Lue keskustelun säännöt.
onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?
14.08.2016 |
Mietin vaan, kun kaikki oireet viittaa siihen:/.
Miten olette pärjänneet tällaisen ihmisen kanssa?
Kommentit (536)
Käyttäjä2942 kirjoitti:
Me joskus sanomme asiat todella väärin. Mutta yrittäkää ymmärtää että jos itse tuntisit käsittämättömän suurta vihaa, niin et sinäkään osaisi puhua toisille mukavasti. En itse edes käsitä jos sanon jotakin ikävää tai pahaa, muta en tiedä mistään muusta. Ja itselle on todella hankalaa olla muiden silmissä normaali ja puhua normaalia asioita. Ainoat tunteeni joita koen ovat negatiivisiä, se on kaikki mitä tunteida tiedän. Tämä sairaus ei tule päivässä, vaan hitaasti. Jos osaisin tuntea oloni hyväksi, niin luuletteko etten sitä tekisi. Viha on kaikki jota tunnen, en haluaisi mitään muuta elämältäni muutakuin olla niinkuin te normaalit. Antaisin siitä hyvästä mitä vain. Olette niin onnekkaita, että ette tiedäkkään. Itse tiedän mitä olen, ja olen valinnut yksinäisyyden. En halua myrkyttää muiden elämää itselläni. Tiedän etten ole kaivattu,pidetty,kunnioitettu enkä todellakaan mikään mukava ihminen. En väitä että itsekkään haluaisin olla itseni kaveri, mutta kun laitatte välit poikki niin tehkää se suoraan puhuen. Me olemme todella hyväsydämmisiä, ja uhrautuvaisia. Uhraudumme muiden puolesta, se on ainut josta tunnen olevani edes hetken tärkeä jollekkin, että tunnen edes hetken että elämälläni olisi merkitystä. Mutta, älkää potkiko jo maassa makaavaa. Sellaista maassa makaavaa joka ei enään koskaan pysty nousemaan ylös. Tämä on kuin ikiaikainen masennus, jota ei saa pois. Itse en pysty tekemään töitä, en pysty edes siivoamaan, en pysty mihinkään, en pysty edes puhumaan tästä kasvotusten. En osaa olla avoin. Siitä syystä ihmiset luulevat että olen vain laiska, eivätkä ymmärrä mua. Läkäriin meneminenkin on nyt kestänyt kaksi vuotta. Enkä tiedä miksi sinne edes menen, kun en saa sanaa suustani ulos. Toivoisin olevani normaali..en halua rahaa en hienoa autoa. Haluaisin tuntea onnellisuutta edes joskus.
Sepäs siinä just on että epävakaa kanssa ei vaan voi selkeästi ilmoittamalla laittaa välejä poikki koska voi sitä draaman määrää joka siitä seuraa!!
Hyvä asia tässä kirjoituksessa on se että tiedät oman tilanteesi ja vain sinä itse voit tehdä asialle jotain ja tottakai ammattitaitoisen henkilön avulla.
Tsemppiä matkaa ja kaikki on sinusta itsestäsi kiinni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla työkaveri, jonka kakussa aluksi vietin paljon aikaa vapaallakin. Taustalla myös vahvoja narsistisia piirteitä, mutta myöhemmällä iällä epävakaa persoonallisuus on korostunut. Hyvillä hetkillä normaali ja hyvää seuraa, seuraavassa hetkessä kaikki on päälaellaan ja koko työpaikkaoutuu osaksi jotain turhaa draamaa. Todella voimakkaat reaktiot asioissa ovat helvetin raskaita, kun pitäisi saada työtehtäviä edistettyä. Ei voi hoitaa, koska ihminen ei tunnusta olevansa sairas. Koko työyhteisö kärsii enemmän tai vähemmän. Nykyisin en jaksa enää edes yrittää ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!
Jaa. Jännästi kaikilla on kuitenkin lähes identtiset kokemukset epävakaista ystävistä. Itselläni näitä on tuttavissani jopa kolme diagnoosin saanutta (en itsekään tajua mikä tuuri tällainen on) ja aivan samoja maneereita noudattavat. En ihan hyvällä tahdollakaan voi suositella seuraksi koska ovat todella, todella raskaita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani?
Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.
Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.
Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".
Tässä näkyykin epävakaan ajatusmaailma. Mikään ei ole hänen vikansa vaan muut ovat idiootteja kun eivät jaksa sietää kaikkea paskaa mitä hän muiden niskaan kaataa. Koska eihän se hänen vikansa ole, vaan persoonallisuushäiriön. Hän se tässä uhri on.
Käytösterapialla saadaan hyviä tuloksia epävakaiden kanssa, suosittelen sinne menoa.
Huh mitä käsityksiä ihmisillä on. Ootteko ihan varmoja, että näillä ystävillä/työkavereilla/anopeilla jne. on ihan lääkärin diagnosoima epävakaa pers.häiriö? Vai ihan itsekö diagnosoitte? :D
Itselläni on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen pääsääntöisesti rauhallinen ja leppoisa ihminen. Mulla on jopa yks kaveri jolla on sama diagnoosi (ollaan tutustuttu ryhmäterapiassa), ja hän on ehkä vielä rauhallisempi kuin minä. Me ei draamailla, saada "raivokohtauksia", ilkeillä eikä valehdella. Se myllerrys on enimmäkseen pään sisällä ja purkaantuu kotona korkeintaan lähimpien ihmisten läsnä ollessa...
Persoonallisuushäiriöt narsistisin piirtein on sitten ihan oma lukunsa. En todellakaan ystävää hylkäisi epävakaan persoonallisuushäiriön takia. :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet taitavat nyt sekoittaa epävakaan ja narsistisen persoonallisuushäiriön. Luulisin että narsisteja on paljon enemmän kuin epävakaita. Narsisti on myös vaikeampi tunnistaa, koska osaa esittää niin hyvin, osaa olla kiero hyvin älykkäällä tavalla, osaa manipuloida, osaa kääntää kaikki tilanteet omaksi hyödykseen. Epävakaa saattaa olla rasittava, mutta narsisti on vaarallinen!
Apua.... Nämä kaikki jutut ovat kuin teini-ikäisestä minusta kirjoitettuja. Nyt käsitän miten hirveä ihminen olen oikeasti ollut, miten vastenmielinen ja inhottava. Aivan uskomattoman raskasta seuraa ja paska ystävä. Olen koko ikäni vähän uhriutunut, minua on kiusattu kaikkialla mihin olen mennyt ja juuri tämä herkkyys ja erityisyys ovat sellaisia asioita mitä olen itsestäni ajatellut. Parhaasta ystävästäni ajattelin, että hän on kylmä eikä halua minulle mitään hyvää, varmaan ihan vain siksi ettei hän taipunut johonkin oikkuihini. Ylidramatisoin asioita ja väritin niitä vähän (paljon) mielenkiintoisimmiksi, että saisin huomiota ja päänsilityksiä.
Olin minä silloin teininä kyllä ihan päästäni sekaisin, kävin psykologillakin mutta jätin sen kesken, koska mielestäni se heppu oli ivallinen minua kohtaan.
Ja olin aina todella impulsiivinen, kaikki päähänpistot piti toteuttaa heti. Raivokohtauksia en saanut, vaan hillittömiä itkukohtauksia. Ja niinkin typeristä asioista kuin siitä, että paras kaverini puhui jollekin toiselle kaverille!
Olen tosin tasoittunut paljonkin aikuistuessani, mutta yllätys yllätys - minulla ei ole enää yhtään ystävää. Nykyinen puolisokin välillä sanoo, että olen sekaisin. En vain enää erota, mikä käytös on normaalia ja mikä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh mitä käsityksiä ihmisillä on. Ootteko ihan varmoja, että näillä ystävillä/työkavereilla/anopeilla jne. on ihan lääkärin diagnosoima epävakaa pers.häiriö? Vai ihan itsekö diagnosoitte? :D
Itselläni on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen pääsääntöisesti rauhallinen ja leppoisa ihminen. Mulla on jopa yks kaveri jolla on sama diagnoosi (ollaan tutustuttu ryhmäterapiassa), ja hän on ehkä vielä rauhallisempi kuin minä. Me ei draamailla, saada "raivokohtauksia", ilkeillä eikä valehdella. Se myllerrys on enimmäkseen pään sisällä ja purkaantuu kotona korkeintaan lähimpien ihmisten läsnä ollessa...
Persoonallisuushäiriöt narsistisin piirtein on sitten ihan oma lukunsa. En todellakaan ystävää hylkäisi epävakaan persoonallisuushäiriön takia. :O
Eihän persoonallisuushäiriö määrittele koko ihmistä, vaan on erilaisia epävakaita. Itse en todellakaan ole hylännyt ketään epävakauden takia, vaan sen takia miten hän on käyttäytynyt. Niin kauan, kuin omiin ongelmiin ei haeta apua eikä oteta vastuuta omasta käyttäytymisestä. Niin ei ole todellakaan mitään velvollisuutta sietää sellaista käyttäytymistä vuodesta toiseen. On kuitenkin ihan omakin elämä elättävänä saatii, että pitäisi useita tunteja viikossa kuunnella toisen valituksia, syyllistämistä ja arvostelua.
Löytyy ystäväpiiristä yksi ja se on ihan diagnosoitu. Petti jatkuvasti tyttöystäväänsä (tyttöystävä siis minun sukulainen) ja ei mitään rajaa niissä valheissa mitä suolsi. Ei koskaan voinut luottaa siihen, saattoi varastaa esim rahaa tms. Ja vasta tuntikausien puserruksen jälkeen myönsi että kyllä hän sen vitosen sieltä lompakosta otti. Uskomattoman sosiaalinen ja hyväsydäminen ihminen hän oli, ei vaan kyennyt alkuunkaan puhumaan totta. Vieläkin olen miehen kanssa tekemisissä ja tosi mukavaa juttuseuraa ja semmosta hengailuseuraa, mutta ei missään nimessä parisuhdetta kannata edes harkita ellet halua olla äiti ja terapeutti myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entisellä ystävälläni oli, epäilen näin jälkeenpäin.
Hän oli aivan pohjattoman huomiohuomiohakuinen. Rikkoi järjestäen ystävyyssuhteensa kaikkiin läheisiinsä, kaveripiiri vaihtui usein. Välillä hän oli synkkä hevarimuija, toisinaan taas piinkova kokoomuslainen bisnesnainen, välillä maailmaa syleilevä vasemmistohippi. Pahinta oli, että aina kun oli jokin vaihe päällä se oli absoluuttinen ja ehdoton totuus, ja hän raivostui jos joku kyseenalaisti esim. hänen hevarivaiheessa hevimusiikkia (tyyliin enpä tykkää samasta musiikista kuin sinä) ja voi sitä raivon määrää. Nyt tuota luomuhippeily-vaihetta on kestänyt ties kuinka pitkään ja itse väsyin siihen ehdottomuuteen, manipulointiin, ihmisten arvosteluun jos ei toimittu ja ajateltu täsmälleen kuten hän. Vuosien varrella välimme katkesivat moneen kertaan, ja aina kun emme olleet tekemisissä, minusta tuntui siltä kun voisin hengittää vapaammin. Ei tarvinnut miettiä ja punnita joka sanaa ja ajatusta. Mitään filtteriä tällä naisella ei ollut, hänellä oli oikeus sanoa ja käyttäytyä ihan miten vaan mutta muilla ei ollut samaa oikeutta.
Välimme katkesivat lopullisesti muutama vuosi sitten kun en enää vaan kertakaikkiaan jaksanut. Olin ollut eri mieltä hänen kanssaa eräästä asiasta, sanonut suoraan ja arvostellut hänen erittäin huonoa käytöstään. Hän suuttui raivoisasti, haukkui minut, lapseni, läheiseni, kaikki. Ja parin päivän päästä anteeksipyyntömeili jossa pyysi anteeksi mutta kuitenkaan ei (selitti taas miksi hänellä oli oikeus käyttäytyä kuten käyttäytyi).En enää antanut anteeksi. Tästä seurasi se että entinen ystäväni alkoi lähetellä läheisilleni solvausviestejä minusta, ja tekee sitä vieläkin, vaikka emme ole vuosiin olleet tekemisissä. Itsensä vain nolaa.
Puolisollani on epävakaa persoonallisuushäiriö.
Hän on PÄÄASIASSA rauhallinen ja järkevä ihminen. Paineen alla kuitenkin saattaa olla todella räjähdysherkkä (ei väkivaltainen koskaan ihmisiä, mutta tavaroita kohtaan voi olla). Kiltimpää miestä saa hakea, on toisinaan jopa liiankin kiltti. Tuon persoonallisuushäiriön huomaa ehkä parhaiten siitä että hän taantuu joskus täysin lapsen tasolle, käyttäytyy kuin kiukutteleva uhmaikäinen. Uskon että tuon persoonallisuushäiriön on laukaissut järkyttävä lapsuus ja traumaattiset, väkivaltaiset kokemukset lähipiirissä.
Mutta eipä kukaan meistä ole täydellinen. Rakastan ja kunnioitan häntä enemmän kuin ketää ihmistä koko maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.
Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.Minulla tämä sama ystäväni kanssa. Ollaan tunnettu kauan ja haluaisin pitää kiinni vanhasta ystävyydestä. Olenkohan itse jotenkin läheisiippuvainen, kun en pysty irrottautumaan tästä. Olen ihan uupunut hänen seurassaan. Koko ajan jankutetaan vanhoja asioita, joissa hän on kokenut musertavaa vääryyttä. Toisaalta on hänkin tehnyt väärin ja osasyyllinen asioihin. Kaikki on hänestä niin mustavalkoista. Hän on omasta mielestään viaton kaikkeen, aina. On kuitenkin toiminut kovin itsekkäästi ja myös epäreilusti monet kerrat. En mitenkään enää jaksaisi. Jo hänen ajattelemisensa saa sellaisen voimattoman kiukun kohoamaan mielessäni. Jos ollaan yhteydessä, ollaan hänen ehdoillaan, puhutaan hänen aiheistaan. En osaa edes oikein kuvata tätä vyyhtiä, jota olen ystävyydeksi kuvitellut...
Täällä yksi epävakaan ystävä ja molemmissa viesteissä kuvataan aivan yksi yhteen omia kokemuksiani. Jatkuvaa vanhojen asioiden vatvomista, muiden syyllistämistä, puhutaan vain hänen aiheistaan ja hänen elämästään, kaikki muut ovat vain epäreiluja ja ilkeitä, hän on moraaliltaan kaikkien yläpuolella, milloinkaan vika ei ole hänen käytöksessään. Toisinaan hyvinkin aggressiivinen ja impulsiivinen käytökseltään, ei sentään väkivaltainen mutta saattaa esim. hajottaa asioita tai polttaa siltoja perusteellisesti. Menee nollasta sataan sekunnissa pienenkin vastoinkäymisen sattuessa ja uhkailee itsemurhalla. Muut ihmiset ovat vain välineitä.
Tutustuessani häneen vaikutti normaalilta, huumorintajuiselta ja lahjakkaalta ihmiseltä. Piirteet kuoriutuivat esiin vähitellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellani taitaa olla, n. 20v. Olen ihan loppu hänen kanssaan. Käytös ollut ajoittain järkyttävää. Jännitän ja pelkään hänen seurassaan ja puheluista ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Tömä on ihan kamalaa, onneksi ei asu tässä enää. Sitten toisaalta säälin ja sydäntä raastaa kun on oma rakas lapsi. Kaiken tuen ja avun olen yrittänyt antaa. Onneksi muut lapset ovat tasaisia, hekin joutuneet paljon kärsimään. Tämä on kamalaa.
Ja sulla ei koskaan tullut mieleen, että saattaisi olla osittain sinun aiheuttamaasi? Eikö sinun vanhempana kuuluisi tukea ja rauhoitella lastasi? Onhan se sinun rakkauden hedelmäsi, mutta omilleen jäänyt emotionaalisella tasolla.
Kuulehan: (en ole tuo äiti) neurobiologisille yms poikkeamille ei äidinrakkaus mahda yhtään mitään, niille on ihan fysiologiset syyt.
Kumman heppoisesti "osasit" diagnosoida annetun informaation pohjalta.
Epävakaa ei ole neurologinen poikkeama vaan persoonallisuushäiriö. Niistä voi parantua, jos asiaa suostuu työstämään ja ottamaan vastuun omasta käytöksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä näyttää olevan vahvassa mielikuva että kaikki epävakaat ovat raivokohtauksia saavia narsisteja, jotka hyökkäävät muiden kimppuun ilman syytä. Todellisuudessa on myös meitä, joita ulkopuolinen ei välttämättä edes tunnista epävakaaksi: sisäänpäinkääntyneitä. Kun tunnen oloni loukatuksi tai uhatuksi (normaaleissa erimielisyyksissä ja riidoissa ihmissuhteissa), jäädyn totaalisesti. Joskus jopa menetän todellisuudentajuni. En pysty sanomaan mitään, mutta pääni sisällä on yksi sekameteli, kuinka tulen taas hylätyksi, kuinka olen arvoton ja kamala ihminen, ja kuinka ansaitsen kuolla. Yleensä tässä vaiheessa peräännyn kyseisestä ihmissuhteesta ja puran pahaa oloa itsetuhoisuudella, kun en tiedä miten muutenkaan voisin oksentaa sen pahan olon pois. Hylätyksi tulemisen pelko vaikeuttaa uusien ihmissuhteidenkin luomista, kun arvioin pienimmätkin eleet siitä ettei minusta pidetä ja peräännyn, pyydellen anteeksi olemassaoloani. Vihaan ja vahingoitan mieluummin itseäni kuin muita.
Epävakaan läheinen: Sinä voit aina kävellä pois. Epävakaan täytyy elää itsensä kanssa elämänsä loppuun asti.
Jotkut epävakaathan tuntuvat olevan sitä mieltä että läheisellä ei ole oikeutta "kävellä pois". Ja vaikka jollakulla läheisellä ei olisi epävakaa persoona- tai mitään muutakaan diagnoosia, voi heilläkin olla syviä henkisiä ja emotionaalisia kipuja ja ongelmia joiden kanssa heidän täytyy elää koko elämänsä ajan.
Eivät kai epävakaat kuvittele että vain he voivat huonosti ja muut ovat vahvoja ja eheitä ja täten velvollisia jaksamaan vaikka mitä?
Edelleen, vaikka tässä ketjussa on ollut yleistämistäkin niin silti moni on kertonut nimenomaan niistä omista kokemuksistaan ja näköjään ne ovat olleet usein niitä vihaisia raivoamisia ja epäluuloisia tulkintoja ja kuristavaa omistushalua.
No, mun mielestäni on näyttänyt omituiselta halu kieltää hylkääminen, eli siis se että hankalan ihmisen feidaaminen ei olisi tälle hankalalle ihmiselle hylkäämiskokemus.
Kukaan ei ole kenellekään seuraansa velkaa, mutta ei kukaan voi myöskään kontrolloida toisen tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.
Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.Minulla tämä sama ystäväni kanssa. Ollaan tunnettu kauan ja haluaisin pitää kiinni vanhasta ystävyydestä. Olenkohan itse jotenkin läheisiippuvainen, kun en pysty irrottautumaan tästä. Olen ihan uupunut hänen seurassaan. Koko ajan jankutetaan vanhoja asioita, joissa hän on kokenut musertavaa vääryyttä. Toisaalta on hänkin tehnyt väärin ja osasyyllinen asioihin. Kaikki on hänestä niin mustavalkoista. Hän on omasta mielestään viaton kaikkeen, aina. On kuitenkin toiminut kovin itsekkäästi ja myös epäreilusti monet kerrat. En mitenkään enää jaksaisi. Jo hänen ajattelemisensa saa sellaisen voimattoman kiukun kohoamaan mielessäni. Jos ollaan yhteydessä, ollaan hänen ehdoillaan, puhutaan hänen aiheistaan. En osaa edes oikein kuvata tätä vyyhtiä, jota olen ystävyydeksi kuvitellut...
Täällä yksi epävakaan ystävä ja molemmissa viesteissä kuvataan aivan yksi yhteen omia kokemuksiani. Jatkuvaa vanhojen asioiden vatvomista, muiden syyllistämistä, puhutaan vain hänen aiheistaan ja hänen elämästään, kaikki muut ovat vain epäreiluja ja ilkeitä, hän on moraaliltaan kaikkien yläpuolella, milloinkaan vika ei ole hänen käytöksessään. Toisinaan hyvinkin aggressiivinen ja impulsiivinen käytökseltään, ei sentään väkivaltainen mutta saattaa esim. hajottaa asioita tai polttaa siltoja perusteellisesti. Menee nollasta sataan sekunnissa pienenkin vastoinkäymisen sattuessa ja uhkailee itsemurhalla. Muut ihmiset ovat vain välineitä.
Tutustuessani häneen vaikutti normaalilta, huumorintajuiselta ja lahjakkaalta ihmiseltä. Piirteet kuoriutuivat esiin vähitellen.
Täysin samanlaisia kokemuksia. Hänellä oli todella huono itsetunto mutta samalla nosti itseään jalustalle ja arvosteli toisten elämää ja valintoja. Mutta jos hänelle teki samaa niin loukkaantui verisesti. Sitten tuo, että saatetaan muutamankin vuoden jankata samoja asioita ja, kun vihdoin toinen uskaltaa sanoa että mitä jos vaikka yrittäisi keskittyä välillä muuhun niin että ainakin hetkeksi pääsisi eroon näistä ajatuksista. Niin sitten kuulemma vähättelen hänen ongelmiaan ja taas loukkaannutaan. :/ Saattoi mennä jonkun aikaa ennen kuin hän otti taas yhteyttä. Tiesi aina jollei vähään aikaan kuulunut mitään, niin hän oli loukkaantunut jostakin. Oli kieltämättä todella raskasta miettiä aina mistä kenkä tällä kertaa puristaa ja kamppailla itse sen syyllisyydentunnon kanssa, jonka toinen sai aikaan, vaikka tiesin etten ollut tehnyt tai sanonut mitään väärää. Ystävyydeksi valitettavasti hieman liian raskasta ainakin itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä näyttää olevan vahvassa mielikuva että kaikki epävakaat ovat raivokohtauksia saavia narsisteja, jotka hyökkäävät muiden kimppuun ilman syytä. Todellisuudessa on myös meitä, joita ulkopuolinen ei välttämättä edes tunnista epävakaaksi: sisäänpäinkääntyneitä. Kun tunnen oloni loukatuksi tai uhatuksi (normaaleissa erimielisyyksissä ja riidoissa ihmissuhteissa), jäädyn totaalisesti. Joskus jopa menetän todellisuudentajuni. En pysty sanomaan mitään, mutta pääni sisällä on yksi sekameteli, kuinka tulen taas hylätyksi, kuinka olen arvoton ja kamala ihminen, ja kuinka ansaitsen kuolla. Yleensä tässä vaiheessa peräännyn kyseisestä ihmissuhteesta ja puran pahaa oloa itsetuhoisuudella, kun en tiedä miten muutenkaan voisin oksentaa sen pahan olon pois. Hylätyksi tulemisen pelko vaikeuttaa uusien ihmissuhteidenkin luomista, kun arvioin pienimmätkin eleet siitä ettei minusta pidetä ja peräännyn, pyydellen anteeksi olemassaoloani. Vihaan ja vahingoitan mieluummin itseäni kuin muita.
Epävakaan läheinen: Sinä voit aina kävellä pois. Epävakaan täytyy elää itsensä kanssa elämänsä loppuun asti.
Jotkut epävakaathan tuntuvat olevan sitä mieltä että läheisellä ei ole oikeutta "kävellä pois". Ja vaikka jollakulla läheisellä ei olisi epävakaa persoona- tai mitään muutakaan diagnoosia, voi heilläkin olla syviä henkisiä ja emotionaalisia kipuja ja ongelmia joiden kanssa heidän täytyy elää koko elämänsä ajan.
Eivät kai epävakaat kuvittele että vain he voivat huonosti ja muut ovat vahvoja ja eheitä ja täten velvollisia jaksamaan vaikka mitä?
Edelleen, vaikka tässä ketjussa on ollut yleistämistäkin niin silti moni on kertonut nimenomaan niistä omista kokemuksistaan ja näköjään ne ovat olleet usein niitä vihaisia raivoamisia ja epäluuloisia tulkintoja ja kuristavaa omistushalua.
No, mun mielestäni on näyttänyt omituiselta halu kieltää hylkääminen, eli siis se että hankalan ihmisen feidaaminen ei olisi tälle hankalalle ihmiselle hylkäämiskokemus.
Kukaan ei ole kenellekään seuraansa velkaa, mutta ei kukaan voi myöskään kontrolloida toisen tunteita.
Varmasti voi tuntua epävakaalta hylkäämiseltä. Kyllä itsestänikin tuntuisi näin "normaalina" hylätyltä, jos joku ystävä päätyisi lopettamaan ystävyytemme. Mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, että jokainen vastaa omasta käytöksestään, myös epävakaa. Hänellä on oikeus omiin tunteisiin mutta myös vastuu omasta käytöksestään. En usko että se tälle ystävyyden lopettajallekaan ihan helpoin paikka on. Varsinkin jos epävakaa vielä tuo julki nämä hylätyksitulemisen tunteet, niin varmasti toinen kokee myös syyllisyyttä yatävyyden katkaisemisesta.
Oli. Mutta erään yön jälkeen kunhän ei ollut ilmaantunut illalla sovittuun tapaamiseen se tuli päätökseen. Soitti aamulla todella vihaisena ja kuuntelin vaan kaiutin päällä 15 minuuttia huutoa, kunnes sanoi että ei halua nähdä minua enää ikinä. Totesin sitten okei, tsemppiä sulle. Pari kk jaksoi yrittää sen jälkeen yrittää pelastaa tilannetta, mutta minä pidin täyden Radiohiljaisuuden, en halunnut enää myöskään yhteyttä pitää. Onneksi, elämän laatu nousi huomattavasti, kun hän pisti välit poikki. Vuosia myöhemmin kuulin, että pääsi vihdoin psykiatriselle.
Voiko olla mahdollista että narsistin uhri alkaa oireilemaan epävakaasti ja muuttuu sitten normaalikdi kun pääsee tästä narsistista eroon?
Vierailija kirjoitti:
Voiko olla mahdollista että narsistin uhri alkaa oireilemaan epävakaasti ja muuttuu sitten normaalikdi kun pääsee tästä narsistista eroon?
Ehkä? Mutta voi myös olla epävakaa persoonallisuushäiriöinen, jolla on narsistisia piirteitä. Tällöin voi itse pitää toista narsistina, vaikka todellisuudessa itsellä on näitä piirteitä. On siis omat narsistiset piirteet projisoinut toiseen.
Mihin ihmeeseen tuon väitteen perustat? Valehtelu on tyypillistä molemmille ja erityisesti niin että valehdellaan itselleen vähintään siinä missä muillekin. Epävakaa persoonallisuus muutenkin on hyvin lähellä, joidenkin tutkijoiden mielestä päällekkäinen tai jopa sama asia ns. haavoittuvan / jalustaltaan tiputetun / neuroottisen narsistin kanssa. Manipulointi on myös molempien häiriöiden ytimessä koska kummallekin on tyypillistä 'rajaton' ajatusmaailma jossa muita ihmisiä ei osata nähdä omina agentteinaan vaan oman minän jatkeina joiden pitäisi toimia sairastuneen kulloistenkin tarpeiden mukaisesti.