Mikä on mielestäsi pahinta työttömyydessä? Sukulaisten utelut? Toivon hiipuminen?

Vierailija kirjoitti:

Häpeä. En kehtaisi edes liikkua taloyhtiön pihalla, koska pelkään naapurien kyselyjä siitä, joko olen palannut äitiyslomalta työelämään. Nöyryytetyksi tulemisen tunne, kun irtisanomisessa oli ennen kaikkea kyse esimiehen halusta näpäyttää ja käyttää valtaansa. Se rinnan sisällä paisuva paha olo siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla itseäni vähemmän pätevät saavat olla töissään. Itsetunnon romahtaminen - ja sehän ei ole koskaan ollut mikään vahva. Uupumus todella aktiivisesta (=liian aktiivisesta) työnhausta ja pettymys, kun sinua ei valitakaan.

Ja sanottakoon, että olen ollut työttömänä noin kuukauden. Eli todella lyhyen aikaa. Silti tämä aika on ajanut minut ihan romuksi. Pelkään pitkäaikaista työttömyyttä. Ja jopa sitä, että toinenkin tällainen kuukausi ajaa minut loppuun. Minulla on pienet lapset, enkä jaksa enää nauttia edes heistä. Joskus tuntuu, että heillä olisi paremmin ilman minua. Istuin tässä juuri lentokoneen kovassa turbulenssissa vähän aikaa sitten ilman muuta perhettä. Aikaisemmin olisin pelännyt, nyt ajattelin, että syöksyis alas vaan.

Sinäkö olet se, joka irtisanottiin äitiysloman jälkeen ja sijaisesi sai jatkaa?  Oletko jo ottanut yhteyttä liittoon, AVI:n työsuojeluun ja mitä tässä nyt onkaan ehdotettu?

Juuri sinun kaltaisillesi työttömyys on paljon suurempi romahdus kuin sellaisille pätkätyöläisille, jotka ovat tottuneet olemaan työttöminä vähän väliä. 

Kun sinulla on lapsi, ei varmaan ole mitenkään vaikea vastata kyselijöille, että olen nyt vaan kotona lasta hoitamassa ja menen töihin sitten joskus... Miehillä voi olla vaikeampaa, ja niillä joiden lapsetkin ovat samassa jamassa työttöminä.

Jatkuva pelko talouden romahtamisesta. Mistä tahansa työstä maksettaisiin enemmän kuin työttömyyskorvausta saa, joten en ymmärrä kannustinloukkupuhetta.

Toinen, abstraktimpi asia on jatkuva toivon ja pettymyksen kierre. Ensin näkee ilmoituksen, jossa kuvaillaan paikkaa, joka sopisi itselle. Jotta saisi kirjoitettua hyvän hakemuksen, pitää itsestään saada kaivettua sellainen asenne, ettei jo hakemuksessa vaikuta luovuttaneelta. Siinä ehtii sitten miettiä kaikki osaamisensa ja aiemmat kivat työtehtävänsä ja alkaa muistella, että miten hyvin asiat olivat työssä ollessa. Mielikuvitus alkaa väkisin laukata siihen, että taas olisi mahdollista päästä töihin ja saada palkkaa ja ei olisi enää huolia. Ja palkintona on aina se hylkäyskirje, joka tuntuu täystyrmäykseltä.

Myös sosiaalinen eristäytyminen on inhottavaa. Parin kuukauden jälkeen kaverit alkavat piiriytyä uudelleen, hyviä ystäviä oli jo valmiiksi vähän. Ja työ on niin iso osa elämää, että ystävienkin kanssa puheenaiheet ovat aika rajoitettuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

Tuossa reippaassa harrastelussa on vaan yksi huono puoli. Miten ehtii hakea aktiivisesti töitä, jos elämä on yhtä partiota ja seurakunnan kerhoa, kuntosalilla ramppaamista? Ainakin oma kokemukseni on, että olen työnhausta ihan uupunut, ja se vie kyllä aika lailla sen ajan, jonka lapseni ovat osapäivähoidossa. Kun aamulla hoidat aamutoimet, viet lapset ja palaat kotiin, niin välissä on ehkä pari tuntia aikaa työnhakuun. Sitten taas haetaan lapset, käydään kaupassa, tehdään ruoka, ollaan lapsien kanssa ja sitten kaikki nukkumaan. Sepä olisikin, että olisi sinkku. Ei paniikkia hakea töitä kovalla kiireellä, koska yksin tulee toimeen pienemmällä. Aikaa olisi vaikka mihin ja halvoilla lennoillakin voisi matkustella. Toisaalta, jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia, en tiedä olisinko enää tässä kirjoittelemassa. Niin kovasti potkut ovat syöneet minua. Ja ne, jotka ne järjestivät tuskin nukkuvat öitään yhtään sen huonommin.

Etkö sinä ole vielä  ollut tarpeeksi pitkään työtön, kun et ole todennut "pari tuntia työnhakua päivittäin" olevan täysin hyödytöntä? Kun ollut useamman vuoden työttömänä = yli 500 päivää ja kun parissa tunnissa ehtii tehdä jopa kymmenen hakemusta päivittäin, niitä on mennyt jo ansiosidonnaisen kestäessä noin 5000 ( viisi TUHATTA). Siinä on kyllä haettu jokainen avoin paikka, lähetetty avoimia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin niin että toinen tai kolmas kierros on jo menossa, hakualueena koko Suomi.

Huomaa sekin, että yhdellä hakemuksella voidaan hakea esimerkiksi kaikkiin Helsingin kaupungin opettajainsijaisuuksiin. Montakohan paikkaa se yksi hakemus silloin kattaa?

Harrastamisessa on yksi erittäin tärkeä etu työttömälle: Harrastuksissa saa niitä sosiaalisia kontakteja, joiden avulla saa töitä! Tiedättehän, että suuri osa töistä on piilotyöapikkoja, jotka eivät ole koskaan haussa vaan niihin otetaan joku tuttu, sukulainen tai tutuntuttu. Harvemmin se, joka kävelee ovesta sisään kysymään töitä, jos ei satu olemaan ennestään tuttu jostain harrastuksesta.

Lisään aiemmin mainittujen tuntemusten jatkoksi vielä yhden: Se, ettei koe ansainneensa jotain. Enkä nyt tarkoita, ettei ole ansainnut potkuja. Vaan sitä, jos sattuu olemaan niin onnellinen tilanne, että rahasta ei varsinaisesti ole pulaa. Kun on varaa käydä joskus perheen kanssa ulkona syömässä tai matkustaa ulkomaille. Se ei vaan tunnu samalta, kun ei ole omalla työllään ansainnut sitä lomaa ja hemmottelua. Uusia vaatteita ei kehtaa ostaa tarpeeksi, koska mihin työtön niitä tarvitsee. Sitten jos käy onnenkantamoinen että pääsee työhaastatteluun ja joutuu sitä varten ostamaan siistit vaatteet, niin siitä vasta syyllinen olo tuleekin. Vaatteita tulee käytettyä sen yhden kerran ja sen jälkeen niille ei ole käyttöä. Seuraava haastattelu kun tulee kohdalle, onkin eri vuodenaika eikä ne edelliseen haastatteluun ostetut vaatteet käy.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että elän kohtalaisen mukavaa elämää ja syön hyvin, vaikka olen työtön. (Ja vaikka nyt olen päässyt osa-aikatöihin, koen silti olevani työtön. Koin olevani työtön myös silloin, kun olin puoli vuotta täysi-aikaisessa työssä. Se työttömyys ei työttömästä ihan heti lähde, vaikka pääsisikin töihin.)

Pahinta on esim. juhlissa joutua keskusteluun yhtään kenenkään kanssa, koska heti ensimmäisenä kysytään, mitä teen työkseni. Vastauksesta "olen tällä hetkellä työtön" seuraa poikkeuksetta vaivautuneisuutta sekä kysyjälle että minulle,ja molemmat miettivät kuumeisesti, miten päästä tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Omat toiveet ja haaveet tulevaisuudesta tuntuvat kuukausi kuukaudelta turhemmilta, itse olen yli 30-vuotias ja henkisesti valmistaudun siihen, että lapsia ei ole varaa yrittää tehdä. Kaksin puolison kanssa selviämme arjesta jotenkuten kitkutellen. 

Anoppi muistaa myös lähes joka tapaamisella kysyä, että "eikö ole vieläkään mitään työpaikkaa ilmaantunut?" No, ei ole, ja ehkä jos olisikin, niin kyllä hänelle varmaan olisi kerrottu. 

Mun mielestä työttömyydessä ei olisi juuri mitään muuta vaikeaa muuta kuin taloudellinen puoli. En ole koskaan itse ollut henkisesti riippuvainen työelämästä tai työyhteisöstä, työssä eteneminen ei ole minulle mikään itsetunto-kysymys, vaikka on akateeminen tutkintokin, olen tällä hetkellä työssä mutta kokemusta on myös pitkittyneestä työttömyydestä. Mua ainakaan (enää nyt 48-vuotiaana) muiden mielipiteet tai utelut ei kauheasti hetkauta. Rahallinen puoli on se, joka hetkauttaisi työttömyydessä.

Raha. Tunne ettei kuulu mihinkään, ei ole osa mitään, ei ole hyödyllinen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien painostus ja selvä pettymys kun yliopistosta valmistunut lapsi onkin työtön. Itse ovat siis kovapalkkaisia virkamiehiä, kävelleet töihin sisään suoraan yliopistosta. Varsinkin isä on todella antanut ymmärtää, että päässäni on pakko olla jotain vikaa kun en tällä koulutuksella töitä saa. Tähän päälle vielä muiden sukulaisten valittelut ja utelut.

Osalle olen jopa suoraan valehdellut olevani töissä paikassa, jossa tein vain lyhyen harjoittelun vuosia sitten.

Myös iso osa kavereista lopettanut yhteydenpidon, kun ei ole aina varaa osallistua yhteisiin tekemisiin.

Ja seuraava vaihe on sitten vanhempien sääli, kun lopulta tajuavat, että työtön se on ja sellaiseksi myös jäänee. 

Itse nykyisin välttelen jo julkisia paikkoja, koska en halua törmätä kehenkään tuttuun ja joutua vastaamaan kysymykseen, että mitäs minulle nykyisin kuuluu. Olen jo sen verran herkillä, että pelkään purskahtavani itkuun vaikka julkisella paikalla. Elämä rajoittuu aika pitkälle koti-ruokakauppa-lenkkipolku -akselille. 

Ja ihan selvästi huomaa, että töissä käyvät ystävät (tai ehkä pikemminkin "ystävät") eivät enää juuri yhteyttä pitele. Toki meidän maailmat on nykyään niin erilaiset, etten itsekään sitä hirveästi ihmettele. Ei minusta ole ravintolaan tai edes kahvilaan lähtijäksi, koska kaikki maksaa niin s**tanasti. Enkä varmasti osaa kauhean vilpittömästi iloita, kun he esittelevät uusia hankintojaan tai suunnittelevat lomareissujaan. Puheenaiheet ovat muutenkin aika vähissä, kun ei omassa elämässä tapahdu yhtään mitään. 

Onneksi on perhe. Muuten tuskin olisin enää järjissäni. 

Melko surullista luettavaa :( Ihmissuhteet - vanhemmuus, sukulaisuussuhteet ja ystävyys - taitaa nykyisin perustua monella vain siihen, paljonko voi kuluttaa rahaa. Jos ei voi, katoaa ihmissuhteet elämästä. Arvot ovat tosiaan koventuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Kamalinta on ehkä että välillä tunnen pettäneeni itseni. Luulin että kun opiskelen hyvän yliopistotutkinnon, noudatan lakia, olen ystävällinen kiva "hyvä ihminen" niin minulle käy elämässä hyvin. Olen uskotellut itselleni jonkun aivan omituisen totuuden, jota ei ole olemassa. Hirveää on päästää myös unelmistaan irti. Se että opiskelin jotain mitä halusin eikä se työllistä minua, on oikeasti kova pettymys. Eikä minulla ole rohkeutta unelmoida muuta, koska eivät ne kuitenkaan toteudu ja petyn taas vaan liikaa. 

Tämä. Opiskelet hyvän tutkinnon, olet kiltti muille ja ylipäätään koko elämäsi teet "niin kuin kuuluu" ja olet täydellinen mallikansalainen, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Kesälomallakin hoidat pieniä työjuttuja, koska "eihän se nyt mitään haittaa". Ja kuinka sitten kävikään? Kenkää tuli, kaikki entiset "verkostosi" unohtivat koko olemassaolosi ja lopulta jopa ystävät alkavat kartella. Jos vähänkään yrität itse aktivoitua ja tehdä jotain tilanteesi kohentamiseksi, potkii TE-toimisto päähän niin, että seuraavalla kerralla varmasti älyät haudata kaikki tällaiset typerät ajatukset jo alkuunsa. 

Kyllä se on se toivon hiipuminen, kun työttömyys senkun jatkuu ja jatkuu. Ravaat haastatteluissa, etkä koskaan saa töitä. Ja jos saat, niin ne ovat muutaman kuukauden sijaisuuksia jotka loppuvat heti, kun tunnet kotiutuneesi kyseiseen paikkaan ja viimeinkin oppineesti "talon tavoille". Sitten vain kaikki taas alusta. Lisäksi kovin monet ihmiset tuntuvat haluavan syyllistää työttömiä tilanteestaan, kun niitä töitä on kuulemma heille piisannut aina ja tarjouksia on tunkenut ovista ja ikkunoista. Kyllä siinä vähitellen tulee sellainen tunne, että on todella huono ihminen.

Jäätävintä tuntuu olevan se, että työnantajat odottavat loputtomasti joustoa ja uskollisuutta työntekijöiltään, mutta kun yt:t iskevät, kaikki mitä olet vapaa-ajallasi tehnyt kun et ole halunnut jättää ketään pulaan, unohtuvat työnantajien mielistä välittömästi ja muutut pelinappulaksi ja luvuksi paperilla. Sitten ollaan oikeasti silmät pyöreinä, kun et olekaan jäämässä ylitöihin etkä hoida jotain juttua viikonloppuna. Heille on kuitenkin täysin ok ketjuttaa määräaikaisuuksia ja maksaa lomat pois, ettet vain vahingossakaan saa mitään normaaliin työsuhteeseen kuuluvia etuja. Myös uusien työntekijöiden ottaminen ja heidän järjestelmällinen irtisanomisensa koeajalla on moraalisesti täysin hyväksyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalinta on ehkä että välillä tunnen pettäneeni itseni. Luulin että kun opiskelen hyvän yliopistotutkinnon, noudatan lakia, olen ystävällinen kiva "hyvä ihminen" niin minulle käy elämässä hyvin. Olen uskotellut itselleni jonkun aivan omituisen totuuden, jota ei ole olemassa. Hirveää on päästää myös unelmistaan irti. Se että opiskelin jotain mitä halusin eikä se työllistä minua, on oikeasti kova pettymys. Eikä minulla ole rohkeutta unelmoida muuta, koska eivät ne kuitenkaan toteudu ja petyn taas vaan liikaa. 

Tämä. Opiskelet hyvän tutkinnon, olet kiltti muille ja ylipäätään koko elämäsi teet "niin kuin kuuluu" ja olet täydellinen mallikansalainen, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Kesälomallakin hoidat pieniä työjuttuja, koska "eihän se nyt mitään haittaa". Ja kuinka sitten kävikään? Kenkää tuli, kaikki entiset "verkostosi" unohtivat koko olemassaolosi ja lopulta jopa ystävät alkavat kartella. Jos vähänkään yrität itse aktivoitua ja tehdä jotain tilanteesi kohentamiseksi, potkii TE-toimisto päähän niin, että seuraavalla kerralla varmasti älyät haudata kaikki tällaiset typerät ajatukset jo alkuunsa. 

Voi olla karua huomata tuo. Itse en enää ole turhan mukava tai joustava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

Tuossa reippaassa harrastelussa on vaan yksi huono puoli. Miten ehtii hakea aktiivisesti töitä, jos elämä on yhtä partiota ja seurakunnan kerhoa, kuntosalilla ramppaamista? Ainakin oma kokemukseni on, että olen työnhausta ihan uupunut, ja se vie kyllä aika lailla sen ajan, jonka lapseni ovat osapäivähoidossa. Kun aamulla hoidat aamutoimet, viet lapset ja palaat kotiin, niin välissä on ehkä pari tuntia aikaa työnhakuun. Sitten taas haetaan lapset, käydään kaupassa, tehdään ruoka, ollaan lapsien kanssa ja sitten kaikki nukkumaan. Sepä olisikin, että olisi sinkku. Ei paniikkia hakea töitä kovalla kiireellä, koska yksin tulee toimeen pienemmällä. Aikaa olisi vaikka mihin ja halvoilla lennoillakin voisi matkustella. Toisaalta, jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia, en tiedä olisinko enää tässä kirjoittelemassa. Niin kovasti potkut ovat syöneet minua. Ja ne, jotka ne järjestivät tuskin nukkuvat öitään yhtään sen huonommin.

Etkö sinä ole vielä  ollut tarpeeksi pitkään työtön, kun et ole todennut "pari tuntia työnhakua päivittäin" olevan täysin hyödytöntä? Kun ollut useamman vuoden työttömänä = yli 500 päivää ja kun parissa tunnissa ehtii tehdä jopa kymmenen hakemusta päivittäin, niitä on mennyt jo ansiosidonnaisen kestäessä noin 5000 ( viisi TUHATTA). Siinä on kyllä haettu jokainen avoin paikka, lähetetty avoimia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin niin että toinen tai kolmas kierros on jo menossa, hakualueena koko Suomi.

Huomaa sekin, että yhdellä hakemuksella voidaan hakea esimerkiksi kaikkiin Helsingin kaupungin opettajainsijaisuuksiin. Montakohan paikkaa se yksi hakemus silloin kattaa?

Harrastamisessa on yksi erittäin tärkeä etu työttömälle: Harrastuksissa saa niitä sosiaalisia kontakteja, joiden avulla saa töitä! Tiedättehän, että suuri osa töistä on piilotyöapikkoja, jotka eivät ole koskaan haussa vaan niihin otetaan joku tuttu, sukulainen tai tutuntuttu. Harvemmin se, joka kävelee ovesta sisään kysymään töitä, jos ei satu olemaan ennestään tuttu jostain harrastuksesta.

Ehkä johonkin suorittavaan työhön tai sellaiseen ammattiin, jossa vaatimukset ovat aina samat, voi hakea monistamalla hakemuksen ja lähettämällä kymmenen hakemusta päivässä. Mutta ilmeisesti taktiikka ei kuitenkaan toimi edes sinun kohdallasi?

Olen itse viestintäalalla, ja yhden paikankin hakeminen saattaa vaatia jopa seuraavanlaista efforttia:

a) Räätälöidyn hakemuksen ja cv:n, jossa mielellään esität jonkun mieleenpainuvan idean siitä, mitä voisit juuri tuolle työnantajalle tarjota. Hakemuksia on helposti 200, joten monistamalla ei pitkälle pötkitä.

b) Videohaastattelun, jossa yleensä on joku sellainen substanssia koskeva kysymys, jota pitää valmistella

c) Ennakkotehtävän haastatteluun kutsutuille

d) 2-3 haastattelua

Joskus jopa soveltuvuustestauksen tämän päälle.

Voit kuvitella kuinka montaa sataa paikkaa voit hakea näin työläällä prosessilla.

Minulla oli vähän aikaa sitten samaan aikaan hauki neljä hakua. Olin täysin poikki, kun ne neljä pamahtivat samalla viikolla haastatteluvaiheeseen. Haastattelu päivässä, lisäksi valmistautumista seuraavaan haastatteluun ja mahdollisten ennakkotehtävien tekemistä.

En sanoisi, että olen itse tehoton, jos parissa vapaatunnissa pystyn tekemään vain tämän.

Sanoisin pikemminkin, että sinä olet tehoton, koska työnhaku massahakemuksilla on täyttä ajan hukkaamista. En myöskään jaksa uskoa, että minä sieltä kuntosalilta löytäisin työpaikkoja. Kyllä tutut LinkedInissä ja alan seminaareissa toimivat omalla alallani paremmin. Olen kerran hakenut ja saanut ns. piilotyöpaikan, joka siis ei ollut julkisessa haussa. Se ei löytynyt iltarasteilta, vaan niin, että olin hakenut firmaan toiseen tehtävään. Haastattelussa haastattelija totesi, että osaamiseni ei välttämättä ole soveltuva juuri avoimeen tehtävään, mutta hän laittaa hakemukseni eteenpäin toiselle kollegalle. Kaverille piilotyöpaikka löytyi siten, että hän mainosti somessa olevansa vapaa, ja vanha työkaveri suositteli esimiehelleen. Että tämä on alallani se realistinen polku.

Ehkä se epävarmuus siitä että kauanko työttömyys kestää. Olen todella hyvä työssäni ja pidetty työkaveri ollut aina, mutta valmistuin vasta ja olen tähän mennessä saanut vain määräaikaisia sijaisuuksia. Joka paikassa on sanottu, että jos ei olisi yt:t päällä tai rekrykielto, niin sopimukselle saisi jatkoa.

Taloudellisesti pärjään ansiosidonnaisella kohtalaisesti, mutta se ei kestä ikuisesti. Rasittaa myös se, että en voi suunnitella elämääni (asunnon osto, perheen perustaminen jne.). Jos tietäisin, että työttömyys päättyy vaikka 1.12., niin ei olisi yhtään niin raastavaa. Mutta kun ei voi tietää. Kaikkeni teen, että saisin töitä mahdollisimman pian, mutta näinä aikoina hyvänkään tyypin ei välttämättä ole helppo työllistyä.

Eniten ärsyttää se, että joutuu HR-sirkukseen posetiivarin apinaksi. Toiseksi suorastaan vituttaa se että joku työkkärielyn kätyri kyselee virkansa puolesta typeriä, joskin irtisanomispaketissa on sen verran taikavoimaa etteivät pysty vainoamaan pahemmin ennen kuin menee ansiosidonnaiselle.

Toisaalta itsehän tässä olen - hylkäsin varman allekirjoitusta vaille olleen duunin ja toiseen ei tarvitsisi kuin laittaa "paperit sisään" niin homma olisi meikäläisen. Mutta kun en halua enää työskennellä alalla josta sanottiin 20 vuoden jälkeen vaan haluan vaihtaa alaa "toimistolta ulkohommiiin". Koulutustakin olisi tuonne uuteen suuntaan, mutta siihen tarvitaan päälke yksi noin 30 päivän lisämuuntokoulutus johon tarvitaan juuri noita ärsyttäviä ELY-idiootteja - hakemus on pistetty kuitenkin koulutukseen, katsotaan mitä tapahtuu...sillä ei ole väliä vaikka palkka putoaa 50% aikaisempaan nähden, riittää kun kätöseen jää 3x peruspäiväraha, tuo uusi duuni olisi unelmahomma yhdistäen harrastukset ja työt.

Se kun työttömyys on pitkittynyt, eikä työn saaminen ole enää senkään vuoksi todennäköistä ilman ammatinvaihtoa.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva pelko talouden romahtamisesta. Mistä tahansa työstä maksettaisiin enemmän kuin työttömyyskorvausta saa, joten en ymmärrä kannustinloukkupuhetta.

Toinen, abstraktimpi asia on jatkuva toivon ja pettymyksen kierre. Ensin näkee ilmoituksen, jossa kuvaillaan paikkaa, joka sopisi itselle. Jotta saisi kirjoitettua hyvän hakemuksen, pitää itsestään saada kaivettua sellainen asenne, ettei jo hakemuksessa vaikuta luovuttaneelta. Siinä ehtii sitten miettiä kaikki osaamisensa ja aiemmat kivat työtehtävänsä ja alkaa muistella, että miten hyvin asiat olivat työssä ollessa. Mielikuvitus alkaa väkisin laukata siihen, että taas olisi mahdollista päästä töihin ja saada palkkaa ja ei olisi enää huolia. Ja palkintona on aina se hylkäyskirje, joka tuntuu täystyrmäykseltä.

Myös sosiaalinen eristäytyminen on inhottavaa. Parin kuukauden jälkeen kaverit alkavat piiriytyä uudelleen, hyviä ystäviä oli jo valmiiksi vähän. Ja työ on niin iso osa elämää, että ystävienkin kanssa puheenaiheet ovat aika rajoitettuja.

Ei pidä paikkaansa. Itse sain määräaikaisen osa-aikatyön vastikään, jonka otin vastaan, koska halusin kokonaan eroon työkkäristä. Teen siis useampaa osa-aikatyötä nyt. Rahallisesti häviän, sillä saan näin vähemmän kuin yhdellä osa-aikatyöllä ja sovitellulla. Tuohon soviteltuu työmarkkinatukeen tuli joku lapsikorotus aina mukaan, niin nythän en saa esimerkiksi sitä.

Inhottavinta työttömyydessä on työkkäri ja sen kanssa "asioiminen". Viiden vuoden jälkeen kyllästyin satunnaisiin osa-aikaisuuksiin ja hain opiskelemaan, koska näissä hommissa en sitä työtä ole näemmä saamassa. TE-toimistolta tuli juuri kielteinen päätös työttömyysetuudella opiskelemisesta. Heidän mielestään on siis ilmiselvästi kaikella tavalla parempi, että ihmiset homehtuvat työttöminä kotona kuin että koittaisivat kenties hankkia uutta ammattia vallan toiselta alalta, missä toimitaan pääasiassa yrittäjinä?

Olen sentään viisi vuotta ollut aina suurimman osan vuodesta kotona pyörittelemässä peukaloita, ainoastaan kesäisin olen saanut osa-aikaisuuksia kun ihmiset lomailevat ja toimistot ovat vajaamiehityksellä. En ymmärrä millä logiikalla on parempi passivoitua kotona ja käydä ehkä satunnaisilla ja melko lapsellisilla CV-kursseilla?

Noh, menen kouluun joka tapauksessa. Alani on sellainen, että pystyn akuutin rahanpuutteen korvaamaan tekemällä pimeästi.

se tunne kun ei voi ystävien rientoihin osallistua vaikka olisivat kolehdin keränneet koska pitkä ttyöttömyys sai mut tunteen itteni riippakiveks ja loiseks

Raha, raha ja raha. Harmittaa kun ei voi lapsilleen tarjota sitä mitä haluaisi. Muuten ei haittaa, en osaa hävetä asiaa, joka ei ole minun syyni. Ystäviä en ole ikinä hakenut työpaikalta vaan sosiaaliset suhteet ovat tulleet muualta, eikä kukaan ole hylännyt raha puutteen takia. Ehkä siksikin, etten ole ikinä liikkunut sellaisissa porukoissa, joissa raha on keskeisintä. Ei ole mullekaan, mutta lasten takia on pakko ajatella sitäkin. Olen siis yh ja lasten isä ei osallistu (vaikka pystyisi).