Mikä on mielestäsi pahinta työttömyydessä? Sukulaisten utelut? Toivon hiipuminen?

Kauanko olette olleet työttöminä?

Tämä kaikki edellä lueteltu. Lisäksi vielä se, että lopulta huomaa olevansa liian vanha, yksinäinen, toivonsa niin täysin menettänyt, että ei jaksa enää edes yrittää. Kaikki mikä on normaalia joillekin, on itselle saavuttamattomissa ja sellaiseksi jää. Aika loppuu kesken. Lopulta ihmisestä tulee se, mitä nuorena eniten halveksi ja jonka yläpuolella luuli olevansa, täysin hyödytön luuseri.

Kun nuoresta intoa puhkuvasta, yritteliäästä ja iloisesta ihmisestä täynnä haaveita tuli hyödytön masentunut kehäraakki. Se on pahinta.

Vierailija kirjoitti:

Kauanko olette olleet työttöminä?

1v3kk. Viime keväänä valmistuin uuteen ammattiin, en pystynyt jatkamaan edellisessä ammatissani sairauden takia. Olen hakenut kaikkea mahdollista työtä, lukuunottamatta sellaisia joita vammani rajoittaa. Sataan paikkaan olen hakenut, enkä ole päässyt yhteenkään haastatteluun. Työhakemukseni on käyty läpi rekrytointi ammattilaisen kanssa, siinä ei pitäisi vikaa olla ja ikääkin on alle 40v.

Vanhempien painostus ja selvä pettymys kun yliopistosta valmistunut lapsi onkin työtön. Itse ovat siis kovapalkkaisia virkamiehiä, kävelleet töihin sisään suoraan yliopistosta. Varsinkin isä on todella antanut ymmärtää, että päässäni on pakko olla jotain vikaa kun en tällä koulutuksella töitä saa. Tähän päälle vielä muiden sukulaisten valittelut ja utelut.

Osalle olen jopa suoraan valehdellut olevani töissä paikassa, jossa tein vain lyhyen harjoittelun vuosia sitten.

Myös iso osa kavereista lopettanut yhteydenpidon, kun ei ole aina varaa osallistua yhteisiin tekemisiin.

Vierailija kirjoitti:

 Haluaisin kouluttautua uudestaan, mutta en tiedä, miten sellaiseen on ikinä varaa. Opintotuki on käytetty edelliseen tutkintoon, pitäisi olla vakaa ja varma duuni opintojen ohelle elämisen rahoittamiseen, mutta mistä sellaisen löytää? Entä jos uusi ammattikaan ei työllistä? 

Minulle kävi juuri näin. Opiskelin uuden ammatin mikä oli taloudellisesti varsin kova pinnistys perheellemme. Valmistuttuani töitä ei löytynyt ja nyt olen taas työtön. Eniten vituttaa, että lähes kaikki minua nuoremmat saivat töitä ja nyrpeinä naamaansa väännellen niihin menivät ja hokivat että "ei tää oikeesti kiinnosta, haen jonnekin muualle parin vuoden päästä". Kaksi pahinta asiaa ovat: 1) olen auttamatta liian vanha vastavalmistuneeksi ja vain vähäistä alan työkokemusta omaavaksi 2) opiskelin aivan turhaan uuden ammatin ja se tuli kalliiksi sekä minulle itselleni että yhteiskunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Se ärsyttää, kun työttömänä en saa haluta perustaa perhettä. Mieskin siis työttömänä. Tiedän ettei ole (vielä) mitään tulorajaa lasten hankkimiselle, mutta yleisesti kai ajatellaan, että omat asiat "pitäisi hoitaa kuntoon" ennen lasten hankkimista. Miten hoidat mitään kuntoon kun työpaikkoja ei ole.

Aivan kuin työttömyys kertoisi siitä etteivät asiat ole kunnossa. Ihmisen asiat ovat kunnossa kun hän kasvaa aikuiseksi henkisesti ja fyysisesti, kouluttautuu ja hankkii työpaikan. Jos sairastuu tai saa yt-neuvottelujen tuloksena luopua työpaikastaan, asiat lakkaavat jotenkin mystisesti olemasta kunnossa ja on työttömän itsensä syy että näin on. Irtisanomislapun mukana tulee velvoite dokata, polttaa ketjussa tupakkaa, lopettaa terveellinen syöminen ja aktiivinen elämä, jotta voi olla kunnon työtön ja aktivoitua vasta sitten kun työkkäristä ohjataan virallisten aktivoitumistoimenpiteiden pariin. 

Mitä perheeseen tulee, on hyvä tietää että ihmisten pitää olla töissä jotta voi hankkia lapsia, jotta voi syyllistyä siitä että vie lapset hoitoon kun käy töissä tai siitä että ei käy töissä kun hoitaa lapsia kotona. Parempi vaan kun ette hanki lapsia. 

Minä täytin vuonna 2010 25 vuotta ja olin viimeinkin oikeutettu työttömyystukeen! Siitä lähtien olenkin ollut työtön..... Koko ajan.

Minä en osaa sanoa mikä tässä on pahaa sillä enhän tiedä muunlaisesta elämästä mitään. En ole koskaan ollut töissä. Opiskelen koko ajan "salaa" työkkäriltä (jos jää kiinni, tuet menee, eli en jää kiinni), harrastan paljon halpoja harrastuksia kuten pyöräily, hiihto. Ehdin kiertää kirppareita ja kirjastoja sekä kasvattaa perunoita ruukuissa partsilla :D

Jos nyt jotakin huonoa on sanottava niin se ettei muiden mun ikäisten kanssa ole mitään yhteistä kun ne puhuu vain töistä. Lisäksi en ole koskaan matkustanut, edes Tallinnaan. Sellaista en kyllä osaa edes kuvitella joten en osaa oikein kaivatakaan. Unelmia ei myöskään ole mikä on joskus aika masentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuota opiskeluoikeutta työttömänä voisi kyllä kehitellä pidemmälle. Työkkäri epää aina kaiken, mitä ehdotan. "Ei sovi sinulle, sinulla on jo hyvä ammatti ja plaa, plaa". Parempi vaihtoehto vissin työkkärin mielestä on maata kotona sylkemässä kattoon, kun en töitä ole onnistunut saamaan. Mielummin opiskelisin vaikka ansiosidonnaisella. Saisi kehittää omaa osaamista..

Käypä katsomassa tämä kansalaisaloite: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2096

Pahinta on ne hetket, kun tajuan, että on ihan mahdollista, että en koskaan työllisty. Minun vuokseni meidän perheen on pakko muuttaa halvempaan asuntoon, matkustaa harvemmin ja elää köyhemmin. Minulla ei ole koskaan omaa rahaa. En voi erota miehestäni. Ja jonain päivänä mies kuitenkin jäättää minut, ja sitten olen vanha, köyhä ja katkera.

Työttömänä 4v. Onneksi pääsen ensi kesänä eläkkeelle, vaikka tulotaso ei nouse tippaakaan, saan tehdä mitä lystää niillä muutamalla eurolla ilman TE-toimiston kyttäämistä. Silloin aktivioin itseni avoimeen yliopistoon, teen pieniä hommia etc.  Veroprosenttikin putoaa järjettömästä 20%.

Nyt aina pelko siitä, että joku työkkärissä  pitää kuningasajatuksena ja valtion velkaa lyhentävänä toimenpiteenä lähettää jonnekin ihme kurssille tai tekemään ilmaistyötä.

On se vain ihme juttu myös, että mitään hyväntekeväisyystyötä jota haluaisi tehdä ilmaiseksi, ei saa tehdä. Jos taas TE-toimisto lähettää vaikka läänin toiseen päähään 9€/pvä, se täytyy ottaa vastaa?

Hulluksi on mennyt näiden järjettömien päättäjien tivoli. Tänään päätetään, huomenna perutaan. Vastustetaan alotteita ja huomataankin, että ne on omia alotteita...

Varsinainen Sirkus ala Finland.

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien painostus ja selvä pettymys kun yliopistosta valmistunut lapsi onkin työtön. Itse ovat siis kovapalkkaisia virkamiehiä, kävelleet töihin sisään suoraan yliopistosta. Varsinkin isä on todella antanut ymmärtää, että päässäni on pakko olla jotain vikaa kun en tällä koulutuksella töitä saa. Tähän päälle vielä muiden sukulaisten valittelut ja utelut.

Osalle olen jopa suoraan valehdellut olevani töissä paikassa, jossa tein vain lyhyen harjoittelun vuosia sitten.

Myös iso osa kavereista lopettanut yhteydenpidon, kun ei ole aina varaa osallistua yhteisiin tekemisiin.

Tämäkin. Toisaalta ymmärrän myös vanhempieni osaa, ei varmasti ole mukavaa sanoa tutuille, että minun lapseni on työtön. Aina ja kaikkialla tutut ja puolitutut kuitenkin kyselevät vanhemmilta, että mitä lapsille kuuluu, missä he ovat. Ja jatkona tähän myös omat vanhemmat voivat kääntyä työtöntä lastaan vastaan, alkaa painostaa, että koeta nyt jokin työpaikka saada, olet häpeäksi meille.

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

No juuri ne "Mites, ootko laitellu hakemuksia?", "Ootko soitellut paikkoihin?" "ootko laittanu avoimia hakemuksia", "ootko miettiny jotaki tukityöllistymishommaa, jos sitä kautta..."  Ja usein on muuten vielä samat ihmiset kerrasta toiseen, kun kyselee nuo aivan samat tenttaukset. Yksi näistä tuttavistani on aikoinaan ollut mm. te-toimistossa töissä (ei tykännyt työstään, nyt vähän samoissa hommissa mutta muualla töissä). Ja kas kummaa, miten juuri hän onkin sellainen, ettei tunnu millään käsittävän, miten joku korkeakoulutettu voi olla "aina vaan" työttömänä. Vaikka itse on päässyt miehensä kautta sellaiseen suojatyöpaikkaan että oksat pois!

Sitten on tietysti sellaiset (ehkä ihan itse luomani ja kuvittelemani) paineet, siitä millaista olisi joku "normaali elämä" (no se asuntolaina+lapsi+avioliitto, mies multa löytyy noita muita meiltä ei). Ja kun itse on vihdoin pystynyt psyykkaamaan ajattelunsa siihen pisteeseen, että nuo on vain muiden tapa elää elämäänsä, että meidän ei ole pakko hankkia valtavaa asuntolainaa ja lasta (eikä olisi nyt varaakaan), niin eiköhän sitten anopilta tule sitä epäsuoraa ja suorempaa painostusta, kuinka nyt vaan jotenkin yhtäkkiä munkin vaan pitäis mennä töihin ja meidän vaan noin vain ottaa asuntolaina ja laittaa lasta tulille!

Että vaikka itse hetkittäin olen jopa suht ok oman tilanteeni kanssa, ja pysyn järjissäni ajatellen että tää nyt on vain tämmöistä, niin eiköhän sen jonkinlaisen hyväksymisentunteen romuta sitten ihmiset, jotka eivät itse edes elä minun elämääni, omilla odotuksillaan ja käsityksillään siitä, millaista sen elämän "kuuluu" olla :P

Häpeä. En kehtaisi edes liikkua taloyhtiön pihalla, koska pelkään naapurien kyselyjä siitä, joko olen palannut äitiyslomalta työelämään. Nöyryytetyksi tulemisen tunne, kun irtisanomisessa oli ennen kaikkea kyse esimiehen halusta näpäyttää ja käyttää valtaansa. Se rinnan sisällä paisuva paha olo siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla itseäni vähemmän pätevät saavat olla töissään. Itsetunnon romahtaminen - ja sehän ei ole koskaan ollut mikään vahva. Uupumus todella aktiivisesta (=liian aktiivisesta) työnhausta ja pettymys, kun sinua ei valitakaan.

Ja sanottakoon, että olen ollut työttömänä noin kuukauden. Eli todella lyhyen aikaa. Silti tämä aika on ajanut minut ihan romuksi. Pelkään pitkäaikaista työttömyyttä. Ja jopa sitä, että toinenkin tällainen kuukausi ajaa minut loppuun. Minulla on pienet lapset, enkä jaksa enää nauttia edes heistä. Joskus tuntuu, että heillä olisi paremmin ilman minua. Istuin tässä juuri lentokoneen kovassa turbulenssissa vähän aikaa sitten ilman muuta perhettä. Aikaisemmin olisin pelännyt, nyt ajattelin, että syöksyis alas vaan.

Vierailija kirjoitti:

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

Tuossa reippaassa harrastelussa on vaan yksi huono puoli. Miten ehtii hakea aktiivisesti töitä, jos elämä on yhtä partiota ja seurakunnan kerhoa, kuntosalilla ramppaamista? Ainakin oma kokemukseni on, että olen työnhausta ihan uupunut, ja se vie kyllä aika lailla sen ajan, jonka lapseni ovat osapäivähoidossa. Kun aamulla hoidat aamutoimet, viet lapset ja palaat kotiin, niin välissä on ehkä pari tuntia aikaa työnhakuun. Sitten taas haetaan lapset, käydään kaupassa, tehdään ruoka, ollaan lapsien kanssa ja sitten kaikki nukkumaan. Sepä olisikin, että olisi sinkku. Ei paniikkia hakea töitä kovalla kiireellä, koska yksin tulee toimeen pienemmällä. Aikaa olisi vaikka mihin ja halvoilla lennoillakin voisi matkustella. Toisaalta, jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia, en tiedä olisinko enää tässä kirjoittelemassa. Niin kovasti potkut ovat syöneet minua. Ja ne, jotka ne järjestivät tuskin nukkuvat öitään yhtään sen huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Asenne. Jos on valittaja, valittaisi työssäkin. Mutta itse voi olla aktiivinen, vaikka ei työtä tai työtunteja ole.

Kuntien liikuntapaikoille mars eikä maksa paljon. Kirjastoon, yhdistyksiin. Yhdistysten retkille ja matkoille. Paljon lukemista. Lasten kanssa seurakunnan toimintaan.

Jos yhteydenpito työssäkäyviin hiipuu, voi juttukavereita löytyä harrastuksista. Peruskunnon lisäksi joku lajiharrastus. Se mitä kukin muuten tekee ei haittaa, sillä harrastuksissa yhdistää se harrastus.

Tärkeintä ettei jätä elämäänsä yhden kortin varaan, vaan voi laatia varasuunnitelmia. Jos yksi tapahtuma perutaan, en mene sekaisin vaan mietin mitä muuta voin tehdä. Yksinollessa voi laittaa hyvää ruokaa yhdelle. Jos kaveri pettää, ei maailma romahda sittenkään. Irtireväistyä työtä, terveyttä, suhdetta voi itkeä vähän aikaa, muttei loputtomasti. Pitää vaan mennä eteenpäin ja olla kiitollinen, kuolema on jokaisella edessä, mutta sitä ennen elämä. Masennukseenkin on vertaistukea.

Kun pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti edes jotenkin kunnossa, ei ole hätää. Kotona ollessa voi lukea, piirtää ym. Kyse on siitä miten laadukkaaksi kokee elämänsä.

Katkeruuden huippu on seistä aamusta iltaan kerrostalon ovenpielessä tupakalla kyttäämässä muiden menoja. Silloin ei auta enää mikään.

Taitaa se katkeruus sinuakin vaivata, kaikesta puuhastelusta huolimatta. Et kuulosta kovin tyytyväiseltä.

Kamalinta on ehkä että välillä tunnen pettäneeni itseni. Luulin että kun opiskelen hyvän yliopistotutkinnon, noudatan lakia, olen ystävällinen kiva "hyvä ihminen" niin minulle käy elämässä hyvin. Olen uskotellut itselleni jonkun aivan omituisen totuuden, jota ei ole olemassa. Hirveää on päästää myös unelmistaan irti. Se että opiskelin jotain mitä halusin eikä se työllistä minua, on oikeasti kova pettymys. Eikä minulla ole rohkeutta unelmoida muuta, koska eivät ne kuitenkaan toteudu ja petyn taas vaan liikaa. 

Eräänlainen yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Viitekehyksen puuttuminen, työyhteisö oli tärkeä sinkulle ja kuulemma perheellisillekin.  Tulevaisuus pelottaa, hakemuksia olen lähettänyt ainakin 250.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Haluaisin kouluttautua uudestaan, mutta en tiedä, miten sellaiseen on ikinä varaa. Opintotuki on käytetty edelliseen tutkintoon, pitäisi olla vakaa ja varma duuni opintojen ohelle elämisen rahoittamiseen, mutta mistä sellaisen löytää? Entä jos uusi ammattikaan ei työllistä? 

Minulle kävi juuri näin. Opiskelin uuden ammatin mikä oli taloudellisesti varsin kova pinnistys perheellemme. Valmistuttuani töitä ei löytynyt ja nyt olen taas työtön. Eniten vituttaa, että lähes kaikki minua nuoremmat saivat töitä ja nyrpeinä naamaansa väännellen niihin menivät ja hokivat että "ei tää oikeesti kiinnosta, haen jonnekin muualle parin vuoden päästä". Kaksi pahinta asiaa ovat: 1) olen auttamatta liian vanha vastavalmistuneeksi ja vain vähäistä alan työkokemusta omaavaksi 2) opiskelin aivan turhaan uuden ammatin ja se tuli kalliiksi sekä minulle itselleni että yhteiskunnalle.

Minulla ihan sama. Aloitin opiskelut 38-vuotiaana intoa puhkuen, valmistuin 42-vuotiaana. Opintotukea sain 1,5 vuodelle. Olihan se tiukkaa penninvenytystä, kun oli asuntolainat ja kaikki. Mutta mies antoi luvan opiskella siinä toivossa, että pääsisin sen jälkeen oikeisiin töihin. Pärjäsin opinnoissa paremmin kuin nuoret ja sain stipendinkin. Mutta töihin en päässyt. Kolmen vuoden työttömyyden jälkeen pääsin puoleksi vuodeksi palkkatukitöihin ja sen jälkeen sain osa-aikatöitä. Nämä ovat simppeleitä toimistohommia, joihin ei todellakaan AMK-tutkintoa olisi tarvittu. Olen liian vanha vastavalmistuneeksi, nuoremmat sai kesätöitä ja pääsivät myös töihin koulun jälkeen.

Ja niin toiveikkaana ja innokkaana kun lähdin opiskelemaan! Kyllähän siellä monenlaista opin, mutta harmittaa ettei se osaaminen ja panostus ole realisoitunut oman alan työpaikaksi. Olisin ihan tyytyväinen parin tonnin palkkaan, jos työtehtävät olisi kuitenkin mielekkäitä ja älyllisesti haastavia.