Petteri Sihvonen: Akateemiset äidit pilasivat suomalaisen huippu-urheilun

Ongelma on junnuvalmentajissa jotka on lasten vanhempia koska muihin ei ole varaa. Suosivat sitten omaa lasta muiden kustannuksella. Näin ainakin junnulätkässä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Olen samaa mieltä alun tasoittamisesta. Mutta sen merkitystä ei pitäisi ylikorostaa niin paljon kuin nyt tehdään, että tavallaan mennään eteenpäin yhtenä möykkynä tai perä edellä ja vieroksutaan niitä "jo osaavia", joiden pitäisi johtaa porukkaa ja olla esikuvia heikommille. Kilpailuun ei voi asennoitua kilpailemattoman humaanisti ja silti menestyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Olen samaa mieltä alun tasoittamisesta. Mutta sen merkitystä ei pitäisi ylikorostaa niin paljon kuin nyt tehdään, että tavallaan mennään eteenpäin yhtenä möykkynä tai perä edellä ja vieroksutaan niitä "jo osaavia", joiden pitäisi johtaa porukkaa ja olla esikuvia heikommille. Kilpailuun ei voi asennoitua kilpailemattoman humaanisti ja silti menestyä.

Hetkinen. Mistä tulee ajatus, että osaajia vieroksutaan? Kuka vieroksuu? Tottakai joka tekemisessä aloittelija oppii niiltä jotka taitaa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Olen samaa mieltä alun tasoittamisesta. Mutta sen merkitystä ei pitäisi ylikorostaa niin paljon kuin nyt tehdään, että tavallaan mennään eteenpäin yhtenä möykkynä tai perä edellä ja vieroksutaan niitä "jo osaavia", joiden pitäisi johtaa porukkaa ja olla esikuvia heikommille. Kilpailuun ei voi asennoitua kilpailemattoman humaanisti ja silti menestyä.

Mutta kun tässä on kyse siitä että missä vaiheessa se vakava kilpailu kannattaa ylipäänäs aloittaa että aikuisina mukana ovat parhaimmat yksilöt, jotka yltävät kovimpiin tuloksiin. Kaiken oman kokemuseni perusteella suomalaiset junioriurheiluseurat ovat suorastaan hysteerisen kilpaorientoitunutta hyvin varhaisessa vaiheessa ja näin ollut jo pitkään. Tulokset ovat surkeita.

Samaa tasapäistämismantraa hoettiin peruskoulun osalta ja kuitenkin se on ollut erittäin menestyksekäs. Ja myös Suomen klassisen musiikin ihme perustuu laajan harrastuneisuuden luomiseen ja ylläpitoon.

Sihvonen on tässä ihan oikeassa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että huippu-urheilu pitäisi ihan yksiselitteisesti erottaa käytännön ja ajattelun tasolla harrastus- ja kuntourheilusta. Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin. Jos tämä ei toteudu esim. 20-vuotiaaksi mennessä, sitten on vaihdettava urasuunnitelmaa ja opiskeltava joku toinen ammatti, mutta niin kauan kuin huippu-urheillaan eli tavoitellaan ammattia ja paikkaa maailman huipulla, niin muu elämä on uhrattava sen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Amsterdamin Ajax: nuorisoakatemiassa harkkamäärä on suomalaisseuroihin nähdeen kohtuullinen (olikohan enintään 3-4 treeniä viikossa) ja teini-iässä harkkamääriä lasketaan vielä vähäisemmäksi, koska kasvu ja murrosikä vie energiaa ja motivaatiota ja koulu asettaa enemmän haasteita. Myös muiden lajien harrastamista tuetaan. Tästä oli juttu muistaakseni ihan Hesarin kuukausiliitteessä pari vuotta sitten. Esim. omalla paikkakunnalla säbä-pojat joutuu allekirjoittamaan sitoumuksen, jossa sitoudutaan käymään kaikissa omissa harkoissa ja sitoudutaan myös olemaan harrastamatta muita lajeja. Mm. musiikkiharrastuksia on laitettu lopettamaan, kun sitoutumisen aste ei ole ollut riittävä... Ja esim.  pojan futiksessa 11-v. 1,5-2h harkkoja on jo viidet viikossa, pelit päälle. 

Ajaxilla on yksi maailman parhaista junioritoiminnoista. Ollut jo vuosikymmeniä. Valmentajaryhmä on junioreissakin koottu useista eri  maista jotta saadaan kaikki oppi maailmalta. Hienointa kuitenkin Ajaxin toiminnassa on se että vanhempia kannustetaan tukemaan ja seuraamaan lastensa pelejä mutta mikäli vanhemmat puuttuvat valmentamiseen, he saavat porttikiellon peleihin. Tämä on useinmiten erittäin suuri  helpotus lapsille itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Sihvonen on tässä ihan oikeassa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että huippu-urheilu pitäisi ihan yksiselitteisesti erottaa käytännön ja ajattelun tasolla harrastus- ja kuntourheilusta. Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin. Jos tämä ei toteudu esim. 20-vuotiaaksi mennessä, sitten on vaihdettava urasuunnitelmaa ja opiskeltava joku toinen ammatti, mutta niin kauan kuin huippu-urheillaan eli tavoitellaan ammattia ja paikkaa maailman huipulla, niin muu elämä on uhrattava sen eteen.

No miksi sitä ei sitten eroteta? Siksi, että tarvitaan myös ne harrasteurheilijoiden rahat. Pulmallinen ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Jos minä maksan lapseni harrastuksesta oletan, että lapsi myös saa harrastaa. Jos valmentaja on eri mieltä, eikä hänellä ole pokkaa sitä kertoa, ei syy liene minun? Sihvosen jorinat menee vaan heikompaan suuntaan.

Sehän koko kolumnin ideana on, että valmentajilla pitäisi olla pokkaa kertoa. Niitä äitejä ei olisi koskaan pitänyt päästää asiakkaiksi päsmäröimään urheiluseurojen ja -liittojen toimintaa. Lapsilleen harrastusta etsivät vanhemmat eivät kuulu alkuunkaan kilpaurheilun piiriin, vaan sitä varten pitäisi olla iltapäiväkerhoja ja pihapeliseuroja, jotka eläisivät myymällä maksaville asiakkailleen harrastuspalvelua.

Vierailija kirjoitti:

Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin.

Tähän on helppo ratkaisu. Ammattilaisseurat voivat maksaa tämän ammattimaisuuteen tähtäävän toiminnan omasta liikevaihdostaan. Ei verorahoilla ja vanhempien maksamilla seuramaksuilla.

Näin sen toteutetaan muissakin maissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Olen samaa mieltä alun tasoittamisesta. Mutta sen merkitystä ei pitäisi ylikorostaa niin paljon kuin nyt tehdään, että tavallaan mennään eteenpäin yhtenä möykkynä tai perä edellä ja vieroksutaan niitä "jo osaavia", joiden pitäisi johtaa porukkaa ja olla esikuvia heikommille. Kilpailuun ei voi asennoitua kilpailemattoman humaanisti ja silti menestyä.

Mutta kun tässä on kyse siitä että missä vaiheessa se vakava kilpailu kannattaa ylipäänäs aloittaa että aikuisina mukana ovat parhaimmat yksilöt, jotka yltävät kovimpiin tuloksiin. Kaiken oman kokemuseni perusteella suomalaiset junioriurheiluseurat ovat suorastaan hysteerisen kilpaorientoitunutta hyvin varhaisessa vaiheessa ja näin ollut jo pitkään. Tulokset ovat surkeita.

Samaa tasapäistämismantraa hoettiin peruskoulun osalta ja kuitenkin se on ollut erittäin menestyksekäs. Ja myös Suomen klassisen musiikin ihme perustuu laajan harrastuneisuuden luomiseen ja ylläpitoon.

Sitten en näkisi ratkaisuksi heikon ehdoilla menemistä (feminiini strategia), vaan sekä hyvän fiiliksen että tasoerojen samanaikaista hyväksyntää. Olen samaa mieltä, että liian totinen suorittaminen ja seulonta voi sekin tappaa kiinnostuksen. Mutta ratkaisuksi en tarjoaisi sitä, että sitten vain höntsäillään ja huolehditaan, että kaikki ovat samassa veneessä. Tulisi osata yhdistää se, että luonnonlahjakkuus ja tasoerot ovat ihan jees siihen, että ei lähdetä liian jyrkästi ryppyotsaiseen tekemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä Suomessa, ainakin pk-seudulla, jo alakouluikäisille perustetaan omia edustusjoukkueita futiksessa. Kun taas esim Ranskassa ja Espanjassa sellaisia on vasta suunnilleen 15-vuotiaille. Sitä ennen kaikki pelaa, leikinomaisesti ja hauskaa pitäen, ja harrastavat muitakin lajeja. Ja mitkäköhän maat läpäisevät futiksen EM/MM-kisojen karsinnat, ja jopa pärjäävät niissä...?

Kannattaisi vaan kuunnella niitä akateemisia äitejä. Ainakin futiksessa.

Ainakin FC Barcelonan akatemian nuorin ikäryhmä on 6-vuotiaat. En usko, että muilla suurseuroilla olisi toisenlainen filosofia. Toki tekemisen meininki on erilainen 6-vuotiailla ja 14-vuotiailla, mutta kaikilla ikätasoilla kyse on tavoitteellisesta kilpaurheilusta.

Usassa liikunta ja muut harrastukset on kytketty kouluun ja kouluilla on omaa harrastustoimintaa ja omat joukkueet, bändit, teatterit, kuorot jne. Näin kaikilla on varaa harrastaa ja kaikkien pitää jotain harrastaa, koska nuo harrastuksetkin kuuluvat opintoihin ja niistä saa lisäpojoja. Näin se meilläkin pitäisi verorahoilla mennä. Urheiluseurat keskittyköön sitten huippujen valmentamiseen sponsori- ja jäsenmaksutuloilla, koko kansaa liikuttaa ja harrastuttaa sitten verorahoin koululaitos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Olen samaa mieltä alun tasoittamisesta. Mutta sen merkitystä ei pitäisi ylikorostaa niin paljon kuin nyt tehdään, että tavallaan mennään eteenpäin yhtenä möykkynä tai perä edellä ja vieroksutaan niitä "jo osaavia", joiden pitäisi johtaa porukkaa ja olla esikuvia heikommille. Kilpailuun ei voi asennoitua kilpailemattoman humaanisti ja silti menestyä.

Mutta kun tässä on kyse siitä että missä vaiheessa se vakava kilpailu kannattaa ylipäänäs aloittaa että aikuisina mukana ovat parhaimmat yksilöt, jotka yltävät kovimpiin tuloksiin. Kaiken oman kokemuseni perusteella suomalaiset junioriurheiluseurat ovat suorastaan hysteerisen kilpaorientoitunutta hyvin varhaisessa vaiheessa ja näin ollut jo pitkään. Tulokset ovat surkeita.

Samaa tasapäistämismantraa hoettiin peruskoulun osalta ja kuitenkin se on ollut erittäin menestyksekäs. Ja myös Suomen klassisen musiikin ihme perustuu laajan harrastuneisuuden luomiseen ja ylläpitoon.

Sitten en näkisi ratkaisuksi heikon ehdoilla menemistä (feminiini strategia), vaan sekä hyvän fiiliksen että tasoerojen samanaikaista hyväksyntää. Olen samaa mieltä, että liian totinen suorittaminen ja seulonta voi sekin tappaa kiinnostuksen. Mutta ratkaisuksi en tarjoaisi sitä, että sitten vain höntsäillään ja huolehditaan, että kaikki ovat samassa veneessä. Tulisi osata yhdistää se, että luonnonlahjakkuus ja tasoerot ovat ihan jees siihen, että ei lähdetä liian jyrkästi ryppyotsaiseen tekemiseen.

Aivan, kunhan huolehditaan myös huippujen kiinnostuksen säilymisestä. Mutta suomaliaislla urheiluseuroilla ja valmentajilla ei ole itseluottamusta. He eivät uskalla löysätä liekaa, antaa tilaa silloin kun nuori on kasvu- ja murrosiässä vaan luovat juuri niitä uhkavaatimuksia, jollet treenaa joka päivä niin rankaisen sinua pudottamalla alempaan ryhmään. Eivät ne nuoret sitä kestä vaan lopettavat. Ja siksi meillä ei ole huippuja enää aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä Suomessa, ainakin pk-seudulla, jo alakouluikäisille perustetaan omia edustusjoukkueita futiksessa. Kun taas esim Ranskassa ja Espanjassa sellaisia on vasta suunnilleen 15-vuotiaille. Sitä ennen kaikki pelaa, leikinomaisesti ja hauskaa pitäen, ja harrastavat muitakin lajeja. Ja mitkäköhän maat läpäisevät futiksen EM/MM-kisojen karsinnat, ja jopa pärjäävät niissä...?

Kannattaisi vaan kuunnella niitä akateemisia äitejä. Ainakin futiksessa.

Ainakin FC Barcelonan akatemian nuorin ikäryhmä on 6-vuotiaat. En usko, että muilla suurseuroilla olisi toisenlainen filosofia. Toki tekemisen meininki on erilainen 6-vuotiailla ja 14-vuotiailla, mutta kaikilla ikätasoilla kyse on tavoitteellisesta kilpaurheilusta.

Ja kaikissa ikäryhmissä on suomipotkiskeluun se ero, että Barcelona maksaa junioritoimintansa itse. Sitä ei makseta verorahoilla tai vanhempien maksamina seuramaksuina.

FC Barcelonan nuorisoakatemiaa ei varmaankaan makseta verorahoista eikä sinne nuorisovalmennukseen haalittavia huippulahjakkaita eurooppalaisia, japanilaisia ja brasilialaisia lapsia tuoteta sinne asumaan kunnan piikkiin. Kyllä siellä jyllää ihan toisenlaiset rahat. Nyt oli puhe siitä, mitä Suomessa verorahoin maksetaan ja mitä sillä saa. Suurin osa kansasta lienee sitä mieltä, että verorahoin maksettava urheilutoiminta tarkoittaa sitä, että on oltava matalan kynnyksen harrastusmahdollisuuksia kaiken tasoisille lapsille ja aikuisille eikä huippu-urheilu tai tuloshakuinen treenaus saa mennä tämän tavoitteen edelle. Seurat palkatkoon sitten huippuvalmentajia ja rahoittakoon treeniaikaa niille huippuvalmennettaville omista sponsori- ym. tuloistaan mutta verorahoin tuettava (ja vanhempien itse jäsenmaksuillaan maksama) toiminta koskee kaikkia. 

Vierailija kirjoitti:

FC Barcelonan nuorisoakatemiaa ei varmaankaan makseta verorahoista eikä sinne nuorisovalmennukseen haalittavia huippulahjakkaita eurooppalaisia, japanilaisia ja brasilialaisia lapsia tuoteta sinne asumaan kunnan piikkiin. Kyllä siellä jyllää ihan toisenlaiset rahat. Nyt oli puhe siitä, mitä Suomessa verorahoin maksetaan ja mitä sillä saa. Suurin osa kansasta lienee sitä mieltä, että verorahoin maksettava urheilutoiminta tarkoittaa sitä, että on oltava matalan kynnyksen harrastusmahdollisuuksia kaiken tasoisille lapsille ja aikuisille eikä huippu-urheilu tai tuloshakuinen treenaus saa mennä tämän tavoitteen edelle. Seurat palkatkoon sitten huippuvalmentajia ja rahoittakoon treeniaikaa niille huippuvalmennettaville omista sponsori- ym. tuloistaan mutta verorahoin tuettava (ja vanhempien itse jäsenmaksuillaan maksama) toiminta koskee kaikkia. 

Juuri näin!

Ja maailma on muuttunut. Kultamitali ei enää merkitse kansallistunteen nousua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin menneinä vuosikymmeninä. Huippu-urheilun voitot ja hyödyt käärivät ne, ketkä siellä häärivät. Siksi on väärin, että jo laosista lähtien tähän tähdätään muiden kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sihvonen on tässä ihan oikeassa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että huippu-urheilu pitäisi ihan yksiselitteisesti erottaa käytännön ja ajattelun tasolla harrastus- ja kuntourheilusta. Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin. Jos tämä ei toteudu esim. 20-vuotiaaksi mennessä, sitten on vaihdettava urasuunnitelmaa ja opiskeltava joku toinen ammatti, mutta niin kauan kuin huippu-urheillaan eli tavoitellaan ammattia ja paikkaa maailman huipulla, niin muu elämä on uhrattava sen eteen.

No miksi sitä ei sitten eroteta? Siksi, että tarvitaan myös ne harrasteurheilijoiden rahat. Pulmallinen ongelma.

Kyllä niistä kilpailijoistakin saadaan kasaan se joukkueellinen maksavia vanhempia. Ei ole mikään pakko sotkea eri porukoita toisiinsa. Pikkulasten on tietysti pakko käydä koulua, mutta oppivelvollisuus loppuu 16-vuotiaana. Sen jälkeen huippu-urheilijat voivat treenata välillä 08-16 ja iltojen treeniajat jäisivät harrastelijoiden käyttöön. Höntsäilijöiden vuorot jopa lisääntyisivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sihvonen on tässä ihan oikeassa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että huippu-urheilu pitäisi ihan yksiselitteisesti erottaa käytännön ja ajattelun tasolla harrastus- ja kuntourheilusta. Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin. Jos tämä ei toteudu esim. 20-vuotiaaksi mennessä, sitten on vaihdettava urasuunnitelmaa ja opiskeltava joku toinen ammatti, mutta niin kauan kuin huippu-urheillaan eli tavoitellaan ammattia ja paikkaa maailman huipulla, niin muu elämä on uhrattava sen eteen.

No miksi sitä ei sitten eroteta? Siksi, että tarvitaan myös ne harrasteurheilijoiden rahat. Pulmallinen ongelma.

Kyllä niistä kilpailijoistakin saadaan kasaan se joukkueellinen maksavia vanhempia. Ei ole mikään pakko sotkea eri porukoita toisiinsa. Pikkulasten on tietysti pakko käydä koulua, mutta oppivelvollisuus loppuu 16-vuotiaana. Sen jälkeen huippu-urheilijat voivat treenata välillä 08-16 ja iltojen treeniajat jäisivät harrastelijoiden käyttöön. Höntsäilijöiden vuorot jopa lisääntyisivät.

No perustakaa sellainen huippu-urheilijoiden oma porukka. Menkää ja tehkää, rahoittakaa itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin.

Tähän on helppo ratkaisu. Ammattilaisseurat voivat maksaa tämän ammattimaisuuteen tähtäävän toiminnan omasta liikevaihdostaan. Ei verorahoilla ja vanhempien maksamilla seuramaksuilla.

Näin sen toteutetaan muissakin maissa.

Ei, vaan lasten ja junioreiden huippu-urheilu pitäisi nähdä ammattiin valmistavana toimintana. Kyllä itse ainakin olisin vanhempana valmis panostamaan siihen rahallisesti ihan samoin kuin vaikkapa lentotuntien tai autokoulunkin kohdalla. Ei kaikki koulutus ole ilmaista. Eikä mikään estä seuroja pyörittämästä huippu-urheilun ulkopuolista liiketoimintaa (esim. harrastejoukkueita), joka tuottaa sitä liikevaihtoa, jonka voitoista voidaan tukea huippu-urheilua. Pointti on vaan siinä, että huippu-urheilua ja harrastamista ei pitäisi sotkea keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huippu-urheilu on ammattimaista ja kaiken siihen liittyvän tekemisen pitää tähdätä siihen, että urheilija saa urheilustaan itselleen ammatin.

Tähän on helppo ratkaisu. Ammattilaisseurat voivat maksaa tämän ammattimaisuuteen tähtäävän toiminnan omasta liikevaihdostaan. Ei verorahoilla ja vanhempien maksamilla seuramaksuilla.

Näin sen toteutetaan muissakin maissa.

Ei, vaan lasten ja junioreiden huippu-urheilu pitäisi nähdä ammattiin valmistavana toimintana. Kyllä itse ainakin olisin vanhempana valmis panostamaan siihen rahallisesti ihan samoin kuin vaikkapa lentotuntien tai autokoulunkin kohdalla. Ei kaikki koulutus ole ilmaista. Eikä mikään estä seuroja pyörittämästä huippu-urheilun ulkopuolista liiketoimintaa (esim. harrastejoukkueita), joka tuottaa sitä liikevaihtoa, jonka voitoista voidaan tukea huippu-urheilua. Pointti on vaan siinä, että huippu-urheilua ja harrastamista ei pitäisi sotkea keskenään.

Se vain on omituista, kun koko ajan hölistään että lapset liikkuvat liian vähän. Sitten ne vetovariin rakennetut urheilukentät ovat lukossa ja sinne pääsee vain tiettyinä aikoina ja kuulumalla johonkin seuraan. Seuramaksut taas ivat jotain aivan järjettömiä. Ei kaikilla ole edes varaa maksaa sellaisia majsuja lasten harrastuksista. Kalliiksi tulee moneltakin kantilta se huippu-urheilijouden tehtailu.