Lue keskustelun säännöt.
Puolisoni ei kestä sairauttani
05.09.2016 |
Naljailut ja epäasialliset kommentit voitte unohtaa. Oikeasti kaipaan vertaistukea kenties samassa tilanteessa olevilta.
Itse kyllä pärjään sairauteni kanssa, välillä on parempia jaksoja, välillä huonompia. Sairauteni ei johda kuolemaan vaan varjostaa elämääni niin kauan kuin ylipäätään elän.
Puolisoa kiukuttaa, että suunnitelmat kaatuvat, huonomman jakson ajankohtaa kun ei voi ennustaa.
Esim. olen ostanut liput ensi-iltaan puoli vuotta sitten. Kun h-hetki koittaa, en pystykään lähtemään. Itseäni harmittaa mutta sopeudun tilanteeseen, puoliso päästää höyryt ulos jälkikäteen, haukkuu minut maanrakoon. Olen ehdottanut sopeutumisvalmennuskurssia,
josta erityisesti hän hyötyisi, ei suostu lähtemään.
Olen antanut mahdollisuuden lähteä suhteesta, jos hän sitä oikeasti haluaa. Mielestäni avioliittokin perustuu vapaaehtoisuuteen, ketään ei voi pakottaa siihen. Yritän reflektoida, ajatella, miltä hänestä tuntuu. Silti koen hänen ajoittain rajut purkauksensa minua kohtaan aika kohtuuttomiksi.
Minä en valinnut sairauttani eikä sitä voida parantaa. Yritän kaikin tavoin huonoina hetkinä olla valittamatta tai kuormittamasta puolisoani. Hänen tapansa reagoida kuitenkin satuttaa minua. Hän muuttuu entistä kovemmaksi esim. arjen pienissä asioissa. Ei puhu, kattaa aamiaisen vain itselleen. Empatiakykyä ei tunnu olevan, no en minä sitä kerjääkään, mutta aika kohtuutonta on saada sättimisryöppy niskaansa, kun itse olen ollut pari päivää lähes toimintakyvytön ja kaiken lisäksi paras ystävä on yrittänyt viikonlopun aikana itsemurhaa.
Rakastan puolisoani. Aina silloin kun sairaudestani on parempi vaihe, elämä hymyilee, parisuhde kukoistaa, hän huomioi minut. Kun itselläni tulee haasteellisempi kausi sairaudessani, puolison käytös muuttuu ala-arvoiseksi.
Niin, mitähän ihmettä tässä tilanteessa tekisin. Yritän olla välittämättä hänen purkauksistaan mutta useana iltana olen itkenyt itseni uneen.
Kommentit (64)
Meillä on melkein sama juttu, mutta itse sairastan haavaista paksusuolentulehdusta. Huonoina kausina en voi poistua melkeinpä ollenkaan kotoa, joten sovittuja menoja peruuntuu väkisinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on apävakaa persoonalliisuus sekä masennus. Tähän kuuluu siis pahoja masennusjaksoja, haluaisin vain nukkua, en kykene mihinkään, hermostun pienestäkin, talvet on niitä pahimpia. Kuolemantoive on ollut taas koko syksyn ja nyt olen omassa rauhassa alkanut tehdä sen eteen asioita, eli en pelkästeen toimi enää silloin kun olen siinä raivotilassa vaan ns.normaaleina hetkinä yritän hoitaa asiaa eteenpäin ja valmistelen lähtöäni. En tiedä, onko totta ja tarkoittaako mieheni tätä, mutta sanoo aina näinä minun sekoamiskertoina että "tee palvelus ja tapa itsesi". Eli pyörät ns.pyörimässä kun kumppanikin sitä nyt toivoo koska ei enää jaksa. On myös sanonut että on minun kanssani säälistä koska hänkin tietää miten avuton ihminen olen ja en selviä elämässä enää yksin. Sairaus ollut niin kauan kuin muistan. Minun raivokohtaukset pienistäkin kärjistyvät usein siihen että mies käy käsiksi, ei koskaan ole lyönyt mutta muuten käyttäytyy väkivaltaisesti (heittelee lattialle, repii hiuksista, on myös joskus kuristanut) ja niin hassua kuin se onkin, ymmärrän hänrä ja jotenkin sairaalla tavalla oikeutan tuon hänelle. Hän on katsonut tätä nyt pian 20vuotta. Tänään viimeksi aloin paiskomaan tavaroita ja mies tuli ja heitti minut maahan ja sanoi että hänen tekisi mieli potkiä minut sairaalakuntoon. Myös pamautti otsallaan minun otsaani ihan täysiä. Järkevin olisi varmasti erota mutta en tule selviämään yksin koska olen rakentanut mitättömän elämäni miehen ympärille, minulla ei ole ketään hänen lisäksi tai tukiverkkoja, ystäviä, sukulaisia tms. Olen ihan yksin. Minulla myös omaisuutta enemmän ja meillä ei avioehtoa eli menetän puolet kaikesta ja en tule selviämään tässä tapauksessa taloudellisesti jos eroamme. En halua katsoa sitä korttia, elämä on kärsimystä vielä enemmän jos jään yksin. Minä todella haluan pois täältä ja se vituttaa eniten kun ei ole vain kanttia mennä junan alle tms helppoa. Yritän nyt päästä tästä kärsimyksestä sellaisella tavalla, ettei minua pelota lähtö sitten niin paljon kun tietää ettei satu ja se käy nopeasti vain nukahtamalla.
Eli kyllä, on todellakin kokemusta kun puoliso ei ymmärrä sairautta. Ei ymmärrä että tämä on sairaus siinä kuin vaikka syöpä. Ei kuulemma ole, olen vain vit*umainen ja teen tämä tahalleni. Ja älkää kysykö, miksi hän ei ole jo lähtenyt ja jättänyt tätä helvettiä taakseen, en todellakaan tiedä.
Mä seurustelin reilu parikymppisenä miehen kanssa, jolla oli krooninen suolistosairaus. Ja käyttäydyin valitettavasti juuri niin kuin miehesi. Tai no, en haukkunut poikaystävääni ja autoinkin kyllä, mutta ärsyynnyin ihan kamalasti. Olin nuori ja hyvin epäkypsä. Koin, että elämäni meni hukkaan ja että olin myös tuon sairauden vanki. En osannut elää omaa elämääni, vaan jämähdin miehen kanssa neljän seinän sisälle sairastamaan.
Viimeinen niitti oli, kun mies joutui aloittamaan lääkityksen, jonka ajaksi vauvan yritys piti laittaa tauolle. Minä ja minun napani...
Kuten sanoin, olin hyvin epäkypsä ja elin elämääni toisen kautta. Nyt melkein 20 vuotta myöhemmin ajattelen eri tavalla. Jos nykyinen puolisoni sairastuisi, osaisin varmasti käsitellä asian paremmin. Lisäksi rakkauteni on syvempää ja aikuismaisempaa, joten ero ei tulisi edes kysymykseen.
En tiedä, onko tästä sinulle apua. Omalla nimelläni en kehtaisi tätä edes kertoa. Et ansaitse miehesi haukkuja. Oikeasti mies on tässä se, joka toimii väärin. Hänellä on toki oikeus omiin tunteisiinsa, mutta hänen pitäisi pystyä käsittelemään niitä muilla tavoin. Lähtisikö hän pariterapiaan? Jos hänen on vaikea lähteä apua hakemaan yksin.
.... siis lajitella mitään....