Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

En ota kantaa koko edelliseen keskeusteluun, sillä ei minulla(kaan) ole vastauksia miksi-kysymyksiin eikä tiedemiehen järkeen sopivia perusteluita. Sitähän tämä elämä on, ettei kukaan tiedä varmasti ja yksiselitteisesti, miksi ylipäätään olemme olemassa.

Minua kiehtoo se ajatus, että luomme oman elämämme. Että ulkoinen on sisäisen maailman heijastumaa. Että me vain projisoimme ulkoisen elämän. Meidän sisäinen elämä on magneetti, joka vetää samanlaista puoleensa.

Minä siis lähdin tälle tielle tutkimaan tätä vetovoimaa. En lähtenyt miettimään jumaluuksia, vaan itseäni. Kun ei enää sysää vastuuta itsensä ulkopuolelle (elämäni on muiden ihmisten/yhteiskunnan/Jumalan vika), niin sisäänpäin katsominen on ainoa mahdollisuus.

Kun siihen sisäiseen hiljaisuuteen katsoo, niin sieltä nousee vaikka mitä. Ensin järjetön määrä paskaa ja ahdistusta, lopulta se rauha ja sisäinen ääni. Ja niiden vuorottelu, kunnes rauhasta tulee vallitsevampi olotila.

Kun näkee ulkoisen maailmaan tulevan asioita (muiden ihmisten reagointeja), joita siellä ei ole 40 vuoteen ollut, niin sitä katsoo vieläkin enemmän sisäänpäin. Haluaa lisää ja enemmän.

Olen oppinut, että on vain pakko kuunnella sitä sisäistä tunnetta ja fiilistä. Egoni ei ole tuonut minun elämääni muuta kuin haittaa. Omaan paremmuuteen tai huonouteen uskominen vain häiritsee elämää. Eikä maksa mitään, jos katson, että on olemassa parempi minä kuin egoni. En tosin kutsu itseäni Jumalaksi, vaan sisäiseksi ääneksi, intuitioksi tai lähteeksi.

Mellon Havahtuminen on myös minun suosikkini. Ja suosittelen myös aiemmin mainitsemaani Susanna Purraan löydä tunteesi voima tms (on kirjoittanut vain yhden kirjan) Se ei ole niin henkinen, vaan lääkärin kirjoittama, ja siksi helpompi ymmärtää. Siitä on myös psykologista apua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En ota kantaa koko edelliseen keskeusteluun, sillä ei minulla(kaan) ole vastauksia miksi-kysymyksiin eikä tiedemiehen järkeen sopivia perusteluita. Sitähän tämä elämä on, ettei kukaan tiedä varmasti ja yksiselitteisesti, miksi ylipäätään olemme olemassa.

Minua kiehtoo se ajatus, että luomme oman elämämme. Että ulkoinen on sisäisen maailman heijastumaa. Että me vain projisoimme ulkoisen elämän. Meidän sisäinen elämä on magneetti, joka vetää samanlaista puoleensa.

Minä siis lähdin tälle tielle tutkimaan tätä vetovoimaa. En lähtenyt miettimään jumaluuksia, vaan itseäni. Kun ei enää sysää vastuuta itsensä ulkopuolelle (elämäni on muiden ihmisten/yhteiskunnan/Jumalan vika), niin sisäänpäin katsominen on ainoa mahdollisuus.

Kun siihen sisäiseen hiljaisuuteen katsoo, niin sieltä nousee vaikka mitä. Ensin järjetön määrä paskaa ja ahdistusta, lopulta se rauha ja sisäinen ääni. Ja niiden vuorottelu, kunnes rauhasta tulee vallitsevampi olotila.

Kun näkee ulkoisen maailmaan tulevan asioita (muiden ihmisten reagointeja), joita siellä ei ole 40 vuoteen ollut, niin sitä katsoo vieläkin enemmän sisäänpäin. Haluaa lisää ja enemmän.

Olen oppinut, että on vain pakko kuunnella sitä sisäistä tunnetta ja fiilistä. Egoni ei ole tuonut minun elämääni muuta kuin haittaa. Omaan paremmuuteen tai huonouteen uskominen vain häiritsee elämää. Eikä maksa mitään, jos katson, että on olemassa parempi minä kuin egoni. En tosin kutsu itseäni Jumalaksi, vaan sisäiseksi ääneksi, intuitioksi tai lähteeksi.

Mellon Havahtuminen on myös minun suosikkini. Ja suosittelen myös aiemmin mainitsemaani Susanna Purraan löydä tunteesi voima tms (on kirjoittanut vain yhden kirjan) Se ei ole niin henkinen, vaan lääkärin kirjoittama, ja siksi helpompi ymmärtää. Siitä on myös psykologista apua.

Ap

Juuri näin olen itsekin tämän asian kokenut. Vastuun ottaminen omasta elämästään on kyllä prosessin ollessa käynnissä välillä hyvin pelottavaa ja ahdistavaakin, mutta se sisäinen vapautuminen on ehdottomasti vaivan arvoista. Minäkään en aluksi etsinyt mitään jumaluuksia vaan lähdin tälle tielle ihan itsetutkiskelun lähtökohdista. Halusin oppia ymmärtämään itseni ja maailman suhdetta, mutta tuo tavoite on matkan varrella muovautunut monia kertoja, kuin myös käsitykset asioista. Olen aina kussakin tilanteessa toiminut senhetkiseltä tietoisuuden tasolta käsin, joten oikeastaan en enää edes koe mitään tarvetta olla oikeassa tai tietää kaikkea. Prosessi on ikäänkuin "itseohjautuva", joten minun ei tarvitse yrittää tietoisesti sitä hallita. Saan juuri ne kokemukset ja sen tiedon, mitä kullakin hetkellä tarvitsen. Jumala tai Ykseys tai Lähde on tullut kuvioihin vasta ihan parin viimeisen vuoden aikana, luonnollisena jatkumona tätä itsetutkiskelun prosessia. Ja kyllä, myös minun mielestäni tämän todellisen olemuspuoleni luomukset ovat paljon parempia kuin egoni aikaansaannokset koskaan. Hedelmistään puu tunnetaan, joten tämän ydinolemuksen täytyy olla erittäin hyvä puu. :)

Minulle suurin todiste tästä "magnetismista" tai miksi sitä voikaan sanoa on nimenomaan se, miten ulkoinen maailma on muuttunut sisäisten muutosteni myötä. Esimerkiksi riitoihin ja konflikteihin en joudu juuri koskaan, ja ne vähäisetkin tyrehtyvät alkuunsa (tämä lienee seurausta rauhan tunteesta). Asiat järjestyvät usein itsestään ja elämä virtaa ilman jatkuvia ponnisteluja (tämä taitaa johtua sisäisestä luottamuksesta). Samoin esimerkiksi rakkaudelliset kokemukset (siis ihan kaikki, ei vain romanttiset sellaiset) ovat lisääntyneet, kun olen oppinut tervettä itserakkautta ja antanut rakkautta myös muille. En voisi mitenkään enää kaiken kokemani jälkeen palata siihen ulospäin suuntautuvaan toimintaan, jota harjoitin niin pitkään huonoin lopputuloksin.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Minulla olisi Mystikolle myös yksi kysymys: Mitä ajattelet New Age -piirien Kaksoisliekki-käsitteestä? Jostain syystä tämä aihe on viime aikoina kiinnostanut minua kovasti, ja olenkin perehtynyt moniin kirjoituksiin, jotka ilmiötä kuvailevat. Toiset teksteistä tuntuvat totuudellisemmilta kuin toiset. Erityisesti eräs kirjoitus kosketti syvältä: Siinä kuvailtiin, miten Kaksoisliekin tapaaminen oli kirjoittajalle "vilahdus Taivaasta", ja kuinka tämä kokemus lopulta ajoi hänet etsimään unionia Jumalan kanssa, koska vain siten illuusio erillisyydestä katosi. Näin hän löysi sen lopullisen totuuden, että hän ei voisi koskaan olla erossa kenestäkään, koska kaikki on lopulta Yhtä.

Pidän tuollaista käsitettä varsin tarpeettomana ja potentiaalisesti jopa haitallisena, jos siihen kovin takerrutaan. Ajattelen, että on parempi antaa elämän ja myös ihmissuhteiden ja kohtaamisten virrata, vailla käsiteleimoja, vailla teorioita siitä miksi tuntuu tämän ihmisen kanssa tältä. Vain nauttia siitä jos kokee toisen kanssa jotain spirituaalista, mutta olla käsitteellistämättä sitä tai takertumatta siihen. 

Tuon saman kokemuksen erillisyyden päättymisestä kun voi kokea niin monella tapaa, ei siihen tarvita aina toista ihmistä. Jotkut kokee sen hiljaisuudessa yksin, jotkut luonnossa, kuka mitenkin. Ei ole välttämätöntä löytää mitään erityistä ihmistä sen kokeakseen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Et voi oikeastaan tehdä muuta kuin tehdä mitä milloinkin koet oikeasti, ja seurata tarkkaavaisesti lopputuloksia. Sielun seuraaminen johtaa aina hyvään, egon seuraaminen tavalla tai toisella ristiriitaiseen tai epämiellyttävään.

Esim. toive päästä ylelliselle matkalle voi nousta sielusta tai egosta. Jos se nousee sielusta, matka on rentouttava ja hyvää tekevä sisäisesti. Jos taas se nousi egosta, matkalla on levottomuutta, ahdistusta, kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita jotka joskus voivat johtaa myös ulkoisiin manifestaatioihin vaikeuksina matkakohteessa. 

Mutta ylellisyyttä sinänsä itsessään ei pidä automaattisesti tuomita egoistisena. Me olemma Jumalan lapsia, valtakunnan perillisiä, ja kaikki mikä on Isän on myös minun. Ei pidä kuvitella, että hengellisesti heränneen ihmisen osa olisi aina elää vaatimattomuudessa ja köyhyydessä. Me olemme Kuninkaan lapsia, eikä tuottaisi kunniaa kuninkaalle jos hänen lapsensa olisivat kerjäläisiä. 

Tuo viimeksi mainittu on vaikea sisäistää. Kristinusko on perinteisesti opettanut, kuinka rikkaus on pahasta... syyllisyys nousee, kun itsellä on rahaa johonkin, mihin kaverilla ei ole. Sama kuin se, että kiltille tytölle opetetaan, että omat tarpeet ovat itsekkyyttä. On vaikeaa olla syyllistymättä, kun haluaa jotain itselleen, etenkin jos tuo halu on ristiriidassa jonkun muun ihmisen halun kanssa.

Onko sinulla Mystikko tämän ylipääsemiseen mitään uutta sanottavaa - muuta kuin hyväksyminen ja kiinnittymättömyys tunteeseen ja vain katsominen :-)? Näin olen tehnyt, mutta jotenkin se syyllisyys vieläkin osaa kouraista mahanpohjasta.

Tuli vielä mieleen yksi outo juttu, mitä elämässäni tapahtuu nykyään: ihmiset purkautuvat minulle henkilökohtaisiata asioista itku silmässä. Viikon sisällä ole joutunut jo kolmeen (!) "terapiaistuntoon", yksi oli täysin tuntematon itkien ja kaksi kollegaa kertoi asioita, joita ei ole kuulemma koskaan kellekään kertonut. Hämmentävää. Aikaisemmin näitä on tapahtunut korkeintaan kolme vuodessa.

Ap

Ihmisten suhtautumisen muuttuminen on merkki sisäisestä muutoksesta. Ihmiset tiedostamattaan vaistoavat sellaisen, jolle voi puhua ja avautua, sellaisen pehmeän ja tuomitsemattoman energian joka ei pilkkaa eikä nauti toisen heikkoudesta. 

Lopullisesti vauraudesta tunnettuun syyllisyyteen auttaa uusi tapa nähdä maailma. Se on vaikea kuvata miten erilaista se on kuin se perinteinen inhimillinen tapa, jossa tämän maailman muotoon uskotaan todellisuutena; jossa se että minulla on, on joltain toiselta pois. Minulle maailma on spirituaalinen konstruktio, eikä siinä päde aineen eikä rajallisuuden lait. Se minkä ihminen näkee maailmana, on vain ehdollistuneen ihmismielen konstruktio, vailla perimmäistä todellisuutta. Hypnoosin sisältä katsottuna se toki näyttää todelliselta ja sen säännöt rikkomattomilta, mutta heränneelle se on pelkkä leikki tai unikuva. Perimmäisen todellisuuden näkeminen illuusion läpi johtaa itsestään siihen, että muodostuneet unikuvat ovat hyviä ja vailla puutetta. Jos kaikki näkisivät perimmäisen todellisuuden, ei keltään puuttuisi mitään, vaikka tämän maailman lait sanovat että resursseja on rajallisesti - mutta näin on vain aineen ja ajan ja paikan maailmassa, joka on illuusio.

Joskus minun on vaikea suhtautua ihmisten huoliin erilaisen näkemykseni takia. Hiljattain työmatkalla minulta katosi matkalaukku jossa oli paitsi henkilökohtaista tavaraa, myös työhön liittyvää. Kaikki muut olivat hädissään paitsi minä, joka ajattelin, että tämä on spirituaalinen maailma, eikä sillä tasolla mikään ole koskaan kadonnut - kaikki on aina läsnä olevaa ja saatavilla. En edes uskonut tai toivonut että hävinnyt laukku löytyisi - koska en nähnyt minkään edes hävinneen, en todellisen tasolla. Ja kun se laukku sitten materialisoitui takaisin ihmisten illuusioon (ihmisten aistein ihan luonnollisen tapahtumaketjun kautta), oli minun puhuttava työkavereille kuin uskoisin illuusioon: "huh, olipa hyvä että se saatiin takaisin", sillä laitoshoito olisi voinut odottaa jos olisi todella kertonut miten näin asian ;)

Vierailija kirjoitti:

Ap kysyi mystikolta tuosta rikkaudesta vähän ylempänä. Minulta ei kysytty, mutta jotain sanoisin siitä. Olen ymmärtänyt että Raamatun viesti on, että rikkaus on pahasta silloin kun se on sinun ja Jumalan välissä, eli sen merkitys itselle on niin suuri että sen menettäminen olisi sama kuin menettäisi elämänsä. Rikkaus sinänsä ei ole pahasta jos se ei ole ihmiselle kahle ja kaiken keskipiste...

Lopulta kaikki aineen ja näkyvän ja ajallisen tasoon turvautuminen on hengellisen oivaltamisen kannalta ongelma, olipa se takertumisen kohde raha tai tietyt ihmiset tai kehon terveys tai kauneus tai mikä vaan. Nämä ovat ongelmia siksi, että sellainen takertuminen estää oivaltamasta sitä, että kaikki muodot virtaavat ydinolemuksesta, Itsestä, ja että sellaista itsestä erillistä ulkomaailmaa jossa nämä takertumisen kohteet näyttävät olevan, ei ole oikeasti edes olemassa, tai se on rankka vääristymä siitä mikä On. 

Mutta jos oivaltaa Lähteen, ja tietää että kaikki illuusiotkin virtaavat siitä mikä Minä olen, ovat minä toisessa muodossa, ei ole mitään haittaa siitä jos nauttii hetken illuusioista niihin takertumatta.

Vierailija kirjoitti:

Ja eniten ihmetyttää se miten niin moni muu saa esim sen puolison kun sitä avoimesti haluavat, eivätkä todellakaan siis lähde jostain sisäisestä runsaudentunteesta. Vaan nimen omaa siitä että haluavat jotain, mitä vielä ei ole.

Toki näin, kyllähän tämän maailman uskomuksiin kuuluu vahvasti sekin että tekemällä työtä asioiden eteen saa asioita. Ihan riippumatta siitä millä mielellä sen työnsä tekee. Näin useimmat elämässään toimivat, että haluavat jotain ja alkavat luonnollisin keinoin tavoitella sitä. Se toimii tässä maailmassa, koska se on tämän maailman perustana olevien uskomusten mukaista. Niihin uskomuksiin sitten tosin kuuluu myös paljon muuta mikä voi joskus estää saavuttamista, esim. että geenien määräämät erilaiset yksilöominaisuudet määräävät paljolti sen mitä kukin voi saavuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Voiko ihminen olla luonteeltaan sopimaton kristityksi? Olen miettinyt tätä omalla kohdalla. Vähän aikaa kristinuskon totuudet voivat kuulostaa oikeilta, mutta toisaalta ajatus taivaasta kuulostaa oikeastaan aika tylsältä, ja kaikkien syntien kieltäminen tekee lopulta elämästä aika tylsää. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan rauhallisempia eivätkä kaipaa esimerkiksi jännitystä elämään, mitä helposti saa tekemällä kaikkea mikä saattaa kaduttaa tässä tai seuraavassa elämässä.

Kristinusko ei ole kaikkien tie. Eikä mikään hengellisyyden laji ole välttämättä juuri nyt ihmisen tie, eikä se ole ongelma. Kukin päätyy Totuuteen lopulta omalla ajallaan ja tavallaan, jos ei tässä elämässä niin jossain muussa. 

Itse kiellän synnin vain siinä mielessä, että kiellän sen voiman ja todellisuuden. Perinteinen kristinusko usein keskittyy synnin tekemisen välttelyyn, mutta jos siinä sattuukin onnistumaan, niin lopputulos on vain hyvä ihminen, ei herännyt ihminen joka näkee Hengen todellisuuden jossa ei ole hyvää eikä pahaa, vaan vain Olemista. Ja kuten Jeesus sanoo, syntiset ovat usein ne jotka ovat lähempänä Taivasten valtakuntaa - miksi siis ylettömästi tavoitella inhimillistä hyvyyttä ja surra sitä jos ei pysty siihen?

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Tuli tässä vielä mieleeni tuosta illuusion vahvistamisesta ja oman voiman antamisesta itsensä ulkopuolelle: minä teen päivittäin lukemattomia pieniä tekoja, joilla kerron itselleni, että kokemus "minusta" ja "muista/ muusta" on todellinen. Esimerkiksi kun syön ravintolisiä paremman terveyden takia tai popsin suklaata huonoa omatuntoa potien, kerron itselleni, että jokin itseni ulkopuolinen voima voi vaikuttaa minuun positiivisesti tai negatiivisesti. Minulla onkin viime kuukausina herännyt voimakkaita ristiriitoja esimerkiksi juuri näiden terveellisten elämäntapojen tavoittelun suhteen, sillä koen, että ne voivat itse tarkoitukseksi muuttuessaan toimia esteenä Itsen todellisen luonteen oivaltamisessa. Ei terveellisissä elämäntavoissa siis sinällään mitään vikaa ole, mutta jos uskoo, että ne ovat välttämättömiä, niin silloinhan tämän maailman illuusiota vain vahvistaa entisestään. Ja jos tavoitteena tosiaan on valaistuminen, niin silloin lienee parempi, jos lakkaa antamasta maailmalle merkitystä. Omaa voimaa ei tarvitse "kierrättää" jonkin ulkoisen kautta, kun oivaltaa, että kaikki on jo Itsessä.

Tämä on aivan totta ja tärkeä pointti. Moni etsijä sanoo uskovansa hengellisiin totuuksiin, jotka esim. korostavat että voima on Itsessä, Jumalassa sen muodon sisällä jota minäksi kutsuu, ja että ei ole muita voimia kuin tämä Jumala. Moni myös sanoo että he ovat pohjimmiltaan aineettomia sieluja. Mutta samaan aikaan nähdään valtavaa vaivaa aineen tasolla, huolestutaan terveydestä jollei syödä tietyllä tavalla ja harrasteta tiettyjä harjoitteita. Se vain osoittaa, että kovin syvällä uskomus yhteen voimaan ei ole, ja täytyy vielä harjoitella, muistuttaa itseään siitä. 

Tästä tulee mieleen Joel Goldsmithin kirjasta tapa jolla hän auttoi alkoholistia. Tämän vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi, että nyt hän ei enää kestä, että mies on lopettanut työnteonkin ja vaan juo aamusta iltaan viskiä. Hän olisi halunnut parantajana tunnetulta Goldsmithiltä rukousta, että mies lopettaisi juomisen ja parantuisi alkoholismista. Mutta ei, Goldsmith tiesi että koko ongelma on illusorinen, eikä uskonut viinan eikä alkoholismiksi kutsutun tilan voimaan. Niinpä hän vaan totesi naiselle, että ehkä sinä oletkin se alkoholisti, koska sinuahan se alkoholi kiusaa eikä miestä - miehen mielestä se on hyvä asia, sinun mielestä paha asia. Ja kehotti naista antamaan miehen juoda viskiä niin paljon kuin haluaa, suorastaan pyytämään anteeksi että on yrittänyt rajoittaa tämän vapautta juoda. Nainen suuttui ensin mutta kun mikään muukaan ei ollut auttanut, tuli takaisin ja sanoi että ok, hän tekee näin. Goldsmith selitti hänelle sen periaatteen, että ei viinassa ole mitään muuta voimaa kuin ihmisuskomusten antama voima, ja että jos hän ja vaimo tietävät tämän, se vaikuttaa kyllä mieheenkin ilman mitään saarnaamista tai rukoilua. Alkupäivinä ohjeen noudattamisen jälkeen mies joi kuten ennenkin, mutta aika pian hän totesi, että tekevät nykyään huonoa viinaa, ei tämä mene edes päähän eikä tämän juomisesta ole mitään iloa enää. Mies lopetti liikajuomisen ja palasi töihin, ja vain siksi että jotkut hänen lähipiirissään näkivät että häntä vallassa näennäisesti pitävällä aineella ei oikeasti ole mitään voimaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikanaan saanut lähinnä ateistisen kasvatuksen ja koko tämä hengellisyys on sikäli uutta. Ajattelen että on helpompaa uskoa että Luoja on oma erillinen ja tukeutua. On vaikeaa ajatella itse olevansa jumaluus, kun yleensä hetket jolloin asiaa ajattelee, ovat niitä kun on heikko ja peloissaan. Kannattaisiko siis vaikka aloittaa perinteisellä tavalla, missä pyytää apua rukoilemalla Jumalaa?

Kyllä niin voin hyvin tehdä, kun kerran selvästi kokee hetkellä erillisyyttä siitä, joka on oma Itse pohjimmiltaan. Jos pystyy uskomaan sen verran että siitä saa tuollaisessa tilanteessa lohtua, niin se on harmitonta. 

Lopulta on kuitenkin useimpien helpompi uskoa siihen että Minä olen on se joka on Luoja. Kuten vanhassa hindulaisessa tarussa, jossa munkille luvattiin esitellä Jumala. Hänet vietiin hienoon koristeltuun rakennukseen, ja huoneessa oli kultainen patsas. Hän sanoi heti, ei, tämä ei ole Jumala. Sitten hänet vietiin isompaan huoneeseen, jossa oli vielä hienompi, kukkasin ja jalokivin koristeltu kultapatsas jonka sanottiin tekevän ihmeitä. Mies hämmentyi kunnioituksesta, mutta lopulta totesi, että ei, tuo ei voi olla Jumala, se on vain symboli. Lopulta vaativaiselle vieraalle luvattiin esitellä todellinen Jumala, ja hänet päästettiin huoneeseen johon harvat pääsevät. Miestä pelottikin mennä sinne, koska hän ei ollut aina elänyt puhtaasti tai hyvin eikä Jumala ehkä olisi häneen tyytyväinen. Hän astui huoneeseen, ja se oli täysin tyhjä. Hän jäi sinne mietiskelemään, ja yhtäkkiä hän ymmärsi: mikä oli ainoa elävä tietoisuus tässä huoneessa? Mikä oli ainoa elävä tietoisuus niissä edellisissäkin huoneissa - se oli hän itse! 

Itse päädyin samaan oivallukseen huulluutta hipovan tyhjyysahdistuksen kautta. Katselin kukkia ja luontoa, ja totesin että mikään tästä ei ole sitä miltä se näyttää, että minun näkemykseni on vain yksi tulkinta, ei todellisuus. Että mikrobi, jonka mittakaava on erilainen, ei tunnistaisi minun maailmaani. Eikä ultraäänellä "näkevä" lepakko. Mutta kyllähän kai siinä taustalla on sama kiinteä todellisuus silti? Ei, siinä oli vain molekyylejä ja atomeja, joiden välissä ja sisällä oli paljon tyhjää tilaa, ja ehkä sekin oli vain tulkinta, ehkä oli vain energiaa tai jotain vielä hienovaraisempaa. Mahanpohjaa kouristi kun tajusin että mitään siitä mitä näen ei ole sellaisena olemassa, vaan kaiken näkemäni luoja olen minä: minä olen se joka määrittää että tuo tuossa on keltainen, tuoksuva kukka. Toisenlaisen olennon tietoisuudessa sellaista kohdetta ei olekaan vaikka se olisi samassa paikassa. Yritin hakea tukea siitä, että näkiväthän muut ihmiset ja monet eläimetkin melko samoin kuten minä, mutta siitä että illuusio oli massailluusio ei ollut suurta iloa minulle, joka kaipasin Perimmäistä, tietoa siitä onko mitään edes olemassa kaiken takana ja jos on, niin mitä.

Lopulta tämä johti sen näkemiseen, että Minä olen universumini Luoja. Kunnes alun ilon pilasi se, että miksi minun universumissani sitten on puutteellisuutta, kuten toukkia järsimässä sen kasvin lehtiä, tuhoa ja kuolemaa ja kipua - ei Jumalan valtakunnan pitänyt sellainen olla! Lopulta päädyin näkemään sen, että hengellisellä näkökyvyllä ja ehdollistumattomalla mielellä todellisuus on hengellinen, ei aineellinen, ja jotain mistä ei voi sanoin puhua. Tulkittuna ehdollistuneen ihmismielen läpi se kuitenkin näyttää siltä maailmalta jonka tunnemme: aineen, ajan ja paikan maailmalta, jossa on paitsi kaunista ja hyvää, niin myös rumaa ja pahaa. Silti ei ole kahta todellisuutta vaan vain yksi - illuusio on vain vääristymä siitä mikä oikeasti on. Todellisuus väritettyjen ja vääristävien lasien läpi nähtynä.

Vierailija kirjoitti:

Miten kristinusko tai mystiikka liittyy loppujen lopuksi henkiseen kehittämiseen? Kysymys on tieteellisesti katsoen ihmisen psykologiasta ja ihmisen aivojen toiminnasta (neurotieteistä). Myös jako egoon ja sieluun jne. buddhalaisiin juttuihin on loppujen lopuksi täysin epätieteellistä (toki suosittua nykyään). Ns. egon toimintaan liittyy sekä hyviä että huonoja asioita, parhaimmillaan se saa ihmisen ponnistelemaan tavoitteiden eteen. Kuinka moni huippu-urheilija muka toimii ilman egoa? Tai minkä tahansa alan huipputekijä? Kyse on ihmisen järjen ja emootioiden kokonaisuudesta. Miksi ns. henkiset opettajat hakevat oppinsa ja esikuvansa jostain tuhansien vuosien takaa eivätkä modernista psykologiasta tai yleensä tieteestä? Pitäisikö ihmisen vain "leijua" meditaatiossa tuntikaudet päivittäin jossain Intian vuorilla tai istua tuntikaudet puiston penkillä "tietoisena"? Mindfulness psykologisena taitona on toki hyödyllinen tietysti. Jotkin "opettajat" liittävät näihin opetuksiinsa selkeän yliluonnollisia ja uskomuksellisia elementtejä (esim. tietoisuuden olemuksesta, esim. Eckhart Tolle) mikä tekee koko hommasta erittäin kyseenalaista välillä. Tiede sen sijaan pystyy jo nykyisin hyvin kuvaamaan ihmisten aivojen toimintaa ja sitä miten ihminen voi myös itse säädellä omien aivojensa toimintaa ja käsitellä asioita. Kyse on myös valtavasta bisneksestä "henkisen kasvun" markkinoilla ja mystiikka kiehtoo ihmisiä. Tieteellisyys on monien mielestä tylsää, vaikkei sitä tietenkään ole pohjimmiltaan.

Siksi, koska se mitä nämä ihmiset etsivät ei ole mielen tai kehon tasolla. He kaipaavat hengellistä, ihmisen ajallisen olemassaolon ylittävää, eivät esim. tasapainoisempaa psyykeä tai terveempää kehoa tai parempaa ihmiselämää. 

Eihän tiede sinänsä tylsää ole. Itsellänikin on akateeminen luonnontieteellinen koulutus. Mutta kyllä kieltämättä nykyisin, koska näen maailman kuten näen, tiede ei kovin syvästi jaksa kiinnostaa. Se on illuusion sisällä tapahtuvaa illuusion (pohjimmiltaan ihmisten itse luomien) sääntöjen tutkimista ja hyödyntämistä. Minusta kiinnostaa enemmän se perusta, joka ihmisessä saa meidät luomaan juuri tämän kaltaisen maailman, jossa on nykyisen kaltaiset perusoletukset ja lait. Silti arkielämässäni toki "leikin tämän maailman leikin säännöillä", olen kuin muutkin, keskustelen heidän maailmankuvastaan käsin, jopa kävelen tai autoilen paikasta toiseen vaikka pohjimmiltani tiedänkin olevani Henki, jolle mikään sellainen ei ole tarpeen, ei perimmäisessä todellisuudessa - vain tässä näytelmässä jota maailmaksi sanomme. Ja monessa muussa maailmassa joissa on erilaiset säännöt ja perusoletukset.

Keskustelu on hyvin mielenkiintoinen, mutta kiinnostaisi tietää, miten esimerkiksi Mystikon näkemykseen kristinuskosta liittyy pelastus, sovitus ja synnin käsite? Onko niillä mitään sijaa tai merkitystä? Entäs koko kolmiyhteinen Jumala?

Voi olla, että näitä on jo käsitelty jossain kohtaa keskustelussa, en ole sitä kokonaan käynyt läpi.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Minulla olisi Mystikolle myös yksi kysymys: Mitä ajattelet New Age -piirien Kaksoisliekki-käsitteestä? Jostain syystä tämä aihe on viime aikoina kiinnostanut minua kovasti, ja olenkin perehtynyt moniin kirjoituksiin, jotka ilmiötä kuvailevat. Toiset teksteistä tuntuvat totuudellisemmilta kuin toiset. Erityisesti eräs kirjoitus kosketti syvältä: Siinä kuvailtiin, miten Kaksoisliekin tapaaminen oli kirjoittajalle "vilahdus Taivaasta", ja kuinka tämä kokemus lopulta ajoi hänet etsimään unionia Jumalan kanssa, koska vain siten illuusio erillisyydestä katosi. Näin hän löysi sen lopullisen totuuden, että hän ei voisi koskaan olla erossa kenestäkään, koska kaikki on lopulta Yhtä.

Pidän tuollaista käsitettä varsin tarpeettomana ja potentiaalisesti jopa haitallisena, jos siihen kovin takerrutaan. Ajattelen, että on parempi antaa elämän ja myös ihmissuhteiden ja kohtaamisten virrata, vailla käsiteleimoja, vailla teorioita siitä miksi tuntuu tämän ihmisen kanssa tältä. Vain nauttia siitä jos kokee toisen kanssa jotain spirituaalista, mutta olla käsitteellistämättä sitä tai takertumatta siihen. 

Tuon saman kokemuksen erillisyyden päättymisestä kun voi kokea niin monella tapaa, ei siihen tarvita aina toista ihmistä. Jotkut kokee sen hiljaisuudessa yksin, jotkut luonnossa, kuka mitenkin. Ei ole välttämätöntä löytää mitään erityistä ihmistä sen kokeakseen.

Onpa mukavaa kun palasit keskusteluun! Kirjoituksissasi on paljon sellaista, mitä olen itsekin viime aikoina pohtinut ja oivaltanut "ajatuksettoman mietiskelyn" kautta. Monet henkiset opetukset (kuten nämä käsitteet) voivat päätyä toimimaan tarkoitustaan vastaan, jos niitä lähtee tavoittelemaan ulkoisesta maailmasta käsin. Päädyin itsekin tuohon, mitä ehdotit: nauttimaan kokemuksista ilman tarvetta analysoida ja määritellä niitä. Ainoa asia, millä on merkitystä, on oman sisäisen olemukseni tarkkailu. Minulle alkaa olla herttaisen yhdentekevää, "miten maailma järjestyy", kunhan vain pääsen lähemmäs totuuden oivaltamista. Monet elämäni ihmiset ovat kyllä toimineet katalyytteinä tähän etsintään ja sen syventämiseen, mutta tiedän jo, että lopullinen vastaus ei kuitenkaan löydy heistä.

Oli muuten mielenkiintoista, kun kerroit aikanaan pohtineesi havaintojesi ja todellisuuden välistä suhdetta. Sama aihe on ollut pinnalla itselläni nyt enkä tiedä, olisinko järkyttynyt vai huvittunut siitä tiedosta, että ajatteleva mieleni ei tiedä todellisuuden luonteesta yhtään mitään. Pohdiskelin tätä asiaa eilen illalla ennen nukkumaanmenoa, ja yöllä sain unimaailmassa hyvin mielenkiintoisia kokemuksia aiheeseen liittyen. Selvästi tärkeä aihe minulle juuri nyt.

kesäteologi kirjoitti:

Keskustelu on hyvin mielenkiintoinen, mutta kiinnostaisi tietää, miten esimerkiksi Mystikon näkemykseen kristinuskosta liittyy pelastus, sovitus ja synnin käsite? Onko niillä mitään sijaa tai merkitystä? Entäs koko kolmiyhteinen Jumala?

Voi olla, että näitä on jo käsitelty jossain kohtaa keskustelussa, en ole sitä kokonaan käynyt läpi.

Kolmiyhteinen Jumala - ymmärrän ihmisen näkökulmasta hyvin miksi tällainen käsite on järkevä, mutta en ole yleisesti kovin opillinen: uskon että ihminen voi löytää taivasten valtakunnan tietämättä mitään kolmiyhteisyydestä, tai ajattelemalla siitä niin persoonallisella tavalla että se olisi kaikkien seurakuntien mielestä harhaoppinen käsitys. Itse ajattelen niin, että Isä on absoluuttinen luova periaate: kaikkialla läsnä oleva, kaikkivoipa, kaikkitietävä; Poika on tämä periaate ilmentyneenä muodossa (henkisessä tai aineellisessa muodossa) ja Pyhä Henki on välittäjä näiden välillä. Mutta nämäkin ovat vain käsitteellistyksiä joista jossain yhteydessä voi olla hyötyä, jossain toisessa ei. Ja jossain tietoisuuden tiloissa ykseys on niin vahva että kaikkien näiden rajat häviävät käytännön kokemuksesta. 

Pelastuksesta, synnistä ja sovituksesta ajattelen sen verran ei-traditionaalisesti että siitä syystä usein en edes kutsu itseäni kristityksi. Minä kun en usko ihmisen absoluuttiseen syyllisyyteen tosiolemuksessaan, enkä veriuhrin tarpeeseen jotta ihminen pelastuu. Minulle Jeesuksen kuolema oli enemmänkin osoitus siitä, että myös kuolema, kuten esim. sairaus tai aika (Jeesushan keskusteli Kirkastusvuorella ajat sitten kuolleidenkin kanssa) on illuusiota, vain ihmisten uskomuksia. Ja että Jumalan lapsen, joka ihminen pohjimmiltaan on, olemus on ikuinen eikä ole sidottu koettuun kehoon. 

Synti ja kuolema ovat toki ihmisten näkökulmasta totta, mutta ajattelen että tärkeämpää on tulla näkemään sen näkökulman yli kuin keskittyä niihin. Sillä synti on "lihan mielessä", siinä ihmisessä joka ei ole Jumalan luomus vaan dualismin, hyvän ja pahan tiedon mädätyksen synnyttämä illuusio. Se harhakuva ei koskaan pelastu eikä näe taivasten valtakuntaa, mutta ihminen "pelastuu" kun näkee mikä on siinä kirkkaudessa miksi Jumala on hänet luonut. Omassa itsessä ilman mielen ehdollistumia ja niiden tuottamia eksternalisoituja illuusioita nähtynä. Synnillä sinänsä on kyllä hyväkin merkityksensä, koska harva haluaisi etsiä mitään enempää kuin tätä luonnollista ihmisyyttä, katoavaista ja häilyväistä, jos ihmiselämässä ei olisi kaikenlaista vikaa ja kärsimystä.

Ihanaa Mystikko että palasit. <3

Minä olen päässyt tielläni tähän oivallukseen, että todellinen minä on jonkinlainen liikkumattomuus, tyhjyys ja hiljaisuus muotomaailman takana. Minun ruumiini ei ole minä vaan se on vaan yksi objekti tässä tietoisuuskentässä. Lokalisoinnista haaveilen, mutta tähän mennessä olen ollut vaan tässä tietoisuuden pisteessä jossa ruumiini on. Tunnen masennusta ja yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta maailmaan. Lähes kaikki ympärilläni on hajonnut. Tyhjyydessä leijuminen on rauhaa, mutta voisin yhtä hyvin olla kuollut. Uskon, että tämä ei ole päätepiste matkalle. Voitko rukoilla minun puolestani taas. 

Aika monta päivää otti, että sai luettua tämän ketjun loppuun asti, mutta todellisuuden mysteeriot piinaavat ja täällä näkyy vastailevan kysymyksiin ilmiselvästi itsensä oivaltanut "minä olen" -tietoisuus, niin olisi kysyttävää...

Jed McKenna esittelee kirjoissaan "henkisen autolyysin" yhtenä menetelmänä itseoivallukseen. Menetelmässä kirjoitetaan kuvitteelliselle tai "olemassaolevalle" henkilölle oikeastaan mistä aiheesta tahansa, kunnes löydetään jotain mikä on totta. Jonkinlaisena runkona kirjoittamiselle hän toi esiin myös selvitellä kysymystä "mikä minä on?", mikä on hänen mukaansa hieman relevantimpi kysymys kuin perinteinen "kuka minä olen?". Lähestymistapa on siis perin älyllinen ja egoa leikellään veitsen tarkasti kunnes jäljelle jää vain se mikä on todellista. Hieman tässä herättää kysymyksiä se, että älyllinen taso on kuitenkin eri kuin kokemuksellinen taso, joka on nähdäkseni se perustavanlaatuisin ja moniulotteisin taso, joka antaa asioille lopullisen omakohtaisen varmuuden. Ilmeisesti älyllisen tason oivalluksetkin manifestoituvat lopulta kokemuksellisellekin tasolle?

Itselleni tuottaa tällä hetkellä ongelmia kehoon samaistuminen, joka selvästi ylläpitää leijonanosan epätodellisia identiteetin rakenteita. Uskon intuitiivisesti, etten ole keho, mutta en tiedä sitä varmasti sen enempää kokemuksellisella kuin älylliselläkään tasolla. Tällä tiellä kaikki uskomukset on heitettävä romukoppaan, tässä tapauksessa uskomus, etten ole keho. Vai onko tässä tapauksessa uskomukseni se, että olen keho, olenhan niin samaistunut siihen? Kuinka voin mitenkään tietää tai kokea varmasti, ettei tietoisuuteni ole aivojeni synnyttämää? Eihän maailman etevimmiksi katsotut filosofit tai tiedemiehetkään ole kyenneet asiaa lopullisesti ratkaisemaan?

(Jatkuu seuraavassa viestissä...)

Jos minulla olisi ollut ruumiistapoistumiskokemus (OBE) ja olisin tarkkaillut kehoani kokonaan sen ulkopuolelta, voisin kenties päätyä näkemään kehon minuuteeni kuulumattomana osana. Vai voisinko sittenkään? Entä jos OBE-kokemukseni olisikin ollut vain aivojeni tuottama hallusinaatio? Kuinka edes teoriassa voisin tietää asian varmasti? Entä jos muistaisin mahdolliset edelliset elämäni? Toisiko tämä varmuuden minästäni erillään olevasta kehosta, jota minuuteni vain asuttaa? En tiedä, ovathan valemuistotkin olemassa ja kaikenlaiset harhakuvitelmat. Ehkä ainoa keino asian selvittämiseksi olisi tehdä itsemurha siinä uskossa, että tietoisuuteni ei olisi viime kädessä kytköksissä kehooni. Jos voisin nähdä matojen nakertavan maallisen majani olemattomiin ja silti säilyttää tietoisuuteni, voisin vakuuttua asiasta. En voisi kuitenkaan kirjoittaa johtopäätelmääni tähän ylös, sillä minulla ei olisi enää millä kirjoittaa.

Entä unet? Antavatko ne jotain valaisua asiaan? Kun olen nukahtanut, en enää ole tietoinen kehostani. Aamulla herättyäni tuntuu kuin minua ei olisi muutamaan tuntiin ollut edes olemassa. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että olen niin vahvasti samaistunut egooni, etten muista syvimmästä unen vaiheesta mitään? Unennäkövaiheessa tietoisuuteni on kuitenkin selvästi läsnä.

Olen kerran pyörtynyt ja hetken tajuttomana ollessani tuntui oikeastaan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan, kunnes palasin tajuihini. Oliko tämä vain vahvaa kehooni samaistumista? Voiko tietoisuuteni mennä ”pois päältä” ja hetken päästä palata takaisin? Näinhän voisi käydä, jos tietoisuus olisi aivojeni tuotos?

Jääkö ainoaksi keinoksi asian selvittämiseen omakohtaisesti ilmoittautuminen OBE-kurssille, jossa kehitän tekniikan kehosta irtautumiseen, minkä jälkeen teen kenttäkokeita, joissa siirryn tietoisuudessani tuttavieni luokse kysyäkseni tämän jälkeen mitä he tekivät tiettyyn kellonaikaan illalla, eli samaan aikaan kun olin salakatselemassa heitä. Jos heidän tarinansa täsmäisivät omien havaintojeni kanssa, voisin eittämättä varmistua siitä etten ole keho.

Voiko asiaa ylipäätään selvittää itselleen puhtaasti älyllisellä tasolla, vaiko yksinomaan oman kokemuksen kautta?

Kirjoittajalle Soul Dilemma. 

 Hieman tässä herättää kysymyksiä se, että älyllinen taso on kuitenkin eri kuin kokemuksellinen taso, joka on nähdäkseni se perustavanlaatuisin ja moniulotteisin taso, joka antaa asioille lopullisen omakohtaisen varmuuden. Ilmeisesti älyllisen tason oivalluksetkin manifestoituvat lopulta kokemuksellisellekin tasolle?

Ehdollistunut mieli on se ongelma, joka vääristää todellisen todellisuuden, taivasten valtakunnan, siksi maailmaksi minkä ihmiset näkevät. Ehdollistuneen mielen uskomuksia tutkimalla ja muuttamalla voi siksi muuttaa sitä mitä maailmassa näkee, ja vakuuttua siitä että "ulkoinen" maailma on vain oman mielen heijastus. Mutta se miten hyvin tällainen lähestymistapa toimii vaihtelee vahvasti henkilöittäin. Jotkut juuttuvat noin vain ikuisesti vatvomaan mielensä sisältöä, pääsemättä ikinä mielen tason yli. Joillakin se voi toimia. Kannattaa noudattaa omaa sisäistä intuitiotaan ja olla tarvittaessa myös valmis vaihtamaan menetelmää. Joskus on niin että yksi menetelmä vie sillan ääreen, mutta yli pääsemiseksi tarvitaan muuta.

Uskon intuitiivisesti, etten ole keho, mutta en tiedä sitä varmasti sen enempää kokemuksellisella kuin älylliselläkään tasolla. Tällä tiellä kaikki uskomukset on heitettävä romukoppaan, tässä tapauksessa uskomus, etten ole keho. Vai onko tässä tapauksessa uskomukseni se, että olen keho, olenhan niin samaistunut siihen? Kuinka voin mitenkään tietää tai kokea varmasti, ettei tietoisuuteni ole aivojeni synnyttämää? Eihän maailman etevimmiksi katsotut filosofit tai tiedemiehetkään ole kyenneet asiaa lopullisesti ratkaisemaan?

Koska ulkoinen on sisäisen heijastumaa, tapahtuu muutos juuri niin päin, että ensin muuttuu uskomukset, sitten näkeminen. Tavallinen prosessi on juuri sellainen, että ensin tuntuu intuitiivisella tasolla, että minä tiedän että tuo on totta, mutta ei vielä mitenkään koe sitä käytännössä, eikä älyn tasolla välttämättä usko. Intuition tason uskomus on kuin siemen, joka on jo kylvetty mutta on vasta idullaan. Kun se kasvaa, tulee kokemus, mikä ei välttämättä ole järjen tasolla. On esim. perimmäisen todellisuuden oivaltaneita, hyvin tietoisia ihmisiä, jotka ovat älyllisesti agnostikkoja tai ateisteja. Ei niin, etteivätkö he kokisi sitä mitä enemmistö kutsuu Jumalaksi, mutta älylle se on liian muodoton, liian abstrakti, liian hengellinen kokemus että äly voisi tarttua siihen ja sanoa siitä mitään, edes että se on tai se ei ole. Äly on kuitenkin tässä aineen maailmassa toimimiseen tarkoitettu kyky, ja se on aika avuton spirituaalisen maailman kanssa. 

Jos minulla olisi ollut ruumiistapoistumiskokemus (OBE) ja olisin tarkkaillut kehoani kokonaan sen ulkopuolelta, voisin kenties päätyä näkemään kehon minuuteeni kuulumattomana osana. Vai voisinko sittenkään? Entä jos OBE-kokemukseni olisikin ollut vain aivojeni tuottama hallusinaatio? Kuinka edes teoriassa voisin tietää asian varmasti? Entä jos muistaisin mahdolliset edelliset elämäni? Toisiko tämä varmuuden minästäni erillään olevasta kehosta, jota minuuteni vain asuttaa? En tiedä, ovathan valemuistotkin olemassa ja kaikenlaiset harhakuvitelmat. Ehkä ainoa keino asian selvittämiseksi olisi tehdä itsemurha siinä uskossa, että tietoisuuteni ei olisi viime kädessä kytköksissä kehooni. Jos voisin nähdä matojen nakertavan maallisen majani olemattomiin ja silti säilyttää tietoisuuteni, voisin vakuuttua asiasta. En voisi kuitenkaan kirjoittaa johtopäätelmääni tähän ylös, sillä minulla ei olisi enää millä kirjoittaa.

Kuten itse toteat, kaikki mahdolliset kokemukset on selitettävissä tyhjiin eikä niistä siksi välttämättä ole ihmiselle apua aineellisen kehon tuolla puolen olevan olemuksen oivaltamisessa. Joillekin on apua, mutta jo se että esität nämä kysymykset kertoo että tällä hetkellä sinulle tuskin olisi. Se mikä lopulta auttaa on aivan uusien hengellisten aistien avautuminen, ja sitä voi joillakin edistää kokeilut esim. ruumiistapoistumiskokemusten tai vaikka Vetovoiman lain alueilla, toisilla taas esim. mietiskely tai hiljaisuuden  meditaatio. 

Omasta näkökulmastani ei edes täsmällisesti ole totta että tietoisuus, tai edes Tietoisuus olisi erillään kehosta. Keho vaan on jotain aivan muuta kuin se kuolevainen otus jona ihmisen ehdollistuminen sen näkee. Pitkään aikaan en itsekään nähnyt tätä. Esim. Jeesuksen opetuksista ajattelin aina, että se ruumiin ylösnousemus kyllä menee vähän liian pitkälle ja lienee myöhempien polvien lisäystä opetuksiin. Kunnes näin sen, mitä spirituaalinen keho on, miten se tosiaan on meidän tosiolemuksemme ja kuolematon. 

Tietoisuudesta isolla ja pienellä vielä sen verran, että on tosiaan tietoisuus joka on aivojen tuottamaa ja Tietoisuus joka tuottaa kaiken, myös ne aivot (tai spirituaalisen todellisuuden jonka tulkitsemme aivoiksi). Ihmisen voi hyvinkin vaikka kolkata, ja hän menettää tajuntansa. Samoin käy useimmille nukkuessa. Tietoisuus näyttää sammuneen koska aivojen toiminnasta ei ole aktiivisena tämän maailman tietoisuutta ylläpitävät osat. Silti Tietoisuus ei nuku tai ole tajuton, mutta inhimilliseksi mielen ja ruumiin yhdistelmäksi itsensä kokeva ei vaan huomaa sitä, koska hänelle ainoa tietoisuus jonka hän tuntee on se että on tietoinen tästä maailmasta. Taustalla Tietoisuus hiljaa pitää kaiken koossa, on taustana niin unille kuin valvekokemuksillekin, huolehtii että nukkuja herää unestaan, mutta ihmiselle se ei näytä miltään.

Jääkö ainoaksi keinoksi asian selvittämiseen omakohtaisesti ilmoittautuminen OBE-kurssille, jossa kehitän tekniikan kehosta irtautumiseen, minkä jälkeen teen kenttäkokeita, joissa siirryn tietoisuudessani tuttavieni luokse kysyäkseni tämän jälkeen mitä he tekivät tiettyyn kellonaikaan illalla, eli samaan aikaan kun olin salakatselemassa heitä. Jos heidän tarinansa täsmäisivät omien havaintojeni kanssa, voisin eittämättä varmistua siitä etten ole keho.

Tämänkin toiminta on epävarmaa. Useimmille kävisi niin, että he eivät saisi kokemuksia joita etsivät, ja he vakuuttuisivat enemmän aiemmasta uskomuksestaan että ovat keho. Näin siksi, että ns. ulkoinen maailma on itse luotu heijastus tai tulkinta todellisuudesta, ja jos uskomus tai vahva oletus on, että tuollaiset jutut ei ole mahdollisia, niin kokemus heijastaa tätä uskomusta. Parempi on mennä suoraan sisäisyyteen tutkimaan sitä, kuin etsiä harhakuvista ja heijastuksista, mitä ns. ulkoinen maailma on.

Hei Mystikko,

Kiva, että olet olemassa, ja edelleen palstalla!

Olen tässä alkanut sisäistämään kaikkea sinun ja Goldsmithin opetuksia, kun niitä yhä uudelleen tavailen. Mutta yhtä asiaa, joista te molemmat puhutte en saa pääkopassani järjestymään:

Goldsmithin lainauksella: "God saw every thing that he had made, and, behold, it was very good. Therefore, if there is a devil, God made it, and even the devil must be good"

Ja toisaalla:

"If we can made to believe that God tolarates sickness, knows about it, permits it etc, we have lost all possibility to ever producing a healing."

Ymmärrän siis lukemani, mutta en sisäistä. On vain yksi voima, ja se on Jumala ja Rakkaus. Kaikki on siis Jumalasta. Myös lapseni migreeni. Mutta mites tämä sairauden illuusiomuotoisuus sopii yhteen tähän yhtälöön?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko,

Kiva, että olet olemassa, ja edelleen palstalla!

Olen tässä alkanut sisäistämään kaikkea sinun ja Goldsmithin opetuksia, kun niitä yhä uudelleen tavailen. Mutta yhtä asiaa, joista te molemmat puhutte en saa pääkopassani järjestymään:

Goldsmithin lainauksella: "God saw every thing that he had made, and, behold, it was very good. Therefore, if there is a devil, God made it, and even the devil must be good"

Ja toisaalla:

"If we can made to believe that God tolarates sickness, knows about it, permits it etc, we have lost all possibility to ever producing a healing."

Ymmärrän siis lukemani, mutta en sisäistä. On vain yksi voima, ja se on Jumala ja Rakkaus. Kaikki on siis Jumalasta. Myös lapseni migreeni. Mutta mites tämä sairauden illuusiomuotoisuus sopii yhteen tähän yhtälöön?

Ap

Siten, että migreeniä, siis kipua aiheuttavaa sairautta, ei ole oikeasti olemassa. Jumala ei ole koskaan luonut sairautta, kuolemaa, vajavaisuutta, vikaa, pahuutta, ja mitään mitä Jumala ei ole luonut, tai oikeammin: minä Jumala ei tälläkin hetkellä ilmennä itseään, sillä kaikki olemassa oleva on Jumala ilmenemässä muodossa - ei ole olemassa. Ei spirituaalisessa todellisuudessa, joka on todellinen todellisuus, josta vääristymä tämä ihmisten kuolevaisten ja sairastuvaisten maailma on. 

Ei ole siis niin että olisi kaksi maailmaa: spirituaalinen maailma (taivasten valtakunta) ja toisaalta lihallisten olioiden asuttama maanpäällinen maailma, vaan olemassa on vain toinen. Juuri tämä tässä nyt on taivasten valtakunta, jossa ei ole syntiä, kuolemaa eikä sairautta, mutta ihmisen ehdollistuminen joka on lankeemuksesta asti yhä syventynyt ja tihentynyt, sementoinut yhä tiukemmin aineen ja mielen lakeja sun muuta sellaista joka sitten heijastuu aistittuun kokemukseen, vääristää kokemuksen niin että taivas näyttää kovin puutteelliselta ja joskus jopa helvetiltä. Mutta Jumala ei ole luonut tai sallinut luomakuntansa muuttuvan: ihmiset vaan nukkuvat eivätkä siksi näe Jumalan valtakuntaa kuten se on.

Kun parantamisesta puhutaan kuten tuossa lainauksessa, se onnistuu tosiaan vain jos näkee sen illuusion läpi, että siinä rukoiltavana on sairas ihminen joka tarvitsee apua. Jos rukoilija alussa sellaisen näkeekin, on parempi kääntyä pois kuvasta ja hiljentyä, sanoa sisäisesti itselleen, että minä haluan nähdä todellisuuden hänestä, en ihmismielen kuvia. Ja kun hengelliset aistit näyttävät ihmisen, hän on aina vailla mitään vikaa tai puutetta, "minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt" kuten Jeesuksesta sanottiin. Ei ole mitään muutettavaa, parannettavaa, mitään mitä vastaan taistella, on vain uni tai hypnoosi josta pitää herätä, harha jonka on haihduttava. Jos rukoiltava on vastaanottavainen, tällainen näkemys siirtyy hänellekin ja muuttaa hänen omaa kuvaansa itsestään, ja tämä taas muuttaa hänen kokemaansa todellisuutta.