Lue keskustelun säännöt.
onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?
14.08.2016 |
Mietin vaan, kun kaikki oireet viittaa siihen:/.
Miten olette pärjänneet tällaisen ihmisen kanssa?
Kommentit (536)
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku sanoa, että voisiko tämä epävakaaksi oletettu käytösmalli naisessa parantua mikäli parisuhteessa toinen osapuoli olisi riittävän luja ja jämäkkä, vahva mies? Useinhan on niin että ihmiset eivät osaa itse asettaa rajoja jos toinen ei sitä tee, eli liian lepsu mies antaa naisen helposti sitten kävellä yli. Ja jos nainen on jo valmiiksi ns. vaikea ihminen niin vaikeaa tulee olemaan. ;Mutta jos mies onkin luja, ei anna kenenkään kohdella itseään epäkunnioittavasti mutta toimii lämmöllä muuten, luulisi että tällainen aikaisemmin "sekopäisesti" käyttäytynyt nainen rauhoittuisi väistämättä.
Miksi kukaan aikuinen, vahva mies haluaisi ehdoin tahdoin ottaa kumppanikseen tunne-elämältään epävakaan ihmisen kun koko elämä pyörii sitten sen epävakaan kumppanin hallitsemattoman tunne-elämän ja käytöksen ympärillä? Ei se ole kahden tasavertaisen kumppanin suhde vaan pikemminkin isä-lapsi-suhde, tai käänteisesti äiti-lapsi-suhde. Itse (nainen) seurustelin miehen kanssa jolla oli hänen omien sisarustensakin mukaan "liikaa ongelmia", samoin isänsä oli sitä mieltä. Tunne-elämä oli uhmaikäisen tasolla ja lopetinkin seurustelun mutta jo vuosia hän on ottanut yhteyttä toistuvasti, ja häipynyt taas elämästäni jos minulla ei olekaan aikaa hänelle juuri sillä sekunnilla. Olemme jonkinlaista ystävyyttäkin rakentaneet. Tunne-elämän kehittymättömyys on pilannut senkin. Hänellä on oikeus sanoa mitä huvittaa, muut ovat tyhmiä. Hän heittää ihmisiä ulos elämästään heti kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Hänellä on vääristynyt omakuva, on kuulemma atleettinen, halveksii salilla käyviä (itse käyn salilla, hän ei), hän on henkisesti korkeammalla tasolla kuin me muut (omasta mielestään) jne. Heitettyään minut ulos elämästään jälleen kerran palaa joidenkin kuukausien päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. On käynyt terapiassa, on ollut mielisairaalassakin. Monenlaista lääkitystä. Hyvin älykäs, kolme korkeakoulututkintoa. Kirjoittaa hyvin ja saa teksteillä annettua itsestään tosi hyvän kuvan - hänen siskonsakin tästä "varoitti" että kirjoittaa hyvin mutta tosielämässä mikään ei sitten olekaan niin. Olen pitänyt rajani tuon ihmisen kanssa, ollut se vahva jne mutta ei tuossa ole mitään tulevaisuutta. Miksi haaskaisin elämäni edes ystävänä ihmisen kanssa joka tuntuu kokopäivätyöltä, saati parisuhteessa, kun on olemassa tasapainoisiakin miehiä joiden kanssa voi rakentaa elämää sen sijaan että joutuu olemaan se tukipuu ihmiselle jonka pitäisi olla aikuinen siinä rinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku sanoa, että voisiko tämä epävakaaksi oletettu käytösmalli naisessa parantua mikäli parisuhteessa toinen osapuoli olisi riittävän luja ja jämäkkä, vahva mies? Useinhan on niin että ihmiset eivät osaa itse asettaa rajoja jos toinen ei sitä tee, eli liian lepsu mies antaa naisen helposti sitten kävellä yli. Ja jos nainen on jo valmiiksi ns. vaikea ihminen niin vaikeaa tulee olemaan. ;Mutta jos mies onkin luja, ei anna kenenkään kohdella itseään epäkunnioittavasti mutta toimii lämmöllä muuten, luulisi että tällainen aikaisemmin "sekopäisesti" käyttäytynyt nainen rauhoittuisi väistämättä.
Miksi kukaan aikuinen, vahva mies haluaisi ehdoin tahdoin ottaa kumppanikseen tunne-elämältään epävakaan ihmisen kun koko elämä pyörii sitten sen epävakaan kumppanin hallitsemattoman tunne-elämän ja käytöksen ympärillä? Ei se ole kahden tasavertaisen kumppanin suhde vaan pikemminkin isä-lapsi-suhde, tai käänteisesti äiti-lapsi-suhde. Itse (nainen) seurustelin miehen kanssa jolla oli hänen omien sisarustensakin mukaan "liikaa ongelmia", samoin isänsä oli sitä mieltä. Tunne-elämä oli uhmaikäisen tasolla ja lopetinkin seurustelun mutta jo vuosia hän on ottanut yhteyttä toistuvasti, ja häipynyt taas elämästäni jos minulla ei olekaan aikaa hänelle juuri sillä sekunnilla. Olemme jonkinlaista ystävyyttäkin rakentaneet. Tunne-elämän kehittymättömyys on pilannut senkin. Hänellä on oikeus sanoa mitä huvittaa, muut ovat tyhmiä. Hän heittää ihmisiä ulos elämästään heti kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Hänellä on vääristynyt omakuva, on kuulemma atleettinen, halveksii salilla käyviä (itse käyn salilla, hän ei), hän on henkisesti korkeammalla tasolla kuin me muut (omasta mielestään) jne. Heitettyään minut ulos elämästään jälleen kerran palaa joidenkin kuukausien päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. On käynyt terapiassa, on ollut mielisairaalassakin. Monenlaista lääkitystä. Hyvin älykäs, kolme korkeakoulututkintoa. Kirjoittaa hyvin ja saa teksteillä annettua itsestään tosi hyvän kuvan - hänen siskonsakin tästä "varoitti" että kirjoittaa hyvin mutta tosielämässä mikään ei sitten olekaan niin. Olen pitänyt rajani tuon ihmisen kanssa, ollut se vahva jne mutta ei tuossa ole mitään tulevaisuutta. Miksi haaskaisin elämäni edes ystävänä ihmisen kanssa joka tuntuu kokopäivätyöltä, saati parisuhteessa, kun on olemassa tasapainoisiakin miehiä joiden kanssa voi rakentaa elämää sen sijaan että joutuu olemaan se tukipuu ihmiselle jonka pitäisi olla aikuinen siinä rinnalla.
Tämä voisi olla täsmälleen minun kirjoittama. Lisään vielä, että jos itse pyrkii kasvamaan tunnetaidoiltaan tai muuten henkisesti, ei peilikseen kannata valita lasta. Se on jarru ja jatkuva taantuneisuus valtava henkinen riippa. Tuli tällainen uhmaikäinen koettua kumppanina. Tuo kuvaus ja käytös, mikä yllä on osuu nappiin. Tämä on terapeuttinen ketju.
on muuten älytöntä chaipaa! :D itse "sairastan" kyseistä tautia. ja rehellisyyteni ja suorapuheisuuteni ovat monille ihmisille ongelma :D enmä osaa esittää jotain muuta kuin olen, enkä näe mitään syytä valehdelle. paitsi jos valehtelen niin siksi koska se on ainut tapa saada jotain, ei kuitenkaan oman edun takia. esimerkiksi lapseni edun takia olen joutunut valehtelemaan jotta saat lapseni tarvitseman oikeuden, en kuitenkaan siten että se olisi joltakin pois. esimerkiksi lapsen äidille valehtelin asioita, jotta hän ei huutaisi lapsen kuullen, joisi alkoholia. joskus ikävä kyllä ei riitä puhuminen. tiedän olevani erittäin taitava manipuloija, olen huomannut tämän asian enkä sellaista käytöstä hyväksy enään itseltäni. toki, kuka tahansa osaa manipuloida. mutta kysymys onkin siitä mitä sallii itseltään. esimerkiksi mustavalkoinen ajattelutapa onkin yhtäkkiä itseasiassa hyvä asia. olen siunattu siitä että kun mulla on hyvä olo, niin mulla on oikeasti HYVÄ OLOOOOOO!!! =)
Oli minulla myös, pikku hiljaa laittamassa välejä poikki. Ei vaan jaksa, ei millään.
Taitaapa ystäväni kuitenkin omata myös narsistisia piireitä,sitä itsekin on epäillyt.
Todella taitava manipuloimaan, aina huomasin tietynlaisten tilanteiden kääntyvän loppupeleissä juurikin hänen edukseen...
Ja se marttyyriuus....Maailman ainoa yhden kouluikäisen lapsen yh ;) Kaikki niin saatanan vaikeaa..
Yhtään yh äitejä en halua vähätellä mutta jos kymmenen vuotiaan kanssa ei arkiaskareita pysty työttömänä tekemään, on joku ongelma.
Itse on vieraannuttanut lapsen isästään, Nyt sitten ruikuttaa turvaverkkonsa puutetta, baariin pitäisi päästä ja elämääkin kuulemma elää
Ollaan niin vitun hyvää ystävää olevinaan, aina joku tarkoitus kuitenkin olemassa, yleensä juuri hänen tai hänen lapsensa edun mukaisesti.
Imee ihmiset kuiviin, on äärettömän raskasta kuulua tähän" turvaverkkoon" jonka tehtävänä on kuunnella , tukea ja hoitaa tietenkin tarvittaessa hänen lastaan.
kovin on ollut yksipuolista tämä' "ystävyys"
lastenhoito apua saa googlettamalla mll, ei tosin ilmaiseksi.
Toimii äärettömän itsekeskeisesti,käsittämättömän pihi ja kylmääkin kylmenpi tyyppi. Silloin kun jotain tunteita näyttää on kyseessä lähes aina kyyneleet ;) Oikeassa paikassa aina, itkulla päästään lähemmäksi omaa tavoitetta oli se sitten sillä kertaa vaate taikka alennus pyykinpesukoneesta.
Googlettakaapa blogi Epävakaa elämäni (ja muuta hämmästyttävää kummastuttavaa). Tulee toinen puoli asiasta esille. Ei kukaan tahallaan tätäkään sairautta itselleen hanki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksestasi. Kuitenkaan et voi vaatia ihmisiä poistamaan yksinäisyyttäsi. Et voi väkisin ottaa heitä lähellesi ja vaikutuspiiriisi, parantamaan sinua. Sinun täytyy luopua heistä ja opetella olemaan ensin itsesi kanssa. Ihmiset eivät poista yksinäisyyttäsi. Tiedän mistä puhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani?
Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.
Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.
Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".
Epävakaus on siinä mielessä vähän sama kuin alkoholismi, että on hyvin vaikea tukea ja ymmärtää ihmistä niin kauan, kun mitään aitoa (tai edes vähän enemmän kuin viisi minuuttia kestävää) katumusta aiheettomista raivareista tai jotain itseymmärrystä tai edes yritystä oppia aiemmasta näkyisi. Itsellä on ollut perheessä epävakaa ja nyt kymmenien vuosien jälkeen se on viimein alkanut lientyä, ja hyvä niin, mutta akuuteimmassa vaiheessa todellakin olisin irrottautunut henkilöstä, jos hän ei olisi ollut perheenjäsen.
Jos olet hyvin onnekas, niin löydät jonkun äärimmäisen vahvaitsetuntoisen ihmisen, joka jaksaa koirakouluttaa sinua analysoimaan tunteitasi ja kannustamaan terapiassa käymiseen. Mutta kaiken ehtona on se, että pitää myös itse yrittää eikä piiloutua niiden defenssiensä taakse, vaikka ne sillä hetkellä tuntuvatkin helpoimmalta tieltä ulos. Oppia vetämään henkeä ja tajuamaan että ne kaikki kauhut tulevat OMAN PÄÄN SISÄLTÄ eikä ulkomaailma ole niihin syypää ja raivari johtaa vain siihen, että se pahin kauhukuva hylkäämisestä toteutuu.
Ja sanon vielä senkin, että kyllä, se ON manipulointia, vaikka persoonallisuushäiriöiset eivät sitä ymmärräkään tai myönnä (en voi puhua sinusta yksilönä kun en sinua tunne). He haluavat ihmisiltä jotain, mutta eivät usko että sitä saa normaaleilla keinoin (tai odotukset ovat epärealistisia) ja siksi pelaavat. Usko vaan, kukaan aikuinen tässä maailmassa ei saa ympäristöltä loputtomasti ymmärrystä ja tukea, vaan useimmiten se seuraa siitä, että kohtelee muita kunnioittavasti ja tuki on molemminpuolista, ja kunnioitetaan myös toisten ihmisten rajoja. Jokainen tarvitsee joskus omaa aikaa ja energiaa itselleen, eikä voi olla aina muiden käytettävissä, eikä sitä ole mitään syytä itsekkäästi tulkita hylkäämiseksi. Itse olen kokenut ehkä raskaimpana tuossa perheen persoonallisuushäiriöisessä juuri sen, että minua ajoittain ei tunnusteta erilliseksi ihmiseksi ollenkaan, vaan pitäisi aina olla draamakuningattaren käytettävissä. Jokaisen meistä on kuitenkin viime kädessä opeteltava pärjäämään itse, ja kaikilla on ne omat heikot kohtansa ja herkkyytensä.
Palaan vastaamaan. Minä en kirjoittanut, etten ymmärtäisi, miksi jäin yksin. En kirjoittanut, ettei se olisi perusteltua. En kirjoittanut, ettei hylätyksi tuleminen olisi oman käyttäytymiseni ansiota. Viestissäni kerroin epävakaan persoonallisuuden näkökulmasta, miltä se hylkääminen minun silmissäni näytti ja tuntui. En väittänyt, ettei muilla olisi ollut siihen oikeutta, en väittänyt, etten olisi manipuloinut läheisiäni. Kerroin, ettei se ollut tarkoitukseni, kerroin etten sitä ymmärtänyt, en myöskään olisi sitä myöntänyt vaikka joku olisi minulle ääneen sellaista väittänyt. Kerroin, että kaikki tuo on totta, ja totta on myös kaikki muu, mitä minulle vastauksessasi listasit.
Miten ihmeessä jaksatte pitää epävakaita persoonallisuushäiriöisiä ystävinänne? Eikö teidän oma mielenterveytenne luhistu ja vaurioidu niin, että menee luottamus ihmisiin, työkyky yms?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaan persoonallisuushäiriöisen ystävän mielenterveys voi kärsiä pahastikin. On kyse hyvin vakavasta asiasta. Siksi hän jättää persoonallisuushäiriöisen ystävänsä.
Miten teillä kenen läheisellä on epävakaa persoonallisuushäiriö niin miten se on todettu? Tai oletteko itse "todenneet" miettiessänne läheisenne käytöstä, että tästä on kyse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaa persoonallisuushäiriöinen ei ymmärrä tuhoavansa läheistensä mielenterveyden ka että vauriot ovat pahimmillaan pitkäaikaisia.
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa persoonallisuushäiriöinen ei ymmärrä tuhoavansa läheistensä mielenterveyden ka että vauriot ovat pahimmillaan pitkäaikaisia.
Höpö höpö. Läheisten on syytä katsoa peiliin, koska epävakaa harvemmin oirehtii terveessä seurassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaa persoonallisuushäiriöinen alkaa oireilla missä tahansa läheisessä suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa persoonallisuushäiriöinen ei ymmärrä tuhoavansa läheistensä mielenterveyden ka että vauriot ovat pahimmillaan pitkäaikaisia.
Höpö höpö. Läheisten on syytä katsoa peiliin, koska epävakaa harvemmin oirehtii terveessä seurassa
Kuulostaa tutulta nuo piirteet. Oli aikoinaan yksi työkaveri, jonka kanssa joskus vapaa-ajallakin nähtiin. Jouduin laittamaan häneen välit poikki, koska hän oli aivan mahdoton. Katkera, kateellinen, manipuloiva, patologinen valehtelija, ylidramaattinen, kiero, rasistinen ja vastuuton. Epäilin aluksi että hänellä olisi narsistinen persoonallisuushäiriö, mutta aika hyvin tuo epävakaa-persoonallisuushäiriö sopisi häneen. Voi olla että oli kummatkin, niin uskonnollisesta perheestä ja tuppukylästä oli kotoisin että ei ihme jos päässä on vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri näin! Täsmensit erittäin hyvin! Itselläni 8-vuoden työriippuvuus suhde tällaisen henkilön kanssa. Oli yhtä helvettiä myötäillä tämän ihmisen laajaskaalaisia tunnetiloja.
Epävakaat on erittäin raskaita, koska usein heidän odotusarvonsa on, että toisten pitäisi pystyä poistamaan heidän paha olonsa. Tässä mielessä toisilla on pelkkä välinearvo. Erittäin lapsellista ja itsekerkeistä.
Käyttäjä2942 kirjoitti:
on muuten älytöntä chaipaa! :D itse "sairastan" kyseistä tautia. ja rehellisyyteni ja suorapuheisuuteni ovat monille ihmisille ongelma :D enmä osaa esittää jotain muuta kuin olen, enkä näe mitään syytä valehdelle. paitsi jos valehtelen niin siksi koska se on ainut tapa saada jotain, ei kuitenkaan oman edun takia. esimerkiksi lapseni edun takia olen joutunut valehtelemaan jotta saat lapseni tarvitseman oikeuden, en kuitenkaan siten että se olisi joltakin pois. esimerkiksi lapsen äidille valehtelin asioita, jotta hän ei huutaisi lapsen kuullen, joisi alkoholia. joskus ikävä kyllä ei riitä puhuminen. tiedän olevani erittäin taitava manipuloija, olen huomannut tämän asian enkä sellaista käytöstä hyväksy enään itseltäni. toki, kuka tahansa osaa manipuloida. mutta kysymys onkin siitä mitä sallii itseltään. esimerkiksi mustavalkoinen ajattelutapa onkin yhtäkkiä itseasiassa hyvä asia. olen siunattu siitä että kun mulla on hyvä olo, niin mulla on oikeasti HYVÄ OLOOOOOO!!! =)
"Suorapuheisuus" ja asioiden laukominen päin naamaa ei ole mikään hyve, joka automaattisesti tarkoittaisi rehellisyyttä. Jos muut kärsivät tästä "piirteestäsi" niin silloin se on ongelma, voitko käsittää tämän? Mitäs kun sulle rehellisyyden nimissä lauotaan asioita päin naamaa? Näin vähän arvelenkin.
Vierailija kirjoitti:
Jo tästä ketjusta huomaa, miksi epävakaat ovat yleensä sietämätöntä seuraa. Alkaa päätä särkeä jo, kun lukee näitä epävakaiden kommentteja, puhumattakaan, että jaksaisi tuollaisia ihmisiä face-to-face.
Kukaan normaalin itsetunnon omaava ihminen ei jaksa teidän sairasta draamailuanne ja maailman kiertymistä loputtomiin oman pikku napanne ympärille. Äärimmäinen itsekkyys, MINÄMINÄMINÄMINÄ minun tarpeet! minun tunteet! minun häiriö!
Haluatte olla KOKO AJAN keskipisteessä ja määrätä joka asiasta. Haluatte kontrolloida ja manipuloida muita. Te ajattelette aina ja ikuisesti olevanne tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Teidän tunteenne ovat mielestänne tärkeämpiä kuin ystävän tunteet. Tai kenenkään muunkaan.
Sanokaa yksikin syy, miksi tuollaista kusipäisyyttä pitäisi sietää? "En voi mitään tää on sairaus!" ei riitä. Sairaus voi saada myös vaikka hakkaamaan läheisensä hengiltä, ei kukaan oleta, että silti pitäisi jäädä väkivalitaisen hullun luo, "koska sairaus". Pahoinpitelyä se on henkinenkin pahoinpitely.
Ottakaa jumalauta edes joskus VASTUU omista oikuistanne älkääkä ikuisesti ja itsekeskeisesti kaatako niitä muiden niskaan!
Jos käyttäydytte kusipäisesti, seuraanne ei kaivata. Siinä kaikki. Piilokusipäisyys lukeutuu tähän myös, vaikka niin tykkäättekin esittää ja manipuloida. Älykkäisiin ihmisiin se ei toimi, vaan he näkevät falskien esitystenne läpi.
Vaikutat itse epävakaalta. Aikuinen 'älykäs' ihminen ei kirjoita anonyyminä nettiin tällaisella raivolla. Falski esityksesi ei mene läpi.
OLENKO AINOA JOLLA ON YLI 10VUODEN HYVÄ KOKEMUS EPÄVAKAASTA IHMISESTÄ ?
lyhyesti selitettynä hänellä on vain muutama ystävä ja kavereita ei ollenkaan. Käytännössä koko kaupunki vihaa kyseistä ihmistä - ihan hänen oman perseilynsä takia.
Hänellä on diagnoosi ja kaikki täsmää.
MUTTA IKINÄ hän ei ole tehnyt pienintäkään loukkaavaa elettä minua kohtaan. Ei hyvänä eikä huonona päivänä.
Jokaista muuta harvaa jäljellä olevaa ystäväänsä kohtaa on - säännöllisin väliajoin käyttäytyy huonosti heille.
Tämä ihminen on loppupeleissä ollut minulle niin kullanarvoinen ystävä - että seison käytännössä yksin koko pientä kaupungillista ihmisiä vastaan - hänen puolellaan. Ja niin aion tehdä niin kauan kun hän on minulle hyvä.
Tässä kaupungissa lähes jokainen tietää/tuntee hänet ja 99%väestöstä vihaa. Mutta hän on ollut minulle lojaali - niin minä olen hänelle.
Sanoisinko että tähän ihmistyyppiin pätee lause "vihaan itseäni mutta olen parempi kuin kaikki muut ".
tästä olen samaa mieltä. Harrastusten on tarkoitus olla ilo, ei pakko. Joku shoppailee uusia vaatteita, joku kokeilee eri harrastuksia, joku tykkää opiskella Myöskin työt on nykyään niin kiven alla että turha kuvitellakaan että saisi koko elämänsä pitää sen yhden ja saman paikan, tai että olisi edes pakko. Jostain syystä ihannoidaan sitä ettei mikään muutu, ei vaihdeta asuntoa, ei tehdä mitään muutakaan vaan rakennetaan elämästä mahdollisimman ennustettava - ja näennäisen turvallinen. Maailma on täynnä eri mahdollisuuksia. Miksi pitäisi valita niistä vain se yksi? Ei se ole enää nykyaikaa, monipuolisuutta ja kokemusta/elämänkokemusta arvostetaan töissäkin.