasta aikuisena.
Mitkä unelmat ja haaveet ovat sinulle tärkempiä? Itse sanoisin, että sinun kannattaa laittaa opiskelu etusijalle. Työ normalisoi elämää. Mieti mitkä ammatit ja työt sinua kiinnostaa ja mitkä olisivat myös realistisia. Esim. sosiaalialalla on kova työntekijäpula. Ei kannata tässä iässä enää opiskella kortistoon. Ystäviä saa esim. harrastusten parista, itse hommasin koiran muutama vuosi sitten ja tadam, treeneistä olen saanut paljon kavereita ja pari ihan oikeaakin ystävää, joiden kanssa treenataan, käydään leirellä, tapahtumissa ja tietenkin ihan vain metsissä ulkoilemassa. Sosiaalinen elämä on aika aktiivista nykyisin.
Katkeroitua ei kannata. Jokaisella on elämässä vaikeuksia ja jokainen murehtii asioita jotka olisi voinut tehdä toisin. Mutta eilistä ei voi muuttaa, tätä päivää ja huomista voi. Olet oikeasti vielä nuori ja voit tehdä mitä vain, saada perheen, ammatin, työpaikan, ystäviä, matkustella. Ei se elämä ole vielä ohitse tuossa iässä, ei edes puolessa välissä.
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Mullakin meinas jäädä elämättä, koska olin teininä siveyden sipuli, joten vietin teini-ikäni 25v:nä. Noloa, mutta hauskaa oli. Ja kätevää, kun oli omillasn asuva ja täysi-ikäinen. Sullakaan ei ole vielä liian myöhäistä pitää hauskaa, pitää vaan uskaltaa uskaltaa! XD
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vakavat mielenterveysongelmat nielleet koko elämän. Nyt kolmekymppisenä olen alkanut toipua. En mä ole juuri elänyt, enkä oikein pärjää, mutta roikun nykyisin kynsin ja hampain kiinni jokaisessa mahdollisuudessa. Mulla on nyt edellytykset siihen elämähommaan. En enää koe pelottavia harhoja jatkuvasti, viimeiset pahat traumat pulpahti pinnalle pari vuotta sitten ja olen ehtinyt käsitellä nekin. En osaa olla sosiaalinen, ei ole koulutusta ja olen todella köyhä, mutta olen todella kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin tähän asti.
Olen huomannut, että pinnan alla moni on todella onneton. Jostain syystä tuntemattomat ihmiset tykkäävät puhua mulle. Joskus kävin istumassa baareissa ihan vaan nähdäkseni ihmisiä ja heidän kanssaan tuli juteltua. En oikein osaa olla kenellekään kateellinen mistään. Oman menneisyyteni takia osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Välillä iskee sellainen tunne, että olen hyödytöntä ihmisjätettä. Suren sen tunteen pois ja jatkan. Olen nyt menossa kuntouttavaan työtoimintaan. Se on mulle iso juttu, enkä malttaisi odottaa. Kavereita olen koittanut hankkia nettifoorumeilta. Yksinäisiä on nimittäin Suomi täynnä. En vain vielä jaksa oikein sellaista, enkä edes osaa. En tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään, ja tähän mennessä kokeilemani jutut on vaan tuntuneet pitkästyttäviltä. Joitain ihmisiä kuitenkin tapasin ihan livenä. Opettelen uusia juttuja, ne tuovat iloa elämään. Teen vaelluksia ja tykkään yöpyä luonnossa. Jaksan kävellä kauas rinkka selässä, ja Suomestakin löytyy todella hienoja paikkoja. Sellainen matkustelu ei paljoa rahaa vaadi.
Olo on kuin yhtäkkiä aikuisten maailmaan viskatulla kymmenvuotiaalla, mutta kyllä tämä tästä. Se vaatii omaa panosta. Uskon, että elän vielä ihan hyvää elämää. Näen paljon mahdollisuuksia. Kun ennen kaikki ovet oli kiinni, niin pienetkin valonpilkahdukset tuntuu upeilta.
Onnellisuus lähtee sisältä.
Hieno kirjoitus!
Luin vähän aikaa sitten jutun vanhemmanpuoleisesta naisihmisestä, joka oli lähtenyt Englantiin au pairiksi. Ajattelin, kuinka hienoa oli häneltä uskaltaa vielä heittäytyä vähävaraisena matkustamaan jne. Itsekin lähtisin, jos ei olisi lapsia ja muuta.
Olen kuullut myös juttuja jostain hipeistä, jotka ovat menneet kengännauhabudjetilla Goalle tai muualle Intiaan. Suomalainen vähävarainen onkin siellä ihan ok-toimeentuleva. He siis nostivat matkan ajalta suomalaisia tukia ja olivat matkalla kelalta ym salaa... En itse väärinkäyttäisi tukia noin, mutta en nyt halua myöskään arvostella toisten valintoja.
Entäpä jos toivottomuus on osa sinua? Mitä luot tilalle, jos ensinnäkin koet vastenmieliseksi ulkopuolelta tulevan self-help -tuputuksen ja uudelleen itsensä rakentamisen, koska sen VOI nähdä moraalisesti arveluttavana toimintana (=indoktrinaatio). Asenneongelma, vaikka ongelma onkin tuputuksen kohteelle moraalinen?