Itsemurhan tehnyt läheisesi, mitä merkkejä huomasit silloin tai nyt jälkikäteen?

Olen kuullut moneltakin taholta, että itsemurhan tehnyt läheinen oli viimeisinä aikoina pirteämpi ja iloisempi kuin pitkään aikaan. Syynä varmasti se, lääkityksen ansiosta apatia ja tekemättömyys oli vaihtunut energisyyteen, eli sai vihdoinkin energiaa toteuttaa itsemurha-aikeensa. 

Eli jos masentunut ihminen on yhtäkkiä huomattavasti energisempi, kannattaa pitää tarkasti silmällä. Pahasti masentunut ei välttämättä vain yksinkertaisesti jaksa tappaa itseään, vaikka haluaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut moneltakin taholta, että itsemurhan tehnyt läheinen oli viimeisinä aikoina pirteämpi ja iloisempi kuin pitkään aikaan. Syynä varmasti se, lääkityksen ansiosta apatia ja tekemättömyys oli vaihtunut energisyyteen, eli sai vihdoinkin energiaa toteuttaa itsemurha-aikeensa.

Eli jos masentunut ihminen on yhtäkkiä huomattavasti energisempi, kannattaa pitää tarkasti silmällä. Pahasti masentunut ei välttämättä vain yksinkertaisesti jaksa tappaa itseään, vaikka haluaisikin.

Jotenkin se ylienergisyys saattaa usein vaikuttaa yliyrittämiseltä. Käytös ei sovi ollenkaan persoonaan. Toteutetaas tämä ja tämä asia loppuun. Puheet, joissa varmistetaan, että pärjääväthän läheiset kuten muistakaa aina pitää yhtä ja kaikkea voi maailmassa tapahtua. Hiukan sellaisia outoja filosofisia vihjauksia.

Vierailija kirjoitti:

aika tiukkahermoinen saa olla, jos pystyy tappamaan itsensä.

Tai sairas. Siitä on useinkin kyse. Aivot ovat sairastuneet.

Omalla kohdalla en usko että oli ulkoisia merkkejä kun päätös oli hyvin spontaani. Kauan toki mietin asiaa, sekoilin, lääkkeitä ja viinaa ym yhtä typerää.

Olin kuskina sinä iltana (kuulemma, en muista vaikka olin ilm. Selvä), palattuamme jäin juomaan alakertaan olutta ja pyysin kavereitani jäämään seuraksi, mutta halusivat muhinoimaan. Joku vain napsahti päässä, hyppäsin rattiin, ajoin jonkun kilometrin ja olin kääntänyt ratin suoraan linkkuun kohti koivikkoa.

Tässä sitä ollaan, lähinnä osaavien lääkäreiden ja sitkeän ropan ansiosta. Ortopedini, joka kasasi paikkani, kertoi että kuolema oli n. Puolta tuntia vaille.

Nämä kaverini olivat katsoneet ikkunasta kun lähdin ajamaan, eivätkä edes yrittäneet soittaa perään. Se tuskin olisi mitään muuttanut, mutta näin jälkeenpäin tuntuu jotenkin tosi tökeröltä.

Ihminen ei ole kuin vakavasti sairaana mahdollisessa umpikujassa.Yllättäviä polkuja parempaan löytyy aina

Oma veljeni tyyntyi myös päätöksen tehtyään. Aikaisemmin hän pelkäsi tulevaisuutta vaikean masennuksen kanssa, hoidot eivät tehonneet kovin hyvin. 

Päätöksen tehtyään hän rentoutui, ja puhui minulle avoimesti lähtöaikeistaan. Hänelle tie oli selvä, mikään kenenkään ulkopuolisen sanoma ei muuttanut päätöstä. Hänelle oli selvä asia, että esim. lastensa olisi parempi elää sitten kun häntä ei enää ole. 

Lähti 35- vuotiaana, kaksi kouluikäistä lasta jäi. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvin tutun kuuloisia tarinoita. Itse uskon että on aina toivoa ja omaa elämää ei pitäisi lopettaa itse. ajattelisi muita!

Minua ällöttää nuo "ajattelisi muita" vaatimukset ja syyllistämiset.

Miksi sinä ja sinun tunteesi olisivat tärkeämmät kuin toisen ihmisen?

Luuletko että itsemurhan tekijät eivät olisi syyllistäneet itseään ihan tarpeeksi vuosikausia!

Kukaan ei tee itsemurhaa ellei ole äärimmäisen paha ja SIETÄMÄTÖN olotila.

On aivan sairasta ja kohtuutonta että sellaista helvettiä ja SIETÄMÄTÖNTÄ kitumista pitäisi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa vain sen takia ettei jollekin toiselle tule paha mieli.

vaikka itsemurha-aikeita voisikin aavistella, niin sen estäminen on lähes mahdotonta, jollei 24/7 ole vahtimassa, mikä on mahdotonta. Ei ketään voi väkisin pitää hengissä, jos ei ole omaa tahtoa.

No mä en ole masentunut. Lääkkeitä tosin käytän ahdistuneisuuteen. Se itsemurhan vatvominen on vaan niin iso juttu että viimein kun päättää että tekee sen niin olo on niin helpottunut. Ei tarvi enää miettiä tekeekö vai ei. Seuraava vaihe on se miten ja missä, esim. narun ostaminen on tosi ahdistavaa mutta sitten kun se on niin olo taas paranee. On taas askeleen lähempänä kaiken paskan päättymistä. Toisaalta nyt haluaisi mennä tekemään se ihmisten eteen jotka satuttanut toisaalta haluaisi jatkaa hiljaiseloa kuten tähänkin asti ja nauttia kun ajattelee sitä heidän hämmennyksen tunnetta kun he kuulee viikkojen tai kuukausien päästä että olen kuollut.

Hei viimeisin vastaaja! En tiedä mitä koet elämässäsi tällä hetkellä tai syitä miksi haluaisit päättää elämäsi, mutta haluan sanoa että kaikesta voi päästä yli ja elämä muuttuu kokoajan. Olet varmasti monelle tärkeä, keskustele vaikka jonkun läheisen kanssa tai turvaudu ammattiapuun. Älä tee sitä!

Tyyneys ja tietty levollisuus katseessa

Ystävä halusi läheiset koolle valmistumisensa takia. Halusi vaan hyvästellä kaikki.

Minusta aina on yhtä masentavaa että sanotaan että apua on ja että ihminen kuolee koska "ei osannut ottaa sitä apua vastaan". Väitän että mielenterveys hoito on lapsenkengissä kun läheisetkään eivät osaa auttaa vaikka näkevät taudin etenemisen viereltä. Ei ne masentuneet ilkeyttään ole sitä apua vastaan ottamatta vaan eivät vain osaa/pysty siinä tilassa. Lähinnä se vain pahentaa olotilaa kun huomaa että tarjottu apu ei toimi ja alkaa kokea syyllisyyttä siitäkin että on jotenkin perustavasti viallinen.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin tutun kuuloisia tarinoita. Itse uskon että on aina toivoa ja omaa elämää ei pitäisi lopettaa itse. ajattelisi muita!

No muidenko se henki pitäisi saada viedä :D

):

Olen itse nyt juuri siinä rajalla. En enää siinä tilanteessa, jossa näen im:n ainoana mahdollisena vaihtoehtona, mutta siinä tilanteessa että seuraava raskas isku ja vastoinkäyminen voi heittää tuon rajan yli. Ja niitähän riittää sillä olen pitkäaikaistyötön eikä työpaikkaa luultavasti ole luvassa vaikka yritän niin kovasti kun vaan jaksan. En luule että oma elinajanennusteeni on kovin pitkä. Nyt vielä jaksan toivoa parempaa, mutta en tiedä kuinka kauan.  

1. tapaus, keski-ikäinen mies. Muuttui puhumattomaksi, sulkeutui, ei nauranut, ei hymyillyt, ei mitään. Kulki kuin zombi eikä reagoinut mitenkään, vaikka häntä yritettiin jututtaa, kuljettaa paikkoihin, piristää, ohjata hoitoon. Ikään kuin lukkiutui itseensä ja parin kuukauden kuluttua lopetti itsensä.

2. tapaus, nuorehko nainen. Mikään ei paljastanut etukäteen suunnitelmia. Kävi vielä tervehtimässä kaikkia ystäviään ennen lähtöään. Ainoa mistä olisi voinut jotain päätellä oli maininta, että on ollut unettomuutta kun asiat pyörivät päässä. Ei sitten kuitenkaan kertonut sen enempää, mitkä asiat. Parhaalle ystävälleen oli kertonut enemmän, ja tuo ystävä oli jo kerran pelastanut hänet. Ei mennyt viikkoakaan, kun teki sen toisen kertaan ja tällä kertaa niin sanoakseni onnistui.

Näistä jäi hyvin avuton olo. Kun ihminen sulkeutuu itseensä ja hautoo synkkiä ajatuksiaan yksin, niin johtopäätös voi lopulta alkaa näyttää liiankin ilmeiseltä. Todellakin olisin, ja varmasti muutkin läheiset olisivat halunneet puhua näiden ihmisten kanssa kauan ennen kuin tilanne kärjistyi. Ehkä olisi löydetty parempi keino selvitä vaikeuksista. Mutta jos toinen ei päästä lähelle tai jopa teeskentelee, että kaikki on hyvin, niin mitä siinä voisi tehdä. Me jäämme sitten kelaamaan näitä ja ihmettelemään, kuinka kauan läheisemme olikaan sen mustan aukon ympärillä jo kieppunut, ennen kuin se viimein imaisi hänet kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt juuri siinä rajalla. En enää siinä tilanteessa, jossa näen im:n ainoana mahdollisena vaihtoehtona, mutta siinä tilanteessa että seuraava raskas isku ja vastoinkäyminen voi heittää tuon rajan yli. Ja niitähän riittää sillä olen pitkäaikaistyötön eikä työpaikkaa luultavasti ole luvassa vaikka yritän niin kovasti kun vaan jaksan. En luule että oma elinajanennusteeni on kovin pitkä. Nyt vielä jaksan toivoa parempaa, mutta en tiedä kuinka kauan.  

Hei, et ole ainoa pitkäaikaistyötön, meitä on muitakin! Arvaa vaan, katkeroittaako, kun opiskelin loistavilla arvosanoilla itseni yliopistosta ja päädyin työttömäksi. Itsemurha mielessä välillä minullakin, mutten lasten takia vaan voi tehdä sitä. Ja sitten taas toisaalta ajattelen, että ei ne hallituksessa minua tappaakaan voi (sehän olisi heille palvelus, yksi työtön vähemmän tilastoissa), vaan elelen kiusallanikin, loppuuhan tää luonnostaan joskus. Keksikööt mulle työtä, saatana!

Pitää yrittää nähdä oma arvonsa ja elämänsä muustakin näkökulmasta kuin työn. Se vaan on vaikeaa tässä yhteiskunnassa.

Nää on tavattoman surullisia asioita. Ei sitä välttämättä näe mistään, mutta monesti pitkään asiaa ahdistuneena hautonut ihminen voi olla vihdoin tyyni ja näyttää että menisi paremmin, kun hän on päätöksensä tehnyt. Näin ollen hän ehkä onnistuu harhauttaa kanssaihmiset aikeistaan, koska on näyttänyt että hänellä menee paremmin. Osa voi olla ylienergisiä, siivotaan ja järjestellään asioita tai eletään kuin viimeistä päivää. Sitten joillain tulee päätös enemmän yllättäen eteen, eikä sitä olisi voinut välttämättä ennustaakaan.

Haistakaa v*ttu kaikki itsemurhaa harkitsevat itsekkäät kusipäät!

Vaikka teille ne läheiset ei ole tärkeitä, on vaan se oma itsekäs halu päästä luistelemaan kaikista ongelmista, niin ne teidän läheiset ei pääse koskaan yli!