Mikä on mielestäsi pahinta työttömyydessä? Sukulaisten utelut? Toivon hiipuminen?

Yksin jääminen. Sitten kun kukaan ei enää kysele eikä ole yhteyksissä, eikä ole varaa jatkaa harrastusta, jossa tapaisi tuttuja ihmisiä.

Mulle oli se kun tajusin etten enää tule tekemään koulutusta vastaavaa työtä. Suomessa on liikaa kemistejä. Perhesyistä en haluaisi kuitenkaan lähteä pysyvästi ulkomaille, joten olen päättänyt vaihtaa alaa. Selvittelen parhaillaan kannattaisiko ruveta esimerkiksi fysioterapeutiksi, hammasteknikoksi tai vastaavaa.

Ei ole mitään tekemistä, eikä toisaalta myöskään rahaa tehdä mitään. Opiskelu kiinnostaisi, mutta senkin aloitusta täytyy lykätä vuodella ettei tuet mene. Täytyy vaan toivoa että ekalla pääsee sisään, muuten tulisi toinen työttömyysvuosi ja sitä mä en kestä niin millään.

Toivon h iipuminen. Se ettei kukaan halua olla työttömän ystävä kun jollakin lailla pelätään vissiin että työttömyys tarttuu ja rahapula.

Ei siinä ole mitään pahaa.

Onneksi olen perheellinen, lasten kanssa puuhailu palauttaa maan pinnalle jos alkaa ajatukset painua liian syviin vesiin. Työttömäksi jääminen oli tosi paha juttu, sitä oli osannut pelätä ja kun se toteutui olin aika maassa aika pitkään. Mutta vaimo ja lapset on onneksi pitänyt pään kunnossa. Sukulaisiltakaan ei ole tullut sellaisia typeriä uteluja ja neuvoja joita jotkut kohtalotoverini kuulemma joutuvat kuulemaan tosi paljon.

No tietysti rahapula.

Henkisellä puolella se että työttömistä puhutaan B-luokan kansalaisina, laiskoina ja tyhminä. Ja se että ei ole työyhteisöä mihin kuulua.

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä ole mitään pahaa.

Olisi ehkä parempi jos tähän vastaisi ne joilla on kokemusta työttömyydestä.

Se, ettei ole rahaa! Ja tekemisten rajoittaminen: työssäkäyvä saa kirjoittaa vapaa-ajallaan kirjan tai maalata taulun ja myydä sen ilman, että luokitellaan johonkin kastiin "omassa työssään työllistyvä" ja menettää toimeentulon. Ja opiskelukin on käytännössä kielletty.

Passivoidaan ihminen tahallaan ja sitten kun hänet on murrettu, tehdään hänestä ilmainen orja. Kyllähän noissa säännöksissä tiettyä suunnitelmallisuutta on nähtävissä.

Valehtelen olevani freelancer ja tekeväni joskus töitä, ettei sosiaalinen status romahda ja ettei tarvitsisi vastata noihin typeriin uteluihin työpaikasta.Onneksi on vähän ylimääräistä sukan varressa niin pystyy jossain määrin viettämään normaalia elämää harrastuksineen ym.Mutta ei tämä kivaa ole, mielelläni menisin töihin.

Pelko tulevaisuudesta. Epävarmuus. Itseinho.

Ne hyvää tarkoittavat voi olla ärsyttäviä vaikka ei pahintä työttömyydessä olekaan.

"Oletko tehnyt niitä avoimia hakemuksia?" No mitäs luulisit?

"Oletko soittanut suoraan työhönottajille?" Jos jonkun HR-osastolta saa kiinni, se sanoo kyllästyneellä äänellä että lähetä avoin hakemus.

"Mitä jos menisit vaan suoraan paikan päälle kysymään?" Jos ovet sattuisikin olemaan auki, en pääsisi vahtimestarin ohi...

Itselleni raskainta on ollut se jutustelu:"Mitä teet tyksesi", "en mitään". Ja keskustelu loppuu tähän. Suomessa ei osata puhua muusta kuin työstä.

Syyllistäminen siitä että elää tuilla.  "Jokaisen tulisi ottaa itse vastuu omasta elämästään." Ikään kuin työtön olisi valinnut itse työttömyyden.

Silloin kun olin työtön, oli aikaa mutta ei rahaa. Nyt kun olen töissä, on rahaa, mutta ei aikaa eikä voimia tehdä mitään vapailla. Ja työkkäri hengitti koko ajan niskaan.

Olisin ennemmin työtön miljonääri.

Mua vituttaa ne päättäjien puheet työttöminen "aktvioimisesta". Se on puhdasta syyllistävää kyykyttämistä. Ei mun tulojen pienentäminen entisestään tuo Suomeen niitä puuttuvia 300 000 työpaikkaa. Ja mä olen hakenut viimeisen puolentoista vuoden aikana vähän helvetin moneen duuniin, ei tässä aktiivisuuden puutteesta ole kyse.

Rahapula on ensimmäinen. Toinen on nämä K-kauppiaat jotka hokevat että mene töihin 50-vuotiaille ja samalla palkkaavat kassalle 19-vuotiaita tytönhupakoita jotka eivät edes tunnista ruoka-aineita.

Minulle pahinta oli se, että oli YT:t, minut irtisanottiin ja sitten olisi pitänyt opettaa työni uudelle työntekijälle, jolla oli hieman eri toimenkuva, ei siis palkattu tilalleni.

Muiden utelut, kyselyt ja ehdotukset, vaikka eivät varmasti pahalla niitä tarkoitakkaan. Epävarmuus tulevasta, etten saakkaan mitään töitä tai jos saankin niin en tule hyväksytyksi uuteen työyhteisöön.

Häpeä, syyllistäminen ja se, ettei sellaiset ihmiset, jotka ovat itse saaneet aina olla työssä, ymmärrä millaiseksi maailma ja työtilanne on muuttunut. 

Sitten tietysti köyhyys, epävarmuus tulevasta, toivottomuus, unelmista luopuminen (mm. perheen peustaminen taitaa jäädä vain haaveeksi, jos työtilanne ei kohennu).  Haluaisin kouluttautua uudestaan, mutta en tiedä, miten sellaiseen on ikinä varaa. Opintotuki on käytetty edelliseen tutkintoon, pitäisi olla vakaa ja varma duuni opintojen ohelle elämisen rahoittamiseen, mutta mistä sellaisen löytää? Entä jos uusi ammattikaan ei työllistä?