Lue keskustelun säännöt.
Puolisoni ei kestä sairauttani
05.09.2016 |
Naljailut ja epäasialliset kommentit voitte unohtaa. Oikeasti kaipaan vertaistukea kenties samassa tilanteessa olevilta.
Itse kyllä pärjään sairauteni kanssa, välillä on parempia jaksoja, välillä huonompia. Sairauteni ei johda kuolemaan vaan varjostaa elämääni niin kauan kuin ylipäätään elän.
Puolisoa kiukuttaa, että suunnitelmat kaatuvat, huonomman jakson ajankohtaa kun ei voi ennustaa.
Esim. olen ostanut liput ensi-iltaan puoli vuotta sitten. Kun h-hetki koittaa, en pystykään lähtemään. Itseäni harmittaa mutta sopeudun tilanteeseen, puoliso päästää höyryt ulos jälkikäteen, haukkuu minut maanrakoon. Olen ehdottanut sopeutumisvalmennuskurssia,
josta erityisesti hän hyötyisi, ei suostu lähtemään.
Olen antanut mahdollisuuden lähteä suhteesta, jos hän sitä oikeasti haluaa. Mielestäni avioliittokin perustuu vapaaehtoisuuteen, ketään ei voi pakottaa siihen. Yritän reflektoida, ajatella, miltä hänestä tuntuu. Silti koen hänen ajoittain rajut purkauksensa minua kohtaan aika kohtuuttomiksi.
Minä en valinnut sairauttani eikä sitä voida parantaa. Yritän kaikin tavoin huonoina hetkinä olla valittamatta tai kuormittamasta puolisoani. Hänen tapansa reagoida kuitenkin satuttaa minua. Hän muuttuu entistä kovemmaksi esim. arjen pienissä asioissa. Ei puhu, kattaa aamiaisen vain itselleen. Empatiakykyä ei tunnu olevan, no en minä sitä kerjääkään, mutta aika kohtuutonta on saada sättimisryöppy niskaansa, kun itse olen ollut pari päivää lähes toimintakyvytön ja kaiken lisäksi paras ystävä on yrittänyt viikonlopun aikana itsemurhaa.
Rakastan puolisoani. Aina silloin kun sairaudestani on parempi vaihe, elämä hymyilee, parisuhde kukoistaa, hän huomioi minut. Kun itselläni tulee haasteellisempi kausi sairaudessani, puolison käytös muuttuu ala-arvoiseksi.
Niin, mitähän ihmettä tässä tilanteessa tekisin. Yritän olla välittämättä hänen purkauksistaan mutta useana iltana olen itkenyt itseni uneen.
Kommentit (64)
Luulosairaus on ärsyttävä sairaus kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole mielisairaus vaikka aivoista onkin kyse. Sain aivovamman auto-onnettomuudessa. Väsymys iskee toisinaan kuin säkki päälle, tai sitten aivorungosta lähtee nykimisiä, jolloin kävely, puhe, käsien hienomotoriikka ym. on vaikeaa.
Aika jännää että jotkut jaksavat trollailla alkoholismilla ja mielisairaudella, no se nyt vaan kertoo kommentoijien ilkeydestä.
Niin ja lääkkeillä en pysty tekemään itsestäni toimintakuntoista. Lepo auttaa.
Ero - juu, ihan varteen otettava vaihtoehto varmaan, jos se olisi toiveena tai tavoitteena. Kun pohjimmiltani kuitenkin rakastan puolisoani.
Avasin keskustelun, josko olisi löytynyt kohtalotoveria.
T. keskustelun aloittanut AP
Miestä ei pelota sairautesi, vaan sen aiheuttama ei-ennustettavuus. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan vai tuleeko mitään. Hän on sairautesi vanki, eikä voi tehdä asialle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole mielisairaus vaikka aivoista onkin kyse. Sain aivovamman auto-onnettomuudessa. Väsymys iskee toisinaan kuin säkki päälle, tai sitten aivorungosta lähtee nykimisiä, jolloin kävely, puhe, käsien hienomotoriikka ym. on vaikeaa.
Aika jännää että jotkut jaksavat trollailla alkoholismilla ja mielisairaudella, no se nyt vaan kertoo kommentoijien ilkeydestä.
Niin ja lääkkeillä en pysty tekemään itsestäni toimintakuntoista. Lepo auttaa.
Ero - juu, ihan varteen otettava vaihtoehto varmaan, jos se olisi toiveena tai tavoitteena. Kun pohjimmiltani kuitenkin rakastan puolisoani.
Avasin keskustelun, josko olisi löytynyt kohtalotoveria.
T. keskustelun aloittanut AP
Älä välitä. Tällä palstalla on vain terveitä, jotka eivät koskaan voi sairastua. Ei heiltä voi saada vertaistukea, kun eivät edes ymmärrä, mistä puhutaan. Mä olen sairastanut nivelreumaa yli 20 vuotta eikä niveltulehdusten paheneminen näy naamasta. Siksi aiemmassa sanoinkin, että olisi hyvä, jos vaikka korvat muuttuisivat vihreiksi, niin ei tarvitsisi todistella muille, että nyt ihan oikeasti en pysty enkä jaksa. Tsemppiä sulle, itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei sairauteni vaikutuksia ymmärtäisi.
t. Nro 11
Sinä rakastat miestäsi, mutta miten on miehen laita? Kestääkö hänen mielenterveytensä tätä tilannetta? Miehen pitäisi ehdottomasti ottaa apua vastaan kurssilta tai terapeutilta. Nyt hänen asenteensa kuormittaa sekä häntä itseään että sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on vaikea ymmärtää, miten voit rakastaa miestä, joka "haukkuu sinut maanrakoon" silloin kun juuri eniten tarvitsisit tukea, ymmärrystä ja rakkautta. En usko, että oma mieheni voisi koskaan toimia noin. Harmittaisi häntäkin varmasti, mutta ihan varmasti myös tajuaisi, että aivan samalla tavalla harmittaisi minuakin.
Vierailija kirjoitti:
Joku ahdistuneissuhäiriö lienee sairautesi? Onhan se tylsää kun ei mitään voi yhdessä suunnitella kun ei tiedä koska ahdistaa liikaa ettei pääsekään mihinkään. Etkö kykene lääkitsemään itseäsi toimintakykyiseksi, nauttisit itsekin ja olisi voitto kun sairaus ei päätä mitä teet vaan voit päättää sen itse.
Minulla on puolisolla aika samanlainen suhtautuminen sairauteeni, joka on psyykkinen. Yleinen ahdistuneisuushäiriö, toistuva masennus ja traumaperäinen stressihäiriö. Tiedoksi että ainakaan itselle ei ole olemassa lääkitystä jolla nuo sairaudet vain "saisi pois" ja olisin ihminen jolla ei ole noita sairauksia. Voin paljon paremmin ilman lääkkeitä. Kun söin mielialalääkkeitä, olin sellainen tahdoton mötkö lahna. Nykyään olen 75 % ajasta "normaali" ja 25% ajasta sairaus ilmenee. Ja juuri tuolla lailla äkillisesti. Puolisolta en saa tukea. Meille tulee ongelmia aina jos yritän. Ystävät tukevat. Minut raiskattiin nuorena alaikäisenä väkivaltaisesti, joten asia väistämättä vaikuttaa parisuhteeseen. Mies ei kuitenkaan tässä asiassa pysty minua tukemaan. Menettää hermonsa, jopa haukkuu, menee tolaltaan ja on eroakin väläytellyt joka kerta, kun olen asiassa häneen tukeutunut. Tämä ollut tilanne koko suhteen ajan ja olen sopeutunut siihen. Luulen että se on vaan oma ristini nyt tässä asiassa, en valinnut osaani traumatisoitua näin ja olla tällainen, mutta pärjään kyllä. Luulen että asia on miehelle vain liian vaikea, muuten hän on hyvä puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun on vaikea ymmärtää, miten voit rakastaa miestä, joka "haukkuu sinut maanrakoon" silloin kun juuri eniten tarvitsisit tukea, ymmärrystä ja rakkautta. En usko, että oma mieheni voisi koskaan toimia noin. Harmittaisi häntäkin varmasti, mutta ihan varmasti myös tajuaisi, että aivan samalla tavalla harmittaisi minuakin.
Et ole myöskään varmaan kokenut mitään sellaista, mikä voisi olla oikeasti vaikea asia puolisolle. Oma mieheni rakastaa minua yli kaiken, mutta ei pysty käsittelemään sitä mitä mulle on nuorena tehty. Ei se vaan pysty. hän on pystynyt hyväksymään sen että se on tapahtunut, mutta ei voi tunnetasolla käsitellä asiaa
Itselläni on aspergerin oireyhtymä. Eihän se ole edes sairaus, mutta huomattavia ongelmia aiheuttaa ns. nenttien kanssa. Kumppanini on ei-asperger, eikä hän voi ymmärtää monia asioita käytöksessäni.
Raivoaa minulle mm. siitä
-etten osaa noudattaa aikatauluja (todella huono tapa, tiedän. Antaa epäluotettavan kuvan ja on väärin toista kohtaan. Olen yrittänyt opetella asiasta eroon mutta en voi mitään vääristyneelle ajantajulleni.)
-että minun on pakko aina "nussia pilkkua", päteä ja olla näsäviisas (ärsyttävää varmasti myös, mutta itselleni pienet asiat ja yksityiskohdat sekä niiden korjaaminen ovat tärkeitä enkä ymmärrä tekeväni väärin/loukkaavani ketään kun korjailen asiavirheitä)
-että minun on pakko olla välillä yksin. Muka vain tekosyy päästä hänestä eroon ja tulee "sanoisit vaan suoraan jos et jaksa enää kattella mua". (Oikeasti minulla on ollut vahva tarve viettää yksinäisiä hetkiä lapsesta asti. Olen tavannut aina kesken kaiken vetäytyä yksin toiseen huoneeseen, sammuttaa valot ja istua vain hiljaa tai puuhastella jotain yksikseni. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kokisin seurani jotenkin epämiellyttäväksi. Päinvastoin. Ja jos en saa näitä yksinäisiä hetkiä ahdistun todella voimaklaasti ja saan "melttareita".
-että valitan ja nipotan kaikesta vain valittamisen ilosta "sun kaa pitää olla koko ajan varuillaan". (Minulla on ääniyliherkkyyksiä ja kovat, äkilliset äänet sattuvat minuun FYYSISESTI ja säikäyttävät niin että sydän rupeaa hakkaamaan, kädet hikoavat ja pahimmillaan koko loppupäivän säikyn ja itken kaikesta. Samoin joku jatkuva puheensorina (telkkari tms.) saa minut hermostuneeksi, kuin mies turhanpäiväinen mölinä eli vaikkapa tyhmällä äänellä "laulaminen". SATTUU! Haluan myös usein valoja himmeämmälle kun en en viihdy liian kirkkaass paikassa.)
Tässä nyt vain muutamia juttuja joita ei kumppanini minussa ymmärrä ja jotka tuovat ongelmia muuten ihanaan arkeemme. Vaikka mieheni on nähnyt paperilla diagnoosini, puhuu hän silti välillä että asperger on mulle vain tekosyy olla vittumainen marmattaja, ja "helppo se on kaikesta sairautta syyttää". Ei auta linkit, kirjaset ja esitteetkään tästä oireyhtymästä.
Välillä aika neuvoton olo, kun ei tiedä mitä tässä tekisi. Olen päässyt asiassa paljon eteenpäin lapsuudesta tähän hetkeen, mutta edelleen pn joitain asioita ja tapoja joille en mitään voi. Eivätkä ne noin vain häviä kun mies minua niistä syyttää ja sättii... Vaikeaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen siis alkoholisti. AP
En siis ollut minä. Mielisairas olen. AP
Nää tyypit eivät sitten osanneet lukea tuota aloituksen ensimmäistä lausetta.
Vierailija kirjoitti:
Jos olet parantumattomasti mielisairas, niin parempi on ottaa vain ero. Sinuna miettisin pilkkimistä ensi huhtikuussa Hakaniemen sillan alla painoliivit päällä. Sama ohje myös alkoholisteille.
Siis missä on ihmisten sisälukutaito!? Väittikö kirjoittaja olevansa alkoholisti tai mielisairas? Tästä keskustelusta on kyllä asiallisuus kaukana. Ihme urpoja nää kommentoijat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerros nyt ap, mikä sairaus sulla oikeesti on.
Lue kommentti 23.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerros nyt ap, mikä sairaus sulla oikeesti on.
Lue kommentti 23.
Luin kyllä. Toi ap:n vastaus oli mun kysymykseen. T:21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, millainen on oma mielialasi noina hetkinä, kun terveys pettää? Ei tietenkään ole mieheltäsi hyväksyttävää käytöstä syyllistää/ haukkua / yms. Mutta se on kuitenkin fakta, että sairautesi vaikuttaa paljon myös puolisosi elämään. Hänenkin paha olo ja pettymys saa näkyä. Jos sinusta tuntuu ettei miehesi kestä sairautta, oletko pohtinut kuinka voisit auttaa häntä jaksamaan?
Esim. jos pitkään suunniteltu meno peruuntuu, mitä teette? Menettekö vointisi parannuttua ehkä vastaavaan tapahtumaan, vai jääkö juttu kokonaan tekemättä? Kuinka itse suhtaudut sairauteesi (oletko kiukkuinen, väsynyt, otatko apua vastaan, oletko valmis puhumaan, oletko itse hyväksynyt sairautesi)?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole mielisairaus vaikka aivoista onkin kyse. Sain aivovamman auto-onnettomuudessa. Väsymys iskee toisinaan kuin säkki päälle, tai sitten aivorungosta lähtee nykimisiä, jolloin kävely, puhe, käsien hienomotoriikka ym. on vaikeaa.
Aika jännää että jotkut jaksavat trollailla alkoholismilla ja mielisairaudella, no se nyt vaan kertoo kommentoijien ilkeydestä.
Niin ja lääkkeillä en pysty tekemään itsestäni toimintakuntoista. Lepo auttaa.
Ero - juu, ihan varteen otettava vaihtoehto varmaan, jos se olisi toiveena tai tavoitteena. Kun pohjimmiltani kuitenkin rakastan puolisoani.
Avasin keskustelun, josko olisi löytynyt kohtalotoveria.
T. keskustelun aloittanut AP
Alkoholi sittenkin välillisesti! Ajoitko itse?
oma isäni ei kestä taas minun-tyttären sairauksia ikinä. EI ymmärrä mitään käsittestä "sairas" ei omiaankaan. Ei tajua sanaa sairas. Hän on täysi psykopaatti muutenkin, voisi tappaa. Pissahätä iski kerran mulle kesken pitkän automatkan aikana, ei suostunut pysäyttämään vaikka kohta tuli joku rekkojen käymälä , ajoi vaan ohi, eikä ennen kun sain täyden hepulin.
Yritän avata tätä ihmisen näkökulmasta jonka perheenjäsenellä on mielenterveysongelmia. (Kaksisuuntainen + ahdistusta.)
Epävarmuus ja arvaamattomuus on todella kuluttavaa ja raskasta. Et voi ikinä tietää, meneekö suunnitelmat vikaan viime hetkellä kun tulee joku odottamaton muuttuja ja korttitalo kaatuu. Se oma pettymys, ärsyyntyneisyys ja hermostuneisuus sitten kohdistuu helposti siihen syypäähän eli siihen itse ihmiseen.
Koko ajan saa elää tietynlaisissa epävarmuudessa. Lisäksi vaikka miten olisi empaattinen ihminen, toisen pään sisälle ei näe. Joku fyysinen vaiva usein oikeasti näkyy ja välittyy ulospäin, joten siihen on helppo samaistua sillä jokainen meistä on kokenut fyysistä kipua jossakin tilanteessa. Sen sijaan ahdistukseen tai syvään masennukseen on todella vaikeaa samaistua. En tiedä miltä se tuntuu.
Osaan toki järkeillä ja rationalisoida, mutta silti ärsyttää. Sama jos uhmaikäinen kiukuttelee, kyllähän se v*tuttaa vaikka tietää ettei lapsi tahallaan ilkeile.
Lisäksi mielenterveysongelmat on sellaisia mörköjä jotka tekee ihmisistä aina kovin itsekkäitä. Huomaat tavallaan, että aallonpohjavaiheessa se tuttu ihminen ikäänkuin muuttuu tuntemattomaksi ja vieraaksi ihmiseksi, ja sille on sitten helpompaa olla vihainenkin.
Neuvoksi sanoisin että jos mielenterveysongelmiisi ei ole mitään näkyvää helpotusta luvassa niin ero tulille. Kumppanin huono käytös sinua kohtaan vaan ruokkii pidemmän päälle noita omia ongelmiasikin.
Minulla on aikuisena todettu Aspergerin oireyhtymä ja sen lisäksi toistuva keskivaikea masennus ja ahdistuneisuutta.
Minä en myöskään oikein voi suunnitella mitään, koska aivan liian usein asiat onkin sitten aivan liian vaikeita minulle. Mieheni on kyllä ollut todella ymmärtäväinen koko ajan, oikein ihmettelen miten joku mies voikin olla niin kiltti.
Meillä homma toimii nykyään niin, että ilmoitan aina miehelle jos tulee vaikka kutsu sukujuhliin, että ehkä lähden, ehkä en. Hän saa mennä, minä lähden mukaan jos tuntuu siltä. Meillä tämä toimii hyvin. Minun mukanaoloni on miehelle bonusta, mutta hänen "ilonsa" ei mene ikinä pilalle. Muutenkin kannustan häntä menemään omiin "poikien" menoihin mahdollisimman paljon, ettei hänestä tuntui että hän on jumissa sairaan vaimon kanssa kotona.
Ehkä tämä auttaisi ap:täkin: että asennoituisitte niin, että hyvät päiväsi ovat bonusta. Teet vain ehdollisia lupauksia mistään menosta. Se on itsellekin silloin paljon helpompaa.
Meillä vähän sama tilanne kuin oikealla ap:llä, itsellä ms-tauti ja kaudet menevät vaihtelevasti.
Uskon, että sopeutumisvalmennuksesta olisi hyötyä puolisollesi tai edes psykologilla käymisestä.
Kerros nyt ap, mikä sairaus sulla oikeesti on.