Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Mutta niin kauan kuin ihminen kokee itsensä pääosin luonnolliseksi, kuolevaiseksi ihmiseksi, hänellä on tämän kanssa toki monenlaisia ristiriitoja. Hän ei välttämättä edes koe ollenkaan vielä hengellistä todellisuutta. Jos hän on hengellisen tien kulkija, jokin voi sanoa sisimmässä että se on totta, mutta aistit näyttävät koko ajan muuta eikä ole mitään todisteita että mitään muuta maailmaa edes olisi, joten epäusko voi vaivata. 

Tällöin apuna on se vastustamattomuus. Ihminen näkee kuvia sairauksista, sodista, rahavaikeuksista, monenlaisista puutteista ja vaivoista ja kauhuista. Jos niitä vastaan alkaa taistelemaan -ja tämä koskee myös ns. rukoustaistelua (ja edistyneille jopa Vetovoiman lain käyttö on haitallista taistelua, sillä se on yksi mentaalisen vastustamisen ja muutettavan todellisuuden olemassa olemiseen uskomisen muoto) - niiden todellisuus mielessä vahvistuu, ja näin niiden ulkoinen muoto vahvistuu ja muuttuu pysyvämmäksi. Jos saa osavoiton yhdestä ongelmasta, tulee esiin toinen, niin kauan kuin uskoo olevansa luonnollisten avujensa varassa kovassa maailmassa taisteleva aineellinen olento. Parempi on vain antaa kaikkien kuvien olla, yrittämättä kieltää niitä, tai yrittämättä poistaa niitä. Sitten vaan pitää säännöllisesti hiljaisia hetkiä, jolloin ei ajattele ongelmiaan eikä mitään muutakaan, vaan vain "odottaa Jumalaa", kuunnella hiljaisuutta ja tyhjyyttä, josta lopulta uusi näkeminen aukeaa. 

Paradoksaalista kyllä, joskus on sisäisen vastustamattomuuden kannalta parempi hankkia apua materiaalisella tasolla kuin olla hankkimatta. Todellisen olemuksensa oivaltaneet eivät sitä tarvitse, sillä he näkevät että kaikki virtaa siitä joka Minä olen, eivätkä tarvitse muotosymboleita monelle asialle: esimerkiksi lääke olisi vain Minä ilmenneenä muodossa, tavallaan taikakalu tai uskonvahvistus sille, joka ei tiedä että on ikuinen, kuolematon ja vailla vikoja jo nyt. Mutta aloittelija, joka kokee pääosin olevansa aineellinen ihminen vaivoineen, usein pääsee vähemmällä henkisellä vastustuksella hoitamalla ongelman pois päiväjärjestyksestä tavanomaisin materiaalisin keinoin silloin kun se on niin hoidettavissa, ja sitten jatkamalla hengellistä etsintäänsä. Yritys ratkaista esim. oman tai läheisen sairauden ongelma hengellisesti liian aiheessa vaiheessa usein johtaa vain sisäiseen taisteluun, joka on vastustuksen muoto ja vahvistaa ongelmaa. 

Kerronpa tässä omista kokemuksistani nimimerkille Soul Dilemma, kun kerran itselläni noita OBE-kokemuksia ym. on esiintynyt jo vuosien ajan. Ensimmäinen ruumiistairtaantuminen syntyi vahingossa, ja silloin kuittasin sen väsymyksestä johtuvaksi hallusinaatioksi, mutta asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Aloin saada noita kokemuksia pikkuhiljaa useammin, ja aloin tutkia sitä vaihtoehtoa, että ne eivät olisikaan pelkästään oman mieleni tuotoksia. Opin hallitsemaan kokemuksia tietoisesti, ja tankkasin aiheesta kaikenlaista tietoa. Huomasin, että oma tietoisuuden tilani vaikutti paljon niihin näkymiin ja kokemuksiin, joita OBE-tilassa koin. Alkuvaiheessa ne olivat usein pelottavia ja uhkaavia, mutta oman sisäisen rauhan ja luottamuksen lisääntyessä (työstin näitä asioita siis valvetilassa) myös kokemukset muuttuivat miellyttäviksi.

Yksi "ongelma" tässä kuitenkin on, ja sen Kristitty Mystikkokin on tuonut viesteissään esiin: nuo kokemukset ovat samalla tavoin mielen tuottamia vääristymiä, kuin valvetason elämäkin. Mystikon ohjeiden mukaisesti olenkin viime aikoina keskittynyt OBE-seikkailujen sijaan kysymään tuossa tilassa itseltäni, mitä jää jäljelle, kun nuo mielen tason illuusiot poistetaan. Joskus koen pelkän tyhjyyden, mutta pari kertaa minulla on ollut mystinen spirituaalinen kokemus, jota on melko vaikea kuvailla. "Olemassaolon meressä kelluminen" olisi kai lähimpänä sitä, miten asian koen.

Voin siis omalta kohdaltani tukea Mystikon näkemystä siitä, että OBE-kokemukset eivät varsinaisesti todista mitään eivätkä myöskään vähennä kehoon samaistumista. Vaikka itselläni näitä on siis ollut jo vuosien ajan, samaistun valvetilassa edelleen kehooni. Omalla kohdallani OBE-kokemukset ovat olleet luontainen työkalu henkisyyden kehittämisessä, mutta tämä ei varmaankaan ole kaikille sopiva tie. Varsinkin älyllisesti suuntautunut ihminen (jollainen siis itsekin olen ollut) voi helposti jumiutua "tieteellisiin testeihin", kun pyrkii vain selvittämään, ovatko kokemukset todellisia vai eivät. Sillä kun ei lopulta ole mitään merkitystä eikä se vie lähemmäs totuutta, koska totuus ei ole mielen tason kokemus, vaikka mieli sitä yrittää (vääristyneesti) tulkitakin.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko,

Kiva, että olet olemassa, ja edelleen palstalla!

Olen tässä alkanut sisäistämään kaikkea sinun ja Goldsmithin opetuksia, kun niitä yhä uudelleen tavailen. Mutta yhtä asiaa, joista te molemmat puhutte en saa pääkopassani järjestymään:

Goldsmithin lainauksella: "God saw every thing that he had made, and, behold, it was very good. Therefore, if there is a devil, God made it, and even the devil must be good"

Ja toisaalla:

"If we can made to believe that God tolarates sickness, knows about it, permits it etc, we have lost all possibility to ever producing a healing."

Ymmärrän siis lukemani, mutta en sisäistä. On vain yksi voima, ja se on Jumala ja Rakkaus. Kaikki on siis Jumalasta. Myös lapseni migreeni. Mutta mites tämä sairauden illuusiomuotoisuus sopii yhteen tähän yhtälöön?

Ap

Siten, että migreeniä, siis kipua aiheuttavaa sairautta, ei ole oikeasti olemassa. Jumala ei ole koskaan luonut sairautta, kuolemaa, vajavaisuutta, vikaa, pahuutta, ja mitään mitä Jumala ei ole luonut, tai oikeammin: minä Jumala ei tälläkin hetkellä ilmennä itseään, sillä kaikki olemassa oleva on Jumala ilmenemässä muodossa - ei ole olemassa. Ei spirituaalisessa todellisuudessa, joka on todellinen todellisuus, josta vääristymä tämä ihmisten kuolevaisten ja sairastuvaisten maailma on. 

Ei ole siis niin että olisi kaksi maailmaa: spirituaalinen maailma (taivasten valtakunta) ja toisaalta lihallisten olioiden asuttama maanpäällinen maailma, vaan olemassa on vain toinen. Juuri tämä tässä nyt on taivasten valtakunta, jossa ei ole syntiä, kuolemaa eikä sairautta, mutta ihmisen ehdollistuminen joka on lankeemuksesta asti yhä syventynyt ja tihentynyt, sementoinut yhä tiukemmin aineen ja mielen lakeja sun muuta sellaista joka sitten heijastuu aistittuun kokemukseen, vääristää kokemuksen niin että taivas näyttää kovin puutteelliselta ja joskus jopa helvetiltä. Mutta Jumala ei ole luonut tai sallinut luomakuntansa muuttuvan: ihmiset vaan nukkuvat eivätkä siksi näe Jumalan valtakuntaa kuten se on.

Kun parantamisesta puhutaan kuten tuossa lainauksessa, se onnistuu tosiaan vain jos näkee sen illuusion läpi, että siinä rukoiltavana on sairas ihminen joka tarvitsee apua. Jos rukoilija alussa sellaisen näkeekin, on parempi kääntyä pois kuvasta ja hiljentyä, sanoa sisäisesti itselleen, että minä haluan nähdä todellisuuden hänestä, en ihmismielen kuvia. Ja kun hengelliset aistit näyttävät ihmisen, hän on aina vailla mitään vikaa tai puutetta, "minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt" kuten Jeesuksesta sanottiin. Ei ole mitään muutettavaa, parannettavaa, mitään mitä vastaan taistella, on vain uni tai hypnoosi josta pitää herätä, harha jonka on haihduttava. Jos rukoiltava on vastaanottavainen, tällainen näkemys siirtyy hänellekin ja muuttaa hänen omaa kuvaansa itsestään, ja tämä taas muuttaa hänen kokemaansa todellisuutta. 

Goldsmith siis kirjoittaa "nothing comes to our experience unless it comes from God. The next time something that we call evil comes to our experience, let us remember our principle and turn and say: this, too, it from God..."

Minusta tuo lause viittaa siihen, että pahuuden olemassaolo sittenkin myönnetään? Hän ei tarkastele migreeniä illuusiona, vaan pahuutena?

Tuon lauseen jälkeen Goldsmith kirjoittaa:" a change takes place in our experience the moment we acknowledge no source, no cause, no power, no presence, and no being but God".

Vai onko tässä kyse vain siitä, että eri ihmiset hyväksyvät erilaiset

Ajattelumuodot? . Kuten aiemmin ketjussa puhuimme siitä, että toisille anteeksianto toimii, mutta toisille hyväksyminen on toimivampaa. Eli samasta asiasta kyse.

Ap

Voi voi näitä teidän juttujanne...

Ilman mielen ehdollistumista ja mentaalisia konsepteja meillä ei olisi modernia lääketiedettä (eikä mitään muutakaan tiedettä), asuisimme todennäköisesti luolissa.

Toki ilman egoa ja tieteen kehitystä voisimme sitten meditoida siellä luolissa ja olla hirveän "tietoisia"... Eliniänodote olisi ehkä 30v.

Ns. ego ei todellakaan ole sattumalta evoluutiossa (jotkut "henkiset opettajat" väittävät että ego on evoluution virhe) syntynyt, sillä on ollut aivan olennaisen tärkeä merkitys esim. hengissäselviytymisen kannalta. Ja ns. erillisyys ei tietenkään ole pelkkää harhaa, ainakin osittain olemme kaikki elolliset oliot erillisiä, myös itsekkyys on tärkeä asia tiettyyn pisteeseen asti.

A paradise on earth, oh yeah....

Mitään näitä mystikkojen juttuja ei vain voi tieteellisesti todistaa muuta kuin sen, että aivokuvauksissa (MRI-skannerissa) esim. mindfulness on osoittautunut ihan päteväksi rentoutumistekniikaksi.

Jokainen voi tietenkin uskoa mihin haluaa.

Erehdyin itse kuuntelemaan netistä "spiritualismin" yhden gurun Eckhart Tollen juttuja, kunnes jossain vaiheessa rupesin kysymään itseltäni, että voiko mitään näistä jutuista todistaa.... Vastaus oli että ei voi. Mielikuvituksellisia tarinoita oli kyllä jostain universumin tietoisuudesta ym. Ja puhetyyli oli hirveän vakuuttavaa, ihan niin kuin olisi jostain absoluuttisista tieteellisistä totuuksista luennoinut.

Ap: viestiin 809. Goldsmithin kokonaisopetuksen perusta on se, että ei ole olemassa hyvää eikä pahaa, että juuri se dualismi että ihminen näkee hyvää ja pahaa on kaiken inhimillisen kärsimyksen, kuoleman ja koko tämän maailman lähtökohta. Itsekin olit löytänyt toisen lainauksen, joka oli vastakkainen viimeisen viestin lainaukselle; lainauksen jossa sanottiin että parantaminen on täysin mahdotonta jos uskoo että Jumala mitenkään sallii sairautta tai edes tietää siitä.

Mutta näitä asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta. Ihmisen näkökulmasta toki yleensä on niin, että hänen todellisuudessaan pahaa näyttäisi olevan olemassa. Goldsmithin oma tausta on metafyysisestä Christian Science -liikkeestä, jossa parantumista yritettiin tuottaa älyn tason kieltämisellä. Esim. jos rukoiltavaksi tuli ihminen joka oli päihde- ja rikoskierteessä, rukoilijan piti hokea itselleen että tämä tässä on puhdas ja synnitön Jumalan lapsi, kunnes alkaisi toivottavasti itsekin sen uskoa. Samoin jos tunsi itsessään sairauden oireita, piti hokea olevansa täydellinen ja terve Kristuksessa, kunnes toivottavasti usko seuraisi perässä ja tätä myötä Vetovoiman lain kaltaisella mekanismilla paranemisen manifestaatio. 

Joel Goldsmith kertoo jossain vaiheessa huomanneensa, että useimmilla tuo mekanismi ei johtanut ikinä aitoon uskoon eikä paranemisiin, ja lisäksi se oli älyllisesti epärehellistä ja jopa jumalanpilkkaa: sanoa nyt jotain itsekin syntejään katuvaa rikollista synnittömäksi Jumalan Pojaksi. Goldsmith itse sai valaistuksen, jossa alkoi hengellisin aistein ihan oikeasti nähdä ihmisten hengellisen, puhtaan ja sairaudettoman ydinolemuksen, ja paradoksaalista kyllä, tästä näkemyksestä lähtien Christian Sciencen menetelmä tavallaan toimi, kun se lähti aidosta näkemyksestä ja kokemuksesta eikä siitä että älyllä yritetään väittää silmin nähtyä vastaan. 

Mutta jos ei niin näe, niin Goldsmith esittää että on parempi ottaa vastustamatta vastaan mitä tulee, koska vastustus vain vahvistaa ongelman todellisuutta mielessä. Tuo että ajattelee että tämäkin on Jumalalta toimii osalle, osalle ei. Itselleni se ei olisi koskaan toiminut, koska jos olisin uskonut että Jumala oli omien ja maailman tuskien ja vastoinkäymisten takana, en olisi halunnut etsiä yhteyttä koko otukseen. Olisin sanonut kiduttajalle, että pidä tunkkisi ja minä palan sitten helvetissä jos täytyy. Toisten psykologiaan ja opillisiin näkemyksiin taas sopii paremmin se, että jokin hyvä sallimus on kärsimysten takana. Joka tapauksessa uskomus, olipa suuntaan tai toiseen, on tässä vain työkalu, jolla on tarkoitus päästä eroon vastustuksesta ja taistelusta ongelmiksi koettuja asioita vastaan, ja siten rauhan ja hiljaisuuden tilaan.

On myös yksi tapa nähdä tämä "se on Jumalalta", ja se on ihmisen ja Jumalan ykseys. Silloinkin kun ihminen ei tiedä olevansa yhtä Jumalan kanssa ja on egonsa, ei niinkään Hengen, ohjauksessa, hänen Tietoisuutensa on kuitenkin Jumala, hänen Olemassaolonsa on Jumala. Tavallaan siis kaiken minkä ihminen tekee, hän panee Jumalan tekemään (tässä illuusiossa). Jos siis ihminen luo maailman jossa on sairaus, tavallaan sen on tehnyt Jumala. Ja useimmiten myös vastoinkäymisistä on hyötyä varsinkin hengellisille etsijöille, niin että on ihan oikein sanoa: "kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat". Absoluuttisessa, spirituaalisessa mielessä siis ei ole sairautta eikä syntiä, mutta ihminen kokee niitä luomassaan maailmassa niin kauan kuin niitä tarvitsee kasvaakseen ja herätäkseen.

Erehdyin itse kuuntelemaan netistä "spiritualismin" yhden gurun Eckhart Tollen juttuja, kunnes jossain vaiheessa rupesin kysymään itseltäni, että voiko mitään näistä jutuista todistaa.... Vastaus oli että ei voi. Mielikuvituksellisia tarinoita oli kyllä jostain universumin tietoisuudesta ym. Ja puhetyyli oli hirveän vakuuttavaa, ihan niin kuin olisi jostain absoluuttisista tieteellisistä totuuksista luennoinut.

Olet oikeassa siinä että ei voi todistaa. Todistaminen on aineellisen todellisuuden asia, tämän maailman asia. Asiat joista Eckhart Tolle puhuu ovat spirituaalisen maailman asioita paljolti. Ne, joilla on kutsumusta niihin asioihin, eivät kaipaa todistuksia sillä heidän sydämensä ja sisimpänsä sanoo heti että opissa on jotain tärkeää ja oikeaa, ja ne taas joilla ei ole kutsumusta, eivät koe niin, ja pitävät hengellisiä oppeja yleensä joko tyhjänpäiväisenä tai pilkattavan typerinä. Niin se on ja niin sen kuuluukin olla, ei sitä pidä yrittää muuttaa esim. käännyttämällä ihmisiä joita ei kiinnosta.

Emme ole koskaan poissa tolaltamme siitä syystä mistä luulemme. Häirikkö on mielemme heijastusta. Kuin rikkaruoho, joka kukkapenkin pinnalta kitkettyä nousee uudetaan toisesta kohtaan. Se mikä sussa reagoi on ego, ja sen menneet kokemukset. se projisoi kaiken ulkopuolellemme, jotta kitkisimme rikkaruohoja, muttemme kaivaisia ongelmakasvia ulos juurineen.

Voimme antaa kaiken pois mielestämme asia kerrallaan ja rikkaruohot katoavat pikkuhiljaa.

Miten? Vastaus löytyy mm. kirjastq Ihmeiden oppikurssi

Puutar kirjoitti:

Emme ole koskaan poissa tolaltamme siitä syystä mistä luulemme. Häirikkö on mielemme heijastusta. Kuin rikkaruoho, joka kukkapenkin pinnalta kitkettyä nousee uudetaan toisesta kohtaan. Se mikä sussa reagoi on ego, ja sen menneet kokemukset. se projisoi kaiken ulkopuolellemme, jotta kitkisimme rikkaruohoja, muttemme kaivaisia ongelmakasvia ulos juurineen.

Voimme antaa kaiken pois mielestämme asia kerrallaan ja rikkaruohot katoavat pikkuhiljaa.

Miten? Vastaus löytyy mm. kirjastq Ihmeiden oppikurssi

Taitaa olla huijausta koko kirja. Kirjan tekijä väittää että Jeesus on "kanavoinut" teoksen hänelle jonain automaattikirjoituksena... Juupa juu.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Erehdyin itse kuuntelemaan netistä "spiritualismin" yhden gurun Eckhart Tollen juttuja, kunnes jossain vaiheessa rupesin kysymään itseltäni, että voiko mitään näistä jutuista todistaa.... Vastaus oli että ei voi. Mielikuvituksellisia tarinoita oli kyllä jostain universumin tietoisuudesta ym. Ja puhetyyli oli hirveän vakuuttavaa, ihan niin kuin olisi jostain absoluuttisista tieteellisistä totuuksista luennoinut.

Olet oikeassa siinä että ei voi todistaa. Todistaminen on aineellisen todellisuuden asia, tämän maailman asia. Asiat joista Eckhart Tolle puhuu ovat spirituaalisen maailman asioita paljolti. Ne, joilla on kutsumusta niihin asioihin, eivät kaipaa todistuksia sillä heidän sydämensä ja sisimpänsä sanoo heti että opissa on jotain tärkeää ja oikeaa, ja ne taas joilla ei ole kutsumusta, eivät koe niin, ja pitävät hengellisiä oppeja yleensä joko tyhjänpäiväisenä tai pilkattavan typerinä. Niin se on ja niin sen kuuluukin olla, ei sitä pidä yrittää muuttaa esim. käännyttämällä ihmisiä joita ei kiinnosta.

Joo, mutta tuo sydän ja sisin usein sanoo paljon sellaista minkä ihminen TOIVOO olevan todellista. Tässä on juuri se ongelma. Eli itsekritiikki puuttuu usein suhteessa siihen mitä itse toivoo ja mikä on jollain lailla todennettavaa. Joku asia mitä "opettaja" sanoo kuulostaa kivalta ja siksi oppilaat "diggaavat" opettajaa, tällainen vaikutelma tulee. Eniten ärsytti itseäni juuri Tollen tapauksessa hänen tyylinsä puhua asioista niin kuin kyse olisi jostain "tieteestä" eikä uskomuksista. Ymmärrän jos asioista puhutaan niin kuin papit puhuvat eli puhtaan uskonnollisesti.

Osin Tollen puheissa oli kyse myös omasta mielestäni selkeistä virheistä kuten siinä, että ego olisi puhtaasti haitallinen tekijä tai että ihminen ei voisi olla aidosti luova, jos hänellä on voimakas ego. Tämä ei reaalitodellisuuden kanssa pidä lainkaan paikkaansa. Monilla äärimmäisen luovilla henkilöillä (tai muuten hyvin menestyneillä ihmisillä) on tunnetusti ollut erittäin voimakas ego, he ovat saattaneet ihmisinä olla erittäin hankalia ja itsekeskeisiä. Jos siis ego olisi aina haitallinen, niin eihän tämä voisi olla mahdollista. Samoin väite siitä, että "tietoisena" kaikki asiat tapahtuvat helposti ilman stressiä jne. oli vahvana noissa Tollen opetuksissa. Tämäkään ei pidä reaalitodellisuuden kanssa paikkaansa. Ihminen usein vasta kovien ponnisteluja ja stressinkin kautta saavuttaa tavoitteitaan ja historiallisesti on ylipäätänsä pysynyt hengissä. Ymmärrän että jossa ideaalimaailmassa tuollainen egosta vapaa "rauhan ja rakkauden" olotila jossa asiat tapahtuvat helposti, olisi tosi kiva juttu mutta reaalimaailmassa ei tällainen tunnu pätevän. Itse siis rupesin noita Tollen juttuja kuuntelemaan, koska kiinnostuin meditoinnista ihan keinona rauhoittaa omaa mieltä ja jotenkin sitä kautta päädyin noita kuuntelemaan Youtubessa, jossa niillä videoilla tuntuu olevan hirveät määrät kuuntelijoita. Rupesin sitten kyllä voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Puutar kirjoitti:

Emme ole koskaan poissa tolaltamme siitä syystä mistä luulemme. Häirikkö on mielemme heijastusta. Kuin rikkaruoho, joka kukkapenkin pinnalta kitkettyä nousee uudetaan toisesta kohtaan. Se mikä sussa reagoi on ego, ja sen menneet kokemukset. se projisoi kaiken ulkopuolellemme, jotta kitkisimme rikkaruohoja, muttemme kaivaisia ongelmakasvia ulos juurineen.

Voimme antaa kaiken pois mielestämme asia kerrallaan ja rikkaruohot katoavat pikkuhiljaa.

Miten? Vastaus löytyy mm. kirjastq Ihmeiden oppikurssi

Taitaa olla huijausta koko kirja. Kirjan tekijä väittää että Jeesus on "kanavoinut" teoksen hänelle jonain automaattikirjoituksena... Juupa juu.

Kaikkeen on hyvä suhtautua kriittisesti, varsinkin jos joku sanoo jonkun olevan kanavoitua tekstiä. Mutta, entä jos se onkin Jeesukselta? Entä jos sieltä löytyykin totuus? Jos J oli ihmemies, niin eikö hän voisi kanavoida tekstin "vihaisen ateistin" kuten Helen Schucmanin kautta. Sehän selviää vaan tutustumalla sisältöön. Itse ainakin koen sen olevan linjassa itsensä oivaltaneiden kanssa. Ilman mitään ristiriitoja. Kovin samassa linjassa tämän keskustelun mystikon kanssa, joka onkin harvinaista ja vasta harva kykenee oikeasti heräämistä ymmärtämään saati sen kokenut. Iok on vain yksi tie harhasta vapautumiseen, lopulta sekin kurssi jää.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Erehdyin itse kuuntelemaan netistä "spiritualismin" yhden gurun Eckhart Tollen juttuja, kunnes jossain vaiheessa rupesin kysymään itseltäni, että voiko mitään näistä jutuista todistaa.... Vastaus oli että ei voi. Mielikuvituksellisia tarinoita oli kyllä jostain universumin tietoisuudesta ym. Ja puhetyyli oli hirveän vakuuttavaa, ihan niin kuin olisi jostain absoluuttisista tieteellisistä totuuksista luennoinut.

Olet oikeassa siinä että ei voi todistaa. Todistaminen on aineellisen todellisuuden asia, tämän maailman asia. Asiat joista Eckhart Tolle puhuu ovat spirituaalisen maailman asioita paljolti. Ne, joilla on kutsumusta niihin asioihin, eivät kaipaa todistuksia sillä heidän sydämensä ja sisimpänsä sanoo heti että opissa on jotain tärkeää ja oikeaa, ja ne taas joilla ei ole kutsumusta, eivät koe niin, ja pitävät hengellisiä oppeja yleensä joko tyhjänpäiväisenä tai pilkattavan typerinä. Niin se on ja niin sen kuuluukin olla, ei sitä pidä yrittää muuttaa esim. käännyttämällä ihmisiä joita ei kiinnosta.

Joo, mutta tuo sydän ja sisin usein sanoo paljon sellaista minkä ihminen TOIVOO olevan todellista. Tässä on juuri se ongelma. Eli itsekritiikki puuttuu usein suhteessa siihen mitä itse toivoo ja mikä on jollain lailla todennettavaa. Joku asia mitä "opettaja" sanoo kuulostaa kivalta ja siksi oppilaat "diggaavat" opettajaa, tällainen vaikutelma tulee. Eniten ärsytti itseäni juuri Tollen tapauksessa hänen tyylinsä puhua asioista niin kuin kyse olisi jostain "tieteestä" eikä uskomuksista. Ymmärrän jos asioista puhutaan niin kuin papit puhuvat eli puhtaan uskonnollisesti.

Osin Tollen puheissa oli kyse myös omasta mielestäni selkeistä virheistä kuten siinä, että ego olisi puhtaasti haitallinen tekijä tai että ihminen ei voisi olla aidosti luova, jos hänellä on voimakas ego. Tämä ei reaalitodellisuuden kanssa pidä lainkaan paikkaansa. Monilla äärimmäisen luovilla henkilöillä (tai muuten hyvin menestyneillä ihmisillä) on tunnetusti ollut erittäin voimakas ego, he ovat saattaneet ihmisinä olla erittäin hankalia ja itsekeskeisiä. Jos siis ego olisi aina haitallinen, niin eihän tämä voisi olla mahdollista. Samoin väite siitä, että "tietoisena" kaikki asiat tapahtuvat helposti ilman stressiä jne. oli vahvana noissa Tollen opetuksissa. Tämäkään ei pidä reaalitodellisuuden kanssa paikkaansa. Ihminen usein vasta kovien ponnisteluja ja stressinkin kautta saavuttaa tavoitteitaan ja historiallisesti on ylipäätänsä pysynyt hengissä. Ymmärrän että jossa ideaalimaailmassa tuollainen egosta vapaa "rauhan ja rakkauden" olotila jossa asiat tapahtuvat helposti, olisi tosi kiva juttu mutta reaalimaailmassa ei tällainen tunnu pätevän. Itse siis rupesin noita Tollen juttuja kuuntelemaan, koska kiinnostuin meditoinnista ihan keinona rauhoittaa omaa mieltä ja jotenkin sitä kautta päädyin noita kuuntelemaan Youtubessa, jossa niillä videoilla tuntuu olevan hirveät määrät kuuntelijoita. Rupesin sitten kyllä voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä juttuja.

Lieneekö tuosta haittaa jos joku jonka tie ei olekaan Tollen opit, kokeilee niitä aikansa ja sitten kyllästyy? Eihän tuo mitään kovin radikaalia käytännössä opeta, lähinnä omien ajatusten tarkkailua, hengitysmeditaatiota ja sen sellaista. Kyllä varmasti on paljonkin ihmisiä jotka ovat innostuneet esim. juuri Tollesta  kun tästä tuli muoti-ilmiö, lukeneet kirjoja, hetken aikaa meditoineet mutta eivät ole kokeneet mitään joten innostus on loppunut. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään lahko joka uhkailisi että joutuu helvettiin jos ei usko tai toimi kuten opettaja tai kirjat sanovat, joten siitä ei todennäköisesti jää pahoja arpia jos ei homma olekaan oma tie. 

Ehdottomasti on mahdollista olla ihmisiä, jotka saavat esim. aitoja jumalallisia impulsseja mutta joilla on myös erittäin vahva ego. Ei siihen tarvita kuin ajoittainen mielen hiljeneminen esim. hiljaisuuden, luovan prosessin, tms. jossain vaiheessa, että impulssi jostain syvältä voi tulla, ja sitten ihmismieli ja keho antavat muodon impulssille. Ei toki tarvitse olla hengellisesti herännyt, eikä edes hengellisistä asioista kiinnostunut että tällaisia hetkiä tulee. Minä olen (Jumala) on jokaisen ydinminä, ja jokaisella on mahdollisuus kuulla oman sisimmän minänsä ääni, uskonnosta ja uskomuksista riippumatta. 

Vahva ego ei estä siis luovia impulsseja, mutta usein tekee omistajansa elämästä kovin raskasta ja vaikeaa. Siksi monet erityisen hankalan egon omaavat alkavatkin etsiä henkisyyttä ja hengellisyyttä, kun eivät jaksa ainaisia sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja enää. 

Oma kokemukseni on, että kun elää spirituaaliselta tasolta, kun mieli ja keho on syvemmän Minä olen -itsen komennossa eikä egon, kaikki tosiaan tapahtuu käsittämättömän helposti. On kuten Paavali sanoo: "en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa". Se ihminen jonka nimellä minua kutsutaan, vain katselee tyynenä miten kaikki tapahtuu ja miten se keho ja mieli jota minuksi kutsutaan tekee kaiken vailla mitään huolta tai stressiä. Itselläni tämä on tehnyt valtavan muutoksen elämääni ja niihin kykyihin joita minulla on käytettävissä.

Olin monella tapaa ongelmainen ihminen aiemmin, ja koin myös että älyn- ja luonteenlahjani eivät riitä oikein mihinkään, ei varsinkaan leipätyöhöni, mikä aiheutti jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta. Menin kirjaimellisesti joka päivä töihin peläten, että tänään en selviä, en osaa enkä pysty. Ja niin kävikin usein, että toiset joutuivat hoitamaan hommiani koska en osannut. Sitten tuli herääminen, ja minä aloitin päiväni antamalla kehoni ja mieleni Tietoisuuden työkaluksi. Tehköön niillä mitä haluaa, se on Sen asia, minä en siitä murehdi, seuraan vaan mitä se tekee. Ja yhtäkkiä asiat järjestyivät kaikilla tasoilla, sain kaikessa sisäistä ohjausta ja aina oikealla hetkellä impulsseja ja oivalluksia. Ei kulunut kauaa kun minua alettiin työssäni pitää huippuna, vaikka ennen olin se raukka jota muiden pitää autella ja joka voi tehdä vaan niitä yksinkertaisia hommia. Luonnolliset älynlahjani eivät ole kummoiset, mutta minulla on käytettävissä (oikeammin: se käyttää minua) Universumin älykkyys :)

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mystikko, mitä ajattelet pienistä vastoinkäymisistä - ovatko ne sinulle vain manifestoimista, vai onko niillä aina jokin opetus?

Tämä tuli mieleen, kun juuri varasin aivan käsittämättömät lennot, jotka eivät edes lähteneet suomesta, ja menetin liki 400 euroa. Mietin nyt, miksi näin tapahtui. Ei tuollaisen pitäisi olla edes mahdollista, kun tarkistin, tarkistin ja tarkistin.

Voisitko rkoilla minunkin puolestani? Erityisesti haluaisin Vahvan sisäisen äänen ja kyvyn kuunnella sitä. Koen, että sisäinen ääneni on sekava, se sekoittuu mieleen, enkä ole täysin varma, mistä lähteestä se on peräisin.

Ap

Kaikki ulkoinen todellisuus on manifestoimista, automaattista tai tietoista. Siinä olen samoilla linjoilla kuin tuohon ylle laitettu Buddha-sitaatti, että kaikki epäonni tulee lopulta ihmisen mielestä, ei idästä tai lännestä, jostain ihmisestä täysin riippumattomasta ulkomaailmasta. Dualistisesta mielestä, joka uskoo hyvään ja pahaan, onneen ja epäonneen, terveyteen ja sairauteen.

Aina kaikesta on mahdollisuus myös oppia jotain, esimerkiksi tyyntä ja luottavaista asennetta elämää kohtaan, siihen että kaikki järjestyy lopulta ilman omaa hätäilyä ja stressaamista (käytännön toimia voidaan kyllä tarvita, mutta niihin ei tarvitse liittyä henkistä huolta tai vastustusta), koska itsessä vaikuttaa lopulta universumin luova voima. Se ei vaikuta vain valaistuneissa tai pyhissä, vaan kaikissa ihmisissä, ja myös eläimissä ja koko luonnossa. Se  on kaiken olemassaoleminen ja elämä, ohjaava Henki. Ihmiset vaan peittävät usein sen itseltään näkyvistä kaikella murehtimisellaan ja rauhattomalla ajattelemisellaan. 

[b]Tyyneys ja luottamus, joka seuraa sisäisen vastustuksen lopettamisesta ja päätöksestä luottaa luovaan voimaan itsessään ei voi olla heijastumatta tuleviin manifestaatioihin ulkoisen tasolla, silti vaikkei se olisikaan vielä täydellistä. 

Usein on kyllä niinkin, että hengelliseen heräämisprosessiin liittyy jossain vaiheessa, kun ollaan jo lähestymässä tavoitetta, ulkoisten muotojen hajoamista, sellaista mitä ihmiset sanovat epäonneksi. Se johtuu prosessille välttämättömästä psyyken muotojen hajoamisesta ja uudelleenjärjestymisestä, joka heijastuu ulkoiseen. Siinä tilanteessa ei pidä ajatella, että on tekemässä jotain väärin, koska elämä näyttää menevän huonompaan suuntaan, vaan pysyä luottamuksessa, että se syvempi minä tai Henki joka on prosessin aloittanut, vie sen myös loppuun, ja että kaaoksen vaihetta tulee seuraamaan yhä syvempi taivasten valtakunnan kauneuden ja harmonian näkeminen.[/b] Hiljaisuus ja sisäisen kuuntelu on tärkeää siinäkin vaiheessa, silti vaikka se voi olla vaikeaa koska luonnollinen mieli on myllerryksessä ja saattaa olla entistäkin hankalampi kroonisesti ahdistunut ja tyytymätön valittaja. Se menee kuitenkin ohi, kuten ajan illuusion tasolla kaikki, niin ilot kuin ahdistuksetkin.

Rukoilen kyllä puolestasi. 

Minulle tuli jostain syystä sisäinen impulssi selata ketjun aiempia viestejä, ja löysinkin täältä sen, mitä tähän hetkeen kaipasin. Tiesin tämän kyllä jo itsekin, mutta vahvistus on aina ilahduttava, ja ehkä tästä on apua jollekin muullekin.

Oma maailmani on kääntynyt ylösalaisin eikä minua haittaa se ollenkaan. Oikeastaan vain nauran täällä sisäisesti: oman mieleni rimpuilulle, asioiden yksinkertaisuudelle, Jumalan nerokkuudelle ja kaikelle, mitä koskaan luulin maailmasta tietäväni. Joku sanoisi minua varmaan psykoottiseksi, jos puhuisin näistä asioista ääneen. :D Mutta en puhu, vaan katselen vain tyynenä, kun unikuvat muuttavat muotoaan. Ehkä se Totuuskin pääsee sieltä lopulta paistamaan läpi.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mystikko, mitä ajattelet pienistä vastoinkäymisistä - ovatko ne sinulle vain manifestoimista, vai onko niillä aina jokin opetus?

Tämä tuli mieleen, kun juuri varasin aivan käsittämättömät lennot, jotka eivät edes lähteneet suomesta, ja menetin liki 400 euroa. Mietin nyt, miksi näin tapahtui. Ei tuollaisen pitäisi olla edes mahdollista, kun tarkistin, tarkistin ja tarkistin.

Voisitko rkoilla minunkin puolestani? Erityisesti haluaisin Vahvan sisäisen äänen ja kyvyn kuunnella sitä. Koen, että sisäinen ääneni on sekava, se sekoittuu mieleen, enkä ole täysin varma, mistä lähteestä se on peräisin.

Ap

Kaikki ulkoinen todellisuus on manifestoimista, automaattista tai tietoista. Siinä olen samoilla linjoilla kuin tuohon ylle laitettu Buddha-sitaatti, että kaikki epäonni tulee lopulta ihmisen mielestä, ei idästä tai lännestä, jostain ihmisestä täysin riippumattomasta ulkomaailmasta. Dualistisesta mielestä, joka uskoo hyvään ja pahaan, onneen ja epäonneen, terveyteen ja sairauteen.

Aina kaikesta on mahdollisuus myös oppia jotain, esimerkiksi tyyntä ja luottavaista asennetta elämää kohtaan, siihen että kaikki järjestyy lopulta ilman omaa hätäilyä ja stressaamista (käytännön toimia voidaan kyllä tarvita, mutta niihin ei tarvitse liittyä henkistä huolta tai vastustusta), koska itsessä vaikuttaa lopulta universumin luova voima. Se ei vaikuta vain valaistuneissa tai pyhissä, vaan kaikissa ihmisissä, ja myös eläimissä ja koko luonnossa. Se  on kaiken olemassaoleminen ja elämä, ohjaava Henki. Ihmiset vaan peittävät usein sen itseltään näkyvistä kaikella murehtimisellaan ja rauhattomalla ajattelemisellaan. 

[b]Tyyneys ja luottamus, joka seuraa sisäisen vastustuksen lopettamisesta ja päätöksestä luottaa luovaan voimaan itsessään ei voi olla heijastumatta tuleviin manifestaatioihin ulkoisen tasolla, silti vaikkei se olisikaan vielä täydellistä. 

Usein on kyllä niinkin, että hengelliseen heräämisprosessiin liittyy jossain vaiheessa, kun ollaan jo lähestymässä tavoitetta, ulkoisten muotojen hajoamista, sellaista mitä ihmiset sanovat epäonneksi. Se johtuu prosessille välttämättömästä psyyken muotojen hajoamisesta ja uudelleenjärjestymisestä, joka heijastuu ulkoiseen. Siinä tilanteessa ei pidä ajatella, että on tekemässä jotain väärin, koska elämä näyttää menevän huonompaan suuntaan, vaan pysyä luottamuksessa, että se syvempi minä tai Henki joka on prosessin aloittanut, vie sen myös loppuun, ja että kaaoksen vaihetta tulee seuraamaan yhä syvempi taivasten valtakunnan kauneuden ja harmonian näkeminen.[/b] Hiljaisuus ja sisäisen kuuntelu on tärkeää siinäkin vaiheessa, silti vaikka se voi olla vaikeaa koska luonnollinen mieli on myllerryksessä ja saattaa olla entistäkin hankalampi kroonisesti ahdistunut ja tyytymätön valittaja. Se menee kuitenkin ohi, kuten ajan illuusion tasolla kaikki, niin ilot kuin ahdistuksetkin.

Rukoilen kyllä puolestasi. 

Minulle tuli jostain syystä sisäinen impulssi selata ketjun aiempia viestejä, ja löysinkin täältä sen, mitä tähän hetkeen kaipasin. Tiesin tämän kyllä jo itsekin, mutta vahvistus on aina ilahduttava, ja ehkä tästä on apua jollekin muullekin.

Oma maailmani on kääntynyt ylösalaisin eikä minua haittaa se ollenkaan. Oikeastaan vain nauran täällä sisäisesti: oman mieleni rimpuilulle, asioiden yksinkertaisuudelle, Jumalan nerokkuudelle ja kaikelle, mitä koskaan luulin maailmasta tietäväni. Joku sanoisi minua varmaan psykoottiseksi, jos puhuisin näistä asioista ääneen. :D Mutta en puhu, vaan katselen vain tyynenä, kun unikuvat muuttavat muotoaan. Ehkä se Totuuskin pääsee sieltä lopulta paistamaan läpi.

Minäkin olen lukenut ketjua pariinkiin otteeseen läpi. Kaikki kulminoituu muutamaan perusasiaan. Ihailtavaa, että Mystikko on jaksanut jankata samoja asioita läpi, viesti toisensa jälkeen, hieman eri sanoin ja esimerkein. Näinköhän hän on ihmetellyt, eikö nuo ikinä opi, kun kysyvät samoja asioita...:-).

Minullakin oli ajanjakso, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen. Se alkoi jo naurattamaan. Nyt on taas ajanjakso, jossa tapahtuu ihmeitä. Pitää kertoa se kaikista suurin ihme:

Yritin selvittää, mitä apua teinini tarvitsee. (Tämä teinin edesottamukset kuuluivat sarjaan "pieleenmenemiset"). Soitin äidilleni ja kaverilleni, en muualle. Sitten sain tekstarin "olette soittaneet tunti sitten, mitä asiaa?".

Tesktareita vaihdettiin muutama. Ei, en ole soittanut tuollaiseen numeroon koskaan. Ei, mahdolliseen soitonsiirtonumeroonkaan en ole soittanut. Onpa outoa.

Sitten tekstarin toisesta päästä kirjoitetaan "olen lastenlääkäri". Ja sain neuvot mitä tarvitsin.

Tuo on niin spooky homma, etten voi oikein kertoakaan sitä kenellekään....

Ap

Kiitos tästä ketjusta! Luin kokonaan läpi. Erityisesti kriittisimpien kyseenalaistajien kirjoitukset ja heille kirjoitetut vastaukset ovat hyviä. Tämä teema jotenkin hyppäsi silmille ja pisti taas miettimään omaa suhdetta henkisyyteen, joka on ollut tuuliajolla pitkään. Nuoruudessa kristinusko kolahti vähäksi aikaa, mutta sittemmin olen pitänyt itseäni skeptikkona. Pari vuotta sitten koin uskosta luopumisen, päätin hyväksyä sen että en vain pysty uskomaan korkeampaan voimaan, ja että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Koin maailmantuskaa ja päätin siirtää nämä ajatukset taakse. Tässä ketjussa jäin kaipaamaan syvempiä vastauksia "wannabe jumalan" kysymyksiin, joista osa on omassakin mielessä pyörinyt.

Kristityn mystikon ajattelun logiikka tuntuu mulle aivan päivänselkeältä, hyvin kaunista ja erittäin loogista, mutta äkkiseltään liian uskomatonta. Kiva kun oot jaksanut käydä kirjoittelemassa näin pitkään! Vauvapalstan profeetta <3 Annat voimaa uskoa sittenkin.

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

820 tarkentaa jälkimmäistä kysymystään; henkisellä tiellä edetä ilman että terveys tai ihmissuhteet reistailevat, vaikka henkisesti hyväksyykin sen, että ne eivät ole ikuisia tässä maailmassa. Tavallaan, jos on tarkoitus tulla tietoiseksi ikuisesta hyvästä olosta, niin onko siihen pakollista mennä pahan olon kautta? Edelliset pohtivat tätä siitä näkökulmasta, että prosessin aikana ihminen saattaa tiedostamattaan aiheuttaa itselleen maallisia vaikeuksia kohdatessaan tietoisuutensa syvempiä kerroksia. Henkilökohtaisesti koen, että jo pelkästään kuolevaisuuteen liittyvä maailmantuska ja kuolemanpelko itsessään on suurta kärsimystä, johon nimenomaan auttaa toisen, paremman todellisuuden etsiminen ja pyrkimys uskoa siihen. Olenkohan tietämättäni rämpinyt sielun pimeässä yössä, kun näitä olen miettinyt vuosikaudet. Taustalla pelko siitä, että jos avaan taas silmät näille kysymyksille, pitääkö taas kaiken mennä päin mäntyjä kun kerrankin on kaikki hyvin! Eikö voi vain nätisti uinua ja odottaa että joku herättää... paitsi ei varmaan kovin lempeällä tavalla. Nämäkin vastaukset taitaa löytyä itsestä kun miettii, mutta kirjoitan nyt kumminkin.

Kirjoittamisesta tuli mieleen, että jos KM miettii joskus kirjan kirjoittamista, hänen kannattaa varmaan poimia itselleen talteen tänne kirjoittamansa tekstit, meinaan niistä syntyisi pienellä muokkauksella ja uudelleen järjestämällä jo nyt pieni kirja.

Voiko valaistuneelle käydä niin, että lähtee seikkailemaan muissa maailmoissa vähän liian pitkäksi aikaa, ja maallinen keho löytyykin kuolleena kun yrittää palata?

Kristilliseltä pohjalta tuntuu välinpitämättömältä toisia kohtaan jättää ajattelematta maailman murheita (vaikka syy voikin olla pyrkimys olla vahvistamatta niitä). Vetäytyä vain omaan sisäisyyteensä, kun maailmassa on niin paljon korjattavaa. Vai onko tarkoitus vain ensin löytää sisäinen valaistuminen, jotta sen jälkeen voi tehdä korkeamman voiman ohjauksessa tehokkaammin absoluuttisen oikeita ja hyviä asioita? Ohjaako se voima sellaiseen? Ettei koko juttu jää pelkäksi oman navan tuijottamiseksi - mitä iloa on oman sielun pelastamisesta, jos kavereiden kärsimys jatkuu? Parempi pyy pivossa kuin 10 oksalla?

Jos Jumala tykkää näin näytellä keskenänsä, niin tuleekohan tän "leffan" jälkeen toinen osa, kuten "Maailma 2 - ihmisten paluu" jos nykyisessä on loppuratkaisukin jo käsillä? Ei kai tällainen jumala jaksa toimettomanakaan ikuisuutta kellua.

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat. 

Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa. 

Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt. 

Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat. 

Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa. 

Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt. 

Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.

Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?

Vierailija kirjoitti:

820 tarkentaa jälkimmäistä kysymystään; henkisellä tiellä edetä ilman että terveys tai ihmissuhteet reistailevat, vaikka henkisesti hyväksyykin sen, että ne eivät ole ikuisia tässä maailmassa. Tavallaan, jos on tarkoitus tulla tietoiseksi ikuisesta hyvästä olosta, niin onko siihen pakollista mennä pahan olon kautta? Edelliset pohtivat tätä siitä näkökulmasta, että prosessin aikana ihminen saattaa tiedostamattaan aiheuttaa itselleen maallisia vaikeuksia kohdatessaan tietoisuutensa syvempiä kerroksia. Henkilökohtaisesti koen, että jo pelkästään kuolevaisuuteen liittyvä maailmantuska ja kuolemanpelko itsessään on suurta kärsimystä, johon nimenomaan auttaa toisen, paremman todellisuuden etsiminen ja pyrkimys uskoa siihen. Olenkohan tietämättäni rämpinyt sielun pimeässä yössä, kun näitä olen miettinyt vuosikaudet. Taustalla pelko siitä, että jos avaan taas silmät näille kysymyksille, pitääkö taas kaiken mennä päin mäntyjä kun kerrankin on kaikki hyvin! Eikö voi vain nätisti uinua ja odottaa että joku herättää... paitsi ei varmaan kovin lempeällä tavalla. Nämäkin vastaukset taitaa löytyä itsestä kun miettii, mutta kirjoitan nyt kumminkin.

Kirjoittamisesta tuli mieleen, että jos KM miettii joskus kirjan kirjoittamista, hänen kannattaa varmaan poimia itselleen talteen tänne kirjoittamansa tekstit, meinaan niistä syntyisi pienellä muokkauksella ja uudelleen järjestämällä jo nyt pieni kirja.

Tarkoitus on mennä kaikkien dualististen tilojen tuolle puolen - ei pahasta olosta hyvään oloon, vaan tilaan jolle ei ole sanoja jotka hyvin kuvaisivat sitä. "Autuus", sanoo uskonnollinen  kielenkäyttö, mutta helposti siitäkin tulee mieleen tosiaan ikuinen hyvä olo, ihmiselämän parempien ja huonompien olojen heilurin heilahtaminen pysyvästi sinne miellyttävämpään päähän. Mutta se on jotain hyvin erilaista... Paljon hienompaa kuin ikuisesti jatkuva inhimillinen hyvä olo.

Ei, kaiken ei tarvitse mennä ulkoisella tasolla pieleen jos alat miettiä henkisiä asioita ja etsiä. Ja aina on mahdollisuus peruuttaa ja hidastaa, jos tuntuu että etsintä vie jonnekin pelottavaan suuntaan niin nopeasti että hirvittää. Se ei ole prosessi joka pakolla nielaisee mukaansa jos sen valitsee - sen voi jopa lopettaa kesken jos haluaa. Mutta monelle käy kuten minulle, että lopulta jossain vaiheessa millään muulla ei ole enää mitään väliä kuin löytämisellä, että koko ihmiselämän olisi valmis heittämään roskana menemään jos se on hinta siitä että aivan aidosti kokee että Jumala on, että ykseys ja iankaikkisuus on. Siihen ei kuitenkaan tarvitse hoputtaa itseään, eikä ole hyväkään ennen kuin sisäinen palo on niin pakottava ettei sitä voi vastustaa. 

Voiko valaistuneelle käydä niin, että lähtee seikkailemaan muissa maailmoissa vähän liian pitkäksi aikaa, ja maallinen keho löytyykin kuolleena kun yrittää palata?

Se riippuu valaistumisen asteesta. Juuri valaistunut, ensimmäisen elävän koetun yhteyden Sieluun, Itseen, Jumalaan (sillä nämä ovat yksi ja sama), saanut on monella tapaa kuin vastasyntynyt vauva. Hän jopa kokee pääosin olevansa sama ihminen kuin ennen, mutta saavansa nyt ohjausta Jumalalta tai Itseltä, miten sitä nyt kukin kutsuu. Eikä sitä ohjaustakaan saa aina luotettavasti, vaan helposti voi olla niin että ihmismielen stressit, huolet, halut jne ajoittain peittävät Jumalan näkyvistä, ja ihminen kokee olevansa ihan oman voimansa varassa. Tässä tilanteessa on mahdollista että liian rohkeat kokeilut juuri esim. meditaatiivisen toisten olemisen tasojen tai maailmojen kokemisen tai ruumiistapoistumiskokemusten kanssa johtavat vaarallisiin lopputuloksiin. 

Olen itsekin ottanut oppia tästä kantapään kautta. Menin ja projisoin itseni hyvin toisenlaisten olentojen asuttamaan maailmaan kuin mitä ihminen on. Mutta kauhistus kasvoi, kun tajusin että siellä mielelläni ei ollut minkäänlaisia totuttuja kiinnekohtia joiden perusteella määritän itseni. Ihminen on niin tottunut siihen, että hän on tietyssä paikassa, tietyssä ajassa, mutta entä jos olet maailmassa jossa ei ole aikaa ja paikkaa sellaisena kuin me sen tunnemme... Se on ihmismielelle kaaosta ja kauhua, joka voi johtaa hulluuteen tai todellakin, pahimmillaan (mutta onneksi hyvin harvoin) kuolemaan. On myös ihmisiä jotka ovat seikkailleet liikaa ja tulkinneet ihmisehdollistumisensa läpi eri maailmojen olentoja esim. demoneiksi tai muiksi vahingollisiksi olennoiksi, ja heidän oma pelkonsa on luonut kuvat jotka ovat heitä vahingoittaneet. Siksi itse aina varoittelen näiden juttujen harrastajia, että ei kannata alkuun mennä kovin kaukana omasta systeemistämme oleviin maailmoihin ja olemisen tasoihin. Kun kauhu iskee ihmismieleen, aloittelijan voi olla mahdotonta tyynnyttää itseään edes kysymään apua siltä tasolta Itsessään, johon sai yhteyden valaistuessaan, tai jos kysyykin niin vastaus ei kuulu mielen hätääntyneen kaaoksen läpi.

Mutta siinä vaiheessa kun kokee olevansa Kaikki-mitä-on, spirituaalisen unionin hetkellä, ei ole mitään vaaraa missään. Kaikki universumit ja maailmat ovat Minun ruumistani, Minä olen kaikkialla ja ilmenen kaikkena. Mutta silloin ei ole enää niin, että ihminen "Käyttäjä102" olisi projisoituneena johonkin - sellaista ihmistä ei ole, ei mitään Jumalasta erillistä tahdollista olentoa  joka sanoisi "no menenpä nyt tuonne aikaan tai maailmaan". Niin kauan kuin haluaa elää ihmisten joukossa ihmisenä, tuossa tilassa ei voi olla koko aikaa. Mutta sen kerran koettuaan ei ole edes ihmisenä vaarallista seikkailla missä vaan, koska tieto Itsen tosiolemuksesta on niin vahva, ja kaikkia illuusioita ymmärtävät hengelliset aistit ovat hereillä helposti hätääntyvän ihmismielen sijaan.