Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Surettaa Afganistanin tilanne. Onko se niin, kuten monet väittävät, että Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon toimia, miten parhaaksi näkevät, eikä Hän puutu ihmisten tekoihin siksi milloinkaan eikä mitenkään?

Minua ahdistaa se ristiriitaisuus, kun välillä saa "todisteita" siitä, että Jumala on puuttunut/auttanut jotakuta/joitakuita maailman historian aikana ja välillä, ja enimmäkseen, saa huomata, että Jumala ei tosiaankaan puutu mihinkään, mitä meille tapahtuu, niin onko se niin, että Hän välillä auttaa/puuttuu asioihimme ja välillä ei?

Välillä uskon, että Raamatun sanoma on totta, että koputtavalle avataan ja pyytävälle annetaan ja siitä uskosta johtuen rukoilen itseni väsyksiin, jotta kuoleva ystäväni saisi parantua. En voi lopettaa rukoilemista hänen puolestaan, vaikka yrittäisin. Hän on pyytänyt rukouksia, joten rukoilen - ja vieläpä jotenkin väärin tietenkin, koska hän ei ole parantunut. Hänen puolestaan rukoilee moni muukin.

Minulla olisi kysyttävää sinulta, Kristitty Mystikko, jos ehdit vastata. Olen lukenut ketjua sivulle 51 saakka ja kokenut "avautuvani" tälle asialle enemmän ja enemmän. Jokunen sivu sitten kerroin pelostani koskien Eksyttäjää ja pyysin rukoustasi.

Sivulla 51 vastaan tuli kuitenkin tekstissäsi asia, joka sai minut ahdistumaan todella paljon. Kirjoitat näin: "Tavis tajuaa ennemmin tai myöhemmin kuolleensa. Kaikki eivät tajua sitä heti, vaan saattavat yrittää esim. kommunikoida havaitsemiensa ihmisten kanssa ja saada näitä huomaamaan itsensä. Jotkut myös aktiivisesti kieltäytyvät uskomasta kuolleensa (vaikka sen jollain tasolla tietävätkin) ja haluavat pitää kiinni tästä olemisen tasosta, pysyä täällä vaikkakin sitten ilman lihallista ruumista. Mutta käytännössä loputtomiin täällä ei voi pysyä."

Siis onko sinun mukaasi niin, että mahdollisten kuoleman tuskien ja kauhun jälkeen ei seuraakaan armollinen "pimeys" (ts. tuskien helpottuminen), vaan ihminen saattaa jäädä "roikkumaan elämän reunalle", ja lopulta imeytyä ehkäpä vastentahtoisesti uuteen mahdollisten uusien tuskien täyttämään ihmiselämään?

Voi olla, että olet tällaiseen kysymykseen jo vastannut myöhemmässä ketjussa, mutta minun oli pakko kysyä tästä asiasta heti, koska se aiheuttaa minussa todellista ahdistusta. Mieleni pyrkii kertomaan minulle, että tällaisen kohtalon välttääkseen olisi "pakko" valaistua, mikä aiheuttaa puolestaan ahdistusta: entä jos en pysty tai ehdi ennen kuoleman koittamista. Entä läheiseni, miten pystyn elämään sellaisen ajatuksen kanssa, että tuska saattaa jatkua heilläkin tämän elämän päättymisen jälkeen?

Tuntuu että haluaisin (vaikka ehkä en voikaan) hylätä koko Etsimisen tämän lukemani takia. Olet kertonut paljon siitä, että voit paljastaa valaistumiseen liittyviä asioita vain asteittain, koska todellisuus olisi äkkinäisesti kerrottuna tavikselle yksinkertaisesti liikaa. Liittyykö siteeraamani teksti tähän? Olisiko sinun mahdollista tarkentaa näitä "inkarnaatioihin" (en ole varma onko tämä täsmällinen termi) liittyviä asioita lisää? Ja pyydän taas, että voisitko rukoilla puolestani, koska koen toisaalta ahdistusta, toisaalta palavaa janoa Ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Miten tosiaan olisi mahdollista omaksua joku toinen kieli ja toisen maan tavat ym ilman normaalia oppimista?

Käytännössä useimmille: ei mitenkään. Sen yrittämiseen ei siis kannata tuhlata aikaa ja vaivaa. On totta että on olemassa kollektiivinen/luonnon muisti tai akaasinen arkisto tai miksi kukin sitä kutsuu, kaikki tieto on kyllä olemassa ja saatavilla ajan ja paikan ulottuvuuden tuolla puolen, koska pohjimmiltaan Sinä olet kaikki-mitä-on, on ollut tai on tuleva, kaikki inkarnaatiot on olleet Sinun inkarnaatioitasi.

Mutta se että tuon käytännön kokemiseen pääsee, se vaatii paljon työtä (joko valaistusta/todellisuuden perimmäistä olemusta etsiessä tai muun esoteerisen harrastelun myötä), ja vielä enemmän, että sen  saa tuotua käytännön tilanteisiin niin saumattomasti, että kommunikointi onnistuu noin. Useimmiten ihmiskehossa ja mielessä ollessa tuon kaikkiallisen tiedon saavuttaminen vaatii pitkälti syvää unta muistuttavaa, mutta hereillä ja tarkkaavaisena olevaa meditatiivista tilaa, jota on hankala pitää yllä esim. matkalla ja käyttäytyä normaalisti. Olen itse tehnyt sitä joskus spontaanisti, kun tarve on tullut, ja yllättynyt ihmismieleni puolesta siitä että tarpeeseen nousi vastaus vaikka tietoisesti en uskonut pystyväni siihen, mutta sanotaanko jos olisin muuttamassa ulkomaille maahan jonka kieltä en osaa, ihan perinteisellä tavalla lähtisin oletusarvoisesti opettelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla olisi kysyttävää sinulta, Kristitty Mystikko, jos ehdit vastata. Olen lukenut ketjua sivulle 51 saakka ja kokenut "avautuvani" tälle asialle enemmän ja enemmän. Jokunen sivu sitten kerroin pelostani koskien Eksyttäjää ja pyysin rukoustasi.

Sivulla 51 vastaan tuli kuitenkin tekstissäsi asia, joka sai minut ahdistumaan todella paljon. Kirjoitat näin: "Tavis tajuaa ennemmin tai myöhemmin kuolleensa. Kaikki eivät tajua sitä heti, vaan saattavat yrittää esim. kommunikoida havaitsemiensa ihmisten kanssa ja saada näitä huomaamaan itsensä. Jotkut myös aktiivisesti kieltäytyvät uskomasta kuolleensa (vaikka sen jollain tasolla tietävätkin) ja haluavat pitää kiinni tästä olemisen tasosta, pysyä täällä vaikkakin sitten ilman lihallista ruumista. Mutta käytännössä loputtomiin täällä ei voi pysyä."

Siis onko sinun mukaasi niin, että mahdollisten kuoleman tuskien ja kauhun jälkeen ei seuraakaan armollinen "pimeys" (ts. tuskien helpottuminen), vaan ihminen saattaa jäädä "roikkumaan elämän reunalle", ja lopulta imeytyä ehkäpä vastentahtoisesti uuteen mahdollisten uusien tuskien täyttämään ihmiselämään?

Voi olla, että olet tällaiseen kysymykseen jo vastannut myöhemmässä ketjussa, mutta minun oli pakko kysyä tästä asiasta heti, koska se aiheuttaa minussa todellista ahdistusta. Mieleni pyrkii kertomaan minulle, että tällaisen kohtalon välttääkseen olisi "pakko" valaistua, mikä aiheuttaa puolestaan ahdistusta: entä jos en pysty tai ehdi ennen kuoleman koittamista. Entä läheiseni, miten pystyn elämään sellaisen ajatuksen kanssa, että tuska saattaa jatkua heilläkin tämän elämän päättymisen jälkeen?

Tuntuu että haluaisin (vaikka ehkä en voikaan) hylätä koko Etsimisen tämän lukemani takia. Olet kertonut paljon siitä, että voit paljastaa valaistumiseen liittyviä asioita vain asteittain, koska todellisuus olisi äkkinäisesti kerrottuna tavikselle yksinkertaisesti liikaa. Liittyykö siteeraamani teksti tähän? Olisiko sinun mahdollista tarkentaa näitä "inkarnaatioihin" (en ole varma onko tämä täsmällinen termi) liittyviä asioita lisää? Ja pyydän taas, että voisitko rukoilla puolestani, koska koen toisaalta ahdistusta, toisaalta palavaa janoa Ymmärtää.

Mystikko varmaankin sinulle vastaa, mutta haluaisin kertoa varalta jo sitä ennen, että lähes kaikki ihmiset menevät kuolemansa jälkeen ns. hyvään henkimaailmaan eikä heillä ole mitään hätää vaan päinvastoin oikein hyvät oltavat. Se hyvä henkimaailma on vain kuin "verhon" takana meidän maailmaamme verrattuna. Kerron tarvittaessa myöhemmin lisää, mutta toki uskon, että saat hyvän vastauksen Mystikolta. Voimia ja rauhaa sinulle sydämeesi. <3

Ja vielä sen verran, että esim. jos joku kuolee hyvin äkillisesti, niin hän ei ehkä tajua heti kuolleensa, ja saattaa yrittää ottaa kontaktia näkemiinsä ihmisiin, kun siis luulee olevansa vielä fyysisessä kehossaan. Kuitenkin hänkin saa apua, usein juuri henkimaailmaan jo aiemmin menneiltä kuolleilta sukulaisilta tai läheisiltä. 

Minulla on useita meedioita ystävinä ja itsellänikin on kokemuksia meedion työstä, joten voin sydämestäni sanoa, että henkimaailman puolella on paljon parempi olla kuin täällä fyysisellä pallolla, mutta ei sinne kannata ennen aikojaan lähteä, sillä jokaisella meillä on oma elämänpolkumme ja tehtävämme täällä pallolla hoidettavana.

Entinen jännittäjä kirjoitti:

Olemme ajattomia ja ikuisia henkiolentoja... Olet sanonut, että myös ruumiimme ovat ikuisia, mutta kyseessä ei ole nämä lihaa olevat ruumiit sekä mielemme. Minkälaiset ne ikuiset kehot ovat?

Jos tietoisuus on autuus ja rauha, niin mainiota. Toivon sen muistuttavan jollain tasolla kunnon autuasta bentsopumpuliolotilaa.

Kaipuuni jonnekin, johonkin on niin suuri.

On ärsyttävää, kun tiedän ettei näitä asioita voi ymmärtää järjellä, mutta silti yritän ja varsinkin haluan! Anna minun ymmärtää, olen mieli ja haluan tietää kaiken!

Eräs kuolemanrajakokemuksen kokenut kertoi Taivaasta tai mikä tahansa "paikka" nyt olikaan, että hän oli yksilö ja Valo, mutta hän oli myös kaikki muut, Valoa. Oli kuulemma mahtavaa, kuorossa kaikki olivat sanoneet "Tervetuloa takaisin kotiin!". Oli poiminut ruusun.. otti sen irti maasta, huomasi että tilalle tuli uusi ruusu, hän tiesi ja tunsi mitä on olla ruusu, hän oli tuo ruusu. Hän näki ja kuuli asioita, vaikka ei fyysistä kehoa ollutkaan. Kaikki oli maagista ja kaunista. Ja kuten usein on, hän sanoi että on vaikea sanoilla kuvailla kokemusta sillä se on miltei mahdotonta. Minulle lohtua toi se, että hänen kokemuksensa mukaan kyllä, jollain tasolla olemme ikuisia yksilöitä vaikkakin olemme yhtä ja samaa. Se on kaunis ajatus.

Haluaisin ottaa yhteyttä kuolleisiin. Vaan kestäisikö psyyke, enpä tiedä.

Väsyttää ja paha olla. Hyväksyen eteenpäin. Juurrutan myös uusia uskomuksia.

Tänä vuonna muuten oli aiemmin sellainen olo, että olen kuolemassa jollain tasolla. Kai se on sitä uudistumista, että minusta kuolee vanhoja epäpalvelevia osia, niitä jotka estävät elämästä kunnolla. Haluaisin vain olla jollain tasolla valmis jo, rohkea ja mennä eteenpäin elämässä, olla ihmisten kanssa! Olla minä. Miksi se ei voisi olla jo nyt, miksi se kestää?

Tarvin sen Jumalan energian, joka antaa sen rohkeuden ja joka vie minua eteenpäin. Olen sen jo tuntenut, se on jo minua rohkaissut. Ehkä hiljaa hyvä tulee... Turha kiirehtiä, mutta kun ajatukset hoputtavat niin voimakkaasti!

Kun itken, siellä se on, minä olen, todistan itkevää ihmistä. Minä olen ja kuulen, kuinka puhun, joskus tulee hassu olo kuunnellen tätä ääntä joka suusta lähtee. Alkaa myös naurattaa. Tosiaan välillä on hieman pelihahmofiilis.

Sinä olet se Energia jota tunnet kaipaavasi. Ainoastaan uskomukset siitä, että olet jotain muuta, esimerkiksi kuolevainen ihminen jonka keho/mielellä tuntuu olevan käytettävissä kovin vähän energiaa, estää kokemasta sitä. 

Mutta ne uskomukset ovat muuttumassa, siitä kertoo jo tuo että koet erillisyyttä keho/mielikokonaisuudesta ajoittain. Että koetkin olevasi tietoinen tila, jossa se ihminen on (todistamassa esim. itkevää hahmoa, jota kutsut itseksesi). Prosessi on tapahtumassa, mutta nyt täytyy tasapainoilla sen välillä, ettei alkaisi uskoa, että vaatii kuitenkin vielä paljon aikaa että saavutan mitä kaipaan (koska sellainen uskomus tahtoo manifestoitua todellisuudeksi generoimalla lisää psykologista aikaa), tai toisaalta että on niin innokas saavuttamaan että mieli päätyy koko ajan valittamaan nykytilasta ja vertaamaan sitä tavoiteltuun tilaan (tässäkin manifestoituva uskomus on: minulla ei ole vielä, minulta puuttuu). 

Ole siis vaan, anna kaikkien tunteiden tulla ja mennä, anna kaikkien ajatusten tulla ja mennä. Etsi sieltä, mistä mieli tekee, ja vaihda suuntaa kun siltä tuntuu. Älä pelkää äläkä ajattele että olisit huonossa paikassa. Olet siellä missä pitääkin juuri nyt. Kaikki muuttuu, ja oma etsimisesi voi edistää sitä, ja etsimättömyytesikin edistää sitä silloin kun on aika tehdä jotain muuta. 

Entinen jännittäjä kirjoitti:

Onko se typerää istuttaa uskomuksia kuten "yhä vähemmän tunnen häpeää", "yhä vähemmän itken"? Jos samalla kuitenkin tunteiden tullessa toivotan ne tervetulleiksi, mutta sanon mielessäni "niin, saa tulla tunteita, mutta jännä juttu, yhä vähemmän pelkään, häpeän tai itken". Ei kai tuossa mitään pahaa ole?

Ei ole. Tosin se pelkkä hyväksyminen jopa ilman mitään affirmaatioita itsestään muuttaa kokemusta sellaiseksi, ettei se enää ole ahdistava. Ei heti, koska aivokemiaasi ja hermostoosi on ehdollistunut tiettyjä asioita esim. ketju tietynlaisesta muistosta häpeän tunteeseen ja siitä edelleen epämiellyttävään fyysiseen tuntemukseen joka liittyy häpeään. Ne kestää aikansa purkautua senkin jälkeen kun ei enää pelkää häpeää ja antaa sen vapaasti tulla, jopa toivottaa sen tervetulleeksi lämmöllä. 

Vierailija kirjoitti:

Haluan vain olla VAPAA. Että ei saa.tana, mikä tähän nyt sitten auttaa. Valaistuminen vai psykoterapia vai mikä?

Kuka tai mikä sinut on kahlinnut ja pitää kahleissa?

Entinen jännittäjä kirjoitti:

Miten ne chakrat ja energiakehot ja mielet pistetään kondikseen? Mä ainakin olen ollut, ja nyt olen, niin uupunut kaikella tavalla tähän elämään, että haluaisin vain uinua pois.

Olen pahoillani, jos jotakin ärsyttää iso roolini nyt tässä ketjussa, mutta kyllä minä täältä taas välillä katoan ruikuttamaan muille maille.

Fyysisen läheisyyden kaipuu on kova. Mitähän sille tekisi. Joisi alkoholia ja etsisi ihmisen vierelle? Huono idea, ei varmasti tule tyydyttämään. On vaan oltava ja odotettava, että rohkeus tavata uusia ihmisiä nousee tuolta jostain ja sitten sellainen minulle sopiva henkilö tulee vastaan. Miten tämäkin kaipuu niin useasti tuntuu? Kaipaan jotakin sielua?

Siinä onkin sitten opeteltavaa ja kasvettavaa, ettei yritä toista saada rakastamaan minua ehjäksi ja olemaan minun koko elämäni.

Rukoilkaamme että entinen jännittäjä hiljentyy hetkeksi ja nukkuu sikeitä yöunia.

Toisen ihmisen kaipuu. myös fyysisen läheisyyden kaipuu, on ihmiselle aivan luonnollinen tarve. Ja myös suhteessa ihmisen kanssa voi henkisesti kasvaa, ei ole niin että pitäisi ensin olla jotenkin 100% eheytynyt ja onnellinen - siinä joutuu odottamaan helposti koko elämänsä jos sellaista odottaa. Se toinen osapuoli kyllä laittaa luonnostaan rajat esimerkiksi liialle tarvitsevuudelle, koska hänellä on omat rajansa ja omat tarpeensa. 

Itse en koskaan ollut oikein rukoilija ja odottaja, vaan jos jotain halusin, tein töitä että sen saan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen suurimman osan kolmekymmentävuotisen elämäni aikana ajatellut, että kuolen nuorena. Kuinka paljon tämä vaikuttaa elinikääni? Kuinka helposti oman kuolemansa voi manifestoida tällä tavalla?

Suurin osa ihmisistä varmaan haluaa kuolla nukkuessa. Onko mahdollista manifestoida se? "Kun aikani on täältä poistua, tapahtuu se nukkuessani lempeästi."

Yleensä tuollaiset ajatukset nuorena kuolemisesta on melko ajoittaisia eikä jatkuvasti mielessä pyöriviä, ja siksi ne eivät kovin todennäköisesti manifestoidu itse tapahtumaksi. Yllättävän moni jossain iässä ajattelee noin. Itsekin muistan ajatelleeni, että tuskinpa vuotta 2000 tulen koskaan näkemään, ja olin jotenkin sen täysin hyväksynytkin, mutta niin vaan meni se vuosii ja jo parikymmentä vuotta päälle. Yhdistyneenä muunlaiseen samaan suuntaan vievään ajatteluun toki manifestoituminen voi tapahtuakin helpommin. Mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että jos mielessä käy toisinaan ajatus nuorena kuolemisesta, se heti tarkoittaisi että on manifestoimassa jotain mitä ei oikeasti halua. 

Elävöittävän sielun ja kehon yhteys on kyllä mahdollista katkaista tietoisesti. Esimerkiksi Tiibetin perinteissä on ollut tavanomaista, että kun mestari tunsi että on aika, hän meni tiettyyn paikkaan meditoimaan tarkoituksenaan tietoisesti jättää keho, vetää energia siitä pois ja antaa sen kuolla. Nä'iden kehoja on jäänyt meditaatio-asentoihin jälkipolvienkin ihmeteltäväksi. Mutta: nämä ovat olleet valaiistuneita tai pitkälle meditaation polulla edenneitä mestareita, joille on ollut tietoa energiakehostaan ja tietynlainen hallinta kohtalostaan.  Useimmillehan asiat menevät enemmän sattumanvaraisen oloisesti. Jos joltain katkeaa suoni päästä ja aivot vaurioituu pahasti, niin että ei pysty kuin hengittämään ja nielemään ja liikuttamaan silmiään, niin ei hän todennäköisesti pysty myöskään tietoisesti antamaan kehon kuolla. Korkeintaan luopua kehon vaistomaisesta taistelusta kuolemista vastaan, väsymyksen ja kipujen ja vaivojen takia. Valitettavasti usein on niin, että kun ihminen ei koe ikuista olemustaan, hänen mielensä ja sitä kautta kehonsa vaistomaisesti pelkää ja vastustaa kuolemaa, ja siksi kärsimys pitkittyy tarpeettomasti.

Vierailija kirjoitti:

Näkevätkö kaikki tai suurin osa eläimistä kuolleita ihmisiä ja muita olentoja? Ilmiselvästi ainakin jonkinlaisia olentoja näkevät. Miksi sitten vaikkapa kissa suree menetettyään kissakaverinsa? Muuttuu mahdollisesti silminnähden surkeaksi.

Haluaisin antaa lahjan kissoilleni, tarvitsen valaistuneen ihmisen kylään, haluan kissojeni ymmärtävän ikuisen olemuksensa :D

Jotkut sanovat keskustelevansa eläinten ja kasvien kanssa telepaattisesti. Onko se mahdollista, jos heillä kerran ei mieltä ole. Jostain kirjasta luin, että esimerkiksi kasvien henget saattavat olla hyvin omistushaluisia ihmisiä kohtaan, jotka nauttivat näitä kasveja huumeina.. Mitenköhän on..

Kyllä ne aistivat laajemmin, koska niillä ei ole samanlaista käsitteellistä maailmankuvaa kuin ihmisillä, joiden rajoissa havainnot pääosin koetaan. Mutta ei niiiden havaintomaailma niin kovin kaukana meistä ole, kuten ei millään tämän todellisuuden tason olennoilla. Ei ne pystyisi muuten tässä maailmassa toimimaan. Mutta kyllä ne voi aistia edesmenneen tai jonkun paikan energian/hengen toisin kuin useimmat ihmiset nykyään.

Ja kyllä toki silti voi surra fyysisen muodon katoamista oman fyysisen muodon kokemusmaalmasta, vaikka ymmärtäisikin ikuisuusolemuksen. Kyllä valaistuneetkin yleensä itkee, jos läheinen kuolee. Koska ihmisen näkökulmasta se on surulliinen tapahtuma, se on muutos käytännön kokemusmaailmaan kun se läheinen ei ole enää lihaa ja verta olevana siinä. Mutta sen surun taustalla on syvempi ymmärrys ajan ja sitä kautta kuoleman illusorisuudesta, minkä takia suru ei ole lamauttavaa tai traumatisoivaa. On aina mahdollista ottaa toinen näkökulma, jossa se läheinen on nyt ihan yhtä elävä kuin ennenkin, näkökulma ajan ulkopuolella. 

Eläinten ja kasvien kanssa voi kyllä kommunikoida, mutta se ei ole toki ihmiskielen sanoin, kuten olisi keskustelu toisen ihmisen kanssa. Ei ne osaa sitä kieltä, koska ei niillä kuten sanoitkin, ole ihmisen mieltä. Mutta ne ymmärtävät energioita ja tietynlaisia "mielikuvia", jotka sitten voi tulkita ihmiskielellekin. 

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kysyä Mystikolta tai joltain muulta, joka vahvasti uskoo tietävänsä, että kun jokainen ihminen on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi, niin miten nämä psykop.aatit, jotka ovat saattaneet elämänsä aikana tehdä hyvinkin sadi.stisia tekoja, niin onko sellainenkin olento Jumala ihmiseksi yksilöllistyneenä ja miksi Jumala haluaa toimia ihmisenä niin, että hän aiheuttaa muille, eläimille tai ihmisille, tietoisesti suurta tus.kaa? 

Ja kun sinä Mystikko jo tiedät olevasi Jumala ja kaikki mitä on, niin miksi haluat toimia niin jul.masti jonakin ihmispersoonana, kun osaat kuitenkin toimia myös hyvin rakkaudellisesti?

Toki pohjimmiltaan se psykopaattikin on Minä, sillä jos se Energia joka Minä olen vetäisi itsensä hänestä pois, häntä ei enää olisi. Minä tai Jumala siis on sen hahmon olemisen substanssi: energia, elämä ja oleminen. 

Todellisuus on aina olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen, muuttumaton ja ikuinen. Ei siinä ole psykopaatteja eikä pyhimyksiä, jotka kaikki on jotain mitä ajassa oleviksi ihmisiksi itsensä kokevat unihahmot ovat. Ajan tuonpuolisesta näkökulmasta sellaista ei ole. Jumalan valtakunnassa ei ole syntymää, kuolemaa, aikaa, avaruutta tai kärsimystä. Ja sinne Jeesus kutsui ihmisiä, ja sinne myös kaikki valaistuneet kutsuvat.

Mutta on näitä unia ja illuusioita, eri näkökulmia, jotka on loputtoman luovuuden ilmaus. Mikään mikä on mahdollista ilmentyä, ei voi olla ilmentymättä illuusiona. Intialaiset sanovat sitä Jumalan leikiksi, suufilaiset tanssiksi. Ihmisen muoto on sen sisältä koettuna haastavin kaikista muodoista, koska se on murrosvaiheen muoto: muoto joka on heräämässä eläinten todellisuudesta (jossa ei ole samanlaista kärsimystä kuin ihmisilllä vaikka onkin esim. fyysistä kipua) ikuisuuden todellisuuteen, mutta ei ole vielä ihan perillä. Välivaihe egollisena, omaa säilymistään ja onneaan ja valaistumistaan ja ties mitä tahtovana olentona, joka ei kuitenkaan pääse siihen vielä automaattisesti, on evoluution tietty vaihe, jossa kasvukipuja on enemmän kuin missään muussa muodossa. Siksi jo kauan on ollutkin opettajia ja valaistuneita, jotka edistävät tätä kasvamista seuraavaan vaiheeseenn, jossa tuska ja ahdistus on pois. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla olisi kysyttävää sinulta, Kristitty Mystikko, jos ehdit vastata. Olen lukenut ketjua sivulle 51 saakka ja kokenut "avautuvani" tälle asialle enemmän ja enemmän. Jokunen sivu sitten kerroin pelostani koskien Eksyttäjää ja pyysin rukoustasi.

Sivulla 51 vastaan tuli kuitenkin tekstissäsi asia, joka sai minut ahdistumaan todella paljon. Kirjoitat näin: "Tavis tajuaa ennemmin tai myöhemmin kuolleensa. Kaikki eivät tajua sitä heti, vaan saattavat yrittää esim. kommunikoida havaitsemiensa ihmisten kanssa ja saada näitä huomaamaan itsensä. Jotkut myös aktiivisesti kieltäytyvät uskomasta kuolleensa (vaikka sen jollain tasolla tietävätkin) ja haluavat pitää kiinni tästä olemisen tasosta, pysyä täällä vaikkakin sitten ilman lihallista ruumista. Mutta käytännössä loputtomiin täällä ei voi pysyä."

Siis onko sinun mukaasi niin, että mahdollisten kuoleman tuskien ja kauhun jälkeen ei seuraakaan armollinen "pimeys" (ts. tuskien helpottuminen), vaan ihminen saattaa jäädä "roikkumaan elämän reunalle", ja lopulta imeytyä ehkäpä vastentahtoisesti uuteen mahdollisten uusien tuskien täyttämään ihmiselämään?

Voi olla, että olet tällaiseen kysymykseen jo vastannut myöhemmässä ketjussa, mutta minun oli pakko kysyä tästä asiasta heti, koska se aiheuttaa minussa todellista ahdistusta. Mieleni pyrkii kertomaan minulle, että tällaisen kohtalon välttääkseen olisi "pakko" valaistua, mikä aiheuttaa puolestaan ahdistusta: entä jos en pysty tai ehdi ennen kuoleman koittamista. Entä läheiseni, miten pystyn elämään sellaisen ajatuksen kanssa, että tuska saattaa jatkua heilläkin tämän elämän päättymisen jälkeen?

Tuntuu että haluaisin (vaikka ehkä en voikaan) hylätä koko Etsimisen tämän lukemani takia. Olet kertonut paljon siitä, että voit paljastaa valaistumiseen liittyviä asioita vain asteittain, koska todellisuus olisi äkkinäisesti kerrottuna tavikselle yksinkertaisesti liikaa. Liittyykö siteeraamani teksti tähän? Olisiko sinun mahdollista tarkentaa näitä "inkarnaatioihin" (en ole varma onko tämä täsmällinen termi) liittyviä asioita lisää? Ja pyydän taas, että voisitko rukoilla puolestani, koska koen toisaalta ahdistusta, toisaalta palavaa janoa Ymmärtää.

Tarkennan vielä tätä esittämääni kysymystä hieman. Yön nukuttuani tajusin, miksi asia tuntuu niin ahdistavalta. Kuvauksesi "taviksen" ja valaistuneen ihmisen kuoleman erosta nosti mieleeni kristinuskosta tutun dualismin, jossa hyvät ihmisen pääsevät taivaaseen ja pahat joutuvat h*l*ettiin. Mielikuva siitä, että läheiseni joutuisivat kohtaamaan tuskia ja kauhuja vielä kuolemisen jälkeen tuntuu paluulta perinteisen kristinuskon dualismiin.

Esimerkiksi mielikuva, jossa valaistumaton lapseni tai puolisoni joutuisi ehkä "katsomaan", miten Minä (siis valaistunut olemukseni) pääsisi irti sielunvaelluksen kierteestä samalla kun hän itse imeytyisi takaisin kärsimykseen, saa egoni ajattelemaan, että mieluummin palaan kärsimykseen heidän kanssaan (vaikka ymmärränkin ettei sellaista pysty valitsemaan) kuin jatkan Etsimistä.

Ymmärrän toki järjellä, että tästä ei ilmeisesti ole kyse. Voisitko KM kuitenkin selittää tätä asiaa lisää? Miten sinulla on tieto tästä kertomastasi asiasta (aiemmin viittaamani "taviksen kuolema")? Ja onko ehkä niin, että minun ei tarvitse huolehtia niistä olemuksista, jotka tällä hetkellä koen miehekseni ja lapsekseni - ja mistä sen voi tietää? Kiitos.

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kysyä Mystikolta tai joltain muulta, joka vahvasti uskoo tietävänsä, että kun jokainen ihminen on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi, niin miten nämä psykop.aatit, jotka ovat saattaneet elämänsä aikana tehdä hyvinkin sadi.stisia tekoja, niin onko sellainenkin olento Jumala ihmiseksi yksilöllistyneenä ja miksi Jumala haluaa toimia ihmisenä niin, että hän aiheuttaa muille, eläimille tai ihmisille, tietoisesti suurta tus.kaa? 

Ja kun sinä Mystikko jo tiedät olevasi Jumala ja kaikki mitä on, niin miksi haluat toimia niin jul.masti jonakin ihmispersoonana, kun osaat kuitenkin toimia myös hyvin rakkaudellisesti?

Toki pohjimmiltaan se psykopaattikin on Minä, sillä jos se Energia joka Minä olen vetäisi itsensä hänestä pois, häntä ei enää olisi. Minä tai Jumala siis on sen hahmon olemisen substanssi: energia, elämä ja oleminen. 

Todellisuus on aina olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen, muuttumaton ja ikuinen. Ei siinä ole psykopaatteja eikä pyhimyksiä, jotka kaikki on jotain mitä ajassa oleviksi ihmisiksi itsensä kokevat unihahmot ovat. Ajan tuonpuolisesta näkökulmasta sellaista ei ole. Jumalan valtakunnassa ei ole syntymää, kuolemaa, aikaa, avaruutta tai kärsimystä. Ja sinne Jeesus kutsui ihmisiä, ja sinne myös kaikki valaistuneet kutsuvat.

Mutta on näitä unia ja illuusioita, eri näkökulmia, jotka on loputtoman luovuuden ilmaus. Mikään mikä on mahdollista ilmentyä, ei voi olla ilmentymättä illuusiona. Intialaiset sanovat sitä Jumalan leikiksi, suufilaiset tanssiksi. Ihmisen muoto on sen sisältä koettuna haastavin kaikista muodoista, koska se on murrosvaiheen muoto: muoto joka on heräämässä eläinten todellisuudesta (jossa ei ole samanlaista kärsimystä kuin ihmisilllä vaikka onkin esim. fyysistä kipua) ikuisuuden todellisuuteen, mutta ei ole vielä ihan perillä. Välivaihe egollisena, omaa säilymistään ja onneaan ja valaistumistaan ja ties mitä tahtovana olentona, joka ei kuitenkaan pääse siihen vielä automaattisesti, on evoluution tietty vaihe, jossa kasvukipuja on enemmän kuin missään muussa muodossa. Siksi jo kauan on ollutkin opettajia ja valaistuneita, jotka edistävät tätä kasvamista seuraavaan vaiheeseenn, jossa tuska ja ahdistus on pois. 

Kiitos paljon Mystikko. Vastasit hyvin ja sain moneen asiaan vastauksen, mutta edelleen mietin sitä valitettavaa pahuutta, mitä esim. psykopaatit aiheuttavat, että mistä siinä on kyse. Hämää niin kovasti se, että julmin pahiskin on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi ja kuitenkaan Jumala ei ole paha, mutta ihminen voi olla.

Mietin, miksi Jumala ei puutu ihmisten tekemisiin?

Eräs valaistunut vertasi tilannetta äitiin, joka päästää lapsensa leikkikentälle eikä puutu lasten leikkeihin tai pieniin kahinoihin, kun tietää ne vaarattomaksi. Mutta oikeastihan äiti puuttuisi lasten leikkeihin, jos ne menisivät liian raisuiksi tai jotakuta kiusattaisiin, mutta Jumala ei puutu, vaikka tapahtuisi kuinka hirveitä julmu.uksia tahansa.

Johtuuko se siitä, että tämän unimaailman tapahtumat eivät ole Jumalalle totta, vaan ovat Hänen ”näkövinkkelistään” vain vaaratonta unta?

Siksikö Jumala ei koe empatiaa uhreja kohtaan ja puutu tilanteeseen siten kuin äiti/isä puuttuisi, jos näkisi lastaan kiusattavan? Eikö Hän voi käsittää, kuinka hurjia joidenkin kärsimykset voivat olla?

Kun nykyään ymmärrät tämän kaiken ihmisenä olemisen uneksi, niin herättääkö eläiten ja ihmisten kärsimys sinussa enää  yhtä vahvoja empatian tunteita kuin ennen valaistumista? 

Ja voisitko kuvitella, ettet puuttuisi johonkin tilanteeseen, jos näkisit jotakuta ihmistä kohdeltavan tosi huonosti?

Vierailija kirjoitti:

ottaako KM rokotteen ja mikä on näkemyksesi siitä? 

Oma vaistoni kieltää vahvasti ottamasta. Vaikka en olekaan mikään ns. salaliittoteoreetikko. 

En ota, mutta minä en myöskään ole 15 vuoteen käyttänyt mitään lääketieteellistä tutkimusta tai hoitoa, joten olen ehkä vähän erikoistapaus. Toisaalta jos rokotus määrättäisiin pakolliseksi (en usko että niin käy), en minä siitä alkaisi kieltäytyäkään. Vastustaisin kyllä äänekkäästi pakkorokotusta sitä ennen.

Rokote itsessään on mitä on, sillä on hyötynsä ja riskinsä, ja jokainen itse valitsee korona-riskinsä ja rokotteen riskit punniten, mitä tekee. Pahempaa on se, miten koronan varjolla ollaan luisumassa yhä syvemmälle vapauksien menettämiseen jonkinlaisen kuolemanpelko-hysterian varjolla. Kun vuosikymmenet on hyväksytty, että esimerkiksi influenssaan kuolee ihmisiä joka vuosi, nyt ollaan aivan kauhuissaan pienestäkin riskistä ja ollaan puuttumassa ihmisten perusoikeuksiiin esim. koronapassin myötä, ja aiheutetaan valtavasti muuta haittaa esim. koronarajoituksilla ja sillä että terveydenhuollon kapasiteettia on sidottuna koronajäljiityksiin niin paljon. Britannia teki toisen ratkaisun, rajoitukset pois vaan ja tapahtuu mitä tapahtuu (tarvittaessa niitä voi toki tilapäisesti takaisinkin ottaa). Suomessa on vähän toinen meininki nyt, kun rokotekattavuusvaatimukset vaan muuttuu koko ajan: ensin kunhan riskiryhmät on rokotettu, sitten kunhan 70% yli 12-vuotiaista on rokotettu, nyt 80-90% ja nyt puhutaan jo lastenkin rokottamisesta ehtona yhteiskunnan avaamiselle. Näin pelokas suhtautuminen elämään ja kuolemaan ei ole hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Surettaa Afganistanin tilanne. Onko se niin, kuten monet väittävät, että Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon toimia, miten parhaaksi näkevät, eikä Hän puutu ihmisten tekoihin siksi milloinkaan eikä mitenkään?

Tässä maailmassa ihmisten kollektiivinen tietoisuudentila heijastuu siksi, mitä todellisuudeksi sanotaan. Ei, mikään tai kukaan ulkopuolinen ei siihen puutu. Jumala toimii ihmisten sisältä päin, mutta kollektiviisella tasolla tällainen muutos on hidas. Maailma kehittyy kyllä, menneisyyteen verraten huomataan miten ihmiset on nykyään monella tapaa humaanimpia ja sivistyneempiä, mutta se ei tapahdu niin että joku Jumala jyrähtäisi taivaasta että nyt loppui tuollainen meininki ja kerralla tämä muuttuu. Se tapahtuu yleensä niin, että Henki inspiroi ihmisiä ajamaan edistykseen johtavia asioita, ja ne sitten vähitellen voittavat alaa maailmassa. Valitetttavan usein ihmisen vallitsevan tietoiisuudetilan takia murrosvaihe vanhasta uuteen sisältää väkivaltaisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Minua ahdistaa se ristiriitaisuus, kun välillä saa "todisteita" siitä, että Jumala on puuttunut/auttanut jotakuta/joitakuita maailman historian aikana ja välillä, ja enimmäkseen, saa huomata, että Jumala ei tosiaankaan puutu mihinkään, mitä meille tapahtuu, niin onko se niin, että Hän välillä auttaa/puuttuu asioihimme ja välillä ei?

Välillä uskon, että Raamatun sanoma on totta, että koputtavalle avataan ja pyytävälle annetaan ja siitä uskosta johtuen rukoilen itseni väsyksiin, jotta kuoleva ystäväni saisi parantua. En voi lopettaa rukoilemista hänen puolestaan, vaikka yrittäisin. Hän on pyytänyt rukouksia, joten rukoilen - ja vieläpä jotenkin väärin tietenkin, koska hän ei ole parantunut. Hänen puolestaan rukoilee moni muukin.

Jumala vaikuttaa tässä maailmassa sellaisten ihmisten kautta, jotka ovat yhteydessä Henkeen sisällään. Äärimmäisenä esimerkkinä Jeesus, joka teki niin suuren vaikutuksen että parituhatta vuotta hänen kuolemastaankin sitä opetetaan. Mutta siltikin, edes Jeesus ei auttanut eikä parantanut kaikkia, koska on aina myös se toinen komponentti: avunsaajan vastaanottavaisuus. Eikä tämä tarkoita sitä että sanoo että joo tahdon parantua tai en tahdo parantua - kaikkihan sanoisivat tahdon, vaan että on energeettisesti ja näkemyksellisesti avoin sellaiselle näkökulman muutokselle. Se ei ole useimmille helppoa, koska ihmisiä ehdollistetaan pienestä asti maailmankuvaaan, jossa kaikki jyllää eteenpäin luonnonlakiien vääjäämättömyydellä, syyn ja seurauksen lakien mukaan, eikä siihen ole puuttumista. Tämä näkemys manifestoituu monien todellisuudeksi. Heille maailmassa tosiaan ei ole ihmeitä. 

Jatka vaan rukoilemista, mutta älä luule että rukoilet jotenkin väärin, jos kuoleva ystäväsi ei parantunut. Muista, että jopa Jeesus joutui jossain toteamaan, että ei pystynyt tekemään paikkakunnalla ihmeitä, eikä Jeesus varmasti rukoillut väärin. Ja jokaisella joka on syntynyt on myös aika kuolla, ei se ole loppujen lopuksi tragedia vaan luonnollinen asia mitä tällä tietoisuuden tasolla tapahtuu. Rukoile parantumisen ohessa myös Jumalan rauhaa, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, sekä sairaalle että hänen läheisilleen ja hänen puolestaan rukoileville. Sillä usein kuolema on isompi tragedia läheisille kuin itse kuolevalle.

Vierailija kirjoitti:

Minulla olisi kysyttävää sinulta, Kristitty Mystikko, jos ehdit vastata. Olen lukenut ketjua sivulle 51 saakka ja kokenut "avautuvani" tälle asialle enemmän ja enemmän. Jokunen sivu sitten kerroin pelostani koskien Eksyttäjää ja pyysin rukoustasi.

Sivulla 51 vastaan tuli kuitenkin tekstissäsi asia, joka sai minut ahdistumaan todella paljon. Kirjoitat näin: "Tavis tajuaa ennemmin tai myöhemmin kuolleensa. Kaikki eivät tajua sitä heti, vaan saattavat yrittää esim. kommunikoida havaitsemiensa ihmisten kanssa ja saada näitä huomaamaan itsensä. Jotkut myös aktiivisesti kieltäytyvät uskomasta kuolleensa (vaikka sen jollain tasolla tietävätkin) ja haluavat pitää kiinni tästä olemisen tasosta, pysyä täällä vaikkakin sitten ilman lihallista ruumista. Mutta käytännössä loputtomiin täällä ei voi pysyä."

Siis onko sinun mukaasi niin, että mahdollisten kuoleman tuskien ja kauhun jälkeen ei seuraakaan armollinen "pimeys" (ts. tuskien helpottuminen), vaan ihminen saattaa jäädä "roikkumaan elämän reunalle", ja lopulta imeytyä ehkäpä vastentahtoisesti uuteen mahdollisten uusien tuskien täyttämään ihmiselämään?

Voi olla, että olet tällaiseen kysymykseen jo vastannut myöhemmässä ketjussa, mutta minun oli pakko kysyä tästä asiasta heti, koska se aiheuttaa minussa todellista ahdistusta. Mieleni pyrkii kertomaan minulle, että tällaisen kohtalon välttääkseen olisi "pakko" valaistua, mikä aiheuttaa puolestaan ahdistusta: entä jos en pysty tai ehdi ennen kuoleman koittamista. Entä läheiseni, miten pystyn elämään sellaisen ajatuksen kanssa, että tuska saattaa jatkua heilläkin tämän elämän päättymisen jälkeen?

Tuntuu että haluaisin (vaikka ehkä en voikaan) hylätä koko Etsimisen tämän lukemani takia. Olet kertonut paljon siitä, että voit paljastaa valaistumiseen liittyviä asioita vain asteittain, koska todellisuus olisi äkkinäisesti kerrottuna tavikselle yksinkertaisesti liikaa. Liittyykö siteeraamani teksti tähän? Olisiko sinun mahdollista tarkentaa näitä "inkarnaatioihin" (en ole varma onko tämä täsmällinen termi) liittyviä asioita lisää? Ja pyydän taas, että voisitko rukoilla puolestani, koska koen toisaalta ahdistusta, toisaalta palavaa janoa Ymmärtää.

Ei ole pakko valaistua tässä elämässä. Ehtii sitä myöhemminkin. Lopulta kaikki valaistuvat, kaikki erillisiksi itsensä kokeneet Yhden osat löytävät totuuden siitä mitä ovat. 

Se ei mene niin edes ajatellen perinteistä inkarnaationäkemystä (joka on aikaan uskomisen takia pohjimmiltaan virheellinen), että sama tuska jatkuisi. Jos tämän elämän haasteet oli ihan liikaa, sielu valitsee jotain muuta seuraavaksi. Ehkä helpon ja menestykellisen elämän. Tai sellaisen, missä niitä opittavia asioita opetellaan hitaammassa tahdissa ja rauhaallisemmin, niin ettei synny liikaa ahdiistusta ja tuskaa. Sielu / ihmisen syvin olemus haluaa valaistusta, ja sitä asiaa ei auta mitenkään ajaa ihmisten kerta toisensa jälkeen narkomaniaan tai itsetuhoon tai muuhun sietämättömään kärsimykseen. 

Inkarnaatioista en kauheasti puhu siksi, koska minun näkökulmastani se, että pitäisi puhua ikään kuin lineaarinen aika olisi totta, vääristää asiaa ihan liikaa. Erilaisia opettajia ja kirjoja löytyy kyllä siitä aiheesta paljon. Kaikkien niiden esittämät asiat ovat vain suhteellisesti ja tietystä näkökulmasta katsoen totta, ei absoluuttisesti. Useimmiten on parempi keskitityä elämään tässä ja nyt kuin käyttää elämää ja energiaa siihen, että yrittää löytää totuuden kuolemanjälkeisestä. Koska fakta on, että ennen kuin olet tietoisesti nähnyt itse, et voi ikinä tietää mikä opettaja tai pyhä kirja on oikeassa jos mikään. Eli siis sinulla ei ole keinoa saada tietoa siitä. Pelkästään erilaisia teorioita.

Rukoilen kyllä, että syvin olemuksesi koskettaisi sinua ja antaisi sinulle rauhan näiden asioiiden suhteen, j luottamuksen siitä, että kaikki on hyvin, niin nyt kuin kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kysyä Mystikolta tai joltain muulta, joka vahvasti uskoo tietävänsä, että kun jokainen ihminen on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi, niin miten nämä psykop.aatit, jotka ovat saattaneet elämänsä aikana tehdä hyvinkin sadi.stisia tekoja, niin onko sellainenkin olento Jumala ihmiseksi yksilöllistyneenä ja miksi Jumala haluaa toimia ihmisenä niin, että hän aiheuttaa muille, eläimille tai ihmisille, tietoisesti suurta tus.kaa? 

Ja kun sinä Mystikko jo tiedät olevasi Jumala ja kaikki mitä on, niin miksi haluat toimia niin jul.masti jonakin ihmispersoonana, kun osaat kuitenkin toimia myös hyvin rakkaudellisesti?

Toki pohjimmiltaan se psykopaattikin on Minä, sillä jos se Energia joka Minä olen vetäisi itsensä hänestä pois, häntä ei enää olisi. Minä tai Jumala siis on sen hahmon olemisen substanssi: energia, elämä ja oleminen. 

Todellisuus on aina olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen, muuttumaton ja ikuinen. Ei siinä ole psykopaatteja eikä pyhimyksiä, jotka kaikki on jotain mitä ajassa oleviksi ihmisiksi itsensä kokevat unihahmot ovat. Ajan tuonpuolisesta näkökulmasta sellaista ei ole. Jumalan valtakunnassa ei ole syntymää, kuolemaa, aikaa, avaruutta tai kärsimystä. Ja sinne Jeesus kutsui ihmisiä, ja sinne myös kaikki valaistuneet kutsuvat.

Mutta on näitä unia ja illuusioita, eri näkökulmia, jotka on loputtoman luovuuden ilmaus. Mikään mikä on mahdollista ilmentyä, ei voi olla ilmentymättä illuusiona. Intialaiset sanovat sitä Jumalan leikiksi, suufilaiset tanssiksi. Ihmisen muoto on sen sisältä koettuna haastavin kaikista muodoista, koska se on murrosvaiheen muoto: muoto joka on heräämässä eläinten todellisuudesta (jossa ei ole samanlaista kärsimystä kuin ihmisilllä vaikka onkin esim. fyysistä kipua) ikuisuuden todellisuuteen, mutta ei ole vielä ihan perillä. Välivaihe egollisena, omaa säilymistään ja onneaan ja valaistumistaan ja ties mitä tahtovana olentona, joka ei kuitenkaan pääse siihen vielä automaattisesti, on evoluution tietty vaihe, jossa kasvukipuja on enemmän kuin missään muussa muodossa. Siksi jo kauan on ollutkin opettajia ja valaistuneita, jotka edistävät tätä kasvamista seuraavaan vaiheeseenn, jossa tuska ja ahdistus on pois. 

Kiitos paljon Mystikko. Vastasit hyvin ja sain moneen asiaan vastauksen, mutta edelleen mietin sitä valitettavaa pahuutta, mitä esim. psykopaatit aiheuttavat, että mistä siinä on kyse. Hämää niin kovasti se, että julmin pahiskin on Jumala yksilöllistyneenä ihmiseksi ja kuitenkaan Jumala ei ole paha, mutta ihminen voi olla.

Mietin, miksi Jumala ei puutu ihmisten tekemisiin?

Eräs valaistunut vertasi tilannetta äitiin, joka päästää lapsensa leikkikentälle eikä puutu lasten leikkeihin tai pieniin kahinoihin, kun tietää ne vaarattomaksi. Mutta oikeastihan äiti puuttuisi lasten leikkeihin, jos ne menisivät liian raisuiksi tai jotakuta kiusattaisiin, mutta Jumala ei puutu, vaikka tapahtuisi kuinka hirveitä julmu.uksia tahansa.

Johtuuko se siitä, että tämän unimaailman tapahtumat eivät ole Jumalalle totta, vaan ovat Hänen ”näkövinkkelistään” vain vaaratonta unta?

Siksikö Jumala ei koe empatiaa uhreja kohtaan ja puutu tilanteeseen siten kuin äiti/isä puuttuisi, jos näkisi lastaan kiusattavan? Eikö Hän voi käsittää, kuinka hurjia joidenkin kärsimykset voivat olla?

Kun nykyään ymmärrät tämän kaiken ihmisenä olemisen uneksi, niin herättääkö eläiten ja ihmisten kärsimys sinussa enää  yhtä vahvoja empatian tunteita kuin ennen valaistumista? 

Ja voisitko kuvitella, ettet puuttuisi johonkin tilanteeseen, jos näkisit jotakuta ihmistä kohdeltavan tosi huonosti?

En voisi kuvitella katsovani vierestä kärsimystä jota voisin lievittää tekemättä mitään. Ja jokainen joka näkee kärsivän ja tekee minkä vähäisen hyvän asian voi, on Jumalan käsinä tässä maailmassa, valaistunut tai ei. Sellaiset asiat on Rakkauden, Hengen inspiroimia, silloinkin jos ihminen ei mihinkään Henkeen edes usko.

Empatia - Jumala ei vain tunne empatiaa vaan tuntee kaikki kärsimykset mitä mikä tahansa Hänen energiansa elävöittämä kokee. Niiin kuin Paavali sanoi että huorin tekevät laittavat Kristuksen huoraamaan, niin myös jokainen kärsivä saa Jumalan tuntemaan kärsimystä. Se on yksi syiistä miksi valaistukseen ei voi mennä tuosta vaan - kun tunnet ykseyden kaiken kanssa, tunnet myös oman maailmasi tason kärsimyksen. Siinä kuitenkin on tosiaan se ikuisuuden taso, mahdollisuus katsoa ajan ja avaruuden ulkopuolelta, ja silloin on kuin unta tai illuusiota tai elokuvaa. Mutta jos joku ottaa kehollisen kuolevaisen muodon niin ei hän voi koko ajan olla Ikuisuuden rauhassa, vaan hänen on otettava myös kuolevaisen olennon näkökulma, ja kohdattava kärsimys sen itsensä taholta. Tuntien konkreettisesti olevansa yhtä kärsivien kanssa, samaa ruumiista ja henkeä. 

Jumala siis toimi täällä pääosin inspiroimalla ihmisiä tekemään hyvää. Mutta ei puutu kunkin illuusion perusoletuksiin, siihen mitä sen olentojen tietoisuuden tila heijastaa. Ihmisten on opittava itse luomaan parempi maailma, eikä niin että joku heidät siihen pakottaa. Silloin he eivät olisi muuttuneet, heränneet tai valaistuneet yhtään sen enempää, heidät olisi vaan, ehkä rangaistuksen pelossa tai voimalla, pakotettu toimimaan vastoin tahtoaan. Se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on että kaikki heräävät, ja että kun se on tapahtunut tarpeeksi monelle täällä maan päällä, syntyy uudet taivaat ja uudet maat, uudenlaisen tietoisuuden projektiona. Eikä silloin ole enää itkua eikä kärsimystä eikä vääryyttä.