onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Vierailija kirjoitti:

Erään epävakaan vloggaajan ystävä oli ehdottanut tälle, että onko hän tullut ajatelleeksi että hänellä voisi olla epävakaa persoonallisuuahäiriö. Eipä ollut ajatellut, eikä ollut myöskään terapeutitkaan, joiden luona hän oli käynyt vuosikausia. Tämän ystävän huomion jälkeen tälle vloggaajalle tehtiin terapiassa testejä ja jo pian hän sai epävakaa personaalisuushäiriö diagnoosin, jota ei varmasti olisi huomattu pitkään aikaan, jollei ystävä olisi epäillyt tätä. Nyt tämä henkilö saa tarvitsemaansa hoitoa. Eli aina se läheisten "diagnosointi" ei ole mitenkään pahasta, vaan sillä voidaan saada jopa asianomaiselle apua.

Joo apuahan täällä ilmiselvästi annetaan . Siis kuin pitkälle epärehellisyydessä itseäsi kohtaan aiot vielä tänään mennä? Epärehellisyyys jopa itselleen on moraalikehityksen onnistumisen puutetta... Jaellaanpa nyt niitä diagnooseja. Satun niistä tietämään jotain oikeasti ja minua suututtaa oikeasti tämä touhu tällä palstalla.

Te ette auta näitä ihmisiä vaan haette itsellenne oikeutusta painaa heitä alas. Asiasta kuten tästä saa suuttua ja pitääkin!

Vierailija kirjoitti:

Sorit siitä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kylmähenkistä energiaa" on itselläsi, kun vastaat omiin kommentteihisi.

Jatkoin kyllä . Mielestäni täällä rellestää hyvin " vakaata" psykopaattihenkisyyttä ihannoivaa poroporvarillista kiipijähenkistä mammaa.

Itselläsi on siis näköjään oikeus diagnosoida muita. Aika kaksinaismoralistista.

Heitettiin pallo takasin.

Täällä ilmottautuu yksi epävakaa sekopää. Ensinnäkin, epävakaa persoonallisuus ei ole sairaus, vaan jo ihan varhaislapsuudesta lähtenyt persoonallisuuden muodostuminen, johon oleellisesti liittyy jotain traumaattisia lapsuuden kokemuksia ja kasvuympäristö, jotka oleellisesti vaikuttavat lapsen persoonan kehitykseen ja käyttäytymismalleihin. Itsellä on taustalla alkoholisti vanhemmat, isä oli väkivaltainen ja äiti otti ja lähti usein moneksi päivää omille teilleen ja jätti meidät lapset oman onnensa nojaan. Sijaiskoteja on kierrelty useampaan otteeseen. No miten tämä näkyy itsessäni nykypäivänä? Paljonkin, etenkin ihmissuhteissa. Hylätyksi tulemisen pelko on vahva, sekä omien tunteiden avoin näyttäminen. Draamanhakuisuus on yleistä, miten sairaalta se kuulostaakin niin draaman tunteessa on ns. se turvallisin ja tutuin olotila, sillä siihen sitä on koko lapsuudensa oppinut. Nuorempana olin paljon pahempi kun en mistään mitään ymmärtänyt, ryyppäsin paljon ja kouluja jäi kesken sekä ihmissuhteet, etenkin seurustelusuhteet olivat todella hankalia. Kaverisuhteet olivat kyllä kestäviä, vaikka varmasti olen ollut välillä haastava ystävänä. 

    Epävakauteen ei oikeastaan auta muu kuin terapiahoito. Itse olen jo reilun vuoden käynyt säännöllisesti mtt:llä, ja kehitystä on tapahtunut paljon. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärvivällä henkilöllä on usein niin syvälle juurtuneet, kieroon kasvaneet käyttäytymis/ajatusmallit, joita terapian avulla aletaan käsittelemään ja muokkaamaan, vanhojen käyttäytymismallien tilalle pyritään istuttamaan uudet, henkilölle itselleen sekä ns normaalia elämää helpottavat mallit. Epävakaasta voi parantua, tai ainakin sen kanssa oppii elämään.

Ja todellakaan kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia, jotku oireilee enemmän ja joka asiassa, joku vähemmän ja usein tietyissä tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ilmottautuu yksi epävakaa sekopää. Ensinnäkin, epävakaa persoonallisuus ei ole sairaus, vaan jo ihan varhaislapsuudesta lähtenyt persoonallisuuden muodostuminen, johon oleellisesti liittyy jotain traumaattisia lapsuuden kokemuksia ja kasvuympäristö, jotka oleellisesti vaikuttavat lapsen persoonan kehitykseen ja käyttäytymismalleihin. Itsellä on taustalla alkoholisti vanhemmat, isä oli väkivaltainen ja äiti otti ja lähti usein moneksi päivää omille teilleen ja jätti meidät lapset oman onnensa nojaan. Sijaiskoteja on kierrelty useampaan otteeseen. No miten tämä näkyy itsessäni nykypäivänä? Paljonkin, etenkin ihmissuhteissa. Hylätyksi tulemisen pelko on vahva, sekä omien tunteiden avoin näyttäminen. Draamanhakuisuus on yleistä, miten sairaalta se kuulostaakin niin draaman tunteessa on ns. se turvallisin ja tutuin olotila, sillä siihen sitä on koko lapsuudensa oppinut. Nuorempana olin paljon pahempi kun en mistään mitään ymmärtänyt, ryyppäsin paljon ja kouluja jäi kesken sekä ihmissuhteet, etenkin seurustelusuhteet olivat todella hankalia. Kaverisuhteet olivat kyllä kestäviä, vaikka varmasti olen ollut välillä haastava ystävänä. 

    Epävakauteen ei oikeastaan auta muu kuin terapiahoito. Itse olen jo reilun vuoden käynyt säännöllisesti mtt:llä, ja kehitystä on tapahtunut paljon. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärvivällä henkilöllä on usein niin syvälle juurtuneet, kieroon kasvaneet käyttäytymis/ajatusmallit, joita terapian avulla aletaan käsittelemään ja muokkaamaan, vanhojen käyttäytymismallien tilalle pyritään istuttamaan uudet, henkilölle itselleen sekä ns normaalia elämää helpottavat mallit. Epävakaasta voi parantua, tai ainakin sen kanssa oppii elämään.

Ja todellakaan kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia, jotku oireilee enemmän ja joka asiassa, joku vähemmän ja usein tietyissä tilanteissa.

Itseasiassa epävakaalla persoonallisuudella on kyllä myös vahva biologinen perusta, kaksostutkimuksissa periytyvyyden on arvioitu olevan merkittävämpi tekijä kuin kasvuympäristön.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ilmottautuu yksi epävakaa sekopää. Ensinnäkin, epävakaa persoonallisuus ei ole sairaus, vaan jo ihan varhaislapsuudesta lähtenyt persoonallisuuden muodostuminen, johon oleellisesti liittyy jotain traumaattisia lapsuuden kokemuksia ja kasvuympäristö, jotka oleellisesti vaikuttavat lapsen persoonan kehitykseen ja käyttäytymismalleihin. Itsellä on taustalla alkoholisti vanhemmat, isä oli väkivaltainen ja äiti otti ja lähti usein moneksi päivää omille teilleen ja jätti meidät lapset oman onnensa nojaan. Sijaiskoteja on kierrelty useampaan otteeseen. No miten tämä näkyy itsessäni nykypäivänä? Paljonkin, etenkin ihmissuhteissa. Hylätyksi tulemisen pelko on vahva, sekä omien tunteiden avoin näyttäminen. Draamanhakuisuus on yleistä, miten sairaalta se kuulostaakin niin draaman tunteessa on ns. se turvallisin ja tutuin olotila, sillä siihen sitä on koko lapsuudensa oppinut. Nuorempana olin paljon pahempi kun en mistään mitään ymmärtänyt, ryyppäsin paljon ja kouluja jäi kesken sekä ihmissuhteet, etenkin seurustelusuhteet olivat todella hankalia. Kaverisuhteet olivat kyllä kestäviä, vaikka varmasti olen ollut välillä haastava ystävänä. 

    Epävakauteen ei oikeastaan auta muu kuin terapiahoito. Itse olen jo reilun vuoden käynyt säännöllisesti mtt:llä, ja kehitystä on tapahtunut paljon. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärvivällä henkilöllä on usein niin syvälle juurtuneet, kieroon kasvaneet käyttäytymis/ajatusmallit, joita terapian avulla aletaan käsittelemään ja muokkaamaan, vanhojen käyttäytymismallien tilalle pyritään istuttamaan uudet, henkilölle itselleen sekä ns normaalia elämää helpottavat mallit. Epävakaasta voi parantua, tai ainakin sen kanssa oppii elämään.

Ja todellakaan kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia, jotku oireilee enemmän ja joka asiassa, joku vähemmän ja usein tietyissä tilanteissa.

Edelliset lukien 1/5

Asiasta saa suuttua ja pitääkin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erään epävakaan vloggaajan ystävä oli ehdottanut tälle, että onko hän tullut ajatelleeksi että hänellä voisi olla epävakaa persoonallisuuahäiriö. Eipä ollut ajatellut, eikä ollut myöskään terapeutitkaan, joiden luona hän oli käynyt vuosikausia. Tämän ystävän huomion jälkeen tälle vloggaajalle tehtiin terapiassa testejä ja jo pian hän sai epävakaa personaalisuushäiriö diagnoosin, jota ei varmasti olisi huomattu pitkään aikaan, jollei ystävä olisi epäillyt tätä. Nyt tämä henkilö saa tarvitsemaansa hoitoa. Eli aina se läheisten "diagnosointi" ei ole mitenkään pahasta, vaan sillä voidaan saada jopa asianomaiselle apua.

Joo apuahan täällä ilmiselvästi annetaan . Siis kuin pitkälle epärehellisyydessä itseäsi kohtaan aiot vielä tänään mennä? Epärehellisyyys jopa itselleen on moraalikehityksen onnistumisen puutetta... Jaellaanpa nyt niitä diagnooseja. Satun niistä tietämään jotain oikeasti ja minua suututtaa oikeasti tämä touhu tällä palstalla.

Te ette auta näitä ihmisiä vaan haette itsellenne oikeutusta painaa heitä alas. Asiasta kuten tästä saa suuttua ja pitääkin!

Onhan täällä moniakin henkilöitä tullut kertomaan kuinka tunnistanut itsensä näistä kuvauksista. Lähinnä auttamisella tarkoitin sitä, kun sinä (joku muu?) kommentoi, että läheisten tehtävä ei ole diagnosoida. Ei varmasti olekaan mutta yleensä toista haluaa kuitenkin ymmärtää. Mutta tämä palsta olikin epävakaiden ystäville/läheisille. Persoonallisuushäiriö on varmasti todella raskasta henkilölle itselleen niin sitä se on myös läheisille. Miksi näistä kolemuksista ei saisi nimettömänä ketään yksittäistä henkilöä syyttelemättä kertoa. Varmasti se on yleistämistä mutta se nyt vain on fakta, että tietyt käyttäytymis- ajatusmallit ovat aika yleisiä epävakaille. Itse ainakin ajoittain syyllistin itseäni, kun mietin että miksi minä koko ajan loukkaan toista ym., kun tajusin että ongelma ei olekaan minä. Mielestäni myöskin eri asia epävakaat, jotka itse tiedostavat häiriönsä ja hakevat apua, kuin nämä jotka syyttävät ongelmistaan muita, eivätkä suostu terapiaan.

Siskoni on. Itkua draamaa, martyrismiä, alati vaihtuvia miessuhteita ja uria (neljäs koulutus menossa, ikää 29 v). Todella hankala suhde äitiimme, joka on okei, rasittava, mutta ei mikään sairas hullu, kuten siskoni kokee. Hyvin kriittinen kaikkia kohtaan, vika on aina muissa. 

Mutta hän on myös rakas siskoni, ainoa, jonka kanssa olen lapsuuteni elänyt. Hän on myös herkkä, hauska, eläytyvä, innostuva ja erittäin terävä.  Jos maailma on minua vastaan, siskoni todellakin on puolellani.

Meillä on ollut vaikeat kautemme. Nuorempana hän kärsi rajusti sisarkateudesta. Minä taas yritin liikaa auttaa ja höösätä, mistä tuli vain lisää ongelmia, koska hän koki sen puuttumisena. Suhde ei ollut vastavuoroinen, hän tarvitsi koko ajan jotakin minulta, mutta pienenkin vastapalveluksen pyytäminen sai aikaan ahdistuksen ja draamakohtauksen. 

Nykyään meillä menee hyvin. Lakkasin kertakaikkiaan puuttumasta hänen elämäänsä tai esittämästä mitään arvioivia näkemyksiä mistään.  Kirjoitin kirjeen n. 8 vuotta sitten, jossa selitin, miksi en koe suhdetta tasapainoiseksi ja minkä koen raskaaksi ja epäreiluksi, ja mikä meidän sisarsuhteessamme taas on hyvää. Seurasi puolen vuoden radiohiljaisuus. Sitten tuli yhteydenotto: hyvä kun sanoit. Sen jälkeen olemme rakentaneet suhteemme uudelleen terveemmälle pohjalle. 

Kyllä se tietysti edellyttää sitä, että olen rauhallinen ja vakaa ja vedän tiukasti mutta ystävällisesti omat rajani, koska hän ei voi sille mitään, että aika ajoin ylittää toisten rajoja. Otan asian sitten esille jälkeenpäin kun tilanne on rauhoittunut.

Mutta hei, jos siskoni olisi pyörätuolissa, varmasti koittaisin ottaa häntä mukaan rientoihin silti ja järjestää yhteistä olemista niin, että esteettömyys otetaan huomioon ja hän voisi tästä huolimatta saada elämyksiä. Jos siskollani olisi syöpä, tukisin, kannustaisin, auttaisin ja yrittäisin tehdä hänen elämästään paremman paikan. 

Persoonallisuushäiriö on sama juttu. Hän ei ole aivan terve, ja voi itse auttaa asiaa rajallisesti (käy toki terapiassa jne.). En hylkäisi häntä se takia, JOS hän on valmis ottamaan apua vastaan ja työskentelee löytääkseen paremman tasapainon.

Vähän armoa, sisaret. Kaikilla meillä on ristimme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se on narsistinen piirre, että haluaa diagnosoida muita. Kuinka monella täällä on psykiatrin koulutus? Tiedän myös ihmisiä, jotka lyttäävät muita kertomalla näitä omia diagnoosejaan yhteisille kavereille, eli halutaan hinnalla millä hyvänsä saada toinen ihminen lytättyä ja haukuttua selän takana. Mikäs persoonallisuushäiriö tämä sitten on?

 Mun on ainakin henkilökohtaisesti vaikea käsittää, että joku muuten vain käyttäytyisi törkeästi, pakostakin haluaa ajatella että taustalla on jotakin. Varsinkin kun selvät merkit epävakauteen on, pitäisikö ne kieltää tai hyväksyä vain siksi, että itsellä ei ole terapeutin koulutusta, joten ei voi diagnosoida päässäni ketään.

Sepä siinä onkin kun suuressa osassa tapauksia maallikon on oikeasti todella vaikea mennä määrittelemään näitä "selviä merkkejä". Kannattaisi ennemmin olla todella varovainen diagnooseja laukoessa. On ymmärrettävää että pohditaan häiriöiden mahdollisuutta mutta aika moni tekee sen huterin perustein.Ihan sama ilmiö minkä tahansa muunkin persoonallisuushäiriön osalta. Sitten supistaan kahvipöydässä että "Sirpa on ihan varmasti narsisti", vaikka todellisuudessa ei ole mitään käsitystä siitä millainen oikea narsisti on. Totta kai jos ihan oikea psykiatri on diagnoosin antanut (eikä tämä ole kirjoittajan ajatusleikki siitä että "no antaisi jos tapaisi"), niin ollaan jo selvemmillä vesillä siitä mikä ihmistä vaivaa. Sekään ei vielä tarkoita sitä että tiedetään yhtäkkiä kaikki tietyn diagnoosin omaavista ihmisistä.

Tiedätkö että on hieman eri asia kyseenalaistaa oman läheisen käytöstä ja selvittää tietoa epävaakasta persoonallisuushäiriöstä, jotta ehkä itse ymmärtäisi tätä henkilöä paremmin. Kuin että kahvipöydässä keskustelisi miten "Sirpa nyt varmasti on narsisti." Toivottavasti itse ymmärrät näiden eron.

Toivottavasti sinä ymmärrät sen että on aika hyödytöntä takertua kirjoituksen yhteen lauseeseen näkemättä kokonaiskuvaa? Tarkoitus oli havainnollistaa sitä että maallikon diagnosointi menee usein siihen että saatetaan ylitulkita ja helposti pitää totuutena omia oletuksia. En missään vaiheessa sanonut että kaikki jotka pohtivat läheisen vointia ja sen mahdollisia taustoja huutelisivat siitä ympäriinsä. Alunperinkin varoittelin vain tekemästä hätäisiä diagnooseja. Kannattaa harjoitella luetunymmärtämistä,se auttaa varmaan myös tuossa diagnosoinnissa mikäli sitä on ihan pakko päästä harrastamaan :)

On tai oli, katkaisin välit. Syy oli se, että hänellä oli pakkomielteinen tarve vuoroin halventaa, alistaa ja mitätöidä minua. Vuoroin olin maailman paras ja ihanin ihminen. Oli myös luonteeltaan kateellisuuteen ja mustasukkaisuuteen taipuva ja monin tavoin haastava. Viimeisenä vuotena tilanne kärjistyi. Väsyin kyllä jo paljon aiemmin. Tuo väsymykseni häneen provosoi jatkuvasti tuota hulluutta hänessä, todellinen kierre. Aina jos minulla oli jotain omaa, tärkeää, henkilökohtaista hän kaavamaisesti kehitti kohtauksen... Välitin tästä ihmisestä tosi paljon, hän oli hyvin rakas minulle ja paljon annoin anteeksi sairauden vuoksi, samalla yritin asettaa rajoja lempeästi ja jämäkästi. Lopputulos oli se, että myönsin hänen olevan älyllisesti hyvin epärehellinen ihminen. Hänessä ei ollut sellaista hyvyyttä, mihin olin halunnut uskoa. Oivalsin, etten enää voikaan antaa nimittelyjä ym. anteeksi. Hylkäsin hänet. Elämänlaatuni parani huomattavasti, toivottavasti myös hänen. Terkkuja vaan jos tunnistat itsesi.

252&270 siis sama ihminen,en ole  muuta kommentoinut /itse yrittänyt diagnosoida ketään koska edelleenkään siinä ei ole järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Erään epävakaan vloggaajan ystävä oli ehdottanut tälle, että onko hän tullut ajatelleeksi että hänellä voisi olla epävakaa persoonallisuuahäiriö. Eipä ollut ajatellut, eikä ollut myöskään terapeutitkaan, joiden luona hän oli käynyt vuosikausia. Tämän ystävän huomion jälkeen tälle vloggaajalle tehtiin terapiassa testejä ja jo pian hän sai epävakaa personaalisuushäiriö diagnoosin, jota ei varmasti olisi huomattu pitkään aikaan, jollei ystävä olisi epäillyt tätä. Nyt tämä henkilö saa tarvitsemaansa hoitoa. Eli aina se läheisten "diagnosointi" ei ole mitenkään pahasta, vaan sillä voidaan saada jopa asianomaiselle apua.

Sitten joko terapeutissa on vikaa tai ystäväsi ei ole ollut ihan avoin asioistaan. Kyllä se pitäisi vuosien terapiassa tulla esiin.

Vierailija kirjoitti:

252&270 siis sama ihminen,en ole  muuta kommentoinut /itse yrittänyt diagnosoida ketään koska edelleenkään siinä ei ole järkeä.

Ehkä tämä asia ei olekaan selitettävissä järjellä, itse ainakin ajattelen tunteella. Jos tiedän lähimmäiseni olevan manipuloiva, syyllistävä, ailahtelevainen, musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen, ja tiedän epävakaaseen persoonallisuushöiriöön kuuluvan nämä piirteet, niin todella vaikea sivuutta asiaa. Pitäisikö esim. ajatella, että tällä henkilöllä on ollut vain huonoja päiviä, etten vain vahingossakaan leimaa häntä. Ei se silti tarkoita etteikö tämä lähimmäinen olisi rakas ja läheinen henkilö.

Hienoa yleistystä kyllä täällä. Itselläni diagnoosina tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ja se näkyy lähinnä hirveänä tunteiden vuoristoratana jossa yhtenä hetkenä ollaan onnellisia ja seuraavana yhden sanan takia halutaan kuolla kun tuntee itsensä niin kamalaksi. Ikinä pura tätä toisiin, vaan vetäydyn yksikseni ja olen itsetuhoinen (mutta pidän sen salassa ystäviltä ja perheeltä etteivät he joutuisi kärsimään).

Mutta vauva-palstailijathan ne kaiken paremmin tietävät kuin kolme kouluttautunutta psykiatria, terapeutti ja psykologi.

Jos epävakaa on hyväntahtoinen ja aidosti välittävä ihminen, joka kunnioittaa toisia niin on todellakin ok, mutta sitten joukko muita piirteitä ja käytösmalleja voi tehdä kyseistä sairautta sairastavasta helvetillisen ihmisen, kateus on yksi. Joillain epävakaa voi olla myös todellinen luonnehäiriö. En sano, että kaikilla vaan joillain. Ei sellaista tarvitse kenenkään sietää.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa yleistystä kyllä täällä. Itselläni diagnoosina tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ja se näkyy lähinnä hirveänä tunteiden vuoristoratana jossa yhtenä hetkenä ollaan onnellisia ja seuraavana yhden sanan takia halutaan kuolla kun tuntee itsensä niin kamalaksi. Ikinä pura tätä toisiin, vaan vetäydyn yksikseni ja olen itsetuhoinen (mutta pidän sen salassa ystäviltä ja perheeltä etteivät he joutuisi kärsimään).

Mutta vauva-palstailijathan ne kaiken paremmin tietävät kuin kolme kouluttautunutta psykiatria, terapeutti ja psykologi.

Olen pahoillani jos koit keskustelun yleistävänä. Eiköhän epävakaita ole erilaisia niin kuin itse esimerkillä sen todistat. Mutta kyllä uskon, että vauva-palstalaiset kuitenkin omista läheisistään tietävät enemmän kuin sinun terapeuttisi heistä.

Kuulostaa exältä. Ajattelin että tyypillä ei ole kaikki hyvin, etsin syytä mm. Aspergerista, mutta näitä lukiessa kuulosti niin tutukra, että olisikohan epävakaa.

Raivareita ei ollut vaan henkilö oli lähes aina tyyni ja "positiivinen".

Piti päivittäin useiden tuntien saarnoja siitä, mikä hänen mielestään oli minussa pielessä (omasta mielestään erittäin järkevää ja argumentoitua puhetta), osa asioista oli täysin keksittyä esim. Saattoi syyttää itseäni vaikka liiasta juomisesta, vaikka kumpikaan meistä ei olisi juonut ainuttakaan pisaraa alkoholia useisiin kuukausiin. Kun tästä yritti huomautaa suuttui, koska "en halunnut apua" tai yhtäkkiä henkilökohtainen saarna olikin yleismaailmaista puhetta tms.

Jos puolustauduin silloin kun mieheni mielestä olin vaikka suuttunut aiheettomasti, jonka ovelasti ujutti keskusteluihin yritin selittää miksi olin vihainen, olinkin yhtäkkiä syyttelevä ja halusin vain loukata toista (ihmistä joka yrittää auttaa).

Mies ei esimerkiksi pitänyt ainuttakaan lupaustaan ja oli kykenemätön ottamaan minua huomioon millään lailla, esimerkiksi ihan arkista ja normaalia huomaavaisuutta itseäni kohtaan ei ollut. Saattoi vaikka "vahingossa" heittää koulupaperini roskiin, kun suutuin johtui miehen mielestä suuttumukseni aina jostakin itsestään riippumattomasta syystä, kuten menkoista tai nälästä. Yritti ratkaista riidat sillä, että opasti minua suhtautumaan "oikein" miehen mokiin, eli en olisi sanut suuttua vaan oikea tapa reagoida olisi ollut olla välittämättä. Neuvoa olisi toki voinut noudattaa, mutta vastaavat asiat olivat päivittäisiä.

Minu piti olla miestäni varten joka päivä, käyttää aikaani hänen halujensa ja toiveidensa toteuttamiseen, muuten olin laiska ja tyhmä, enkä selvästikkään ollut yhtä "tietoinen" kuin mieheni.

Kipeänäkin piti lähteä useiden tuntien lenkille ja kauppaan miehen mukaan, koska kipeys oli vain tekosyy.

Miehen huono käytös oli myös jotenkin täysin irrallaan miehestä, ei voinut tehdä jotakin, koska tupakka, koska ruokavalio tms. Ja koska nämä, miestä ei myöskään saanut syyttää omasta käyöksestään.

Oli kiinnostunut vaikutusvallasta ja tuolla aiemmin mainitusta behaviorismista. Eli "koulutti" minua, esim toi ruokaa kun olin huonolla tuulella (halusin sitä tai en) mistä päästiinkin siihen että miehen mielestä huonotuuleni johtui siitä, ettei suostuisi tuomaan minulle ruokaa jne.

Mies ei puhunut kuin omista kiinnostuksen kohteistaan. Jos itselläni oli jotakin jota olisin halunnut jakaa hänen kanssaan, mies opasti miten se tulisi tehdä niin että hänen kiinnostuksensa heräisi. Eli kaiken kanssakäymisen olisi pitänyt olla jotakin kummallista peliä. Piti ansaita miehen kiinnostus ja huomio omille asioilleni. Mies myös saattoi kirjoittaa suuttumuskohtauksiani lapuille ja jätti ne nähtäväksi osoittaakseen miten typerä olen, aina oli siis vain reaktioni miehen käytökseen, ei koskaan sen syytä ja loppukaneettina aina miehen loukkantuminen siitä, että kohtelen häntä niin huonosti.

Lopulta vuosien saatossa kadotti itsekkin sen, että suostuiko miehen tahtoon miellyttääkseen vai päästäkseen helpomalla. Suhteessa piti niinkin epätoivoinen asia kuin rakkaus ja pieni toivo siitä, että mies joskus suostuisi näkemään oman käytöksensä.

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla mahdollista että narsistin uhri alkaa oireilemaan epävakaasti ja muuttuu sitten normaalikdi kun pääsee tästä narsistista eroon?

Tätä mäkin mietin. Omaan lapsuuden jossa oli pelkkää mollaamista ja "ethän sinä nyt noin voi käyttäytyä vaan SINUN on oltava kiltti tyttö". Mikään mitä tein ei ollut tarpeeksi hyvin ja aina olin taakka. Kauheaa draamaa ihan mistä vaan, kaikki oli aina pilalla tai sitten oli mitä kukkeinta ihanuutta mutta koskaan ei voinut olla varma mitä seuraavaksi. Kaikki ihmiset olivat jotenkin viallisia, kehenkään ei saanut luottaa ja aivan kaikki halusi juuri äidilleni pahaa tai ainakin koko perheelle. Väheksyntää ja vanhassa vellomista.

Koko ikäni olen etsinyt vastauksia siihen miksi minä käyttäydyn tai ajattelen niinkuin käyttäydyn/ajattelen koska olen huomannut erilaisuuden. Jumittanut vanhoissa asioissa ja auta armias kun joku on kehoittanut hankkimaan muita puheenaiheita tai sanonut että olen rasittava, syy on ollut heidän, he ei ymmärrä. Väheksyntää, oman mielipiteen ääneen sanomista (myös asioista joista ei kysytty) ainoana totuuna, "its my way or highway". 

Kunnes "heidän"joukko kasvoi niin suureksi että oli pakko kääntää peili itseen että on noin iso joukko tyyppejä jotka ajattelee samalla tavalla, niin olisiko kuitenkin syy minussa? 

Tunnistin pahanolon joka seuraa kun olen äitini seurassa ja "katkaisin" välini eli siis suoraan en ole sanonut mitään ja ne kaksi kertaa vuodessa (joulu & äitienpv) kestän hammasta purren. En lähde hänen juttuihinsa mukaan, annan ymmärtää että olen hänen puolellaan asioissa mitä hän kertoilee mutta juttuihin vaan ei voi lähteä mukaan.  En pönkitä mitään valheellista potaskaa mutta en myöskään hurraa, suuremmoista mahtavaa, vaikka olisi aihettakin koska en oikeasti voi tietää puhuuko totta. Koska sopivasti kääntää asiat että "Marjattakin" sanoi näin ja näin. Ja kun multa asiaa kysytään niin se on ollutkin kannanotto johonkin muuhun asiaan tai jopa niin että olen vain nyökännyt ja lausunto on valmis.

Kuinka paljon siis epävakaa kasvuympäristö on vaikuttanut omaan kasvuuni? Äitini oli yksinhuoltaja kolmelle ja isää ei ole kiinnostanut (yllätys!) . 

Olen vuosia sitten ollut terapiassa monestakin syystä mutta ne on loppunut koska en vaan enää jaksanut sitä vaihtuvuutta kun aina piti aloittaa alusta ja päätin että pärjään tappamatta itseäni. Päätin ihmetellä elämää koska jos Hitlerillä oli oikeus elää, niin on myös mulla koska olen huikeasti kiltimpi ihminen.

Nyt mietin mikä on minun omaa omaa päätäni ja kuinka paljon tosiaankin on kasvatuksen kautta tullut vääristymää ajatusmaailmaan, käytösmaailmaan tai ylipäätään olla olemassa?

Olen vastuussa omista teoistani enkä missään tapauksessa siirrä syitä "heistä" äitiini ja äitini saa olla nykyään mikä on. Tärkeintä olisi, edelleen, selvittää kuka minä olen, onko tämä tunne oikein vai väärin, kaikkea mitä mieleen tulee ei tarvitse sanoa ääneen ja vaikka kuinka tuntuu että joku ei pidä minusta, se on hänen asiansa enkä voi ottaa sitä henkilökohtaisesti, koska enhän itsekkään pidä kaikista ihmisistä mutta myöskin se etten näytä vihamielisyyttäni vaan opettelen siitä pois, koska viha ei ole "terveen ihmisen" merkki. Matkaa on jäljellä huikeasti mutta onneksi on ikävuosiakin. Päivä kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

252&270 siis sama ihminen,en ole  muuta kommentoinut /itse yrittänyt diagnosoida ketään koska edelleenkään siinä ei ole järkeä.

Ehkä tämä asia ei olekaan selitettävissä järjellä, itse ainakin ajattelen tunteella. Jos tiedän lähimmäiseni olevan manipuloiva, syyllistävä, ailahtelevainen, musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen, ja tiedän epävakaaseen persoonallisuushöiriöön kuuluvan nämä piirteet, niin todella vaikea sivuutta asiaa. Pitäisikö esim. ajatella, että tällä henkilöllä on ollut vain huonoja päiviä, etten vain vahingossakaan leimaa häntä. Ei se silti tarkoita etteikö tämä lähimmäinen olisi rakas ja läheinen henkilö.

Diagnosoinnissa käytetään järkeä, ei tunnetta.

Sinun nimenomaan pitäisi ajatella että jos läheisesi on manipuloiva,syyllistävä,ailahtelevainen,musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen niin hän on sellainen.

Syitä voi olla monia ja sinulla ei ole ammattitaitoa diagnosoida häntä.

Sinun tehtäväsi on osoittaa missä rajasi kulkevat ja jos joku kohtelee sinua huonosti ja ylittää jatkuvasti rajojasi, kannattaa miettiä haluaako tuollaista ihmistä elämänsä.

Se on ihan se ja sama että onko tuolla ihmisellä joku diagnoosi vai ei, se ei edes kuulu sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa yleistystä kyllä täällä. Itselläni diagnoosina tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ja se näkyy lähinnä hirveänä tunteiden vuoristoratana jossa yhtenä hetkenä ollaan onnellisia ja seuraavana yhden sanan takia halutaan kuolla kun tuntee itsensä niin kamalaksi. Ikinä pura tätä toisiin, vaan vetäydyn yksikseni ja olen itsetuhoinen (mutta pidän sen salassa ystäviltä ja perheeltä etteivät he joutuisi kärsimään).

Mutta vauva-palstailijathan ne kaiken paremmin tietävät kuin kolme kouluttautunutta psykiatria, terapeutti ja psykologi.

Luepa otsikko ja mieti, mikä ketjun aihe on. Tässä keskustelussa epävakaan ystävät ja omaiset saavat kertoa kokemuksiaan epävakaan lähellä. Tämä ketju on sitä varten. Piste. Painu muualle jos et hyväksy toisten kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

252&270 siis sama ihminen,en ole  muuta kommentoinut /itse yrittänyt diagnosoida ketään koska edelleenkään siinä ei ole järkeä.

Ehkä tämä asia ei olekaan selitettävissä järjellä, itse ainakin ajattelen tunteella. Jos tiedän lähimmäiseni olevan manipuloiva, syyllistävä, ailahtelevainen, musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen, ja tiedän epävakaaseen persoonallisuushöiriöön kuuluvan nämä piirteet, niin todella vaikea sivuutta asiaa. Pitäisikö esim. ajatella, että tällä henkilöllä on ollut vain huonoja päiviä, etten vain vahingossakaan leimaa häntä. Ei se silti tarkoita etteikö tämä lähimmäinen olisi rakas ja läheinen henkilö.

Diagnosoinnissa käytetään järkeä, ei tunnetta.

Sinun nimenomaan pitäisi ajatella että jos läheisesi on manipuloiva,syyllistävä,ailahtelevainen,musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen niin hän on sellainen.

Syitä voi olla monia ja sinulla ei ole ammattitaitoa diagnosoida häntä.

Sinun tehtäväsi on osoittaa missä rajasi kulkevat ja jos joku kohtelee sinua huonosti ja ylittää jatkuvasti rajojasi, kannattaa miettiä haluaako tuollaista ihmistä elämänsä.

Se on ihan se ja sama että onko tuolla ihmisellä joku diagnoosi vai ei, se ei edes kuulu sinulle.

Sinun tehtäväsi ei ole myöskään kertoa mitä minun pitäisi ajatella tai miten pitäisi suhtautua läheisen huonoon käytökseen. Tässä nyt ei ollut kyse siitä, että diagnosoisin tämän läheisen ja sen jälkeen kuuluttaisin kaikille miten hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö. Jos itselläni on helpompi suhtautua tähän henkilöön ja kommunikoida hänen kanssaan, kun olen ottanut selvää epävakaasta persoonallisuuahäiriöstä niin eiköhän "diagnosointi" ole sen arvoista. Mielestäni myös aika törkeää väittää miten läheisen mahdollinen persoonallisuushäiriö ei kuulu minulle. Eli jos vaikka läheiselleni diagnosoitaisiin persoonallisuushäiriö niin hänen olisi parempi pitää tietoo itsellään, koska asia ei kuulu läheisille. Jännä teoria.