Lue keskustelun säännöt.
Puolisoni ei kestä sairauttani
05.09.2016 |
Naljailut ja epäasialliset kommentit voitte unohtaa. Oikeasti kaipaan vertaistukea kenties samassa tilanteessa olevilta.
Itse kyllä pärjään sairauteni kanssa, välillä on parempia jaksoja, välillä huonompia. Sairauteni ei johda kuolemaan vaan varjostaa elämääni niin kauan kuin ylipäätään elän.
Puolisoa kiukuttaa, että suunnitelmat kaatuvat, huonomman jakson ajankohtaa kun ei voi ennustaa.
Esim. olen ostanut liput ensi-iltaan puoli vuotta sitten. Kun h-hetki koittaa, en pystykään lähtemään. Itseäni harmittaa mutta sopeudun tilanteeseen, puoliso päästää höyryt ulos jälkikäteen, haukkuu minut maanrakoon. Olen ehdottanut sopeutumisvalmennuskurssia,
josta erityisesti hän hyötyisi, ei suostu lähtemään.
Olen antanut mahdollisuuden lähteä suhteesta, jos hän sitä oikeasti haluaa. Mielestäni avioliittokin perustuu vapaaehtoisuuteen, ketään ei voi pakottaa siihen. Yritän reflektoida, ajatella, miltä hänestä tuntuu. Silti koen hänen ajoittain rajut purkauksensa minua kohtaan aika kohtuuttomiksi.
Minä en valinnut sairauttani eikä sitä voida parantaa. Yritän kaikin tavoin huonoina hetkinä olla valittamatta tai kuormittamasta puolisoani. Hänen tapansa reagoida kuitenkin satuttaa minua. Hän muuttuu entistä kovemmaksi esim. arjen pienissä asioissa. Ei puhu, kattaa aamiaisen vain itselleen. Empatiakykyä ei tunnu olevan, no en minä sitä kerjääkään, mutta aika kohtuutonta on saada sättimisryöppy niskaansa, kun itse olen ollut pari päivää lähes toimintakyvytön ja kaiken lisäksi paras ystävä on yrittänyt viikonlopun aikana itsemurhaa.
Rakastan puolisoani. Aina silloin kun sairaudestani on parempi vaihe, elämä hymyilee, parisuhde kukoistaa, hän huomioi minut. Kun itselläni tulee haasteellisempi kausi sairaudessani, puolison käytös muuttuu ala-arvoiseksi.
Niin, mitähän ihmettä tässä tilanteessa tekisin. Yritän olla välittämättä hänen purkauksistaan mutta useana iltana olen itkenyt itseni uneen.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole mielisairaus vaikka aivoista onkin kyse. Sain aivovamman auto-onnettomuudessa. Väsymys iskee toisinaan kuin säkki päälle, tai sitten aivorungosta lähtee nykimisiä, jolloin kävely, puhe, käsien hienomotoriikka ym. on vaikeaa.
Aika jännää että jotkut jaksavat trollailla alkoholismilla ja mielisairaudella, no se nyt vaan kertoo kommentoijien ilkeydestä.
Niin ja lääkkeillä en pysty tekemään itsestäni toimintakuntoista. Lepo auttaa.
Ero - juu, ihan varteen otettava vaihtoehto varmaan, jos se olisi toiveena tai tavoitteena. Kun pohjimmiltani kuitenkin rakastan puolisoani.
Avasin keskustelun, josko olisi löytynyt kohtalotoveria.
T. keskustelun aloittanut AP
Arvasin aloitusviestisi perusteella, että kyse on aivovammasta. Minullakin on se, ja on tuttua tuo että vointia ei pysty ennustamaan ja suunnitellut/maksetut menot voivat sitten peruuntua. Aivovammalle on tyypillistä myös se, että kuormituksen seuraukset tulevat jälkeenpäin, eli ensin voi tehdä jotain, mutta sitten makaa monta päivää sängyn pohjalla. Näitä asioita ei monikaan ymmärrä.
Minulla on onnekseni empaattinen mies, joka ei ole kertaakaan valittanut mistään. Ennemminkin on niin päin, että minua välillä säälittää ihan kamalasti hänen puolestaan, kun minun sairauteni vaikeuttaa ja rajoittaa hänenkin elämäänsä, puhumattakaan meidän yhteiselämästä, mutta hän ei lähde siihen mukaan ollenkaan. Sinun miehesi kylmyys ja empatiakyvyttömyys kuulostaa ihan sydäntäraastavan kamalalta :'( Hän tekee sairastamisesta sinulle todella raskasta. Voisitko mitenkään vaatia häntä lähtemään sinne sopeutumisvalmennuskurssille? Yritä saada hänelle jotenkin se viesti perille, että tuollaisen syyllistävän asenteen kanssa ei voi elää. Vertaa vaikka johonkin ominaisuuteen mikä hänellä on, esim. "miltä sinusta tuntuisi jos minä syyllistäisin sinua siitä että sinulla on punainen tukka eikä ruskea?". Aivovamma ei parane, joten sen kanssa on opittava elämään, niin itsen kuin läheistenkin. Itse onneksi sentään tunnut ymmärtävän oman tilanteesi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus se läheisen sairaus voi olla aika hitonmoinen riippakivi.
Voi olla riippakivi, mutta jos sairastunut läheinen ei voi mitään sairaudelleen? Ja kaikki mahdollinen hoito jo käytössä?
Arvasin aloitusviestisi perusteella, että kyse on aivovammasta. Minullakin on se, ja on tuttua tuo että vointia ei pysty ennustamaan ja suunnitellut/maksetut menot voivat sitten peruuntua. Aivovammalle on tyypillistä myös se, että kuormituksen seuraukset tulevat jälkeenpäin, eli ensin voi tehdä jotain, mutta sitten makaa monta päivää sängyn pohjalla. Näitä asioita ei monikaan ymmärrä.
Minulla on onnekseni empaattinen mies, joka ei ole kertaakaan valittanut mistään. Ennemminkin on niin päin, että minua välillä säälittää ihan kamalasti hänen puolestaan, kun minun sairauteni vaikeuttaa ja rajoittaa hänenkin elämäänsä, puhumattakaan meidän yhteiselämästä, mutta hän ei lähde siihen mukaan ollenkaan. Sinun miehesi kylmyys ja empatiakyvyttömyys kuulostaa ihan sydäntäraastavan kamalalta :'( Hän tekee sairastamisesta sinulle todella raskasta. Voisitko mitenkään vaatia häntä lähtemään sinne sopeutumisvalmennuskurssille? Yritä saada hänelle jotenkin se viesti perille, että tuollaisen syyllistävän asenteen kanssa ei voi elää. Vertaa vaikka johonkin ominaisuuteen mikä hänellä on, esim. "miltä sinusta tuntuisi jos minä syyllistäisin sinua siitä että sinulla on punainen tukka eikä ruskea?". Aivovamma ei parane, joten sen kanssa on opittava elämään, niin itsen kuin läheistenkin. Itse onneksi sentään tunnut ymmärtävän oman tilanteesi hyvin.[/
Kiitos! Tämä oli yksi asiallisista kommenteista. En viitsinyt enää osallistua keskusteluun alkoholi-ym. herjojen takia.
Kaikille uteliaille tiedoksi, etten ajanut autoa itse. Eikä kuljettajanikaan tehnyt mitään virhettä. Olin matkustajana autossa, johon yksi kohelo kaahari (ilman alkoa) törmäsi. Eli kenelle tahansa voi käydä huonosti ilman että itse millään tavalla voi vaikuttaa asiaan.
Kiitos! Eiköhän vaihdeta aihetta. Terv. AP
Eroa. Elämäsi on paljon rauhallisempaa.
Sairastaminen on vaikeaa ja haasteellista - sinun ei tarvitse jatkossa kuunnella miehen asiatonta raivoa. Miehesi käytös on täysin asiatonta, koska hän tietää tilanteesi.
Tavatkaa toisianne, kun voit paremmin, jos haluat vielä nähdä häntä.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla varmaan joku fibromyalgia tai muu huuhaa-mielisairaus.
Perustelepas tieteellisesti mistä tuollaisen keksit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla missään netissä vertaistukiryhmää? Usein netissä on sivustoja missä foorumeita tai Facebookissakin saattaa olla vammasi / sairautesi mukainen ryhmä.
Vauva-palstalla kun hiihtää vähän kaikenlaista porukkaa josta kaikki eivät ole kivoja.
Minulla on neurologinen sairaus, joten ymmärrän tuon olosi ennustamattomuuden ja pitkät toipumisajat. Partnerini myöskin suuttuu ja ottaa etäisyyttä jos voin huonommin. Hän ikäänkuin päättää että sairaudesta voi syyttää suoraan minua ja minä muutun syntipukiksi, jonka niskaan voi sitten laittaa kaikki omat turhautumat. Eli henkistä väkivaltaa, koska enhän minä ole sairauttani valinnut ja ainoa mikä auttaa on lepo.
Monet itkut saanut toisen ilkeyden takia, silloin kun vähiten sitä kaipaan.
Todella moni naispuolinen syöpäpotilas jää yksin, koska puoliso hylkää.
Todella moni nainen huolehtii syöpää sairastavasta miehestään.
Kaunis ja humaani päätelmäni: osalla miehistä ei ole minkäänlaista empatiakykyä.
Ap, olen pahoillani kolarista ja vammautumisestasi.
Minä en jatkaisi tuollaisessa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla varmaan joku fibromyalgia tai muu huuhaa-mielisairaus.
Perustelepas tieteellisesti mistä tuollaisen keksit?
Hän perustelee kommenttinsa tietämättömyydellään.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Puolisollasi on oikeus olla vihainen jos sekoilet humalassa ja retkahdat. Eihän sinuun voi silloin luottaakaan. Nyt itsehillintää vaan!
Osaatko lukea? Aloittaja ei kirjoittanut tuota "olen alkoholisti"-viestiä vaan joku toinen henkilö hänenä esiintyen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autonomic nervous system kirjoitti:
Onko sinulla missään netissä vertaistukiryhmää? Usein netissä on sivustoja missä foorumeita tai Facebookissakin saattaa olla vammasi / sairautesi mukainen ryhmä.
Vauva-palstalla kun hiihtää vähän kaikenlaista porukkaa josta kaikki eivät ole kivoja.Minulla on neurologinen sairaus, joten ymmärrän tuon olosi ennustamattomuuden ja pitkät toipumisajat. Partnerini myöskin suuttuu ja ottaa etäisyyttä jos voin huonommin. Hän ikäänkuin päättää että sairaudesta voi syyttää suoraan minua ja minä muutun syntipukiksi, jonka niskaan voi sitten laittaa kaikki omat turhautumat. Eli henkistä väkivaltaa, koska enhän minä ole sairauttani valinnut ja ainoa mikä auttaa on lepo.
Monet itkut saanut toisen ilkeyden takia, silloin kun vähiten sitä kaipaan.
Ihmeellinen tämä reaktio, että suututaan ja otetaan etäisyyttä kun toisella menee huonommin. Omassa suhteessa tapahtuu sama homma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, miehesi on imbesilli, kun on kanssasi suhteeseen lähtenyt. Ei osannut mitoittaa omaa sietokykyään realistisesti, vaan lähti mitä ilmeisimmin epätoivoaan sairaan pimperon perään, tajuamatta sairauden kaikkia vaikutuksia. Et kyllä AP sinäkään synnitön ole - miksi sinä edes olet kuvitellut, että kanssasi terve parisuhde onnistuisi? Itse en ikinä sairaana voisi hyväksyä ketään parisuhteeseen kanssani (olen muuten mt-ongelmainen) - ihan vain sen toisen ihmisen hyvinvoinnin takia.
Sanotaan ettei se ole tyhmä joka kysyy, vaan se joka antaa.
Voi luoja että on typeriä kommentoijia tässä ketjussa. Lukekaa ketjusta edes osa ennenkuin vastaatte.
Tsemppiä AP:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde ei ole hoitosuhde.
Hanki asianmukaista hoitoa.
Myös omainen voi tarvita tukea.
Tiedän sen tuskan kun puoliso ei ymmärrä. Minulla on atooppinen iho joka määrittelee elämääni todella paljon. Se tuo ahdistusta, toivottomuutta, kipua ja masennusta. Välillä näytän todella sairaalta ja ällöttävältä ja koen saamani huomion ihmisten ilmoilla todella epämukavaksi. Puolisoni on sitä mieltä, ettei tuollainen voi vaikuttaa kenenkään ihmisen fiiliksiin, mutta kyllä se vain vie ilon elämisestä. Nytkin ollut menossa huonoja kausia, jolloin olen sanonut etten suostu suunnittelemaan mitä tahansa kodin ulkopuolisia menoja, koska en voi nauttia olostani jos näytän hirviöltä.
Puolisoni on sanonut ja sanoo aina olevansa lopen kyllästynyt koko aiheeseen. Ei millään usko kun sanon, että jos itse olisit atoopikko, niin ymmärtäisit kyllä. Aina vetoaa siihen kuinka tähän tautiin ei kuole ja kuinka on vakavampiakin sairauksia. Nämä ovat minusta todella loukkaavia kommentteja ja aivan naurettavia perusteluja olla tuntematta empatiaa minua kohtaan. Sääliä tai huomiota en kaipaa, ymmärrän kyllä kuinka yksin olen sairauteni kanssa. En vain ymmärrä miksi puolisoni ei esimerkiksi enemmän suunnittele omia menoja, häntähän ei vaivaa mikään. Todella musertavaa saada haukut siitä, että on viettänyt kauppareissua lukuunottamatta viikonlopun kotona. Pilaan sitten muka hänen elämäänsä. Tulen kyllä sitten 110 % innolla mukaan kaikkeen tekemiseen kun ihoni on paremmassa kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen siis alkoholisti. AP
En siis ollut minä. Mielisairas olen. AP
Mitä tapahtuisi, jos puolisosi sairastuisi? Ehkä hän näin oireileekin. Onko asetelma suhteessanne se, että sinä olet jatkuvasti heikko, ja puolisosi on koko ajan oltava vahva?
Joitain miehiä ahdistaa se puolison sairaus ja se näkyy sitten noin. Ei osata suhtautua siihen ja tietää ettei voi parantaa sitä oloa, niin reaktio on sitten tuo, kun tuntuu avuttomalta.
Tuohon ei oikeasti auta kuin puhuminen sen miehen kanssa. Vain siten voitte selvittää, kannattaako teidän jatkaa yhdessä.
Kun itse sairastuin "aaltoilevaan" sairauteen, oli sama meno meillä kotona. Mies tuntui muuttuvan ilkeämmäksi kun olin heikoilla. Hän ei ilmeisesti pysty kohtaamaan sairautta ja heikkoutta itsessään, jolloin myös minun heikkouteni ärsyttää häntä kaiken käytännön hankaluuden lisäksi.
Kun pyysin, että mies etsisi netistä tietoa kroonisen sairauden kanssa elämisestä, niin hän luki netistä juttuja omaishoitajista ja sai päähänsä olevansa sellainen. Siitä sain sitten kuulla monta vuotta, vaikka tein siinä välillä töitäkin ja valmistuin jopa maisteriksi eli en todellakaan ollut autettavassa kunnossa. Se, että pyysin käymään kaupassa, kun olin sairaampi ym. ei mielestäni oikein kvalifioidu vielä omaishoitajuudeksi...
Monta kertaa mies on myös alkanut vänkäämään kun olen tarvinnut kyydin sairaalaan. Onneksi hän on sen verran älykäs, että kykenee itsereflektioon ja myöntää olevansa suhteellisen empatiakyvytön (tämä oli yksi ensimmäisiä asioita, mitä hän joskus kertoi itse luonteestaan).
Toistaiseksi olemme yhdessä. Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Mutta jos emme olisi pystyneet edes jonkun verran asioista keskustelemaan, uskon ettei suhde olisi toiminut näinkään kauan.
Siis: yritä keskustella hänen kanssaan ja mieti sitten mitä teet siltä pohjalta, että miehen perusluonne ei muutu kovin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla varmaan joku fibromyalgia tai muu huuhaa-mielisairaus.
Parempi jos et ala lajitetta mitään huuhaa- ja todellisia sairauksia joista et näytä tietävän mitään.👎
Voimia sinulle ap. Itse sain aivoinfarktin 10 vuotta sitten, joten voin jossain määrin ymmärtää sinua. Olen huomannut, että monilla on hankaluuksia suhtautua aivovammoihin. Itse olen menettänyt lähes kaikki ystäväni, koska ihmiset eivät ymmärrä, kuinka toimintakyky voi vaihdella todella paljon.