Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Elämättä jäänyt elämä ja katkeruus siitä
15.09.2016 |
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Kommentit (104)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit tehdä noita kaikkia missaamiasi vaikka 80-vuotiaana. Sulje av ja ANNA PALAA!
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vakavat mielenterveysongelmat nielleet koko elämän. Nyt kolmekymppisenä olen alkanut toipua. En mä ole juuri elänyt, enkä oikein pärjää, mutta roikun nykyisin kynsin ja hampain kiinni jokaisessa mahdollisuudessa. Mulla on nyt edellytykset siihen elämähommaan. En enää koe pelottavia harhoja jatkuvasti, viimeiset pahat traumat pulpahti pinnalle pari vuotta sitten ja olen ehtinyt käsitellä nekin. En osaa olla sosiaalinen, ei ole koulutusta ja olen todella köyhä, mutta olen todella kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin tähän asti.
Olen huomannut, että pinnan alla moni on todella onneton. Jostain syystä tuntemattomat ihmiset tykkäävät puhua mulle. Joskus kävin istumassa baareissa ihan vaan nähdäkseni ihmisiä ja heidän kanssaan tuli juteltua. En oikein osaa olla kenellekään kateellinen mistään. Oman menneisyyteni takia osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Välillä iskee sellainen tunne, että olen hyödytöntä ihmisjätettä. Suren sen tunteen pois ja jatkan. Olen nyt menossa kuntouttavaan työtoimintaan. Se on mulle iso juttu, enkä malttaisi odottaa. Kavereita olen koittanut hankkia nettifoorumeilta. Yksinäisiä on nimittäin Suomi täynnä. En vain vielä jaksa oikein sellaista, enkä edes osaa. En tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään, ja tähän mennessä kokeilemani jutut on vaan tuntuneet pitkästyttäviltä. Joitain ihmisiä kuitenkin tapasin ihan livenä. Opettelen uusia juttuja, ne tuovat iloa elämään. Teen vaelluksia ja tykkään yöpyä luonnossa. Jaksan kävellä kauas rinkka selässä, ja Suomestakin löytyy todella hienoja paikkoja. Sellainen matkustelu ei paljoa rahaa vaadi.
Olo on kuin yhtäkkiä aikuisten maailmaan viskatulla kymmenvuotiaalla, mutta kyllä tämä tästä. Se vaatii omaa panosta. Uskon, että elän vielä ihan hyvää elämää. Näen paljon mahdollisuuksia. Kun ennen kaikki ovet oli kiinni, niin pienetkin valonpilkahdukset tuntuu upeilta.
Onnellisuus lähtee sisältä.
Joku jo tuossa kommentoi, mutta pakko kommentoida uudestaan: Hirveän hiieno kirjoitus omannäköisestä tiestä ja toivosta, uskalluksesta ja siitä, että riittää itselleen. Kun tällaisen lukee, muistaa taas, miten hirvittävän turhaa on verrata itseään normeihin ja toisten saavutuksiin. <3
Jos olisit viiskymppinen, tuon ymmärtäisi. Ja silloinkin ehtisit aloittaa vielä. Mutta 30v sullahan on suurin osa elämästä EDESSÄ.
Missään ei kenellekään anneta lupausta, että elämä olisi täydellistä tai että se menisi niinkuin olet mielessäsi fantasioinut. Jos olet menettänyt asioita joita olisit halunnut saada itsellesi, sure, mitä menetit. Ja hyväksy. Näin pääset irti menneestä.
MItä kauemmin mietit elämän epäreiluutta, sitä mitä olisit halunnut saada ja mitä et saanut ja katkeroinud niistä, sitä enemmän vuosia tulet myös menettämään.
Vastuu ja valinta on sun. On paljon helpompaa jäädä märehtimään asioita ja miettiä mitä elämä tai muut ihmiset ovat sulle velkaa tai aiheuttaneet sulle, kuin ottaa vastuu omasta elämästään. Mut se on ainut vaihtoehto, jos haluaa elää. Jos et ota vastuuta siitä, että joka hetki SINÄ ITSE VALITSET mitä elämääsi haluat, menetätä loppuelämäsikin ja märiset kunnes kuolema korjaa. Olet selvästi luonut jonkinlaisen vision siitä, millainen elämä sulle olis kuulunut- ja nyt olet pettynyt kun ei se taivaasta laskeutunutkaan eteesi... Mut jos otat vastuun, voit tehdä pikkuhiljaa valintoja, joilla muutat elämääsi semmoiseksi kuin sen haluat olevan. Ylipäätään se oma aikuinen elämä pitää luoda itse, siinä on vastoinkäymisiä, pettymyksiä jne. Ja kun teet itse valintoja, paljon myös iloa ja merkityksiä. Tilanne on siis omissa käsissäsi. Kunnes sairastut niin, ettet voi enää valita juuri mitään. Tai kuolet.
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
70 vuotta aikaa murehtia elämätöntä elämää veikkaan mä. 100 menee rikki 1985 syntyneeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30 vuotta sitten synnytin yksinhuoltajana vammaisen lapsen. Olin silloin nuori - nuorempi kuin sinä ap nyt - ja ajattelin, että elämäni on ohi. Jostain kuitenkin eteeni osui aforismi: "Kenties elän niin kauan, että kaivaten muistan tätä murheeni aikaa." Silloin ajattelin, että ihan bullshittiä. Vaan kuinka väärässä olinkaan!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeilemalla, elämällä, vuorovaikutuksella muiden kanssa oppii itsestään ja varmasti jossakin kohtaa huomaa mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. Etkä kertonut missä koulussa et ollut hyvä, kuitenkin maailma on koulutuksia täynnä. Myy vaikka tarpeettomia tavaroita kotoa pois ja lähde niillä rahoilla reissuun näin alkajaisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vakavat mielenterveysongelmat nielleet koko elämän. Nyt kolmekymppisenä olen alkanut toipua. En mä ole juuri elänyt, enkä oikein pärjää, mutta roikun nykyisin kynsin ja hampain kiinni jokaisessa mahdollisuudessa. Mulla on nyt edellytykset siihen elämähommaan. En enää koe pelottavia harhoja jatkuvasti, viimeiset pahat traumat pulpahti pinnalle pari vuotta sitten ja olen ehtinyt käsitellä nekin. En osaa olla sosiaalinen, ei ole koulutusta ja olen todella köyhä, mutta olen todella kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin tähän asti.
Olen huomannut, että pinnan alla moni on todella onneton. Jostain syystä tuntemattomat ihmiset tykkäävät puhua mulle. Joskus kävin istumassa baareissa ihan vaan nähdäkseni ihmisiä ja heidän kanssaan tuli juteltua. En oikein osaa olla kenellekään kateellinen mistään. Oman menneisyyteni takia osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Välillä iskee sellainen tunne, että olen hyödytöntä ihmisjätettä. Suren sen tunteen pois ja jatkan. Olen nyt menossa kuntouttavaan työtoimintaan. Se on mulle iso juttu, enkä malttaisi odottaa. Kavereita olen koittanut hankkia nettifoorumeilta. Yksinäisiä on nimittäin Suomi täynnä. En vain vielä jaksa oikein sellaista, enkä edes osaa. En tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään, ja tähän mennessä kokeilemani jutut on vaan tuntuneet pitkästyttäviltä. Joitain ihmisiä kuitenkin tapasin ihan livenä. Opettelen uusia juttuja, ne tuovat iloa elämään. Teen vaelluksia ja tykkään yöpyä luonnossa. Jaksan kävellä kauas rinkka selässä, ja Suomestakin löytyy todella hienoja paikkoja. Sellainen matkustelu ei paljoa rahaa vaadi.
Olo on kuin yhtäkkiä aikuisten maailmaan viskatulla kymmenvuotiaalla, mutta kyllä tämä tästä. Se vaatii omaa panosta. Uskon, että elän vielä ihan hyvää elämää. Näen paljon mahdollisuuksia. Kun ennen kaikki ovet oli kiinni, niin pienetkin valonpilkahdukset tuntuu upeilta.
Onnellisuus lähtee sisältä.
Joku jo tuossa kommentoi, mutta pakko kommentoida uudestaan: Hirveän hiieno kirjoitus omannäköisestä tiestä ja toivosta, uskalluksesta ja siitä, että riittää itselleen. Kun tällaisen lukee, muistaa taas, miten hirvittävän turhaa on verrata itseään normeihin ja toisten saavutuksiin. <3
Kiitos molemmille kommentoijille. :) Ei elämän arvoa kannata mitata ulkoisilla saavutuksilla. Itse elin lapsuuteni kodissa, jossa kulissit oli tärkein asia. Elämä näytti ulospäin hienolta, mutta se oli ihan sairasta teatteria. Kukaan ei voinut luottaa kehenkään. Kaikkea heikkoutta käytettiin hyväksi jotenkin. Sitten suurieleisesti vannottiin, miten rakastetaan. Kissakaan ei pystynyt rentoutumaan siinä kodissa. Se oli kylmää ja köyhää elämää. Epäonnistunutta elämää, vaikkakin jos vanhemmiltani kysyisi, se epäonnistuja olisin minä.
Ei sillä ulkopuolella ole väliä. Maailma on suuri, ja ihminenkin on kummallisen suuri. Lämpö on tärkeää ja jokainen lämmittää itse itsensä. Usein sitä ei huomaa, miten vapaita me ollaan. Joskus luin lehdestä jutun mummosta, joka tykkäsi kiivetä puihin ja laulaa. Aika moni pystyisi kiipeämään puuhun ja siellä istuessa asiat saattaa yhtäkkiä näyttää erilaisilta. Myöskin päivä, jona kiipesi puuhun, jää ehkä mieleen hitusen rikkaampana kuin se olisi muuten jäänyt. On paljon mahdollisuuksia, jotka eivät vain tule mieleen kovin usein tai koskaan. Ehkä vasta, kun ei pysty kiipeämään puuhun, ajattelee, että olisi oikeastaan aika kovasti halunnut tehdä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vittuako sinne taustapeiliin tuijotat?
Elämä on edessä.
Juurikin näin! :)
Mistä sitä sitten saa rohkeutta siihen elämiseen? Itselläni on kyllä paljon elämää takana, mutta nyt on tullut sellainen vaihe, että ei oikein uskalla elää. Kaikki valinnat tuntuvat vain turhilta ja hölmöiltä tyyliin "mitä minäkin vanha nainen mihinkään treffeille lähtisin" tai "ihan hyvä työpaikkahan tämä on, en minä kuitenkaan missään muualla edes pärjäisi". Tällaisten asioiden kanssa on tullut kamppailtua viime aikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen nyt 40+ ja kolmikymppisestä asti olen tuntenut, että elämä on ohitse ja mikään ei enää ole tekemisen arvoista. Tähän on johtanut kaksi irrationaalista ajatusta, joita en vieläkään ole saanut karistettua, vaikka olen tullut niistä tietoisksi. Ensimmäinen ajatus on, että minun ei ole lupa tehdä ihan tavallisia asioita joita muut ihmiset tekevät, tai edes haaveilla niistä. Toinen ajstus on, että asioiden tekemiselle on vain yksi oikea aika ja se mikä silloin jää tekemättä, ei myöhemmin ole enää luvallista/soveliasta/aitoa/merkityksellistä tms.
Olen koettanut eritellä näiden taustalla olevia tunteita ja päälimmäiseksi on noussut häpeä ja pelko. Otetaan esimerkiksi interrail, jollaisella en koskaan ole ollut. Nuorena, jolloin reilaamaan yleensä mennään, en sitä tehnyt koska vanhemmillani ei ollut rahaa ja kesätyörahojen käyttö tällaiseen olisi ollut itsekästä (häpeä). Oli myös turvattomuutta siitä miten pääsen kotiin jos esim. sairastun tai tulen ryöstetyksi (pelko).
Häpeä ja pelko eivät ole poistuneet, mutta niiden syyt ovat muuttuneet:
- Häpeän matkustamisen itsekkyyttä, koska vanhempani ja sisarukseni eivät pääse siitä osalliseksi.
- Häpeän "yli-ikäisyyttäni", että minua oudoksutaan nuorten reilimatkustajien ja hostelleissa asujien joukossa.
- Pelkään, että matkustamiseen menevät rahat olisivat suurempaan tarpeeseen säästettynä mahdollisen työttömyyttä varalta.
- Pelkään pettymystä, että kokemus ei näin keski-ikäisenä olekaan samalla tavalla merkityksellinen kuin se olisi ollut teininä tai nuorena aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.
Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä määrittele elämäsi arvoa joidenkin yhteiskunnan asettamien "hyvän nuoruuden" piirteiden kautta. Vaikka eläisi erilaisen elämän kuon keskivertoihannekansalainen, se voi silti olla hyvää ja onnellista elämää.
Olen 29-vuotias ja mieheni muutaman vuoden vanhempi. Moni varmaan ajattelee, että minä ja mieheni emme eläneet nuoruuttamme kunnolla. Emme juoneet, bilettäneet ja menimme naimisiin hieman yli 20-vuotiaina. Matkusteluakin on tullut harrastettua harvakseltaan ja kohteet ovat olleet aika tavallisia(ruotsi, viro, välimerenmaat), eivät mitään eksoottisia kaukomaita.
Koulutus löytyy molemmilta, mutta minä en ole juuri kodinulkopuolisia töitä ehtinyt tekemään kun lapsia on meille siunaantunut tähän ikään mennessä 5. Olen siis monenmielestä miehelleni lompakkoloinen ja yhteiskulle turha jäsen, kun olen kotiäiti. :)
Päivääkään en silti elämästäni vaihtaisi pois ja tunnen suurta kiitollisuutta asioista jotka elämässämme ovat hyvin.
Sitäpaitsi 30-vuotias ei ole vanha! Ehdit vielä vaikka mitä! Harrastaa, opiskella(miten olisi amis jos korkeakouluhin ei pääse? Sieltä valmistuukin nopeammin), löytää rakkauden... Jos olet ujo, netti tarjoaa mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin!:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi elämä pitäisi elää jonkun kaavan mukaan?
Ylimielistä sinulta. Ap kirjoitti, ettei ole kokenut mitään näistä: nuoruuden vapaudenhuuma, opiskelupaikan saaminen, opiskelijaelämä, ulkomaanmatkat, juhlat ystävien kanssa, tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia.
Eikö yhtään mitään näistä saa mielestäsi kokea, koska se olisi elämistä kaavan mukaan?
Miten itse olet elänyt?
Ohiksena: osa noista on minultakin jäänyt kokematta mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Asenne ratkaisee eikä elämänpolku nyt vaan ole vakio tai suoraan Cosmon lehdilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.
Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.
Menin yliopistoon 32-vuotiaana, mutta varmasti olisin selvinnyt siitä vielä vuotta myöhemminkin. Itseä ei kännisekoilut viehätä, mutta kyllä niitä näyttävät viisikymppisetkin harrastavan (ainakin täällä pääkaupunkiseudulla). Tinderkin on täynnä nimenomaan niitä juoksijoita, joilla ei ole aikeita vakiintua.
Ainahan sitä voi keksiä itselleen vaikka mitä tekosyitä katkeroitua, mutta silloinkin on hyvä tiedostaa, että omassa päässä ne kahleet ovat.
Itse olen samanikäinen kanssasi ja olen kokenut monia noista asioista, joista koet jääneesi paitsi. Itse tunnen masennuksen ja tyhjyyden tunnetta, koska mikään ei oikein enää tunnu miltään, kun niin moni asia on jo koettu.
Sinulla on kaikki uusi ja mahtava vielä kokematta! Muistan ensimmäisen kaukomatkani eikä mikään matka ole enää sen jälkeen tuntunut samalta. Aikaa sinulla on vielä vaikka kuinka. Opiskellutkin olen paljon ja ensimmäinen fuksivuosi on ihana, vaikka sen tekisi viiskymppisenä. Näin moni vanhempi opiskelukaveri ainakin väitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.
Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.
Minä alan lähestyä 30 vuotta, mutta en ole ajatellut biletystä lopettaa ainakaan vielä vuosiin, koska biletys on sen verran hauskaa. Biletyshän ei tarkoita välttämättä sitä, ainakaan kaikille ihmisille, että pitäisi itsensä oksennushumalaan asti juoda ja kännisekoilla toisten edessä. Lastenhankinta kiinnostaa niin vähän, että asiaa en ole oikeastaan edes ajatellut. On vain niin monta muuta asiaa tällä hetkellä etusijalla, kuten harrastukset ja maailman näkeminen. Tuota kautta voi myös löytää niitä ystäviä.
"Villin nuoruuden" osalta, jos sitä siksi voi sanoa, en ole ajatellut menojalkaani hidastaa ollenkaan vielä vuosiin. Ne, jotka epäilevät, ettei energia riitä, niin siihen vastaan, että voi kuulkaa, sitä energiaa riittää helposti ainakin vielä vuosiksi eteenpäin. Tuolta osalta käännän ainostaan nupit kaakkoon.
Yliopistoon en ole suunnitellut enää 33-vuotiaana meneväni, ainakaan tämänhetkisten suunnitelmieni mukaan, mutta en suinkaan ikäni vuoksi, vaan siksi, koska olen toiselta alalta jo valmistunut ja ala tuntuu täysin oikealta. Talonrakennusta en ole vielä suuren liikkuvuuden vuoksi ajatellut, koska nykyään työpaikat ja työllisyystilanteet vaihtuvat sellaista vauhtia paikasta toiseen, että mihin sitä loppujen lopuksi uskaltaa paikalleen asettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.
Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.
Jep, olen kyllä samaa mieltä noista. Monia asioita voi toki kokea vanhemmallakin iällä mutta ne eivät kuitenkaan välttämättä ole aivan sama asia, kun ajatusmaailma tuppaa olemaan vanhempana hieman erilainen kuin vaikkapa kaksikymppisenä. Mutta ei se silti tarkoita, että elämä olisi ohi ja kannattaisi katkeroitua. Nuoruutta ei valitettavasti saa takaisin mutta tulevaisuuden voi vielä vaikuttaa.
Alue: Aihe vapaa
Juuri näin! Sinulla on aikaa tehdä ja kokea vielä vaikka mitä! Voit edelleen opiskella, ja interrailit, tuparit, opiskelijabileet ym. ovat useimmiten ylimainostettuja. Arvosta itseäsi ja elä oman näköistäsi elämää! Jokainen on arvokas.