Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Etsivä löytää kirjoitti:

Tuli muuten vielä mieleen tuosta intuitiivisesta tietämisestä: tapahtuuko teillä muilla sitä, että ulkoiset vaikutelmat jonkin ihmisen tai tilanteen suhteen voivat olla voimakkaasti ristiriidassa sisäisen tietämisenne kanssa? Omalla kohdallani näitä on nyt tapahtunut viime aikoina useampikin. Olen tehnyt elämässäni päätöksiä tukeutuen ihan vain tähän sisäiseen ohjaukseen, vaikka ulkopuolelta tulevat viestit ohjaisivat ihan eri suuntaan. Itselleni on ollut hyvin vapauttavaa pystyä pitäytymään omassa kurssissaan, vaikka ulkomaailma sanoisi mitä. Jotenkin sellainen sovinnaisuus ja "mikä on normaalia" -ajattelu tuntuu jääneen yhtäkkiä kokonaan pois.

Kyllä, viime aikoina olen huomannut että luotan nykyään 100% sisäiseen ohjaukseen ja siihen, että elämä järjestää koko ajan itse itseään. Sovinnaisuuden lisäksi puhuisin omalla kohdallani vielä normeista, odotuksista, todennäköisyyksistä ja pelkkään rationaaliseen järkeen nojaamisesta - kaikkien näiden merkitys on katoamassa. Elän päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tehdä suunnitelmia ja varotoimia tulevaisuuden varalle sekä pyrkiä tekemään järkeviä valintoja. Mainittakoon, että pyöritän edelleen tunnollisesti varsin hektistä arkea, johon luonnollisesti liittyy kaikenlaisia muistettavia asioita, mutta muuten tuntuu kuin olisin antautunut elämän virran vietäväksi ja melana toimii sisäinen ohjaus.

Todella mielenkiintoista, kuinka samoja kokemuksia meillä on. Se nyt viimeistään valaa uskoa siihen, etten ole vain tulossa hulluksi vaan tässä kaikessa todella on jotain perää.

Nro 14 kirjoitti:

Onpa tosiaan hauskaa, että tämä sama asia on ollut pinnalla muillakin. Puhutaanko hetki synkroniasta..? ;)

Luulisin, että liiallinen keskittyminen uskomusten selvittämiseen ja muuttamiseen lisää vastustusta entisestään. Minulla tuntuu auttavan se, että kun huomaan tuollaisen aktivoituvan niin kiinnitän siihen lempeästi huomioni mutta en yritä muuttaa sitä. En oikeastaan edes tiedä, tarvitseeko uskomuksille varsinaisesti "tehdä" mitään, jos ei tavoittele mitään maallista - uskomukset ja ajatukset ovat vain osa ihmiselämän illuusiota.

Minun on hirveän vaikea olla välittämättä näistä ikävistä manifestoitumisista koska haluan vain elää normaalia elämää eikä minulla ole suurtakaan mielenkiintoa kehittää itseäni henkisesti. Olen ottanut seuraavaksi sen stratergian, että yritän olla päästämättä mitään asiaa niin tärkeäksi itselleni, että henkinen lataus kasvaa liian suureksi laukaisee jotain ikävää ja överiä ja lannistavaa. Tässä viimeisimmässä tapauksessa kaikki ihana tuli niin yllättäen, etten ehtinyt enkä älynnyt rajoittaa itseäni.  Kuitenkin näitä hekisesti isoja juttuja tuleen harvakseltaan joten aina välissä ehdin unohtaa koko jutun.

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onpa tosiaan hauskaa, että tämä sama asia on ollut pinnalla muillakin. Puhutaanko hetki synkroniasta..? ;)

Luulisin, että liiallinen keskittyminen uskomusten selvittämiseen ja muuttamiseen lisää vastustusta entisestään. Minulla tuntuu auttavan se, että kun huomaan tuollaisen aktivoituvan niin kiinnitän siihen lempeästi huomioni mutta en yritä muuttaa sitä. En oikeastaan edes tiedä, tarvitseeko uskomuksille varsinaisesti "tehdä" mitään, jos ei tavoittele mitään maallista - uskomukset ja ajatukset ovat vain osa ihmiselämän illuusiota.

Minun on hirveän vaikea olla välittämättä näistä ikävistä manifestoitumisista koska haluan vain elää normaalia elämää eikä minulla ole suurtakaan mielenkiintoa kehittää itseäni henkisesti. Olen ottanut seuraavaksi sen stratergian, että yritän olla päästämättä mitään asiaa niin tärkeäksi itselleni, että henkinen lataus kasvaa liian suureksi laukaisee jotain ikävää ja överiä ja lannistavaa. Tässä viimeisimmässä tapauksessa kaikki ihana tuli niin yllättäen, etten ehtinyt enkä älynnyt rajoittaa itseäni.  Kuitenkin näitä hekisesti isoja juttuja tuleen harvakseltaan joten aina välissä ehdin unohtaa koko jutun.

Eihän kyse olekaan varsinaisesti siitä, ettei välittäisi ikävistä manifestoitumista vaan että ei anna liikaa painoa noille uskomuksille, koska silloin tulee herkästi antaneensa taas uudella tavalla oman voimansa itsensä ulkopuolisille tekijöille ts. alitajunnalle.

Etsivä löytää kirjoitti:

Hyvä tiivistelmä, Ap! Itselleni sopii ajatus siitä, että uskomukset ovat illuusioita ilman valtaa. Ja kun pääsen syvemmälle Itsen todellisen luonteen oivaltamisessa, sisäistän tämän asian muutenkin kuin älyllisellä tasolla. Toistaiseksi annan siis uskomusteni olla ja pitäydyn vain niiden tarkkailemisessa.

Tuli muuten vielä mieleen tuosta intuitiivisesta tietämisestä: tapahtuuko teillä muilla sitä, että ulkoiset vaikutelmat jonkin ihmisen tai tilanteen suhteen voivat olla voimakkaasti ristiriidassa sisäisen tietämisenne kanssa? Omalla kohdallani näitä on nyt tapahtunut viime aikoina useampikin. Olen tehnyt elämässäni päätöksiä tukeutuen ihan vain tähän sisäiseen ohjaukseen, vaikka ulkopuolelta tulevat viestit ohjaisivat ihan eri suuntaan. Itselleni on ollut hyvin vapauttavaa pystyä pitäytymään omassa kurssissaan, vaikka ulkomaailma sanoisi mitä. Jotenkin sellainen sovinnaisuus ja "mikä on normaalia" -ajattelu tuntuu jääneen yhtäkkiä kokonaan pois.

Minä olen jo muutaman vuoden ajan yrittänyt kuunnella vain intuitiota. Se ei ole uutta, mutta aiemmin en tiennyt, mitä merkitystä intuition kuuntelemisella on. Se oli vain valinta muiden joukossa.

Tänä keväänä on tapahtunut sellainen muutos, että on tullut selkeitä positiivisia tilanteita ja tuloksia intuition kuuntelemisen tai muuten vain yllättävien muutosten jälkeen. Esim. Lapsen hammaslääkäri peruuntui, ja otti päähän, kun kaikki työjutut oli jo järjestetty sen mukaan. Mutta samana päivänä kun aika peruuntui, sain kutsun mielenkiintoiseen koulutukseen, jonne en olisi ilman peruutusta päässyt. Sama siis koskee intuitiota.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onpa tosiaan hauskaa, että tämä sama asia on ollut pinnalla muillakin. Puhutaanko hetki synkroniasta..? ;)

Luulisin, että liiallinen keskittyminen uskomusten selvittämiseen ja muuttamiseen lisää vastustusta entisestään. Minulla tuntuu auttavan se, että kun huomaan tuollaisen aktivoituvan niin kiinnitän siihen lempeästi huomioni mutta en yritä muuttaa sitä. En oikeastaan edes tiedä, tarvitseeko uskomuksille varsinaisesti "tehdä" mitään, jos ei tavoittele mitään maallista - uskomukset ja ajatukset ovat vain osa ihmiselämän illuusiota.

Minun on hirveän vaikea olla välittämättä näistä ikävistä manifestoitumisista koska haluan vain elää normaalia elämää eikä minulla ole suurtakaan mielenkiintoa kehittää itseäni henkisesti. Olen ottanut seuraavaksi sen stratergian, että yritän olla päästämättä mitään asiaa niin tärkeäksi itselleni, että henkinen lataus kasvaa liian suureksi laukaisee jotain ikävää ja överiä ja lannistavaa. Tässä viimeisimmässä tapauksessa kaikki ihana tuli niin yllättäen, etten ehtinyt enkä älynnyt rajoittaa itseäni.  Kuitenkin näitä hekisesti isoja juttuja tuleen harvakseltaan joten aina välissä ehdin unohtaa koko jutun.

Eihän kyse olekaan varsinaisesti siitä, ettei välittäisi ikävistä manifestoitumista vaan että ei anna liikaa painoa noille uskomuksille, koska silloin tulee herkästi antaneensa taas uudella tavalla oman voimansa itsensä ulkopuolisille tekijöille ts. alitajunnalle.

Niin, Buddhahan lienee sanonut, että halu on kärsimyksen juuri.

Mutta kai se loppupeleissä on niin, että jos halu tulee sielulta, niin se tulee saamaan täyttymyksen. Jos se halu tulee egolta, niin pettymys on jokseenkin todennäköinen.

Korjatkaa, jos olen väärässä...

Ap

Olen iloinen, että keskustelu alkoi jatkua ilman mystikkoakin....toki olisi mukavaa jos hänestäkin vielä kuultaisiin . Tuli jo kuukauden ajan ikävä tätä ketjua kun mitään ei oikein tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onpa tosiaan hauskaa, että tämä sama asia on ollut pinnalla muillakin. Puhutaanko hetki synkroniasta..? ;)

Luulisin, että liiallinen keskittyminen uskomusten selvittämiseen ja muuttamiseen lisää vastustusta entisestään. Minulla tuntuu auttavan se, että kun huomaan tuollaisen aktivoituvan niin kiinnitän siihen lempeästi huomioni mutta en yritä muuttaa sitä. En oikeastaan edes tiedä, tarvitseeko uskomuksille varsinaisesti "tehdä" mitään, jos ei tavoittele mitään maallista - uskomukset ja ajatukset ovat vain osa ihmiselämän illuusiota.

Minun on hirveän vaikea olla välittämättä näistä ikävistä manifestoitumisista koska haluan vain elää normaalia elämää eikä minulla ole suurtakaan mielenkiintoa kehittää itseäni henkisesti. Olen ottanut seuraavaksi sen stratergian, että yritän olla päästämättä mitään asiaa niin tärkeäksi itselleni, että henkinen lataus kasvaa liian suureksi laukaisee jotain ikävää ja överiä ja lannistavaa. Tässä viimeisimmässä tapauksessa kaikki ihana tuli niin yllättäen, etten ehtinyt enkä älynnyt rajoittaa itseäni.  Kuitenkin näitä hekisesti isoja juttuja tuleen harvakseltaan joten aina välissä ehdin unohtaa koko jutun.

Eihän kyse olekaan varsinaisesti siitä, ettei välittäisi ikävistä manifestoitumista vaan että ei anna liikaa painoa noille uskomuksille, koska silloin tulee herkästi antaneensa taas uudella tavalla oman voimansa itsensä ulkopuolisille tekijöille ts. alitajunnalle.

Niin, Buddhahan lienee sanonut, että halu on kärsimyksen juuri.

Mutta kai se loppupeleissä on niin, että jos halu tulee sielulta, niin se tulee saamaan täyttymyksen. Jos se halu tulee egolta, niin pettymys on jokseenkin todennäköinen.

Korjatkaa, jos olen väärässä...

Ap

Näin minäkin olen asian kokenut. Egon halutkin voivat kyllä täyttyä, mutta myöhemmin saattaa esimerkiksi käydä ilmi, että se olikin itse asiassa minulle vahingoksi eikä hyödyksi.

Tosin täytyy vielä lisätä sellainen juttu, että noilla alitajuisilla uskomuksillahan voi vahingossa sabotoida myös niitä sielun toiveita, mutta silloin voisi olla syytä paneutua niiden uskomusten parantamiseen. Esteitä ja hidasteita on omallakin sieluni matkalla ollut, mutta niitä kohdatessa olen aina yrittänyt tutkailla sisintäni ja miettiä, mitä tilanne minulle kertoo omasta itsestäni. Aina sitä on kuitenkin jotenkin päästy eteenpäin. :)

Miten kristinusko tai mystiikka liittyy loppujen lopuksi henkiseen kehittämiseen? Kysymys on tieteellisesti katsoen ihmisen psykologiasta ja ihmisen aivojen toiminnasta (neurotieteistä). Myös jako egoon ja sieluun jne. buddhalaisiin juttuihin on loppujen lopuksi täysin epätieteellistä (toki suosittua nykyään). Ns. egon toimintaan liittyy sekä hyviä että huonoja asioita, parhaimmillaan se saa ihmisen ponnistelemaan tavoitteiden eteen. Kuinka moni huippu-urheilija muka toimii ilman egoa? Tai minkä tahansa alan huipputekijä? Kyse on ihmisen järjen ja emootioiden kokonaisuudesta. Miksi ns. henkiset opettajat hakevat oppinsa ja esikuvansa jostain tuhansien vuosien takaa eivätkä modernista psykologiasta tai yleensä tieteestä? Pitäisikö ihmisen vain "leijua" meditaatiossa tuntikaudet päivittäin jossain Intian vuorilla tai istua tuntikaudet puiston penkillä "tietoisena"? Mindfulness psykologisena taitona on toki hyödyllinen tietysti. Jotkin "opettajat" liittävät näihin opetuksiinsa selkeän yliluonnollisia ja uskomuksellisia elementtejä (esim. tietoisuuden olemuksesta, esim. Eckhart Tolle) mikä tekee koko hommasta erittäin kyseenalaista välillä. Tiede sen sijaan pystyy jo nykyisin hyvin kuvaamaan ihmisten aivojen toimintaa ja sitä miten ihminen voi myös itse säädellä omien aivojensa toimintaa ja käsitellä asioita. Kyse on myös valtavasta bisneksestä "henkisen kasvun" markkinoilla ja mystiikka kiehtoo ihmisiä. Tieteellisyys on monien mielestä tylsää, vaikkei sitä tietenkään ole pohjimmiltaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten kristinusko tai mystiikka liittyy loppujen lopuksi henkiseen kehittämiseen? Kysymys on tieteellisesti katsoen ihmisen psykologiasta ja ihmisen aivojen toiminnasta (neurotieteistä). Myös jako egoon ja sieluun jne. buddhalaisiin juttuihin on loppujen lopuksi täysin epätieteellistä (toki suosittua nykyään). Ns. egon toimintaan liittyy sekä hyviä että huonoja asioita, parhaimmillaan se saa ihmisen ponnistelemaan tavoitteiden eteen. Kuinka moni huippu-urheilija muka toimii ilman egoa? Tai minkä tahansa alan huipputekijä? Kyse on ihmisen järjen ja emootioiden kokonaisuudesta. Miksi ns. henkiset opettajat hakevat oppinsa ja esikuvansa jostain tuhansien vuosien takaa eivätkä modernista psykologiasta tai yleensä tieteestä? Pitäisikö ihmisen vain "leijua" meditaatiossa tuntikaudet päivittäin jossain Intian vuorilla tai istua tuntikaudet puiston penkillä "tietoisena"? Mindfulness psykologisena taitona on toki hyödyllinen tietysti. Jotkin "opettajat" liittävät näihin opetuksiinsa selkeän yliluonnollisia ja uskomuksellisia elementtejä (esim. tietoisuuden olemuksesta, esim. Eckhart Tolle) mikä tekee koko hommasta erittäin kyseenalaista välillä. Tiede sen sijaan pystyy jo nykyisin hyvin kuvaamaan ihmisten aivojen toimintaa ja sitä miten ihminen voi myös itse säädellä omien aivojensa toimintaa ja käsitellä asioita. Kyse on myös valtavasta bisneksestä "henkisen kasvun" markkinoilla ja mystiikka kiehtoo ihmisiä. Tieteellisyys on monien mielestä tylsää, vaikkei sitä tietenkään ole pohjimmiltaan.

Ei tieteen ja henkisyyden tarvitse sulkea toisiaan pois. Omalla kohdallani asia on juuri päinvastoin, ne tukevat toisiaan ja täydentävät toistensa "puutteita". Neurotieteet pohtivat vielä tänäkin päivänä erästä keskeistä dilemmaa eli mielen ja ruumiin ongelmaa: miten jokin täysin fyysinen ilmiö (eli aivotoiminta) voi synnyttää tietoisuuden, ja miten nämä asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Nykyään kun tiedetään, että yhteys kulkee molempiin suuntiin, eli tietoisuus voi vaikuttaa myös aivotoimintaan ja muihin kehollisiin ilmiöihin (ks. esimerkiksi tutkimukset meditoinnin vaikutuksista aivotoimintaan, stressihormoneiden eritykseen ym.). Kartesiolainen interaktionismi esittää, että ruumis ja sielu ovat toisistaan erillisiä entiteettejä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa käpyrauhasen kautta. Tätä teoriaa ei tietenkään vielä tänäkään päivänä ole pystytty todistamaan (eikä sitä muutenkaan kannateta mitenkään yleisesti neurotieteiden parissa), mutta mielestäni se on hyvä esimerkki siitä, miten tiede ja henkisyys voivat kyllä kulkea myös "käsi kädessä".

Mitä tulee egoon, niin psykologian kirjallisuudesta löytyy valtavan paljon materiaalia, jotka osaltaan tukevat näitä hengellisiäkin näkemyksiä. Itse en näe egoa mitenkään "pahana" asiana, josta täytyy pyrkiä eroon, vaan luontaisena osana ihmisyyttä. Kuitenkin kun oma fokukseni on "ihmisyyden tuolla puolen", minun on hyvä olla hereillä egoni suhteen ja tiedostaa milloin se on äänessä. Ego toimii kyllä liikkeellepanevana voimana maallisen elämän osalta, mutta hengellisyyden kehittämisessä se voi muodostua esteeksi, ellei siitä ole tietoinen. On sillä tosin myös hengellisyydessä roolinsa: esimerkiksi oma haluni valaistumiseen on vielä monelta osin myös egon halu.

Tietoisena oleminen ei tarkoita välttämättä passiivisuutta ja tekemättömyyttä. Jotkut voivat tietysti valita sellaisen polun, mutta on myös meitä, jotka elävät ihan normaalia elämää arkisine toimineen kaiken tämän henkisyyden harjoittamisen ohella. Tietoisena voi pysyä vaikka tiskatessa, syödessä, autoa ajaessa, ihan missä vain. Omalla kohdallani jokin yksinkertainen tekeminen oikeastaan edesauttaa mielen hiljentämistä. Henkisyys ja hengellisyys voi siis myös tukea arkista elämää.

Mielenkiintoisia pohdintoja kyllä esitit tässä, antaa pohdiskelun aihetta enempäänkin. Saatan palata asiaan myöhemmin, jos jotain tulee vielä mieleen. :)

Egosta oli puhetta ylempänä.

Ego on hyvä renki mutta huono isäntä. Se voi olla loistava työkalu omien tavoitteiden saavuttamisessa (vrt. huippu-urheilijat), mutta kuten aiemmin sanottiin, ego edellä toimiessa jonkinasteinen pettymys on aina taattu. Ei välttämättä siksi, etteikö egon toiveet ja halut vastaisi niin sanotun suuremman itsen tavoitteita, vaan siksi, ettei ego ole koskaan tyytyväinen. Egolle ruoho on pysyvästi vihreämpää aidan toisella puolella. Egon ansiosta ihminen voi pyrkiä elämässään jatkuvasti eteenpäin tai toisaalta myös masentua niin syvästi, että riistää hengen itseltään. Tietoisena elämisen ei tarvitse tarkoittaa pyrkimystä egosta eroon (se ei taida olla edes mahdollista?) vaan sitä, että ymmärtää mielen höpinöiden olevan vain höpinöitä ja onnellisuuden olevan ihmisessä itsessään sekä tässä ja nyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on myös valtavasta bisneksestä "henkisen kasvun" markkinoilla ja mystiikka kiehtoo ihmisiä. Tieteellisyys on monien mielestä tylsää, vaikkei sitä tietenkään ole pohjimmiltaan.

Itse asiassa self help -markkinoilla hyödynnetään tasaisesti sekä (pseudo)tieteellistä että mystiikkaan nojaavaa retoriikkaa. Ajattele nyt vaikka Vetovoiman Lakia.

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Lisäänpä tähän vielä, että olen vihdoin alkanut saamaan sisimmästäni selkeää ohjausta tämän valaistumisen tavoittelun suhteen. Olen pelännyt aiemmin, että tavoitteeni ovat itsekkäitä ja egoistisia, mutta oivalsin, että oikeastihan se on suuri palvelus sekä minulle että "muille". Mitä useampi Jumalan yksilöllinen ilmentymä oivaltaa todellisen luonteensa, sitä enemmän Jumalan rakkaus pääsee toteutumaan myös tällä ihmistasolla. Olen todella valmis luopumaan persoonallisen itseni toiveista ja odotuksista tämän tarkoituksen vuoksi.

Sain myös hyvin yksinkertaisen ajatuksen siitä, miten voin tähän oivallukseen päästä: tekemällä sille tilaa ja sallimalla sen vain tulla. Tilan tekemisellä tarkoitan siis oman persoonallisen itsen ajatuksia, uskomuksia, tavoitteita, toiveita ym. Olenkin alkanut päivittäin toteuttamaan tätä ajatusta ja yritän säännöllisesti tyhjentää mieleni näistä persoonallisen itsen ajatuksista. Kysyn itseltäni usein "Kuka olen?", ja jään odottamaan vastausta. Kyllä se vastauskin sieltä vielä lopulta tulee, tiedän sen. :)

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Kiitos vastauksesta!

Onko sielumme osa jumalaa? Siis se osa meistä joka on osa sitä yhtä. Miksi meillä sitten on tämä maallinen ruumiimme ja ego, jos tavoite on kuitenkin taas tulla osaksi sitä yhtä? Miksi meidän siis täällä pitää "kärsiä", jotta voisimme taas palata siihen ykseyteen?

Miksi katsantomme on vääristynyt?

Tämä ajatus kiinnostaa minua, mutta se tekee minusta myös todella vihaisen. Haluaisin tappaa jumalan tai sen idioottimaisen ykseyden. Missään ei ole mitään järkeä enkä todellakaan halua olla vain osa jotain jumalaa. Miten se edes toimii? Mitä väliä millään on jos se tietoisuus vain katoaa siihen yhteen? Mistä sitä tietää, että se ykseys on hyvä?

T. Wannabe jumala

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Kiitos vastauksesta!

Onko sielumme osa jumalaa? Siis se osa meistä joka on osa sitä yhtä. Miksi meillä sitten on tämä maallinen ruumiimme ja ego, jos tavoite on kuitenkin taas tulla osaksi sitä yhtä? Miksi meidän siis täällä pitää "kärsiä", jotta voisimme taas palata siihen ykseyteen?

Miksi katsantomme on vääristynyt?

Tämä ajatus kiinnostaa minua, mutta se tekee minusta myös todella vihaisen. Haluaisin tappaa jumalan tai sen idioottimaisen ykseyden. Missään ei ole mitään järkeä enkä todellakaan halua olla vain osa jotain jumalaa. Miten se edes toimii? Mitä väliä millään on jos se tietoisuus vain katoaa siihen yhteen? Mistä sitä tietää, että se ykseys on hyvä?

T. Wannabe jumala

Kyllä, se mitä käsitetään sielunamme on osa Jumalaa, ja jokainen osa sisältää Jumalan. Käytän tässä Kristityn Mystikon viljelemää (ja muualtakin lukemaani) meri-metaforaa, koska se on mielestäni niin oivallinen kuvaamaan tätä aihetta. Niin kuin aalto (joka kuvaa sieluamme) on osa merta, aalto myös on meri, erottamaton osa sitä. Ei voida määritellä sitä missä aalto loppuu ja meri alkaa, koska ne ovat Yhtä.

Miksi-kysymykseen en osaa vastata. En ole löytänyt siihen mielekästä selitystä, joten luovuin tarpeesta tietää ja lakkasin esittämästä sitä. Ehkä joku muu osaa kertoa siitä jotain.

Minusta on muuten ihan mahtavaa, että esität näitä kysymyksiä, sillä olen ihan viime päivinä itsekin mietiskellyt näitä asioita. Ajatellaanpa esimerkiksi tämän maailman ihanteita: kauneus, vauraus, rakastetuksi tuleminen, kuolemattomuus tai ainakin ikuinen nuoruus jne. Nuo kaikki ovat itse asiassa jo todellinen luonteemme! Egomme, joka haluaa Jumalaksi Jumalan paikalle, etsii noita ominaisuuksia "maailmasta", oman todellisen olemuksemme ulkopuolelta, mikä ei tietenkään ole lainkaan mahdollista (koska Jumalan ulkopuolista ei ole olemassakaan). Tämä on itse asiassa sisäistettynä varsin hauska ajatus, ja vasta ihan viime aikoina olen pystynyt nauramaan makeasti itselleni, kun itsepäisesti olen yrittänyt sorvata ja muokata maailmaa mieleisekseni tai etsinyt näitä asioita itseni ulkopuolelta. Tuulen tavoittelua se on, kuten Mystikko joskus sanoikin. :)

Mitä tulee noihin viimeisiin kysymyksiisi, niin voin kertoa siihen vain oman kokemukseni asiasta: olemme yksi tietoisuus tai yksi Jumala näennäisesti eri muotoihin ilmentyneenä tarkkailemassa itseämme. Siis tietoisuus tarkkailee itseään erillisyyden kokemuksen kautta. Minusta tämä itsessään on varsin arvokas kokemus, ja olen hämmästynyt tästä nerokkuudesta, miten järjestelmä toimii. Sitä en tiedä, missä kohti jokin "meni pieleen" vai onko tarkoitus koko ajan ollutkin todella kokea kuin tämä olisi totta. Vaikka sieluni kaipaa takaisin Ykseyteen, olen myös havahtunut arvostamaan tätä kehollista kokemusta ja kaikkea siihen liittyvää. Tämä todella on hyvin ainutlaatuista monella tapaa.

Ykseyden hyvyyttä ei voikaan järjellä tietää, mutta kun siitä on edes pieni kokemus, vaikka vain pikkuriikkinen aavistus, ei sitä enää koskaan tarvitse kyseenalaistaa.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Kiitos vastauksesta!

Onko sielumme osa jumalaa? Siis se osa meistä joka on osa sitä yhtä. Miksi meillä sitten on tämä maallinen ruumiimme ja ego, jos tavoite on kuitenkin taas tulla osaksi sitä yhtä? Miksi meidän siis täällä pitää "kärsiä", jotta voisimme taas palata siihen ykseyteen?

Miksi katsantomme on vääristynyt?

Tämä ajatus kiinnostaa minua, mutta se tekee minusta myös todella vihaisen. Haluaisin tappaa jumalan tai sen idioottimaisen ykseyden. Missään ei ole mitään järkeä enkä todellakaan halua olla vain osa jotain jumalaa. Miten se edes toimii? Mitä väliä millään on jos se tietoisuus vain katoaa siihen yhteen? Mistä sitä tietää, että se ykseys on hyvä?

T. Wannabe jumala

Kyllä, se mitä käsitetään sielunamme on osa Jumalaa, ja jokainen osa sisältää Jumalan. Käytän tässä Kristityn Mystikon viljelemää (ja muualtakin lukemaani) meri-metaforaa, koska se on mielestäni niin oivallinen kuvaamaan tätä aihetta. Niin kuin aalto (joka kuvaa sieluamme) on osa merta, aalto myös on meri, erottamaton osa sitä. Ei voida määritellä sitä missä aalto loppuu ja meri alkaa, koska ne ovat Yhtä.

Miksi-kysymykseen en osaa vastata. En ole löytänyt siihen mielekästä selitystä, joten luovuin tarpeesta tietää ja lakkasin esittämästä sitä. Ehkä joku muu osaa kertoa siitä jotain.

Minusta on muuten ihan mahtavaa, että esität näitä kysymyksiä, sillä olen ihan viime päivinä itsekin mietiskellyt näitä asioita. Ajatellaanpa esimerkiksi tämän maailman ihanteita: kauneus, vauraus, rakastetuksi tuleminen, kuolemattomuus tai ainakin ikuinen nuoruus jne. Nuo kaikki ovat itse asiassa jo todellinen luonteemme! Egomme, joka haluaa Jumalaksi Jumalan paikalle, etsii noita ominaisuuksia "maailmasta", oman todellisen olemuksemme ulkopuolelta, mikä ei tietenkään ole lainkaan mahdollista (koska Jumalan ulkopuolista ei ole olemassakaan). Tämä on itse asiassa sisäistettynä varsin hauska ajatus, ja vasta ihan viime aikoina olen pystynyt nauramaan makeasti itselleni, kun itsepäisesti olen yrittänyt sorvata ja muokata maailmaa mieleisekseni tai etsinyt näitä asioita itseni ulkopuolelta. Tuulen tavoittelua se on, kuten Mystikko joskus sanoikin. :)

Mitä tulee noihin viimeisiin kysymyksiisi, niin voin kertoa siihen vain oman kokemukseni asiasta: olemme yksi tietoisuus tai yksi Jumala näennäisesti eri muotoihin ilmentyneenä tarkkailemassa itseämme. Siis tietoisuus tarkkailee itseään erillisyyden kokemuksen kautta. Minusta tämä itsessään on varsin arvokas kokemus, ja olen hämmästynyt tästä nerokkuudesta, miten järjestelmä toimii. Sitä en tiedä, missä kohti jokin "meni pieleen" vai onko tarkoitus koko ajan ollutkin todella kokea kuin tämä olisi totta. Vaikka sieluni kaipaa takaisin Ykseyteen, olen myös havahtunut arvostamaan tätä kehollista kokemusta ja kaikkea siihen liittyvää. Tämä todella on hyvin ainutlaatuista monella tapaa.

Ykseyden hyvyyttä ei voikaan järjellä tietää, mutta kun siitä on edes pieni kokemus, vaikka vain pikkuriikkinen aavistus, ei sitä enää koskaan tarvitse kyseenalaistaa.

Mistä sinä tiedät, ettei jumalan ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan? Ehkä se, että uskot sen olevan niin, saa sen näyttämään sinusta sellaiselta. Olet vain itse luonut maailman, jossa jumala on kaikkialla. Antikosmiset satanistit uskovat, että meidät luonut jumala on vain sellainen vähempiarvoinen jumala (demiurge), joka haluaa kontrolloida meitä. Tämän ulkopuolella olisi kaaos, joka on maailman luonnollinen tila. Mitä mieltä olet tästä? Oletko yrittänyt tutkia toisenlaisia näkökulmia? Mielestäni on typerää uskoa johonkin varauksettomasti vain sen takia, että se tuntuu oikealta tai on lyhyen tutkiskelun perusteella oikein. Tiedemies yrittäisi myös todistaa toiset näkökulmat oikeaksi.

Mutta oikeasti minua häiritsee eniten se, että ihmiset vain odottavat iloisesti, että joku random jumaluus kertoo heille mitä heidän pitäisi tehdä. Täällä on sanottu, että ihmisen oma halu ei välttämättä ole se mikä on parhaaksi itselle. Eli vaikka haluaisin voittaa lotossa, se ei olisi välttämättä omaksi parhaakseni. Mutta mistä tiedän, että se jumala haluaa minun parastani? Jos antaa itsensä jumalan käyttöön, niin se "oma parhaani" voi olla se, että kuolen marttyyrina. No ehkä jos ajattelee ihmiselämän olevan vain lyhyt hetki tässä ja se oikea elämä on jossain muussa muodossa, niin tuossa voikin olla järkeä.

Minusta tuntuu, etten saa mistään tämän ketjun ajatuksista kiinni. Ja sen takia minusta tuntuu, että kyselen samat kysymykset koko ajan uudelleen. Toisaalta se mistä puhutte kuulostaa ihan kivalta, mutta toisaalta vaan halveksin sitä. Eniten minua ärsyttää se, että tunnen teidän myhäilevän siellä miten se vastakeskustelija on vielä kiinni egossaan ja jos hän vain avaa sydämensä, niin hänkin ymmärtää miten mahtavaa tämä on. Myhäily on ehkä väärä sana, koska ajattelen enemmän sellaista tilannetta missä vanhempi hyväntahtoisesti katselee lapsensa lapsellisuutta.

Olen viime aikoina ollut masentunut ja itsetuhoinen. En näe järkeä elämässä ja haluaisin kuolla ja jättää kaiken paskan taakseni. Olen tehnyt jotain huonoja valintoja ja vaikka en voi sanoa, että elämäni on täysin mahdoton, voin sanoa, että olen siihen tyytymätön. Voin helposti tunnustaa haluavani jumalaksi jumalan paikalle, koska silloin voisin leikkiä maailmassa niin paljon kuin lystään ja tehdä mitä huvittaa. Silloin voisin myös elää elämääni juuri niin kuin haluan ja aloittaa alusta, jos jotain menee pieleen.

Vaikka olen sielultani satanisti, on minun pakko myöntää, etten ole tällä hetkellä ollenkaan tyytyväinen. Ehkä sen takia minua ärsyttää teidän onnenne ja haluan mitätöidä sen. Koska sen satanistisielun ohella minulla on myös tiedemiehen sielu, haluan ottaa selvää myös teidän uskomuksistanne. Onhan aina se pieni todennäköisyys, että te olette oikeassa. Voisitteko siis suositella jotain kirjoja tai muuta materiaalia?

Wannabe jumala

Aloita vaikka Eckhart Tolle: A New Earth  ja Erkki Lehtiranta Universaalit lainalaisuudet

Vierailija kirjoitti:

Aloita vaikka Eckhart Tolle: A New Earth  ja Erkki Lehtiranta Universaalit lainalaisuudet

Luin Tollen toisen kirjan The Power of Now ja sain sydärin jo ensi metreillä, kun se äijä valaistui ja istui mistään piittaamattomana jossain puistossa iät ja ajat. Se oli juuri sitä mitä en halua lukea, koska haluan tehdä elämälläni muutakin kuin istua jossain puistossa jumalan johdattelemana ajattelematta itse mitään.

Universaaleja lainalaisuuksia voisin vilkaista.

Kiitos!

Wannabe jumala

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Kiitos vastauksesta!

Onko sielumme osa jumalaa? Siis se osa meistä joka on osa sitä yhtä. Miksi meillä sitten on tämä maallinen ruumiimme ja ego, jos tavoite on kuitenkin taas tulla osaksi sitä yhtä? Miksi meidän siis täällä pitää "kärsiä", jotta voisimme taas palata siihen ykseyteen?

Miksi katsantomme on vääristynyt?

Tämä ajatus kiinnostaa minua, mutta se tekee minusta myös todella vihaisen. Haluaisin tappaa jumalan tai sen idioottimaisen ykseyden. Missään ei ole mitään järkeä enkä todellakaan halua olla vain osa jotain jumalaa. Miten se edes toimii? Mitä väliä millään on jos se tietoisuus vain katoaa siihen yhteen? Mistä sitä tietää, että se ykseys on hyvä?

T. Wannabe jumala

Kyllä, se mitä käsitetään sielunamme on osa Jumalaa, ja jokainen osa sisältää Jumalan. Käytän tässä Kristityn Mystikon viljelemää (ja muualtakin lukemaani) meri-metaforaa, koska se on mielestäni niin oivallinen kuvaamaan tätä aihetta. Niin kuin aalto (joka kuvaa sieluamme) on osa merta, aalto myös on meri, erottamaton osa sitä. Ei voida määritellä sitä missä aalto loppuu ja meri alkaa, koska ne ovat Yhtä.

Miksi-kysymykseen en osaa vastata. En ole löytänyt siihen mielekästä selitystä, joten luovuin tarpeesta tietää ja lakkasin esittämästä sitä. Ehkä joku muu osaa kertoa siitä jotain.

Minusta on muuten ihan mahtavaa, että esität näitä kysymyksiä, sillä olen ihan viime päivinä itsekin mietiskellyt näitä asioita. Ajatellaanpa esimerkiksi tämän maailman ihanteita: kauneus, vauraus, rakastetuksi tuleminen, kuolemattomuus tai ainakin ikuinen nuoruus jne. Nuo kaikki ovat itse asiassa jo todellinen luonteemme! Egomme, joka haluaa Jumalaksi Jumalan paikalle, etsii noita ominaisuuksia "maailmasta", oman todellisen olemuksemme ulkopuolelta, mikä ei tietenkään ole lainkaan mahdollista (koska Jumalan ulkopuolista ei ole olemassakaan). Tämä on itse asiassa sisäistettynä varsin hauska ajatus, ja vasta ihan viime aikoina olen pystynyt nauramaan makeasti itselleni, kun itsepäisesti olen yrittänyt sorvata ja muokata maailmaa mieleisekseni tai etsinyt näitä asioita itseni ulkopuolelta. Tuulen tavoittelua se on, kuten Mystikko joskus sanoikin. :)

Mitä tulee noihin viimeisiin kysymyksiisi, niin voin kertoa siihen vain oman kokemukseni asiasta: olemme yksi tietoisuus tai yksi Jumala näennäisesti eri muotoihin ilmentyneenä tarkkailemassa itseämme. Siis tietoisuus tarkkailee itseään erillisyyden kokemuksen kautta. Minusta tämä itsessään on varsin arvokas kokemus, ja olen hämmästynyt tästä nerokkuudesta, miten järjestelmä toimii. Sitä en tiedä, missä kohti jokin "meni pieleen" vai onko tarkoitus koko ajan ollutkin todella kokea kuin tämä olisi totta. Vaikka sieluni kaipaa takaisin Ykseyteen, olen myös havahtunut arvostamaan tätä kehollista kokemusta ja kaikkea siihen liittyvää. Tämä todella on hyvin ainutlaatuista monella tapaa.

Ykseyden hyvyyttä ei voikaan järjellä tietää, mutta kun siitä on edes pieni kokemus, vaikka vain pikkuriikkinen aavistus, ei sitä enää koskaan tarvitse kyseenalaistaa.

Mistä sinä tiedät, ettei jumalan ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan? Ehkä se, että uskot sen olevan niin, saa sen näyttämään sinusta sellaiselta. Olet vain itse luonut maailman, jossa jumala on kaikkialla. Antikosmiset satanistit uskovat, että meidät luonut jumala on vain sellainen vähempiarvoinen jumala (demiurge), joka haluaa kontrolloida meitä. Tämän ulkopuolella olisi kaaos, joka on maailman luonnollinen tila. Mitä mieltä olet tästä? Oletko yrittänyt tutkia toisenlaisia näkökulmia? Mielestäni on typerää uskoa johonkin varauksettomasti vain sen takia, että se tuntuu oikealta tai on lyhyen tutkiskelun perusteella oikein. Tiedemies yrittäisi myös todistaa toiset näkökulmat oikeaksi.

Mutta oikeasti minua häiritsee eniten se, että ihmiset vain odottavat iloisesti, että joku random jumaluus kertoo heille mitä heidän pitäisi tehdä. Täällä on sanottu, että ihmisen oma halu ei välttämättä ole se mikä on parhaaksi itselle. Eli vaikka haluaisin voittaa lotossa, se ei olisi välttämättä omaksi parhaakseni. Mutta mistä tiedän, että se jumala haluaa minun parastani? Jos antaa itsensä jumalan käyttöön, niin se "oma parhaani" voi olla se, että kuolen marttyyrina. No ehkä jos ajattelee ihmiselämän olevan vain lyhyt hetki tässä ja se oikea elämä on jossain muussa muodossa, niin tuossa voikin olla järkeä.

Minusta tuntuu, etten saa mistään tämän ketjun ajatuksista kiinni. Ja sen takia minusta tuntuu, että kyselen samat kysymykset koko ajan uudelleen. Toisaalta se mistä puhutte kuulostaa ihan kivalta, mutta toisaalta vaan halveksin sitä. Eniten minua ärsyttää se, että tunnen teidän myhäilevän siellä miten se vastakeskustelija on vielä kiinni egossaan ja jos hän vain avaa sydämensä, niin hänkin ymmärtää miten mahtavaa tämä on. Myhäily on ehkä väärä sana, koska ajattelen enemmän sellaista tilannetta missä vanhempi hyväntahtoisesti katselee lapsensa lapsellisuutta.

Olen viime aikoina ollut masentunut ja itsetuhoinen. En näe järkeä elämässä ja haluaisin kuolla ja jättää kaiken paskan taakseni. Olen tehnyt jotain huonoja valintoja ja vaikka en voi sanoa, että elämäni on täysin mahdoton, voin sanoa, että olen siihen tyytymätön. Voin helposti tunnustaa haluavani jumalaksi jumalan paikalle, koska silloin voisin leikkiä maailmassa niin paljon kuin lystään ja tehdä mitä huvittaa. Silloin voisin myös elää elämääni juuri niin kuin haluan ja aloittaa alusta, jos jotain menee pieleen.

Vaikka olen sielultani satanisti, on minun pakko myöntää, etten ole tällä hetkellä ollenkaan tyytyväinen. Ehkä sen takia minua ärsyttää teidän onnenne ja haluan mitätöidä sen. Koska sen satanistisielun ohella minulla on myös tiedemiehen sielu, haluan ottaa selvää myös teidän uskomuksistanne. Onhan aina se pieni todennäköisyys, että te olette oikeassa. Voisitteko siis suositella jotain kirjoja tai muuta materiaalia?

Wannabe jumala

Kyllä, on täysin mahdollista, että olen väärässä. Oma maailmankatsomukseni on mullistunut niin monia kertoja, että pyrin pitämään aina avoinna myös väärässä olemisen mahdollisuuden. Korostan tässä kohti sitä, että en ole oivaltanut vielä lopullista valaistumistani. Olen saanut siitä ehkä pieniä maistiaisia, mutta edelleen tulkitsen asioita suurelta osin ihmistasolta käsin. Kuitenkin se, mikä erottaa nykyisen näkemykseni aiemmista, on syvä sisäisen rauhan tunne. Minulla ei ole enää tarvetta tietää enemmän, ymmärtää kaikkea, hallita asioita ym. Voin vain olla rauhassa ja odottaa kuin vasta istutettu puun siemen, että verso alkaa itämään. Ja se itää kyllä, jos se on istutettu ravinteikkaaseen maahan. Jos ei idä, niin silloinpa tiedän perustassa olevan jotain vialla. :)

En kehottaisikaan luovuttamaan omaa tahtoa varauksetta millekään "random jumaluudelle". Siinä voi helposti tulla johdetuksi harhaan, jos uskoo, että vastaukset löytyvät itsen ulkopuolelta. Mutta omat kokemukseni, vaikka ovatkin vielä aavistuksenomaisia, kertovat, että todellinen olemukseni on jotain muuta kuin tämä persoonallinen ihmisitse, jollaisena olen itseäni vuosikaudet pitänyt. Kokemuksia löytyy ihan konkreettisista arkisista asioista, mutta myös sisäisinä oivalluksina ja johdatuksena. Jokainen niistä on ollut omalla tavallaan hyvin ilahduttava, lähes epätodellisen tuntuinen, mutta vahvistanut käsitystäni siitä, että olen paljon enemmän kuin tämä rajallinen ihmisolento.

Minäkin olin vielä muutama vuosi sitten pahasti masentunut ja itsetuhoinen. Maailma tuntui järjettömältä, ihmiset itsekkäiltä ja julmilta, ja minulle esitelty Jumala (olen syvästi uskonnollisen perheen kasvatti) hyvin epäreilulta. Silläpä minä tälle tielle lähdinkin, kun kaipuu johonkin muuhun oli niin suuri. Ehkä olen väärässä nykyisen käsitykseni kanssa, ehkä en, mutta mitä väliä sillä lopulta on? Olen saavuttanut mielenrauhan ja tyyneyden, jollaisesta en voinut aiemmin edes uneksia. Siinä on minulla tarpeeksi todistetta siitä, että tätä tietä kannattaa kulkea.

Jos jotain kirjallisuutta pitäisi suositella, niin Anthony de Mellon Havahtuminen on edelleen yksi lemppareistani. Palaan siihen säännöllisesti, sillä jokaisella lukukerralla ja uusien kokemusten myötä saan siitä aina vain enemmän irti.