Petteri Sihvonen: Akateemiset äidit pilasivat suomalaisen huippu-urheilun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Tässä on kyllä kyse ihan siitä kuka leikin maksaa. Kaikki pelaa -järjestelmä on pakon sanelema kerran koko paska maksetaan verorahoista sekä vanhempien pusseista. Nämä sihvoset, erkkaveelehtolat sun muut ovat aina valittamassa siitä, että seurat eivät saa mielivaltaisesti päättää kuka pelaa ja kuka ei, mutta jotenkin tässä valituksessa aina unohtuu se kuka koko paskan maksaa. Jos seurat kerran haluavat eroon tästä kaikki pelaa -järjestelmä, sitten seurat voivat myös maksaa koko paskan itse.

Yksikään vanhempi ei nyt ala maksamaan, että vain pieni osa lapsista pääsee pelaamaan ja omat lapset joutuvat istumaan penkillä.

Ymmärrän pointtisi, mutta tuo kuulostaa siltä, että urheilu rinnastetaan kaikille lankeavaan hyötyyn - yksilö urheilee enemmän toisille kuin itselleen. Kun on tavallaan häkki siinä yksilön ympärillä, joka mittaa muille tulevaa hyötyä, niin sillä lailla ei synny huippuyksilöitä. Rahalla ei voi "laskea" menestystä tai menestystä ei voi alistaa materiaaliselle tuottavuudelle.

Luultavasti jopa Pohjois-Koreassa ymmärretään se, että urheilevan huippuyksilön on ylitettävä toiset ja itsensä, eikä niin, että yksilö urheilee vain niissä raameissa, jotka toiset hänelle laskettu hyöty mielessään asettavat.

Kansanterveydellisesti on tietenkin parempi, että jokainen saa mahdollisuudet liikkua kuin se, että liikkuminen olisi muiden paitsi parhaiden ulottumattomissa. Mutta tätä kaavaa ei voi iteroida ylhäältä alas saakka, vaan vähintään rinnalle pitäisi perustaa "eliittiurheilua", jossa urheiltaisiin pyyteettömästi ilman suoria sidoksia toisten hyötyyn ja rahaan (kuten esim. USA:ssa).

Sitten voit maksaa hupisi itse. Muualla maailmassa seurat maksavat siitä, että saavat parhaat junnut riveihinsä, mutta Suomessa valitetaan siitä, ettei parhaille junnuille saada etuoikeutettua asemaa ilmaiseksi kaikkien muiden paitsi seuran kustantamana.

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain määrin samaa mieltä Sihvosen kanssa ->

 Futisjoukkueessani (3 tasoryhmää, ns kilpa, melkein-kilpa ja "tunarit") oli tällainen akateeminen äiskä riesana. Hänen jani-jetterinsä oli jotain hädin tuskin "melkein-kilpa"-tasoinen mutta piti vaan päästä väen väkisin pelaamaan kilpasakissa, ilman mitään edellytyksiä. Peleissä mm vastustaja käytti pujottelukeppinään, omat kaverit eivät viitsineet enää lainata palloa "kun se kuitenkin menettää sen", junnu epäonnistumisten jälkeen paiski nappiksia yms kenttään - todella hienoa ihan valmentajankin näkökulmasrta. Seuraus: poika menetti halunsa kokonaan futikseen koska ei yksinkertaisesti pärjännyt kilpasakissa ja "vähempiarvoinen" lauma ei taas kelvannut hänen äidilleen (en muuten koskaan nähnyt pojan iskää...)

Jokainen junnu saa peliaikaa sen 50% vähintään per peli, mutta OMALLA tasollaan. Siinä on akateemisen äidin turha tulla mussuttamaan jos junnu _sillä hetkellä_ ei vaan pärjää omaa tasoansa kovemmassa porukassa ja alkaa väkästellä joukkueelle pelisääntöjä, joiden perusteella tasoerot hävitetään. Ehkä sitten parin vuoden kuluttua, koska kyseessä on kasvuikäiset pojat joilla biologinen/psyykkinen kehitys vaihtelee rajustin vuodekin sykleissä eikä välttämättä seuraa yhtään ns kronologista ikää. Tämä opetetaan jo D-valmentajakurssilla, liikuntatieteellisin referenssein joten "akateemisen äiskän" pitää vaan odottaa josko jani-petteristä tulisikin stara jossain vaiheessa. Oman sakkini  tasoryhmät ovat kauden aikana "lukittuja" mutta kuitenkin jos esim melkein-kilpasakissa joku junnu esittää tasaisen hyviä otteita, kutsun hänet kokeilemaan pariin kilparyhmän peliin. Sama homma myös "ohipotkijoiden" ryhmässä, pääsee tasoa ylemmäs kokeilemaan jos uskaltaa. Ja ovi käy myös alaspäin, kilparyhmätreenien vakiopyllyilijä pääsee hyvin nopeasti melkein-kilparyhmään.

Olen siis osittain myös "natsikoutsi", mutta vain kilparyhmän osalla. Ne jotka sinne haluavat ja pääsevät, sitoutuvat samalla huomattavasti kovempaan vaatimustasoon ja ei-ihan-niin-pehmoon touhuun eikä siihen ole akateemisellä äiskällä mitään mussuttamista - tai jos on, niin alkaa joukkueenjohtajaksi sitten... Kahdessa muussa sakissa katsotaan treenipyllyilyä yms enemmän läpi sormien, pääasia että näillä junnuilla on kivaa ja haluavat tulla uudestaankin.  Ja käyn muuten erityisesti "tunarisakin" pelit pyörittämässä, osoittaakseni heille että ovat minulle yhtä tärkeitä kuin kilparyhmäkin.

T: pääkoutsi (+ "kateeminen isi" & BCDE-valmentajapaperit)

Vai että oikein tunarit. Samalla tavallako kutsut niitäkin, jotka oppivat myöhemmin lukemaan tai ovat epämusikaalisia? Tunareita koko sakki? Jos saisin tietää lapseni valmentajan kutsuvan joukkuettaan tuolla nimellä, puuttuisin asiaan. T. Akateeminen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Vierailija kirjoitti:

No miksi se janipetteri sai pelata kilpajoukkueessa? Valmentajahan ne päätökset tekee, ei kenenkään pikkujampan äiti tai isä, oli akateeminen tai ei.

Toivottavasti et valmenna mun poikaa, hän pelaa sanojesi mukaan tunareissa. Kukaan valkku ei käytä tollaista termiä, jos vähänkään osaa hommansa.

Pelasi siksi, että piti osoittaa akateemiselle äiskälle miksi ei ole soveliasta laittaa lähes aloittelijaa kilparyhmän mukaan. Kun ei korkeasta koulutuksestaan huolimatta ymmärtänyt asiaa vaikka kuinka yritin varoittaa mitä siitä seuraa niin junnulle kuin joukkueelle.

"tunari/ohipotkija" nimitys tuli muuten erään tämän ryhmän pojan isäukolta. He ovat niitä joilla ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita, kunhan pelaavat kun kaveritkin pelaavat ja on kivaa, vaikka sitten tunaroisivatkin kentällä. Meidän joukkueen viidestä koutsista kolme vetää ns keskimmäistä porukkaa (+jojo-äiskä tässä sakissa), yksi kilparyhmää ja minä taas tätä "ohipotkijain" laumaa ja silloin kun ehdin, myös kilparyhmää.

Oli muuten hiljattain tämä vanhempainkokous, lähes jokaisen junnun huoltaja(t) paikalla. Minun paikkani on katkolla joka vuosi tähän palaveeriin, mutta jostain syystä yksimielinen päätös oli että minulle annetaan jälleen kerran jatkokausi vastuuvalmentajana...kaksi vuotta olen luvannut vielä vetää, sitten saavat katsoa jonkun muun tilalle kun aloitan ihan pienistä, tasolta jolloin kaikki ovat "tunareita".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Sä et vieläkään ymmärrä, että tässä on nimenomaan kyse hinnasta. Seuramaksut ja urheilun tukeminen verorahoilla loppuvat nopeasti, jos tasapuolisuus poistuu.

Toi sun ehdottama malli on käytännössä sama kuin se, että 100 henkilöä ostaa kuukaudeksi kortin kuntosalille, mutta silti laitteita saa käyttää etuoikeutetusti vain ne 10 himokuntoilijaa ja loput 90 asiakasta joutuvat katselemaan suurimman osan ajasta sivusta. Mitä veikkaat, moniko niistä 90 asikkaasta uusisi oikeutensa "käyttää" kuntosalin laitteita?

Nimenomaanko akateemiset ÄIDIT? Eivät akateemiset isät? Eikä amislaiset lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Joo, mutta koska lapset ensinnäkin kasvavat eri tahtiin sekä fyysisesti että psyykkisesti niin pitää olla aikamoinen fakiiri nähdäkseen kenestä seitsenvuotiaasta tulee aikuisena fyysisiltä edellytysiltään paras yksilö, joka on myös omaa intohimon harrastamaansa lajiin, eikä kasvaessaan kiinnostu muusta. Koska tämä on miltei mahdotonta on ihan menestyksen takaamiseksi parasta viedä koko ikäryhmää suht tasaisena aikuisuuden kynnykselle. Vaikka fyyisesti parhaan voisi vielä nähdäkin niin kun psyykkinen motivaatiomuuttuja on olemassa  on täysin mahdollista että laji menettää sen parhaan ja vielä toiseksikin parhaan jollekin muulle lajille tai ihan kokonaan toisaalle. Jos mukana ei ole laajaa joukko joudutaan sitten tyytymään pelkästään motivoituneisiin jotka eivät ehkä sitten omaakaan parhaita fyysisiä edellytyksiä.  Joilla ei tahtotilasta ja kaikesta muusta huolimtta yksinkertaisesti ole fysiikkaa päästäkseen korkeimmalle huipulle. Minä näkisin että Suomessa käy tällä htekellä useimmiten juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Vastaa nyt edelleenkin hyvin yksinkertaiseen kysymykseen: mistä rahat?

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain määrin samaa mieltä Sihvosen kanssa ->

 Futisjoukkueessani (3 tasoryhmää, ns kilpa, melkein-kilpa ja "tunarit") oli tällainen akateeminen äiskä riesana. Hänen jani-jetterinsä oli jotain hädin tuskin "melkein-kilpa"-tasoinen mutta piti vaan päästä väen väkisin pelaamaan kilpasakissa, ilman mitään edellytyksiä. Peleissä mm vastustaja käytti pujottelukeppinään, omat kaverit eivät viitsineet enää lainata palloa "kun se kuitenkin menettää sen", junnu epäonnistumisten jälkeen paiski nappiksia yms kenttään - todella hienoa ihan valmentajankin näkökulmasrta. Seuraus: poika menetti halunsa kokonaan futikseen koska ei yksinkertaisesti pärjännyt kilpasakissa ja "vähempiarvoinen" lauma ei taas kelvannut hänen äidilleen (en muuten koskaan nähnyt pojan iskää...)

Jokainen junnu saa peliaikaa sen 50% vähintään per peli, mutta OMALLA tasollaan. Siinä on akateemisen äidin turha tulla mussuttamaan jos junnu _sillä hetkellä_ ei vaan pärjää omaa tasoansa kovemmassa porukassa ja alkaa väkästellä joukkueelle pelisääntöjä, joiden perusteella tasoerot hävitetään. Ehkä sitten parin vuoden kuluttua, koska kyseessä on kasvuikäiset pojat joilla biologinen/psyykkinen kehitys vaihtelee rajustin vuodekin sykleissä eikä välttämättä seuraa yhtään ns kronologista ikää. Tämä opetetaan jo D-valmentajakurssilla, liikuntatieteellisin referenssein joten "akateemisen äiskän" pitää vaan odottaa josko jani-petteristä tulisikin stara jossain vaiheessa. Oman sakkini  tasoryhmät ovat kauden aikana "lukittuja" mutta kuitenkin jos esim melkein-kilpasakissa joku junnu esittää tasaisen hyviä otteita, kutsun hänet kokeilemaan pariin kilparyhmän peliin. Sama homma myös "ohipotkijoiden" ryhmässä, pääsee tasoa ylemmäs kokeilemaan jos uskaltaa. Ja ovi käy myös alaspäin, kilparyhmätreenien vakiopyllyilijä pääsee hyvin nopeasti melkein-kilparyhmään.

Olen siis osittain myös "natsikoutsi", mutta vain kilparyhmän osalla. Ne jotka sinne haluavat ja pääsevät, sitoutuvat samalla huomattavasti kovempaan vaatimustasoon ja ei-ihan-niin-pehmoon touhuun eikä siihen ole akateemisellä äiskällä mitään mussuttamista - tai jos on, niin alkaa joukkueenjohtajaksi sitten... Kahdessa muussa sakissa katsotaan treenipyllyilyä yms enemmän läpi sormien, pääasia että näillä junnuilla on kivaa ja haluavat tulla uudestaankin.  Ja käyn muuten erityisesti "tunarisakin" pelit pyörittämässä, osoittaakseni heille että ovat minulle yhtä tärkeitä kuin kilparyhmäkin.

T: pääkoutsi (+ "kateeminen isi" & BCDE-valmentajapaperit)

Onneksesi kirjoittelet täällä anonyymina, aivopierusi eivät olisi kovin hyvää mainosta seurallesi. Mutta tulipahan jotain opittuakin, kiinnitän valkkujen toimintaan tästä lähtien enemmän huomiota, tähän asti olen luottanut heidän arvostelukykyynsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Sä et vieläkään ymmärrä, että tässä on nimenomaan kyse hinnasta. Seuramaksut ja urheilun tukeminen verorahoilla loppuvat nopeasti, jos tasapuolisuus poistuu.

Toi sun ehdottama malli on käytännössä sama kuin se, että 100 henkilöä ostaa kuukaudeksi kortin kuntosalille, mutta silti laitteita saa käyttää etuoikeutetusti vain ne 10 himokuntoilijaa ja loput 90 asiakasta joutuvat katselemaan suurimman osan ajasta sivusta. Mitä veikkaat, moniko niistä 90 asikkaasta uusisi oikeutensa "käyttää" kuntosalin laitteita?

Yritin juuri sanoa, että ei ole järkevä demokratisoida koko urheilujärjestelmää ylhäältä alas, vaan sen rinnalle - ei korvaajaksi - tarvittaisiin ymmärrys huipuista, millainen löytyy mm. USA:n urheilu- ja koulumaailmasta.

Amsterdamin Ajax: nuorisoakatemiassa harkkamäärä on suomalaisseuroihin nähdeen kohtuullinen (olikohan enintään 3-4 treeniä viikossa) ja teini-iässä harkkamääriä lasketaan vielä vähäisemmäksi, koska kasvu ja murrosikä vie energiaa ja motivaatiota ja koulu asettaa enemmän haasteita. Myös muiden lajien harrastamista tuetaan. Tästä oli juttu muistaakseni ihan Hesarin kuukausiliitteessä pari vuotta sitten. Esim. omalla paikkakunnalla säbä-pojat joutuu allekirjoittamaan sitoumuksen, jossa sitoudutaan käymään kaikissa omissa harkoissa ja sitoudutaan myös olemaan harrastamatta muita lajeja. Mm. musiikkiharrastuksia on laitettu lopettamaan, kun sitoutumisen aste ei ole ollut riittävä... Ja esim.  pojan futiksessa 11-v. 1,5-2h harkkoja on jo viidet viikossa, pelit päälle. 

Petteri Sihvosen kirjoituksiin ei kannata kiinnittää mitään huomiota. Rattijuopumuksiaan lukuunottamatta ei ole mainitsimisen arvoinen henkilö.

Mielestäni kuitenkin urheiluseurassa tulisi tavoitteena olla kehittyä urheilussa ja siksi pätevien valmentajien saaminen lajeihin ja työrauhan antaminen näille valmentajille on tärkeää. Esimerkiksi jääkiekossa eräs NHL-tason pelaaja lopetti junnuvalmennuksen sen takia että kyllästyi vanhempiin jotka tulivat neuvomaan kuinka valmentaa ilman mitään ymmärrystä lajista tai valmennuksesta.

Itsekin lopetin valmentamisen samasta syystä. Halusin opettaa junnuja pelaamaan ja harjoittelemaan ja nauttimaan liikunnasta. Puolet ajasta meni kuitenkin siihen että vastaili tietämättömien vanhempien kyselyihin, kommentteihin ja heidän kentänlaidalta esittämien huutelujensa lopettamiseen. Vanhempien asenne lastensa urheiluun kun ei ollut yhtä terveellä pohjalla kuin lapsilla itsellään.

Suomen kestävyysjuoksu menestyi silloin kun kaikki harrastivat kestävyysjuoksua ja oikeat huiput pääsivät esiin - siis niin että koko kansakunta treenasi hulluna sitä juoksua ja sitten sieltä nousi esiin ne jotka yhtäläisen treenautuneisuuden joukosta olivat vielä pikkaisen parempia. Nyt kun harrastuneisuutta ei ole Suomen huipulle pääsevät ne jotka jaksavat treenata. Mutta se ei riitä kansainväliselle huipulle - 30v sitten harrastajien puolimaratonin 100 parasta olisivat parempia tai samantasoisia kuin tämän päivän maajoukkueurheilijat.

Feministit menee nykyään kyllä jokaiseen provoon minkä joku vaan viitsii kirjoittaa. Mediat hieroo käsiään kun tulee klikkauksia. Ilmaista mainosta tulee joka jutulle kun kohu jyllää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun niissä Pohjoismaissa, miten jollakin lailla kumminkin pärjätään jalkapallossa, otetaan mm. tasoryhmittely käytöön myöhemmin kuin meillä. Joten ei mene läpi...liian aikainen, putkinäköinen seulominen se meidän ongelmamme on.

Joistain lapsista voi ehkä nähdä jo 5-8-vuotiaana edellytykset huipulle, mutta aika meedio saa olla, jos kovin suurta onistumisprosenttia tuolla tekniikalla tavoittelee.

...,MISSÄ jollakin lailla jne. Sori typot.

Ei Sihvoselle varmaan tullut mieleen, että juuri ne akateemiset äidit saattaa olla hyvinkin perillä kansainvälisistä tutkimuksista ko. asioista.

Ja tämä siis kommentointia vain siitä, miten lapsista ( muka) saadaan seulottua huiput. Kukaan normaali vanhempihan ei vie lastaan harrastukseen tulevaa huippu-uraa silmälläpitäen. Seurojen tehtävä on paljon laajempi ja tärkeämpi.

Urheilun humanisoinnin kääntöpuoli kuitenkin on se, että huippuuden eetos heikkenee olennaisesti. Toisin sanoen tulee ikään kuin kielletyksi olla virtuoosi, koska "tässähän ollaan vain hauskaa pitämässä ja kaikilla on oikeus samaan."

Suomalainen huippu-urheilu on femininisoitunut; on nimittäin naisten sosiaalisuudelle tunnusomaista, että otetaan kaikki huomioon eikä kukaan joukossa kuvittele olevansa muita ylempi tai paina toisia. Miesten sosiaalisuus taas käyttää kulmakivenään kilpailua ja vertailua, pohjimmiltaan pykälää totisempaa ja erottelevampaa hierarkisuutta.

Moni esim. 6-7 v. jättää menemättä harrastusryhmiin siksi, ettei uskalla, eikä pääse oikein enää kunnolla mukaan. Aikaisin aloittaneilla homma on tuossa vaiheessa mennyt jo niin totiseksi, että siihen on aloittelijan vaikea päästä mukaan. Vaikka vielä 7 vuotiaana olisi ihan hyvä aika aloittaa harrastaminen, jos vain innostusta löytyy. Kuinka monta lahjakkuutta ja tulevaa huippua menetetään tällaisella "kovalla" asenteella? Tukeva lahjakas urheilija voi olla myös ujo ja arka aluksi. Mutta kehitys voi olla nopeaakin, jos sille annetaan mahdollisuus ja tuetaan.

On surullista, että "henkiset" ovet harrastuspiireihin sulkeutuvat jo varhain. Täytyy olla aika kov ja rohkea lapsi, jos lähtee aloittelijana mukaan minta vuotta pelanneiden joukkoon. Vielä vaikeammaksi sen tekee aikuisten asenne: "Tämä on kilpailua! Vain parhaat pelaa!"

Näkemys riippuu ihan siitä, mistä urheiluinnostus ja taito lähtevät. Pysyykö vesi, jos se kannetaan kaivoon, vai onko tärkeintä, että kaivossa on valmiiksi jo vettä, eikä kannetulla vedellä koskaan päästä, ikään kuin tekohengityksen kautta, samaan tai parempaan lopputulokseen.

Vaikkei ympäristön tukea voi väheksyä, mielestäni ympäristön nostaminen avainasemaan passivoi yksilön omaa potentiaalia ja halua, joka monta kertaa painaa enemmän kuin ympäristön toiveet. Menestys ei vaadi isoa koneistoa taakseen siksi, koska tärkeintä on yksilön oma kiinnostus, taito ja halu. Koneisto voi tietenkin tukea tässä pyrkimyksessä monin arvokkain keinoin, mutta ei syrjäyttää tätä. Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Kaivossa voi olla vettä, mutta jokun muu asia voi olla esteenä. Innostusta ja lahjakkuutta voi olla, mutta arkuus lähteä taitavampien joukkoon puuttuu. Ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Lahjakkuus ja rohkeus eivät ole toisistaan riippuvaisia asioita.

Lahjakkuus ja taito tulevat väkisinkin esille, koska ne ovat sidoksissa tekemiseen. Sellaista ihmistä ei taida ollakaan, joka ei tee sitä, mistä hän itse nauttii ja minkä hän itse osaa. Nämä ominaisuudet eivät määräydy ympäristötekijöistä, vaan enemmän geeneistä ("luonnonlahjakkuus"). Siksi on väärin laittaa tällainen luonnonlahjakas ihminen samaan veneeseen sellaisen kanssa, joka ei nauti eikä osaa elleivät toiset ulkoa "tekohengitä". Oikein olisi tunnustaa, että luonnonlahjakas on lähempänä huippua ja ruokkia sitä.

Sama ilmiö näkyy monella muullakin elämänalueella, jolla voi esimerkiksi mitata suorituskykyä.

Eihän kukaan voi olla jo syntyessään virtuoosi, vaikka lahjakkuutta olisi. Kyllä se vaatii silti sitä, että pääsee mukaan ja harjoittelee. Jos ei edes uskalla tulla mukaan, voi se lahjakkuus haaskaantua. Intoa voi olla, lapsi voi pallotella joki ilta omassa pihassa tuttujen kanssa tai yksin, mutta ei uskalla tulla treeneihin, jos tietä ei alkuun vähän tasoiteta. Hänellä voi olla vaikeita hylkäämiskokemuksia, kiusaamista, huonoa itsetuntoa tms. Mutta se ei tarkoita, etteikö hänestä voisi tulla huippua. Kuinka monta lahjakuutta on nyt jo meneyetty väärän asenteen vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että huiput tasoitetaan alas ja rotkot nostetaan ylös merkitsee suurempaa tasaisuutta, mutta huipputekemisen hinnalla.

Sä et vieläkään ymmärrä, että tässä on nimenomaan kyse hinnasta. Seuramaksut ja urheilun tukeminen verorahoilla loppuvat nopeasti, jos tasapuolisuus poistuu.

Toi sun ehdottama malli on käytännössä sama kuin se, että 100 henkilöä ostaa kuukaudeksi kortin kuntosalille, mutta silti laitteita saa käyttää etuoikeutetusti vain ne 10 himokuntoilijaa ja loput 90 asiakasta joutuvat katselemaan suurimman osan ajasta sivusta. Mitä veikkaat, moniko niistä 90 asikkaasta uusisi oikeutensa "käyttää" kuntosalin laitteita?

Yritin juuri sanoa, että ei ole järkevä demokratisoida koko urheilujärjestelmää ylhäältä alas, vaan sen rinnalle - ei korvaajaksi - tarvittaisiin ymmärrys huipuista, millainen löytyy mm. USA:n urheilu- ja koulumaailmasta.

Eli toisin sanoen sulla ei ole esittää mitään konkreettista mallia systeemin rahoittamiselle, vaan puhut vain jotain paskantärkeää jargonia jostain huippujen ymmärtämisestä. Taidat olla Mika Kojonkoski?

Ehkä paras resepti menestykseen olisi sekä motivointi korkealle että paremmuuteen luonnollisesti suhtautuva. Ei murskata hauskuutta ja unelmia rääkin alle, mutta ei myöskään suhtauduta kehitykseen matalin tavoittein, jotta kukaan ei vain putoa kyydistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miksi se janipetteri sai pelata kilpajoukkueessa? Valmentajahan ne päätökset tekee, ei kenenkään pikkujampan äiti tai isä, oli akateeminen tai ei.

Toivottavasti et valmenna mun poikaa, hän pelaa sanojesi mukaan tunareissa. Kukaan valkku ei käytä tollaista termiä, jos vähänkään osaa hommansa.

Pelasi siksi, että piti osoittaa akateemiselle äiskälle miksi ei ole soveliasta laittaa lähes aloittelijaa kilparyhmän mukaan. Kun ei korkeasta koulutuksestaan huolimatta ymmärtänyt asiaa vaikka kuinka yritin varoittaa mitä siitä seuraa niin junnulle kuin joukkueelle.

"tunari/ohipotkija" nimitys tuli muuten erään tämän ryhmän pojan isäukolta. He ovat niitä joilla ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita, kunhan pelaavat kun kaveritkin pelaavat ja on kivaa, vaikka sitten tunaroisivatkin kentällä. Meidän joukkueen viidestä koutsista kolme vetää ns keskimmäistä porukkaa (+jojo-äiskä tässä sakissa), yksi kilparyhmää ja minä taas tätä "ohipotkijain" laumaa ja silloin kun ehdin, myös kilparyhmää.

Oli muuten hiljattain tämä vanhempainkokous, lähes jokaisen junnun huoltaja(t) paikalla. Minun paikkani on katkolla joka vuosi tähän palaveeriin, mutta jostain syystä yksimielinen päätös oli että minulle annetaan jälleen kerran jatkokausi vastuuvalmentajana...kaksi vuotta olen luvannut vielä vetää, sitten saavat katsoa jonkun muun tilalle kun aloitan ihan pienistä, tasolta jolloin kaikki ovat "tunareita".

Laitoit pojan kärsimään, kun koulutit äitiä?

Onnea valmentaurallesi, kun oma porukkasi kerta tykkää. Mun joukkueessa ketään ei nimitellä tunariksi tai ohipotkijaksi. Yhtä isää olen päässyt asiasta puhuttelemaan.

T. Akateeminen jojo-äiskä