Itsemurhan tehnyt läheisesi, mitä merkkejä huomasit silloin tai nyt jälkikäteen?

Vierailija kirjoitti:

1. tapaus, keski-ikäinen mies. Muuttui puhumattomaksi, sulkeutui, ei nauranut, ei hymyillyt, ei mitään. Kulki kuin zombi eikä reagoinut mitenkään, vaikka häntä yritettiin jututtaa, kuljettaa paikkoihin, piristää, ohjata hoitoon. Ikään kuin lukkiutui itseensä ja parin kuukauden kuluttua lopetti itsensä.

2. tapaus, nuorehko nainen. Mikään ei paljastanut etukäteen suunnitelmia. Kävi vielä tervehtimässä kaikkia ystäviään ennen lähtöään. Ainoa mistä olisi voinut jotain päätellä oli maininta, että on ollut unettomuutta kun asiat pyörivät päässä. Ei sitten kuitenkaan kertonut sen enempää, mitkä asiat. Parhaalle ystävälleen oli kertonut enemmän, ja tuo ystävä oli jo kerran pelastanut hänet. Ei mennyt viikkoakaan, kun teki sen toisen kertaan ja tällä kertaa niin sanoakseni onnistui.

Näistä jäi hyvin avuton olo. Kun ihminen sulkeutuu itseensä ja hautoo synkkiä ajatuksiaan yksin, niin johtopäätös voi lopulta alkaa näyttää liiankin ilmeiseltä. Todellakin olisin, ja varmasti muutkin läheiset olisivat halunneet puhua näiden ihmisten kanssa kauan ennen kuin tilanne kärjistyi. Ehkä olisi löydetty parempi keino selvitä vaikeuksista. Mutta jos toinen ei päästä lähelle tai jopa teeskentelee, että kaikki on hyvin, niin mitä siinä voisi tehdä. Me jäämme sitten kelaamaan näitä ja ihmettelemään, kuinka kauan läheisemme olikaan sen mustan aukon ympärillä jo kieppunut, ennen kuin se viimein imaisi hänet kokonaan.

Se valitettavasti on osa sitä masennusta että ei päästä ihmisiä lähelle ja sulkeutuu itseensä. Ei siitä kannata ihmistä itseään syyttää. Sen sijaan ne jotka ovat masennuksen alkuvaiheessa tai eivät niin vakavassa tilassa, voivat vielä kyetä jonkinlaiseen kontaktiin muiden kanssa ja ilmaisemaan avun tarpeensa.

Vierailija kirjoitti:

Haistakaa v*ttu kaikki itsemurhaa harkitsevat itsekkäät kusipäät!

Vaikka teille ne läheiset ei ole tärkeitä, on vaan se oma itsekäs halu päästä luistelemaan kaikista ongelmista, niin ne teidän läheiset ei pääse koskaan yli!

Olen samaa mieltä. Kun ei enää muuta keksi kostonhimossaan ja ylimielisyydessään, niin siinäpä ratkaisu. Kun on niin stnan ylpeä ja koppava, että ei ota apua vastaan saati pura traumojaan, vaan jättää kaiken läheisten kannettavaksi. Tervemenoo, toivottavasti kärsitte vihanneksena lopun ikäänne.

Muuttui kyyniseksi filosofiksi.

Täällä myös kokemus iloisesta olemuksesta ja viimeisenä päivänään tämä mieleltään sairas ja masentunut sanoi moneen kertaan että onpa hänellä hyvä olo, ettei koskaan ole ollut näin hyvää oloa ennen sairastumista. Särähti omaan korvaani ja mietin että onko lopun alkua kun oli niin mukavana ja iloisena, mutta en tajunnut loppuun asti. Sanoi illalla vielä hyvät yöt ja nähdään aamulla. Vaan eipä nähty enää seuraavana päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Haistakaa v*ttu kaikki itsemurhaa harkitsevat itsekkäät kusipäät!

Vaikka teille ne läheiset ei ole tärkeitä, on vaan se oma itsekäs halu päästä luistelemaan kaikista ongelmista, niin ne teidän läheiset ei pääse koskaan yli!

Jos joku on itsekäs niin se olet sinä joka kuvittelet, että jonkun pitäisi elää vain esim. sinua varten. Se jos mikä on kuvottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt juuri siinä rajalla. En enää siinä tilanteessa, jossa näen im:n ainoana mahdollisena vaihtoehtona, mutta siinä tilanteessa että seuraava raskas isku ja vastoinkäyminen voi heittää tuon rajan yli. Ja niitähän riittää sillä olen pitkäaikaistyötön eikä työpaikkaa luultavasti ole luvassa vaikka yritän niin kovasti kun vaan jaksan. En luule että oma elinajanennusteeni on kovin pitkä. Nyt vielä jaksan toivoa parempaa, mutta en tiedä kuinka kauan.  

Hei, et ole ainoa pitkäaikaistyötön, meitä on muitakin! Arvaa vaan, katkeroittaako, kun opiskelin loistavilla arvosanoilla itseni yliopistosta ja päädyin työttömäksi. Itsemurha mielessä välillä minullakin, mutten lasten takia vaan voi tehdä sitä. Ja sitten taas toisaalta ajattelen, että ei ne hallituksessa minua tappaakaan voi (sehän olisi heille palvelus, yksi työtön vähemmän tilastoissa), vaan elelen kiusallanikin, loppuuhan tää luonnostaan joskus. Keksikööt mulle työtä, saatana!

Pitää yrittää nähdä oma arvonsa ja elämänsä muustakin näkökulmasta kuin työn. Se vaan on vaikeaa tässä yhteiskunnassa.

Kiitos tsempistä, piristi päivääni. Tsemppiä sinullekin takaisin. 

Musta tuntuu että nämä jotka haukkuvat itsemurhaa harkitsevia ja tekeviä kovin sanoin, eivät ole koskaan itse todella olleet esim. masentuneita. Se on äärimmäisen kamala tapa, mutta omalla tavallani ja omasta kokemuksestani ymmärrän sen tuskan enkä enää ajattele niin mustavalkoisesta itsemurhasta. Myös oma läheinen tehnyt itsemurhan.

Lemmikeistä ja omaisuudesta luopuminen, asunnon siivous ja muu järjestely. Eräs itsemurhan tehnyt tuttavani etsi kissalleen uuden kodin muutama viikko ennen tekoaan, ja moni ihmetteli tätä, sillä kaikki tiesivät että kuinka rakas ja tärkeä se kissa oli tälle henkilölle. Selitteli asiaa jollain puhjenneella allergialla, mutta nyt jälkikäteen on sellainen olo, että olisi pitänyt tajuta oikea syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haistakaa v*ttu kaikki itsemurhaa harkitsevat itsekkäät kusipäät!

Vaikka teille ne läheiset ei ole tärkeitä, on vaan se oma itsekäs halu päästä luistelemaan kaikista ongelmista, niin ne teidän läheiset ei pääse koskaan yli!

Olen samaa mieltä. Kun ei enää muuta keksi kostonhimossaan ja ylimielisyydessään, niin siinäpä ratkaisu. Kun on niin stnan ylpeä ja koppava, että ei ota apua vastaan saati pura traumojaan, vaan jättää kaiken läheisten kannettavaksi. Tervemenoo, toivottavasti kärsitte vihanneksena lopun ikäänne.

Minä en ole kostonhimoinen tai ylpeä. Minun sisaruksillani, jotka ovat olleet ennen hyvin läheisiä minulle, ei selvästikään ole enää niin paljon aikaa tai kiinnostusta minun asioilleni , enkä nyt oikein kehtaisi tuosta vaan paukauttaa, että on muuten tässä käynyt itsemurhakin mielessä. Unettommudestani olen kyllä jotain maininnut ja siitä, että olen hakeutumassa terapiaan. Ennen lähettelimme usein sähköpostia ja sitten kun whatsup tuli, keskustelimme lähes päivittäin yhteisessä whatsup-ryhmässämme, nyt siellä on hyvin hiljaista, minun viesteihini vastataan pahoitellen useamman päivän viiveellä ja välillä tulee ilmi tärkeitä asioita, joista muut tietävät, mutta minä en. Minä asun nykyään kauempana, en tiedä olenko ihan vaan sen takia poissa mielestä, kun harvoin nähdään, enkä minä voi lähteä mukaan mihinkään ex tempore -juttuihin. En haluaisi tappaa itseäni, mutta siitä on tullut ikään kuin jonkinlainen pakkoajatus ja sitä ehkä pahentaa se, että kukaan tuttu tai sukulainen ei tiedä noista ajatuksista mitään. Koen oloni tosi yksinäiseksi, vaikka joitain kavereita on. Jos minä kertoisin ajatuksistani jollekin, hänelle tulisi varmaan kova huoli ja kärsimys siitä ja oma elämä häiriintyisi. Kokisin sen itsekkäänä. Toivottavasti minä selviän tästä vähitellen ja sitten kaikki on hyvin taas.

Vierailija kirjoitti:

Lemmikeistä ja omaisuudesta luopuminen, asunnon siivous ja muu järjestely. Eräs itsemurhan tehnyt tuttavani etsi kissalleen uuden kodin muutama viikko ennen tekoaan, ja moni ihmetteli tätä, sillä kaikki tiesivät että kuinka rakas ja tärkeä se kissa oli tälle henkilölle. Selitteli asiaa jollain puhjenneella allergialla, mutta nyt jälkikäteen on sellainen olo, että olisi pitänyt tajuta oikea syy.

Eikö silloinkaa herännyt epäilyksiä, kun se käveli haulikko kainalossa huoneen poikki?

Tämä on nyt vaan oma ja tuttavapiirin mielipide, mutta työttömille haluaisin sanoa, että kukaan järkevä ihminen ei arvota toista työttömyyden/työssäkäynnin kautta. Työttömyys voi kohdata nykypäivänä ketä vaan ja on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Jokaisella on silti oikeus olla ja elää.

Minä en ymmärrä kiusaamista, en julkkistenkaan. Vaikka jotkut julkkikset ovat minusta ärsyttäviä, en silti toivo heille pahaa. Minusta esim. Melania Trumpin haukkuminen on erityisen kohtuutonta, kun hän ei ole edes halunnut tuohon asemaan. Mitä jos hän ei jaksaisikaan enää vaan tekisi itsemurhan. Mitähän lehdistöllä olisi silloin kanttia kirjoittaa? Ehkäpä hänen "I don't care" -takkinsa oli osoitettu selän takana pahaa puhuville.

Up, näitä on mielenkiintoista lukea!

En mitään. Tai no, ehkä jälkikäteen ajatellen kaikki olivat liian ”chillejä”. Ei mitään merkkejä masennuksesta! Ei olisi uskonut, että ”pinnan” alla kuohuu.

Kaksi ystävääni ja yksi exäni ovat tehneet itsemurhan. Exästä olisi voinut aavistaa, kun oli aiemmin jo yrittänyt. Mutta silloin luulin, että kaikki oli hyvin ja masennus oli helpottanut, koska vaikutti niin iloiselta ja tyytyväiseltä.

Yhden ystävän kanssa juttelin juuri pari päivää ennen tekoa, eikä hän silloin vaikuttanut masentuneelta, päinvastoin. Myöhemmin löytyi kirje, joka oli päivätty jo ennen tapaamistamme. Kuulin myöhemmin, että hän oli halunnut jutella useamman läheisen kanssa. Ei keskustelusta voinut mitään päätellä. Tai ehkä näin jälkeenpäin mietittynä.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että nämä jotka haukkuvat itsemurhaa harkitsevia ja tekeviä kovin sanoin, eivät ole koskaan itse todella olleet esim. masentuneita. Se on äärimmäisen kamala tapa, mutta omalla tavallani ja omasta kokemuksestani ymmärrän sen tuskan enkä enää ajattele niin mustavalkoisesta itsemurhasta. Myös oma läheinen tehnyt itsemurhan.

Jep! Se on ihmisen VIIMEINEN vaihtoehto! Viimeinen keino! Itsemurhaa harkitseva ihminen on todella, todella epätoivoinen, eikä löydä ulospääsyä!

Luulen, että se tyyneys johtuu siitä, että ihminen on helpottunut, kun on lopulta päätynyt ratkaisuunsa.

Läheiseni ei ole tehnyt itsaria... Mutta itse sitä olen miettinyt... Onko se itserakasta jos sen lopulta päättää tehdä?

Soitteli, ja peruutti/lykkäsi yhden yhdessä suunnittelemamme rakennusprojektin, kun ei ollut kuulemma inspiraatiota. Hiukan sitä ihmettelin, koska oli kova työmies. Muuten en huomannut mitään erityistä, vaikka ratkaisu ei kovin uskomattomana yllätyksenä tullutkaan.

Sitähän on oikeus omaan kehoonsa. Jos elämä on tuskaa, niin on oikeus kuolla. Kunhan ei pikaistuksissaan tee.

http://lostallhope.com/

Vierailija kirjoitti:

No mä en ole masentunut. Lääkkeitä tosin käytän ahdistuneisuuteen. Se itsemurhan vatvominen on vaan niin iso juttu että viimein kun päättää että tekee sen niin olo on niin helpottunut. Ei tarvi enää miettiä tekeekö vai ei. Seuraava vaihe on se miten ja missä, esim. narun ostaminen on tosi ahdistavaa mutta sitten kun se on niin olo taas paranee. On taas askeleen lähempänä kaiken paskan päättymistä. Toisaalta nyt haluaisi mennä tekemään se ihmisten eteen jotka satuttanut toisaalta haluaisi jatkaa hiljaiseloa kuten tähänkin asti ja nauttia kun ajattelee sitä heidän hämmennyksen tunnetta kun he kuulee viikkojen tai kuukausien päästä että olen kuollut.

Sä et ole paikalla näkemässä satuttaneiden ihmisten reaktiota. Parempi kun jätät nuo omaan arvoonsa ja hankit parempaa seuraa. Menestyminen on paras kosto.