Itsemurhan tehnyt läheisesi, mitä merkkejä huomasit silloin tai nyt jälkikäteen?

Vierailija kirjoitti:

aika tiukkahermoinen saa olla, jos pystyy tappamaan itsensä.

Miten niin? Itsellä kolme yritystä takana ja viimeinen vei teholle ja terapia missä käyn toi ilmi miten jokainen yritys helpottaa sitä ratkaisua. Ja helpottaa minua kun tiedän oikeat lääkkeet määrät ja vaikutuksen. Nukahtaa vain ja sitten kuolee sydänpysähdykseen, hengityslamaan, vetäsee mahalaukun sisällön keuhkoon.

Olen 40 vuotias mies ja minulla ei ole vanhempia elossa, sukulaisia ei kiinnosta ja yksinäinen ns. kät een vetä jä olen.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että nämä jotka haukkuvat itsemurhaa harkitsevia ja tekeviä kovin sanoin, eivät ole koskaan itse todella olleet esim. masentuneita. Se on äärimmäisen kamala tapa, mutta omalla tavallani ja omasta kokemuksestani ymmärrän sen tuskan enkä enää ajattele niin mustavalkoisesta itsemurhasta. Myös oma läheinen tehnyt itsemurhan.

Ihminen ei näe enään mitään muuta tietä ulos. Mikä on naurettavaa kun joku tekee sen viimeisen ratkaisun alkaa sosiaalisessa mediassa itku kaipaus! " EI EI MIKSI SE TEKI NIIN! MIKSI! ". Minkä ihmeen takia silloin kun ihminen oli elossa ei häntä huomioitu? Miksi ei sanottu " HEI SÄ OOT TÄRKEÄ! Lähdetään kahville! " 

Ei ei

Läheiseni teki täysin yllättäen itsemurhan ja vasta viikkojen päästä tajusin niitä merkkejä siitä. Kävi moikkaamassa ja kyseli mun matkan ajankohtaa kun olin aiemmin kertonut siitä, ei halunnut ajoittaa hautajaisia siihen aikaan. Lisäksi kertoi minulle miehestä ketä silloin tapailin, että on nähnyt sen toisen naisen kanssa eli halusi kertoa jotta huomaan jättää tuon pettäjän. Oman asuntonsa oli siivonnut, pakannut kaikki vaatteet ja tavarat, lisäksi laittanut poliisille kirjeen päivää aiemmin, että tiesivät tulla hakemaan ruumista kun asui yksin. Kaikki niin suunniteltu, jopa hautajaisrahat säästänyt korvauksista kuukausien ajan. Surun helpottaessa ajan mittaan olen ajatellut, että hän halusi pois ja on nyt paremmassa paikassa, rauha.

Muista viimeisen puhelun isäni kanssa. Viikkoja oli ollut vähän outona ja soittelimme tavallista useammin. Se perjantai, kun juttelimme. Isä oli niin iloinen ja jotenkin helpottuneen kuuloinen. Mietin, että kyllä se tästä nyt, on saanut unirytmin takaisin ja isä sanoi, että älä huolehdi, hällä on hyvä olla, ei tässä hätiä ole. Oma kiire vieraiden kanssa seurustelemaan sai lopettamaan puhelun ja lupasin soittaa seuraavana päivänä.

Soitin, ei vastausta. Mietin, että on mennyt reissuun varmaan. Soitin seuraavana päivänä, yhäkään ei vastannut. Ja jokin tunne sisällä tuli, tiesin, että jotain on sattunut. Niin olikin, hän oli päättänyt päivänsä. Varmaan sille illalle, kun viimeisen kerran puhuttiin.

En ole katkera ja olen päässyt yli, niin kuin läheisen yllättävästä menetyksestä voi päästä. Suru ja kaipuu on yhä joskus mielessä, mutta takaisin ei ihmistä saa. Ja se tieto, että mikä ikinä mieltä elossa ollesaan painoikin, hävisi samassa silmänräpäyksessä, kun aseen laukaisi.

En mitään. Itsemurha tuli aivan puskista. En ollut osannut ajatella sitä lainkaan. Mies nukkui huonosti ja oli huolestuneen oloinen, muttei mielestäni silti oireillut mitenkään kovin rajusti. Välillä oli jossain määrin poissaoleva, minkä laitoin stressin piikkiin.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että se tyyneys johtuu siitä, että ihminen on helpottunut, kun on lopulta päätynyt ratkaisuunsa.

Totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että se tyyneys johtuu siitä, että ihminen on helpottunut, kun on lopulta päätynyt ratkaisuunsa.

Totta.

Väitän vastaan. Ihminen joka on päättänyt tehdä sen viimeisen teon ei ole mitenkään rauhallinen vaan puntaroi loppuun saakka mitä tehdä. Eri-asia on antaa kaikille se mielikuva miten rauhallinen ja levollinen on.

EN jaksa. Eilen juttelin päivystyksessä lääkärin kanssa sanoin miten teen i tsemur han ja en jaksa haluan hoitoon!

Kun tajusin, että voin vaan lopettaa tämän kaiken ja kuolla pois, niin minulle tuli heti rauhallisempi ja toiveikkaampi olo. No, seurustelukumppanini huomasi asian ja sai käännettyä vielä elämäni suunnan ennen yritystä. 

Ei se im välttämättä johdu siitä että ihan tosissaan haluaisi kuolla, vaan haluaa lopettaa kaiken tuskan ja pahan olon. En ihmettele yhtään miksi niin moni ei kestä täällä. Eihän tässä yhteiskunnassa sinulla ole mitään arvoa jos et ole tuottava yksilö, oikea mallikansalainen. Kaikilla ei myöskään ole läheisiä ihmissuhteita jne. 

Harrastusporukassa muistellaan vieläkin yhtä tapausta jolla oli kaikki näennäisesti hyvin. Perhe, varallisuutta, työpaikka ja sijoitukset rullasi... Talokin oli just viime kesänä rakennettu mutta hänen ystävänsä tuli yhtenä iltana treenien alkaessa tuomaan suru uutiset. Eihän sinä iltana mistään tullut oikein mitään ja moni mietti hiljaa, miksi? Ymmärrän nyt. Kuorrutettu elämä ei aina ole sitä hattaraista unelmaa jota haluaisi elää, vaan saattaa oikeasti alkaa masentamaan. Voihan olla pitkään jatkunutta masennusta joka ei lähtenyt ''onnen'' myötäkään pois.

En arvostele, joskin kaipaus on ja pysyy. R.I.P ystäväiseni <3

Kaverini ja ex poikaystävä teki itsemurhan. Halusi kovasti nähdä ennen sitä ja kyseli sisaruksensa kuulumisia. Pyysi anteeksi asioita joita oli tehnyt väärin. Parin viikon päästä kuoli. Kaipaan häntä usein, mutta tiedän, että kuolema on todellakin pysyvä ratkaisu pahan olon lopettamiseen.

Itse olen halunnut kuolla viimeiset 11 vuotta ja aion jättää tämän vuoden viimeiseksi.

Olen tekemässä itsemurhan tällä viikolla.  Otan osaa kaikkien niiden puolesta, joiden omainen on päätynyt samaan ratkaisuun.

Toisinaan kuulee läheisten puhuvan kuinka olisivat kyllä auttaneet jos olisi pyydetty.  No, moni on varmasti pyytänyt apua, mutta se on kuulunut kuuroille korville. Sama omassa tilanteessani.  Koska apua ei tule ennen itsemurhaani, kärsikööt sitten saatana. En aio syyllistää viestissäni ketään, mutta olen jo ennakkoon vahingoniloinen niille jotka eivät auttaneet kun vielä olisivat voineet.  

Semmonen näkökulma.  

p.s. aion toteuttaa itsemurhani hirttämällä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aika tiukkahermoinen saa olla, jos pystyy tappamaan itsensä.

Miten niin? Itsellä kolme yritystä takana ja viimeinen vei teholle ja terapia missä käyn toi ilmi miten jokainen yritys helpottaa sitä ratkaisua. Ja helpottaa minua kun tiedän oikeat lääkkeet määrät ja vaikutuksen. Nukahtaa vain ja sitten kuolee sydänpysähdykseen, hengityslamaan, vetäsee mahalaukun sisällön keuhkoon.

Olen 40 vuotias mies ja minulla ei ole vanhempia elossa, sukulaisia ei kiinnosta ja yksinäinen ns. kät een vetä jä olen.

Auttaisiko nainen elämääsi?

Haetaanko Thaimaasta ihana nainen sinulle ja muillekin kaltaisillesi. Tai jos ei Thai niin sitten esim. Filippiineillä puhutaan kuulemma usein hyvää englantia. 

Vainaja kirjoitti:

Olen tekemässä itsemurhan tällä viikolla.  Otan osaa kaikkien niiden puolesta, joiden omainen on päätynyt samaan ratkaisuun.

Toisinaan kuulee läheisten puhuvan kuinka olisivat kyllä auttaneet jos olisi pyydetty.  No, moni on varmasti pyytänyt apua, mutta se on kuulunut kuuroille korville. Sama omassa tilanteessani.  Koska apua ei tule ennen itsemurhaani, kärsikööt sitten saatana. En aio syyllistää viestissäni ketään, mutta olen jo ennakkoon vahingoniloinen niille jotka eivät auttaneet kun vielä olisivat voineet.  

Semmonen näkökulma.  

p.s. aion toteuttaa itsemurhani hirttämällä

Älä tee sitä. Tulee aika kun tilanne tuntuu paremmalta. Aina on sitä paitsi aikaa tehdä im. Koita jaksaa katsoa päivä kerrallaan vielä. Rahahuoliakaan ei pitäisi olla, jos saa tukina kaiken tarpeellisen. Voi sitä elää ihan hyvää elämää kotonakin laakereillaan leväten. Älä vaadi itseltäsi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minusta aina on yhtä masentavaa että sanotaan että apua on ja että ihminen kuolee koska "ei osannut ottaa sitä apua vastaan". Väitän että mielenterveys hoito on lapsenkengissä kun läheisetkään eivät osaa auttaa vaikka näkevät taudin etenemisen viereltä. Ei ne masentuneet ilkeyttään ole sitä apua vastaan ottamatta vaan eivät vain osaa/pysty siinä tilassa. Lähinnä se vain pahentaa olotilaa kun huomaa että tarjottu apu ei toimi ja alkaa kokea syyllisyyttä siitäkin että on jotenkin perustavasti viallinen.

Minulla on läheinen joka on sairastanut masennusta koko sen ajan kun olemme tunteneet. Nyt on ollut jo 2v vaikea kausi päällä, ei ole kyennyt työelämään yms. Käyttää usein fraaseja "en jaksa enää" tai että voiko masennukseen kuolla. Hänellä on kuitenkin paljon ystäviä ja ennenkaikkea -tiivis- hoitokontakti lääkäreihin ja terapiaan sekä lääkitykset. Asuntoasiat kunnossa ym. Olen kymmenet ja taas kymmenet kerrat tarjonnut apua esimerkiksi että voin tehdä ruokaa, tuletko syömään, voin siivota jne. Mutta ei halua läheisiltään konkreettista apua. Lähinnä olenkin sitten vain sanallisesti tsempannut ja viettänyt aikaa ystävän kanssa kun hän on sitä halunnut/jaksanut. Koska aina ei jaksa vastata niihin viesteihinkään tai nähdä ja joskus näin saattaa mennä useita viikkojakin. Olen tarjoutunut myös mukaan matalan kynnyksen harrastuksiin, mutta ystäväni ei jaksa. Tavallaan siis sellaisiin asioihin, mitä tehdessä ei jaksaisi miettiä sitä omaa pahaa oloa vaan jotain ihan muuta, saada liikuntaa (mikä tutkitusti on hyvä mielenterveydelle) ja ehkä löytyisi uutta piristystä/intohimoa mutta hän ei vaan halua.

Minä en enää keksi mitä voisin itse tehdä enää asialle enemmän, koska ystäväni tosiaan on tiiviissä hoitokontaktissa ammattilaisten parissa.

Keksiikö joku jotain, mikä tällaisessa tilanteessa auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta aina on yhtä masentavaa että sanotaan että apua on ja että ihminen kuolee koska "ei osannut ottaa sitä apua vastaan". Väitän että mielenterveys hoito on lapsenkengissä kun läheisetkään eivät osaa auttaa vaikka näkevät taudin etenemisen viereltä. Ei ne masentuneet ilkeyttään ole sitä apua vastaan ottamatta vaan eivät vain osaa/pysty siinä tilassa. Lähinnä se vain pahentaa olotilaa kun huomaa että tarjottu apu ei toimi ja alkaa kokea syyllisyyttä siitäkin että on jotenkin perustavasti viallinen.

Minulla on läheinen joka on sairastanut masennusta koko sen ajan kun olemme tunteneet. Nyt on ollut jo 2v vaikea kausi päällä, ei ole kyennyt työelämään yms. Käyttää usein fraaseja "en jaksa enää" tai että voiko masennukseen kuolla. Hänellä on kuitenkin paljon ystäviä ja ennenkaikkea -tiivis- hoitokontakti lääkäreihin ja terapiaan sekä lääkitykset. Asuntoasiat kunnossa ym. Olen kymmenet ja taas kymmenet kerrat tarjonnut apua esimerkiksi että voin tehdä ruokaa, tuletko syömään, voin siivota jne. Mutta ei halua läheisiltään konkreettista apua. Lähinnä olenkin sitten vain sanallisesti tsempannut ja viettänyt aikaa ystävän kanssa kun hän on sitä halunnut/jaksanut. Koska aina ei jaksa vastata niihin viesteihinkään tai nähdä ja joskus näin saattaa mennä useita viikkojakin. Olen tarjoutunut myös mukaan matalan kynnyksen harrastuksiin, mutta ystäväni ei jaksa. Tavallaan siis sellaisiin asioihin, mitä tehdessä ei jaksaisi miettiä sitä omaa pahaa oloa vaan jotain ihan muuta, saada liikuntaa (mikä tutkitusti on hyvä mielenterveydelle) ja ehkä löytyisi uutta piristystä/intohimoa mutta hän ei vaan halua.

Minä en enää keksi mitä voisin itse tehdä enää asialle enemmän, koska ystäväni tosiaan on tiiviissä hoitokontaktissa ammattilaisten parissa.

Keksiikö joku jotain, mikä tällaisessa tilanteessa auttaa?

Kuulostat ihanalta ystävältä! Suosittelisin ystävääsi selvittämään millainen masennus hänellä on, itselläni ei ainakaan lääkärit ikinä sanoneet että minulla on AD(H)D, vaikka sovin täydellisesti taudinkuvauksiin.

Jos en olisi lääkityksellä, joka estää taikasienien kokeilun, niin haluaisin ehdottomasti kokeilla voisiko ne auttaa omaan masennukseeni. Hyviä tutkimustuloksia ovat ainakin saaneet niistä :D

Vaikutti huojentuneelta ja päättäväiseltä. Kuulemma elämällä oli nyt selkeä suunta ja kaikki mennyt surkeus oli taakse jäänyttä. Se suunta vaan oli jotain muuta kuin mitä kukaan osasimme kuvitella sen olevan.

Vierailija kirjoitti:

Ei yhtään mitään. Ei läheisen eikä tuttavan kohdalla. Eivät koskaan uhkailleet itsarilla, se tuli aivan puskista. Molemmat tosin sairastivat masennusta, mutta varsinkin läheinen oli hyvä feikkaamaan eikä sisäistä kipua valitettavasti nähnyt. Iloinen ja reipas loppuun asti - ulkoisesti. Sitten vaan purkillinen unilääkkeitä ja se oli siinä. Ei tuosta pääse yli koskaan.

Ehkäpä jatkossa ymmärrät jutella läheistesi kanssa enemmän, jotta tällaista ei tapahtuisi ihan niin herkästi.

Kyllä ne merkit huomaa, jos vain yrittää kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Työkaveri on myös ollut tällainen hiljainen täysin yllättävä järkytys. Hänestä ei tiennyt kukaan yhtään mitään, oli aina ystävällinen ja hymyileväinen. Kerran vain ei sitten tullut töihin ja hänet löydettiin lopulta kotoa. Oli valmistellut kuolemansa hyvin siistiksikin, ettei jälkien korjaajille tule liikaa vaivaa. Surmasi itsensä työpaikalta viedyillä lääkkeillä, tiputti ne suoneen.

Kukaan ei tiedä mikä hänelle tuli.

Olisiko vaikka masennus? Jestas, sä olet tyhmä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siiä varsinaisesta itsemurha-aikeesta mitään nähnyt. Pitemmän aikaa vain joi enemmän, sattui tapaturmia enemmän kännissä, riiteli vaimonsa kanssa. Eikä tarttunut yrityksiin auttaa, eli ei tullut kylään tai liittynyt seuraan, vaikka kuinka kutsuttiin. Viimeisenä päivänä hän oli myös levollinen ja rauhallinen, kävi viimein kylässäkin.

Oma puolisoni selvisi tällaisesta yrityksestä täpärästi tehhoidon avulla. Hänenkään aikeistaan en arvannut mitään, mutta jälkiviisaana voisi sanoa, että kyseisenä iltana hänkin muuttui tyyneksi. Järjesteli pihaa ja kotia kuin siivoillen elämäänsä.

Tuo äkillinen "tyyneys" on ilmeisesti merkki jo tehdystä päätöksestä. Se onko oikein tappaa itsensä on mielestäni vaikea asia sanoa oikeaa vastausta. Onko muiden takia pakko kärvistellä vuosia pahassa olossa ja tehdä hidasta itsemurhaa vaikka alkoholilla tai huumeilla ja vahingoittaa läheisiään vuosikaudet? Usein ihminen on kamppaillut sen mitä pystyy ja elämä ollut syystä tai toisesta vaikeaa ja ahdistavaa jopa vuosia(mielenterveys, omat valinnat esim. rikollisuus,  terveys, päihteet, ihmissuhteet tai niiden puuttuminen yms.). ap

Minusta ihmisellä on oikeus päättää elämänsä. Se on vain usein niin turhan tuntuista, kun itse näkee, että apukeinoja olisi ollut. Mieheni kuolema olisi myös ollut täysin turha, sillä häntä ahdistaneet asiat oikenivat, osoittautuivat myöhemmin jopa väärinkäsityksiksi. Olemme puhuneet myöhemmin paljon asiasta ja hänkin kertoo vapautuneensa itsemurhahaaveista. Ihanimmillaan kun ajatus untuu siltä, että omissa käsissä on kuitenkin tärkein ratkaisu: lopullinen helpotus.

Hänkin pitää elämää nykyään arvokkaampana kuin mitään muuta. Elämää kaikkine vaikeuksineenkin. Se kun on rajallinen joka tapauksessa, päättyy aikanaan vaikkei haluaisikaan.

Mutta teillä onkin toisenne. Helppohan siinä on porskuttaa, saatan.