Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6963)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):
Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.
Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.
Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?
Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.
Ap
Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa.
Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko.
Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.
Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".
Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.
Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.
Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.
Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...
ap
En ole mystikko, mutta joitain ajatuksia tuli kuitenkin mieleeni...
Intuition kuuntelu onnistuu paremmin, jos kysyt näitä kysymyksiä itseltäsi hiljaisena hetkenä, sellaisena, jolloin et ole minkään tunteen vallassa. Ja muista, että tunteet ovat vain tunteita - ne tulevat ja menevät, mutta ovat kuitenkin ikään kuin kermakuorrute täytekakun päällä, jonka sisällä "todellinen olemuksesi" on.
Minä ajattelen, että tunteiden tunteminen on yksi tämän maallisen elämän hienouksia vähän samalla tavalla kuin vaikka ruoan syöminen. Tunnen tunteita (toiset miellyttävämpiä ja toiset epämiellyttävämpiä) ja syön ruokaa (joskus parempaa, joskus ei), mutta en ole tuntemani tunteet tai syömäni ruoka. Näihin tunteisiin samastuminen aiheuttaa väistämättä kärsimystä: onnellisuus tai vaikka suklaakakku ei ole pysyvää eikä tuota pysyvää rauhaa.
Epämiellyttävän tunteen vyöryessä yli olisi hyvä astua ikään kuin itsensä ulkopuolelle havainnoimaan tilannetta. Ei pidä yrittää hallita tai tukahduttaa ikäviäkään tunteita, mutta havainnoimalla omaa olemistaan ja tuntemistaan lakkaa samalla samastumasta tuohon tuntevaan minäänsä. Kyse on tavallaan etäännyttämisestä mutta ei kuitenkaan, sillä tunteiden annetaan tulla ja mennä sellaisena, kuin ne ovat.
Mieti: jos on olemassa sinä, joka on huomannut "tunteen ylitse vyörymisen" noissa tilanteissa, on siis oltava jotain tuon tuntevan sinun yläpuolella havainnoimassa tilannetta.
Minä olen ollut tuossa tilanteessa aiemmin, siis panikoimassa irti päästämisen äärellä. Mutta kuten mystikkokin on tässä ketjussa tainnut sanoa, se tapahtuu jossain vaiheessa väistämättä jos on tapahtuakseen. En näkisi asiaa niin, että täytyy "hyväksyä tosiasiat", koska se kalskahtaa kuitenkin tämän maallisen todellisuuden leimaamiselta epätoivottavaksi ("hyvä on, enpä nyt sitten koskaan saa toivomaani puolisoa", "hyvä on, en koskaan rikastu"). Omalla kohdalla tuo hyväksyminen tarkoittaa tietynlaista sallivuuden tilaa: se mitä on, on. Se vain on ("hyvä on, tällaisessa materiaalisessa todellisuudessa elän juuri nyt ja se muuttuu koko ajan").
Kiitos ajatuksistasi. Ymmärrän kaiken - järjellä. Mutta irtipäästäminen lieneekin vaikeinta sen tunteen takia. Jos kyse olisi järjestä, niin olisin jo päästänyt irti.
Kun tunne on erittäin vahvana, niin samaistun siihen. Pystyn kyllä olemaan samaistumatta hetken päästä, ja tajuan, että minä en ole tuo tunne ja löydän rauhan. Mutta seuraavan kerran kun paniikki iskee, olen jälleen samassa tilanteessa... Olen lukenut kirjan, jossa neuvotaan että kaikkeen auttaa se, että tilanteessa keskitytään sydämeen ja rentoutetaan se. Sitäkin olen tehnyt, ja se auttaa kyllä - mutta eihän se pysyvästi auta, koska tahtoni taistelee hyväksymistä vastaan. Tämä on sellaista jatkuvaa vuoristorataa, jossa rauha ja paniikki vuorottelevat riippuen konkretiasta.
Tajuan myös, että taustalla on uskomus. Kun siitä uskomuksesta pääsisin, niin pääsisin tunteesta. Mutta kun en pysty, vaikka olen kokeillut mitä keinoja ajatella toisesta näkökulmasta ja kyseenalaistanut uskomukseni.
Seuraavaksi sitten yritän opetella: se mitä on, on. Ei kai tässä muutakaan voi...
ap
Mitä jos antaisit kaikkien tunteiden vain olla, pyrkimättä edes rauhaan tunteiden tasolla? Jos on paniikkia, hyväksy paniikki. Jos on rauhaa, hyväksy rauha. Jos et voi hyväksyä senhetkistä tunnetilaasi, hyväksy hyväksymättömyytesi ja vastustuksesi. Ja muista: se menee ohi, se menee aina ohi, mikään tunnetila ei jää koskaan pysyväksi. Ei tunteilla ole voimaa pilata elämääsi, jos et itse anna niille sellaista, jos et leimaa niitä pahoiksi ja ei-toivottaviksi ja yritä vastustaa niitä. Sillä se on juuri ongelmia aiheuttavan dualismin juuri, että sanoo että tämä asia tai tunne paha, tämä hyvä - aina tuomaroi ja arvostelee, torjuu yhtä ja yrittää vetää puoleensa toista.
Voit toki ratkaista ongelmiasi inhimillisellä ja psyykkisellä tasolla, oman ja ehkä auttajien viisauden varassa - se on ihmisten yleisin ratkaisu tuollaisiin ongelmiin. Voit miettiä, mistä olosi johtuu: onko se oikeasti itsekkyyttä, vai ettetkö vain sittenkin olisi julma ja rakkaudeton itsellesi ja siksi sisin kapinoi ihan syystä - itsellesi, joka olet ihan yhtä arvokas kuin ne muut ihmisetkin. Jos päädyt siihen että ajattelussasi ja tunnemaailmassasi tosiaan on vakavia ongelmia joita et osaa itse ratkaista, niin psyykkisellä tasolla sellaiseen on apua tarjolla.
Itse kannatan tosin aina ongelmien tason yläpuolelle nousemista, kääntymistä sisään sinne missä ei ole ongelmia. "Etsimään ensin taivasten valtakuntaa", tuomaan hengellisen voiman valo tietoisuuteen. Vain olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, odottamaan vastausta tai inspiraatiota tai kosketusta, edes hetken joka päivä. Sillä ongelmia vastaan taisteleminen ja niiden murehtiminen vahvistaa niiden todellisuutta, kun taas niistä poispäin kääntyminen näyttää niiden epätodellisuuden ja lopulta hävittää ne. "Illuusioita, ahdistavia sellaisia, mutta ne tai niiden aiheuttamat tunteet eivät kiinnosta minua, minä etsin Taivasten valtakuntaa joka on sisäisesti minussa".
Myös ongelmien tason yläpuolelle nouseminen, hengelliseen keskittyminen, johtaa tosin siihen että tunne-elämä muuttuu, ja usein saa myös inspiraatioita muuttaa käytännön elämäänsä. Mutta tämä tapahtuu aivan eri lähtökohdista kuin siitä, että yritetään ratkaista joku ongelma - se lähtee siitä, että ei välitetä ongelmista ja lopulta enää edes nähdä niitä, ja sitten ilman mitään tietoista työtä kaikki vaan muuttuu, hetken inspiraatiot ohjaavat sinne minne on hyvä mennä niin tunteiden kuin tekojenkin tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kristitty mystikko!
Sanasi soljuvat sitä yksinkertaista totuutta joka vain on. Sen lisäksi, että olet päässyt hyvin pitkälle itsesi kanssa, osaat pukea kaiken selkeään ja yksinkertaiseen muotoon. Ehkä tänä päivänä sanojesi tulisi levitä laajemmalti? Kirjoita kirja! Tässä ketjussa jo vaikka kuinka paljon materiaalia. Kiitos paljon myös minun puolestani, sanoitat niin selkeästi kaiken sen, miten asioiden itsekin koen olevan. Kaunista syksyä sinulle ja myös muille!
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):
Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.
Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.
Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?
Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.
Ap
Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa.
Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko.
Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.
Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".
Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.
Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.
Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.
Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...
ap
En ole mystikko, mutta joitain ajatuksia tuli kuitenkin mieleeni...
Intuition kuuntelu onnistuu paremmin, jos kysyt näitä kysymyksiä itseltäsi hiljaisena hetkenä, sellaisena, jolloin et ole minkään tunteen vallassa. Ja muista, että tunteet ovat vain tunteita - ne tulevat ja menevät, mutta ovat kuitenkin ikään kuin kermakuorrute täytekakun päällä, jonka sisällä "todellinen olemuksesi" on.
Minä ajattelen, että tunteiden tunteminen on yksi tämän maallisen elämän hienouksia vähän samalla tavalla kuin vaikka ruoan syöminen. Tunnen tunteita (toiset miellyttävämpiä ja toiset epämiellyttävämpiä) ja syön ruokaa (joskus parempaa, joskus ei), mutta en ole tuntemani tunteet tai syömäni ruoka. Näihin tunteisiin samastuminen aiheuttaa väistämättä kärsimystä: onnellisuus tai vaikka suklaakakku ei ole pysyvää eikä tuota pysyvää rauhaa.
Epämiellyttävän tunteen vyöryessä yli olisi hyvä astua ikään kuin itsensä ulkopuolelle havainnoimaan tilannetta. Ei pidä yrittää hallita tai tukahduttaa ikäviäkään tunteita, mutta havainnoimalla omaa olemistaan ja tuntemistaan lakkaa samalla samastumasta tuohon tuntevaan minäänsä. Kyse on tavallaan etäännyttämisestä mutta ei kuitenkaan, sillä tunteiden annetaan tulla ja mennä sellaisena, kuin ne ovat.
Mieti: jos on olemassa sinä, joka on huomannut "tunteen ylitse vyörymisen" noissa tilanteissa, on siis oltava jotain tuon tuntevan sinun yläpuolella havainnoimassa tilannetta.
Minä olen ollut tuossa tilanteessa aiemmin, siis panikoimassa irti päästämisen äärellä. Mutta kuten mystikkokin on tässä ketjussa tainnut sanoa, se tapahtuu jossain vaiheessa väistämättä jos on tapahtuakseen. En näkisi asiaa niin, että täytyy "hyväksyä tosiasiat", koska se kalskahtaa kuitenkin tämän maallisen todellisuuden leimaamiselta epätoivottavaksi ("hyvä on, enpä nyt sitten koskaan saa toivomaani puolisoa", "hyvä on, en koskaan rikastu"). Omalla kohdalla tuo hyväksyminen tarkoittaa tietynlaista sallivuuden tilaa: se mitä on, on. Se vain on ("hyvä on, tällaisessa materiaalisessa todellisuudessa elän juuri nyt ja se muuttuu koko ajan").
Kiitos ajatuksistasi. Ymmärrän kaiken - järjellä. Mutta irtipäästäminen lieneekin vaikeinta sen tunteen takia. Jos kyse olisi järjestä, niin olisin jo päästänyt irti.
Kun tunne on erittäin vahvana, niin samaistun siihen. Pystyn kyllä olemaan samaistumatta hetken päästä, ja tajuan, että minä en ole tuo tunne ja löydän rauhan. Mutta seuraavan kerran kun paniikki iskee, olen jälleen samassa tilanteessa... Olen lukenut kirjan, jossa neuvotaan että kaikkeen auttaa se, että tilanteessa keskitytään sydämeen ja rentoutetaan se. Sitäkin olen tehnyt, ja se auttaa kyllä - mutta eihän se pysyvästi auta, koska tahtoni taistelee hyväksymistä vastaan. Tämä on sellaista jatkuvaa vuoristorataa, jossa rauha ja paniikki vuorottelevat riippuen konkretiasta.
Tajuan myös, että taustalla on uskomus. Kun siitä uskomuksesta pääsisin, niin pääsisin tunteesta. Mutta kun en pysty, vaikka olen kokeillut mitä keinoja ajatella toisesta näkökulmasta ja kyseenalaistanut uskomukseni.
Seuraavaksi sitten yritän opetella: se mitä on, on. Ei kai tässä muutakaan voi...
ap
Mitä jos antaisit kaikkien tunteiden vain olla, pyrkimättä edes rauhaan tunteiden tasolla? Jos on paniikkia, hyväksy paniikki. Jos on rauhaa, hyväksy rauha. Jos et voi hyväksyä senhetkistä tunnetilaasi, hyväksy hyväksymättömyytesi ja vastustuksesi. Ja muista: se menee ohi, se menee aina ohi, mikään tunnetila ei jää koskaan pysyväksi. Ei tunteilla ole voimaa pilata elämääsi, jos et itse anna niille sellaista, jos et leimaa niitä pahoiksi ja ei-toivottaviksi ja yritä vastustaa niitä. Sillä se on juuri ongelmia aiheuttavan dualismin juuri, että sanoo että tämä asia tai tunne paha, tämä hyvä - aina tuomaroi ja arvostelee, torjuu yhtä ja yrittää vetää puoleensa toista.
Voit toki ratkaista ongelmiasi inhimillisellä ja psyykkisellä tasolla, oman ja ehkä auttajien viisauden varassa - se on ihmisten yleisin ratkaisu tuollaisiin ongelmiin. Voit miettiä, mistä olosi johtuu: onko se oikeasti itsekkyyttä, vai ettetkö vain sittenkin olisi julma ja rakkaudeton itsellesi ja siksi sisin kapinoi ihan syystä - itsellesi, joka olet ihan yhtä arvokas kuin ne muut ihmisetkin. Jos päädyt siihen että ajattelussasi ja tunnemaailmassasi tosiaan on vakavia ongelmia joita et osaa itse ratkaista, niin psyykkisellä tasolla sellaiseen on apua tarjolla.
Itse kannatan tosin aina ongelmien tason yläpuolelle nousemista, kääntymistä sisään sinne missä ei ole ongelmia. "Etsimään ensin taivasten valtakuntaa", tuomaan hengellisen voiman valo tietoisuuteen. Vain olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, odottamaan vastausta tai inspiraatiota tai kosketusta, edes hetken joka päivä. Sillä ongelmia vastaan taisteleminen ja niiden murehtiminen vahvistaa niiden todellisuutta, kun taas niistä poispäin kääntyminen näyttää niiden epätodellisuuden ja lopulta hävittää ne. "Illuusioita, ahdistavia sellaisia, mutta ne tai niiden aiheuttamat tunteet eivät kiinnosta minua, minä etsin Taivasten valtakuntaa joka on sisäisesti minussa".
Myös ongelmien tason yläpuolelle nouseminen, hengelliseen keskittyminen, johtaa tosin siihen että tunne-elämä muuttuu, ja usein saa myös inspiraatioita muuttaa käytännön elämäänsä. Mutta tämä tapahtuu aivan eri lähtökohdista kuin siitä, että yritetään ratkaista joku ongelma - se lähtee siitä, että ei välitetä ongelmista ja lopulta enää edes nähdä niitä, ja sitten ilman mitään tietoista työtä kaikki vaan muuttuu, hetken inspiraatiot ohjaavat sinne minne on hyvä mennä niin tunteiden kuin tekojenkin tasolla.
Sehän tässä nyt turhauttaakin, kun olen kaikki kokeillut jo kolmen vuoden aikana:
- olen hyväksynyt tunteeni ja oikein rypenyt niissä
-olen tutkinut pääkoppaani, uskomuksiani, varjoani
- olen katsonut suoraan silmiin kateutta, mustasukkaisuutta, vihaa ja pelkoa
- olen analysoinut uniani ja alitajuntaani löytääkseni vastauksen
-olen suorittanut parantumista
- olen lopettanut sen suorittamisen
- olen keskittynyt nykyhetkeen
- olen luottanut, että kaikki kääntyy hyväksi
- olen lopettanut ongelman ajattelun, jotta se häviäisi
- olen keskittynyt hengelliseen, jotta itse muuttuisin
Mutta kun minä en muutu tai ilmiö häviä...
Sinä, mystikko, olet sanonut, että rakastat rauhaa ja hiljaisuutta. Tämä tilanne on verrannollinen siihen, että sinulta osittain viedään se rauha ja hiljaisuus esim 1-2 päivänä viikossa. Saat olla aika maagikko, että pidät hiljaisuuden metelissä.
Olen jo kyllästynyt tähän itsetutkiskeluun. Löydän aina vain lisää kaikkea negatiivista, ja se ei näy loppuvan vaan lopulta päätyy itseinhoon, kun ei halua olla sellainen kuin on.
Tämän ketjun perusteella tulen taas siihen tulokseen, että minun on vain hyväksyttävä tilanne. Olen surullinen ja välillä panikoin, ja näin vain on. On totta, että minun on vaikea hyväksyä negatiivisia tunteita, eli dualismista irtipäästäminen on tärkeää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):
Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.
Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.
Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?
Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.
Ap
Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa.
Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko.
Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.
Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".
Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.
Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.
Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.
Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...
ap
En ole mystikko, mutta joitain ajatuksia tuli kuitenkin mieleeni...
Intuition kuuntelu onnistuu paremmin, jos kysyt näitä kysymyksiä itseltäsi hiljaisena hetkenä, sellaisena, jolloin et ole minkään tunteen vallassa. Ja muista, että tunteet ovat vain tunteita - ne tulevat ja menevät, mutta ovat kuitenkin ikään kuin kermakuorrute täytekakun päällä, jonka sisällä "todellinen olemuksesi" on.
Minä ajattelen, että tunteiden tunteminen on yksi tämän maallisen elämän hienouksia vähän samalla tavalla kuin vaikka ruoan syöminen. Tunnen tunteita (toiset miellyttävämpiä ja toiset epämiellyttävämpiä) ja syön ruokaa (joskus parempaa, joskus ei), mutta en ole tuntemani tunteet tai syömäni ruoka. Näihin tunteisiin samastuminen aiheuttaa väistämättä kärsimystä: onnellisuus tai vaikka suklaakakku ei ole pysyvää eikä tuota pysyvää rauhaa.
Epämiellyttävän tunteen vyöryessä yli olisi hyvä astua ikään kuin itsensä ulkopuolelle havainnoimaan tilannetta. Ei pidä yrittää hallita tai tukahduttaa ikäviäkään tunteita, mutta havainnoimalla omaa olemistaan ja tuntemistaan lakkaa samalla samastumasta tuohon tuntevaan minäänsä. Kyse on tavallaan etäännyttämisestä mutta ei kuitenkaan, sillä tunteiden annetaan tulla ja mennä sellaisena, kuin ne ovat.
Mieti: jos on olemassa sinä, joka on huomannut "tunteen ylitse vyörymisen" noissa tilanteissa, on siis oltava jotain tuon tuntevan sinun yläpuolella havainnoimassa tilannetta.
Minä olen ollut tuossa tilanteessa aiemmin, siis panikoimassa irti päästämisen äärellä. Mutta kuten mystikkokin on tässä ketjussa tainnut sanoa, se tapahtuu jossain vaiheessa väistämättä jos on tapahtuakseen. En näkisi asiaa niin, että täytyy "hyväksyä tosiasiat", koska se kalskahtaa kuitenkin tämän maallisen todellisuuden leimaamiselta epätoivottavaksi ("hyvä on, enpä nyt sitten koskaan saa toivomaani puolisoa", "hyvä on, en koskaan rikastu"). Omalla kohdalla tuo hyväksyminen tarkoittaa tietynlaista sallivuuden tilaa: se mitä on, on. Se vain on ("hyvä on, tällaisessa materiaalisessa todellisuudessa elän juuri nyt ja se muuttuu koko ajan").
Kiitos ajatuksistasi. Ymmärrän kaiken - järjellä. Mutta irtipäästäminen lieneekin vaikeinta sen tunteen takia. Jos kyse olisi järjestä, niin olisin jo päästänyt irti.
Kun tunne on erittäin vahvana, niin samaistun siihen. Pystyn kyllä olemaan samaistumatta hetken päästä, ja tajuan, että minä en ole tuo tunne ja löydän rauhan. Mutta seuraavan kerran kun paniikki iskee, olen jälleen samassa tilanteessa... Olen lukenut kirjan, jossa neuvotaan että kaikkeen auttaa se, että tilanteessa keskitytään sydämeen ja rentoutetaan se. Sitäkin olen tehnyt, ja se auttaa kyllä - mutta eihän se pysyvästi auta, koska tahtoni taistelee hyväksymistä vastaan. Tämä on sellaista jatkuvaa vuoristorataa, jossa rauha ja paniikki vuorottelevat riippuen konkretiasta.
Tajuan myös, että taustalla on uskomus. Kun siitä uskomuksesta pääsisin, niin pääsisin tunteesta. Mutta kun en pysty, vaikka olen kokeillut mitä keinoja ajatella toisesta näkökulmasta ja kyseenalaistanut uskomukseni.
Seuraavaksi sitten yritän opetella: se mitä on, on. Ei kai tässä muutakaan voi...
ap
Mitä jos antaisit kaikkien tunteiden vain olla, pyrkimättä edes rauhaan tunteiden tasolla? Jos on paniikkia, hyväksy paniikki. Jos on rauhaa, hyväksy rauha. Jos et voi hyväksyä senhetkistä tunnetilaasi, hyväksy hyväksymättömyytesi ja vastustuksesi. Ja muista: se menee ohi, se menee aina ohi, mikään tunnetila ei jää koskaan pysyväksi. Ei tunteilla ole voimaa pilata elämääsi, jos et itse anna niille sellaista, jos et leimaa niitä pahoiksi ja ei-toivottaviksi ja yritä vastustaa niitä. Sillä se on juuri ongelmia aiheuttavan dualismin juuri, että sanoo että tämä asia tai tunne paha, tämä hyvä - aina tuomaroi ja arvostelee, torjuu yhtä ja yrittää vetää puoleensa toista.
Voit toki ratkaista ongelmiasi inhimillisellä ja psyykkisellä tasolla, oman ja ehkä auttajien viisauden varassa - se on ihmisten yleisin ratkaisu tuollaisiin ongelmiin. Voit miettiä, mistä olosi johtuu: onko se oikeasti itsekkyyttä, vai ettetkö vain sittenkin olisi julma ja rakkaudeton itsellesi ja siksi sisin kapinoi ihan syystä - itsellesi, joka olet ihan yhtä arvokas kuin ne muut ihmisetkin. Jos päädyt siihen että ajattelussasi ja tunnemaailmassasi tosiaan on vakavia ongelmia joita et osaa itse ratkaista, niin psyykkisellä tasolla sellaiseen on apua tarjolla.
Itse kannatan tosin aina ongelmien tason yläpuolelle nousemista, kääntymistä sisään sinne missä ei ole ongelmia. "Etsimään ensin taivasten valtakuntaa", tuomaan hengellisen voiman valo tietoisuuteen. Vain olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, odottamaan vastausta tai inspiraatiota tai kosketusta, edes hetken joka päivä. Sillä ongelmia vastaan taisteleminen ja niiden murehtiminen vahvistaa niiden todellisuutta, kun taas niistä poispäin kääntyminen näyttää niiden epätodellisuuden ja lopulta hävittää ne. "Illuusioita, ahdistavia sellaisia, mutta ne tai niiden aiheuttamat tunteet eivät kiinnosta minua, minä etsin Taivasten valtakuntaa joka on sisäisesti minussa".
Myös ongelmien tason yläpuolelle nouseminen, hengelliseen keskittyminen, johtaa tosin siihen että tunne-elämä muuttuu, ja usein saa myös inspiraatioita muuttaa käytännön elämäänsä. Mutta tämä tapahtuu aivan eri lähtökohdista kuin siitä, että yritetään ratkaista joku ongelma - se lähtee siitä, että ei välitetä ongelmista ja lopulta enää edes nähdä niitä, ja sitten ilman mitään tietoista työtä kaikki vaan muuttuu, hetken inspiraatiot ohjaavat sinne minne on hyvä mennä niin tunteiden kuin tekojenkin tasolla.
Sehän tässä nyt turhauttaakin, kun olen kaikki kokeillut jo kolmen vuoden aikana:
- olen hyväksynyt tunteeni ja oikein rypenyt niissä
-olen tutkinut pääkoppaani, uskomuksiani, varjoani
- olen katsonut suoraan silmiin kateutta, mustasukkaisuutta, vihaa ja pelkoa
- olen analysoinut uniani ja alitajuntaani löytääkseni vastauksen
-olen suorittanut parantumista
- olen lopettanut sen suorittamisen
- olen keskittynyt nykyhetkeen
- olen luottanut, että kaikki kääntyy hyväksi
- olen lopettanut ongelman ajattelun, jotta se häviäisi
- olen keskittynyt hengelliseen, jotta itse muuttuisin
Mutta kun minä en muutu tai ilmiö häviä...Sinä, mystikko, olet sanonut, että rakastat rauhaa ja hiljaisuutta. Tämä tilanne on verrannollinen siihen, että sinulta osittain viedään se rauha ja hiljaisuus esim 1-2 päivänä viikossa. Saat olla aika maagikko, että pidät hiljaisuuden metelissä.
Olen jo kyllästynyt tähän itsetutkiskeluun. Löydän aina vain lisää kaikkea negatiivista, ja se ei näy loppuvan vaan lopulta päätyy itseinhoon, kun ei halua olla sellainen kuin on.
Tämän ketjun perusteella tulen taas siihen tulokseen, että minun on vain hyväksyttävä tilanne. Olen surullinen ja välillä panikoin, ja näin vain on. On totta, että minun on vaikea hyväksyä negatiivisia tunteita, eli dualismista irtipäästäminen on tärkeää.
Ap
14/jne. tässä. Olen itse läpikäynyt/-käymässä tuota lopullista hyväksymistä nyt. Tunnistan tilanteestasi paljon samaa, vaikka ne asiat, joiden kanssa itse pitkään taistelin, olivat erilaisia. En ole kaikkein paras muotoilemaan ajatuksiani tekstiksi, pahoitteluni...
Pistin siis merkille sen tuosta listastasi, että kaikkien noiden sinänsä hyvien tekojen ja kokeilujen taustalla vaikuttaa kuitenkin olevan se ajatus, että tekemällä rauhan nykyhetken kanssa tai sallimalla tunteet (mitä oletkaan kokeillut) saat lopulta sen, mitä haluat.
Taisin kirjoittaa omasta matkastani aiemmin? Että yritin itsekin jatkuvasti, siis vuosien ajan, kiivetä ns. perse edellä puuhun. Tiesin, että kaikki viisaat opettajat puhuivat siitä, kuinka olemalla onnellinen juuri nyt asiat järjestyvät kyllä. Ja että onni ja rauha on nykyhetkessä. Mutta kuitenkin ajattelin, että "joojoo on on, no mä oon onnellinen nyt kato tätä hymyä MIKSI MITÄÄN EI TAPAHDU häh". Että kyllähän nuo muut osaavat hymistellä onnellisena, vaikka asiat ovat päin mäntyä, mutta minä en osaa enkä halua ja tarvitsen niin kovasti tämän ja tämän asian ollakseni onnellinen. Ja että kun saan sen/ne, niin sitten asiat loksahtavat paikalleen ja saan rauhan.
Tämän ketjun sekä muutamien merkittävien kirjojen johdatuksella olen kuitenkin hiljalleen oppinut päästämään irti.
Kuten aiemmin kirjoitin, havahduin siihen, että voin joko päästää irti ja lakata kärsimästä, tai pitää kiinni ja jatkaa kärsimystä. Valinta on lopulta hyvin yksinkertainen. Joko keskityn ulkoisen elämän asioihin ja haluihin ja toiveisiin (ja näin siis kärsin väistämättä - aina tulee jotain muuta, mitä haluan, jotain, mikä ei ole miten haluan), tai etsin rauhan sisältäni ja annan ulkoisen maailman olla.
Sinua ilmeisesti vaivaa nyt jokin asia, jota pidät hyvin merkittävänä, mutta kannattaa muistaa, että aina, siis aina, tulee olemaan asioita, jotka ovat "pielessä" tai joiden haluaisit olevan toisin - myös sitten, jos tämä tärkeänä pitämäsi asia ratkeaa.
Aina tulee olemaan kärsimystä.
On yksinkertaisesti helpointa lakata välittämästä, olla antamatta ulkoisille asioille niin paljon merkitystä, olla leimaamatta asioita hyviksi tai pahoiksi (tuosta dualismista mystikko onkin kirjoittanut paljon).
Tiedän myös, että joskus se voi olla todella hankalaa. Mulla on kaksi pientä lasta, joiden kanssa arki on joskus kaoottista huutoa, melskettä, menoa ja meininkiä. Yritän toki tuollaisinakin päivinä hengitellä syvään ja pysytellä ikään kuin itseni ja omien tunnereaktioideni yläpuolella, mutta toistaiseksi se on ollut haastavaa.
Kuitenkin, kun olen oppinut löytämään rauhan ja rauhallisen läsnäolon noiden yllä mainittujen hetkien ulkopuolella, myös arki on alkanut hiljalleen rauhoittua. Mutta se ei ole tapahtunut väkisin pinnistelemällä tai liimaamalla hymynaamatarroja noiden haastavina pitämieni hetkien päälle, vaan aivan itsekseen, ponnistelematta, samalla kun olen etsinyt - ja paikoin löytänytkin - rauhaa sisältäni.
Jos jotain aktiivista tekemistä sinulle suosittelisin, niin Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon lukemista, tai näiden tekstien ääreen palaamista.
Oikein kaunista syyskuista päivää sinulle, ap.
Lisättäköön vielä edelliseen viestiin, että minulle vaikeinta oli hyväksyä se, että irti päästämisen jälkeen millään ei oikeastaan ole enää mitään merkitystä. Aiemmin kliinisen masennuksen läpikäyneenä säikähdin seurannutta melankolian ja merkityksettömyyden tunnetta, mutta hiljalleen sekin on taittunut.
- edellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisättäköön vielä edelliseen viestiin, että minulle vaikeinta oli hyväksyä se, että irti päästämisen jälkeen millään ei oikeastaan ole enää mitään merkitystä. Aiemmin kliinisen masennuksen läpikäyneenä säikähdin seurannutta melankolian ja merkityksettömyyden tunnetta, mutta hiljalleen sekin on taittunut.
- edellinen
Kiitos viestistäsi. Olet oikeassa: minä etsimällä etsin ratkaisua, enkä osaa asia antaa olla. Suoritan tätä siis sittenkin vielä... Tai itseasiassa annan asian olla kun se ei ole akuutti, mutta kun joudun kasvotusten tilanteen kanssa, niin panikoidun ja alan suorittaa. Siinä on the juttu.
Kirjoitat, että aina tulee olemaan asioita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Nyt sinä viet pohjan pois manifestoimiselta, etkö? Jos ulkoinen on sisäisen maailman heijastusta, niin näinhän ei pitäisi olla.
Tollen luin uudelleen pari viikkoa sitten. Mellon olen lukenut jo kymmen kertaa, ja muistan sen hyvin. Ihan ykkösluokan kirjoja. Ja luin uudelleen mystikon aiemmissa ketjuissa suositteleman Goldsmithin kirjan. Saan kyllä niistä lohtua ja aina tiukassa tilanteessa otankin ne uudestaan luettavaksi. Mutta nyt olen tähänkin kyllästynyt, että tarvitsen ulkopuolista tukea.
Ap
Niinpä, etsimällä etsit ratkaisua, ja näin vahvistat ongelmasi todellisuutta koko ajan mielessäsi. Kun se vahvistuu mielessäsi, se vahvistuu ulkomaailmassa. Parempi olisi vaan antaa kaiken olla, hyväksyä sisäisesti se mitä on.
Sinä, mystikko, olet sanonut, että rakastat rauhaa ja hiljaisuutta. Tämä tilanne on verrannollinen siihen, että sinulta osittain viedään se rauha ja hiljaisuus esim 1-2 päivänä viikossa. Saat olla aika maagikko, että pidät hiljaisuuden metelissä.
Mutta juuri sen lajin maagikko minä olen - ei mikään ulkoisessa maailmassa, eikä mikään myöskään inhimillisellä ajatusten ja tunteiden tasolla voi viedä rauhaani, koska rauha ei ole sillä tasolla. Rauha on aina läsnä, silloinkin jos ulkoisessa on meteliä. Se on ääretön Ilmentymättömän tila, josta kaikki ilmenevä -myös se ihmismielien meteliksi tulkitsema- nousee, jossa se on aikansa ja johon se katoaa. Se metelikin on lopulta Minä olen - Minä ilmenneenä, joten miten minä voisin olla rakastamatta sitä?
Ei voi olla tuomioita hyväksi ja pahaksi, toivotuksi ja ei-toivotuksi, jos kokee olevansa kaiken ilmenevän ydinolemus. Kaikki on. Kaikki on Minää. Kun ei ole dualistisia leimoja, ei ole myöskään vääristymää, joka näkee osan Minän ilmenemistä häiritsevinä tai pahoina. Todellisuudessa kaikki on hyvän ja pahan tuolla puolen, vain On. Dualismin vallassa oleva ihmismieli vain vääristää ikuisen ja hengellisen muuttuvaisen hyvän ja pahan sekasotkuksi. Ongelma on korjata dualismi, ei muuttaa nähtyä ulkomaailmaa tai omaa ajallista ihmismieltä - se tosin näennäisesti muuttuu kun dualismi vähenee ja katoaa, kun vääristävät linssit häviävät omilta silmiltä.
Kirjoitat, että aina tulee olemaan asioita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Nyt sinä viet pohjan pois manifestoimiselta, etkö? Jos ulkoinen on sisäisen maailman heijastusta, niin näinhän ei pitäisi olla.
Tuo on perimmäinen totuus, mutta ongelma on, että et ikinä pääse kokemaan kärsimyksetöntä 'ulkoista' tilannetta niin kauan kuin yrität päästä kärsimyksestä, koska usko kärsimykseen ja voimiin joita vastaan pitää taistella ylläpitää kärsimystä. Siksi tie kulkee sitä kautta, että on hyväksyttävä se mitä ihmiset sanovat kärsimykseksi ja lopetettava sitä vastaan taistelu, pidättäydyttävä leimaamasta sitä pahaksi enää. Lopulta kipu on ihan yhtä toivottu kuin tila jossa ei ole kipua, kuolema yhtä toivottu kuin elämä, paniikki yhtä hyvä kuin sisäinen tyyni hiljaisuus mielen tasolla. Silloin ihminen on voittanut maailman, ja kaikki on toisin - mutta tie siihen ei käy ongelmia vastaan taistelun ja itsensä psyykkisen parantelun kautta.
Tietoisella manifestoinnilla ei voi löytää perimmäistä rauhaa, mutta kyllä, sillä voi korjailla ulkoisia olosuhteita uskonsa rajoissa. Jos kuitenkin uskoo että jotkut ongelmat on hyvin vaikeita ja vaativat valtavasti työtä, niin hänelle niin on. Edes tietoista manifestointia ei voi tehdä tehokkaasti siitä lähtökohdasta että näkee ahdistavia, vaikeita ongelmia joiden kanssa taistelee. Pitää sisäisesti jo nähdä se, minkä uskollaan aikoo luoda, kuin se olisi jo totta, ja jos niin näkee, missä enää on taistelua? Fyysisen ja psyykkisen ilmiömaailman kuvat eivät enää häiritse mitenkään koska syvempi minä näkee jo toisen todellisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet mystikko asian ytimessä. Taidanpa printata tuon viimeisen viestisi ja liimata sen seinälle. Olen tuon kaiken jo ymmärtänyt aiemmin, niin tästä ketjusta kuin kirjoista, mutta olen hidas oppimaan. Tuossa on tästä lähtien ohjenuorani.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisättäköön vielä edelliseen viestiin, että minulle vaikeinta oli hyväksyä se, että irti päästämisen jälkeen millään ei oikeastaan ole enää mitään merkitystä. Aiemmin kliinisen masennuksen läpikäyneenä säikähdin seurannutta melankolian ja merkityksettömyyden tunnetta, mutta hiljalleen sekin on taittunut.
- edellinenKiitos viestistäsi. Olet oikeassa: minä etsimällä etsin ratkaisua, enkä osaa asia antaa olla. Suoritan tätä siis sittenkin vielä... Tai itseasiassa annan asian olla kun se ei ole akuutti, mutta kun joudun kasvotusten tilanteen kanssa, niin panikoidun ja alan suorittaa. Siinä on the juttu.
Kirjoitat, että aina tulee olemaan asioita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Nyt sinä viet pohjan pois manifestoimiselta, etkö? Jos ulkoinen on sisäisen maailman heijastusta, niin näinhän ei pitäisi olla.
Tollen luin uudelleen pari viikkoa sitten. Mellon olen lukenut jo kymmen kertaa, ja muistan sen hyvin. Ihan ykkösluokan kirjoja. Ja luin uudelleen mystikon aiemmissa ketjuissa suositteleman Goldsmithin kirjan. Saan kyllä niistä lohtua ja aina tiukassa tilanteessa otankin ne uudestaan luettavaksi. Mutta nyt olen tähänkin kyllästynyt, että tarvitsen ulkopuolista tukea.
Ap
Tunnistan tuon suorittamisen ja panikoinnin tunteen. En osaa sanoa, miten voisin neuvoa sinua noista tilanteista eteenpäin, mutta ehkä se lohduttaa kuitenkin, että olen itsekin ollut samassa limbossa useiden vuosien ajan ja nyt koen vapautuneeni siitä. Viimeinen vuosi oli erityisen raskas, ja tuona aikana menetin monta kertaa uskoni, mutta ripustauduin samalla entistä tiukemmin materiaalisen tason asioihin koska pelkäsin menettäväni kaiken.
Kärsimyksellä tarkoitin sitä, että niin pitkään, kun samastun liiaksi fyysisen tason todellisuuteen (illuusioon), tulen myös väistämättä kärsimään. Minkään asian manifestoituminen ei ole tuonut minulle täyttymyksen ja täydellisyyden tunnetta, vaan olen aina alkanut kaivata jotain muuta, jotain uutta, jotain seuraavaa. Minä sanallistan tämän tunteen kärsimykseksi. Yhtä hyvin voisi puhua esim. jumalyhteyden puuttumisesta tai vastaavasta.
Kysyit aloituksessa: "Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!"
Tätä asiaa ei voi ajatella järjellä. Kuvasit juuri sen limbon, johon itse jumituin aiemmin, ja joka tuotti minulle kärsimystä - tunnetta siitä, että jotain puuttuu. Omalla kohdallani dilemma ratkesi niin, että hyväksyin sen, ettei materiaalisella tasolla oikeastaan ole mitään väliä. Ja tämän hyväksyminen pelotti minua valtavasti siksi, että olin niin tottunut siihen, että ihmisen täytyy tavoitella ja kehittyä ja haluta yhtä sun toista. Kai minä pelkäsin lakkaavani olemasta kokomaan?
Kärsimykseksi ymmärrän myös sen jatkuvan ajatusvirran kuuntelemisen, joka kulkee tietoisuuteni läpi, ja siihen samastumisen.
Noista kirjoista vielä... niin, jos tarkkoja ollaan, niin olen nyt itsekin lukenut monia teoksia uudelleen, ja vasta nykyisestä näkökulmastani käsin ymmärrän niitä. Toisaalta nyt en enää edes tarvitse kirjoja. Aiemmin etsin niistä "sitä jotain", vastausta tyytymättömyyteeni ja puutteen tunteeseen. Enkä silloin ollut valmis kuulemaan ja ymmärtämään niiden viestiä.
- 14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No niin, väliin olikin tullut keskustelua ja hyvä niin. Oma näkökulmani on vielä kovin rajallinen.
- 14
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisättäköön vielä edelliseen viestiin, että minulle vaikeinta oli hyväksyä se, että irti päästämisen jälkeen millään ei oikeastaan ole enää mitään merkitystä. Aiemmin kliinisen masennuksen läpikäyneenä säikähdin seurannutta melankolian ja merkityksettömyyden tunnetta, mutta hiljalleen sekin on taittunut.
- edellinenKiitos viestistäsi. Olet oikeassa: minä etsimällä etsin ratkaisua, enkä osaa asia antaa olla. Suoritan tätä siis sittenkin vielä... Tai itseasiassa annan asian olla kun se ei ole akuutti, mutta kun joudun kasvotusten tilanteen kanssa, niin panikoidun ja alan suorittaa. Siinä on the juttu.
Kirjoitat, että aina tulee olemaan asioita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Nyt sinä viet pohjan pois manifestoimiselta, etkö? Jos ulkoinen on sisäisen maailman heijastusta, niin näinhän ei pitäisi olla.
Tollen luin uudelleen pari viikkoa sitten. Mellon olen lukenut jo kymmen kertaa, ja muistan sen hyvin. Ihan ykkösluokan kirjoja. Ja luin uudelleen mystikon aiemmissa ketjuissa suositteleman Goldsmithin kirjan. Saan kyllä niistä lohtua ja aina tiukassa tilanteessa otankin ne uudestaan luettavaksi. Mutta nyt olen tähänkin kyllästynyt, että tarvitsen ulkopuolista tukea.
Ap
Tunnistan tuon suorittamisen ja panikoinnin tunteen. En osaa sanoa, miten voisin neuvoa sinua noista tilanteista eteenpäin, mutta ehkä se lohduttaa kuitenkin, että olen itsekin ollut samassa limbossa useiden vuosien ajan ja nyt koen vapautuneeni siitä. Viimeinen vuosi oli erityisen raskas, ja tuona aikana menetin monta kertaa uskoni, mutta ripustauduin samalla entistä tiukemmin materiaalisen tason asioihin koska pelkäsin menettäväni kaiken.
Kärsimyksellä tarkoitin sitä, että niin pitkään, kun samastun liiaksi fyysisen tason todellisuuteen (illuusioon), tulen myös väistämättä kärsimään. Minkään asian manifestoituminen ei ole tuonut minulle täyttymyksen ja täydellisyyden tunnetta, vaan olen aina alkanut kaivata jotain muuta, jotain uutta, jotain seuraavaa. Minä sanallistan tämän tunteen kärsimykseksi. Yhtä hyvin voisi puhua esim. jumalyhteyden puuttumisesta tai vastaavasta.
Kysyit aloituksessa: "Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!"
Tätä asiaa ei voi ajatella järjellä. Kuvasit juuri sen limbon, johon itse jumituin aiemmin, ja joka tuotti minulle kärsimystä - tunnetta siitä, että jotain puuttuu. Omalla kohdallani dilemma ratkesi niin, että hyväksyin sen, ettei materiaalisella tasolla oikeastaan ole mitään väliä. Ja tämän hyväksyminen pelotti minua valtavasti siksi, että olin niin tottunut siihen, että ihmisen täytyy tavoitella ja kehittyä ja haluta yhtä sun toista. Kai minä pelkäsin lakkaavani olemasta kokomaan?
Kärsimykseksi ymmärrän myös sen jatkuvan ajatusvirran kuuntelemisen, joka kulkee tietoisuuteni läpi, ja siihen samastumisen.
Noista kirjoista vielä... niin, jos tarkkoja ollaan, niin olen nyt itsekin lukenut monia teoksia uudelleen, ja vasta nykyisestä näkökulmastani käsin ymmärrän niitä. Toisaalta nyt en enää edes tarvitse kirjoja. Aiemmin etsin niistä "sitä jotain", vastausta tyytymättömyyteeni ja puutteen tunteeseen. Enkä silloin ollut valmis kuulemaan ja ymmärtämään niiden viestiä.
- 14
Ei keskeneräisissä ajatuksissa mitään vikaa ole :-).
Minä olen tunnistanut tuon kärsimyksen ajatusten pyörittämiseksi. Se on kuin vanha vinyyli, jonka neula pyörii samalla uralla. Olen kuitenkin aika hyvä pysäyttämään ajatukseni. Olen hiljaisuudessa kymmeniä minuutteja monta kertaa päivässä. Toki ajatukset karkaavat, mutta osaan palauttaa itseni.
Minun kärsimykseni ei siis nykyään tule niistä ajatuksista vaan tunteista. No, tunnetta edeltää aina ajatus, ja senhän pystyn pysäyttämään, elkei paniikki iske.
Ja se perimmäinen tunnehan on aina pelko. Pelkään tiettyjen asioiden menettämistä. Sen materiaalisen menettämistä.
Toisaalta olen pelännyt sitä, että jos lopetan tavoittelemisen, niin sitten ei ainakaan tapahdu mitään. Jään vaan killumaan laineiden mukana ja muut ohjaavat minua. Tämä pelko tulee flegmaattisen ystäväni seuraamista, joka ei uskalla tehdä eikä edes toivoa mitään, eikä elämässä tapahdukaan mitään.
Olen uskonut ( onko tämä nyt virheellinen uskomus..?) että kun saan nämä tunteet pelkoineen purettua, niin löydän rauhan. Mutta pelon tunne on ehtymätön kaivo, eikä se koskaan tyhjene.
Toinen asia, jossa onnistun kohtuullisen hyvin on intuition kuunteleminen. Mutta pelko on niin voimakas tunne, että se saa intuitionkin sekaisin. Luulen pelkoa intuitioksi.
Tätä tekstiä kun luen itse, niin minusta saa kuvan, että olisin tunteissa elävä ja dramaattinen ihminen. En kyllä sellainen ole. Hsluaisin asiat halki-poikki-pinoon ja ärsyttää tämän prosessin hitaus.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sinne kaivoon pitää vain hypätä, jos sitä ei voi tyhjentää? Hukkua suruun ja pelkoon ja syntyä sitten uudelleen noista riisuttuna? Ei suotta puhuta sielun pimeästä yöstä...
Minusta sinä vaikutat hyvinkin loogiselta ihmiseltä, mutta siinä se ongelma voi ollakin - pelkäät menettäväsi kontrollin omaan elämääsi, kuten edellisessä viestissä sanoitkin?
Vetovoiman laissa on sellainen hieno puoli, että siihen tutustuminen antaa vihdoinkin tunteen siitä, ettei elämässä ole vain ulkoisten voimien vietävänä vaan omaan kohtaloonsa voi jotenkin vaikuttaa. Sitten yhtäkkiä pitäisikin uskoa, että itse asiassa koko ulkoinen elämä on vain illuusio, eikä materiaalisilla asioilla ole sellaisia merkityksiä, mitä olemme niille antaneet. Samalla pitää hyväksyä se, että pyrkimys ulkoisten olosuhteiden muuttamiseen tai kontrollointiin onkin merkityksetöntä - kuten mystikko edellisellä sivulla sanoi, taistelua ei enää ole.
- 14
Voisiko vastustuksen tunteen voisi ymmärtää egon vastustuksena?
"While you are going through a transformation, your ego is dying. It is really dying, and who wouldn’t protest if we were in danger of dying? While spirit is emerging and taking you to a higher level of consciousness the ego is being left behind, and it become scared of loosing its home; you.
It will do whatever it can to make you stay on the level of awareness where you currently are, and it is doing everything in it’s power to make you feel you need it. That what you need and want is something the world can give you. But the world cannot give you what God gives you. God is the only source there is, and even if you feel panic dwelling up, please remember that you are not alone on the path that you have chosen."
http://vividlife.me/ultimate/17379/when-the-ego-dies-experience-of-spir…
- 14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko vastustuksen tunteen voisi ymmärtää egon vastustuksena?
"While you are going through a transformation, your ego is dying. It is really dying, and who wouldn’t protest if we were in danger of dying? While spirit is emerging and taking you to a higher level of consciousness the ego is being left behind, and it become scared of loosing its home; you.
It will do whatever it can to make you stay on the level of awareness where you currently are, and it is doing everything in it’s power to make you feel you need it. That what you need and want is something the world can give you. But the world cannot give you what God gives you. God is the only source there is, and even if you feel panic dwelling up, please remember that you are not alone on the path that you have chosen."
http://vividlife.me/ultimate/17379/when-the-ego-dies-experience-of-spir…
- 14
Sitä se on, egon vastustusta, keho- ja mielisamaistumisen synnyttämän valeitsen vastustusta. Sitä ollaan viemässä ristinkuolemaan, jotta todellinen Minä voisi syntyä, mutta on ihan luonnollista että mikä tahansa kokonaisuus vastustaa kuolemaansa ja pelkää sitä. Siksi ei ole mitään syytä syyttää 'vanhaa itseä' sen kipuiluista vaan sitä tulee kohdella suurella myötätunnolla. Sillä on ollut tehtävänsä tässä elämässä, sillä ennen kuin löysit yhteyden syvempään Itseen, se oli sinun ainoa minäsi, ja ilman sitä et olisi voinut elää. Se ei siis ole paha. Nyt on vaan tullut aika kasvaa siitä vaiheesta ohi.
Lopulta kuitenkin tuo koko valeitse, jota henkisissä piireissä usein egoksi sanotaan, on sekin illuusio. Sitä virhettä ei pidä tehdä, että alkaa nähdä egon mahtavana vihollisena, joka on taistelussa hengellistä vastaan, tai muuten on taas luomassa dualismia, taistelua kahden voiman välille. Valeitse ei kuitenkaan ole muuta kuin valon puutetta, vailla itsenäistä olemassaoloa. Se syntyy siitä, kun ei tunneta mikä Minä on nimen ja muodon tuolla puolen, ajan ja illuusioiden tuolla puolen, ja se katoaa kun aletaan kokea Minän todellisuus. Se on kuin kangastuksen katoaminen kun vaan ajaa sitä kohti - mitään todellista ei ole kadonnut vaan vain illuusio on hävinnyt; mitään taistelua ei ole ollut jolla kangastus olisi tarvinnut voimalla tuhota.
Loppujen lopuksi varsinaisesti ego ei ole edes ongelma, vaan siihen samaistuminen. Egon kuuluu olla ajan ja paikan maailmassa toimeenpaneva tietoisuuden alue, se joka tulkitsee hengellisen ja ajattoman aineelliseksi ja ajassa olevaksi, niin että henkilö pystyy toimimaan ihmisten tietoisuuden tasolla. Se on kuin kääntäjä, joka kääntää hengen kielen aineen kieleksi, ikuisuuden kielen ajan kieleksi. Tällaisessa roolissa ego on työkalu, ja Jumalan palveluksessa, ja olisi hulluutta yrittää tuhota sitä, taistella sitä vastaan. Mutta ajan ja paikan maailmassa käytettävä työkalu josta on tehty minuudentunteen lähde, ja joka yrittää kovin puutteellisilla kyvyillään hallita koko elämää, on ongelma, joka aiheuttaa kärsimystä.
Tämä pelko tulee flegmaattisen ystäväni seuraamista, joka ei uskalla tehdä eikä edes toivoa mitään, eikä elämässä tapahdukaan mitään.
Kun löydät sen mitä etsit, olet sanoin kuvaamattoman onnellinen vaikka elämässäsi ei ulkoisesti tapahtuisi yhtään mitään. Lopulta et edes enää samaistu sen ihmismuodon elämään joka nyt koet olevasi, vaan olet kaikki-mitä-on, ja miten voisi olla, että ei tapahdu mitään, jos on kaiken olevaisen Elämä ja Ydinolemus? Kaikki mitä kaikissa maailmoissa tapahtuu, tapahtuu Sinussa, Sinun kauttasi ja Sinulle. Siinä on vähän vaikea tuntea pitkästymistä tylsästä elämästään ;)
Olen uskonut ( onko tämä nyt virheellinen uskomus..?) että kun saan nämä tunteet pelkoineen purettua, niin löydän rauhan. Mutta pelon tunne on ehtymätön kaivo, eikä se koskaan tyhjene.
Psykologinen viisaus tosin suosittelee tuollaisia tunteiden purkamisprosesseja, mutta hengellisestä näkökulmasta tuollainen on pelkkä ansa lykätä heräämistä. "Tarvitset aikaa", sanoo egosamaistumisen tuottama mieli, "sinun täytyy ensin ratkaista tämä ongelma"! Mutta pelon tunne on tosiaan ehtymätön kaivo, ja luurankoja löytyy menneisyyden kaapeista aina vaan lisää, niin ettei koskaan ole riittävän valmis valaistumaan, jos tuollaiset asiat laittaa valaistumisensa ehdoksi. Herätä voi NYT, joka on ainoa hetki joka on olemassa. Jos ihmiselämän uni nyt näyttääkin painajaiselta, niin ratkaisu ei ole alkaa parannella unta vaivalla ja työllä, vaan herätä, ja se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Se kun tosiaan on illuusiota, kuin unta, ja valaistuminen on kuin siitä herääminen, ei mikään asteittainen unen paranteluprosessi.
Mikä on fyysisen kehon suhde egoon? Minä nautin kaikista fyysisista nautinnoista aivan älyttömästi, hyvistä mauista visuaalisuuteen tai silittelystä intohimoon asti. Onko se minä vai ego, joka nauttii, vai kuka?
Ap
Ap jatkaa:
Visuaalisena olen "nähnyt" itseni näin: sisälläni kuin puun runkona on se todellinen itseni, se joka havaitsee ja tiedostaa. Näen itseni peilistä, joka on aktiivinen minä, ego siis?? Tuo puun runko toimii, mutta minun egoni suun ja peilikuvani välityksellä. Onko tässä virheellinen visualisointi ja ylläpidän näin egoani?
Vähän vaikeaa on romuttaa käsitys itsestä, että olisikin pelkkä henki...
Vierailija kirjoitti:
Mikä on fyysisen kehon suhde egoon? Minä nautin kaikista fyysisista nautinnoista aivan älyttömästi, hyvistä mauista visuaalisuuteen tai silittelystä intohimoon asti. Onko se minä vai ego, joka nauttii, vai kuka?
Ap
Se että keho koetaan kuolevaisena ja fyysisenä, on ihmisten nykyisen tietoisuudentilan aiheuttama illuusio. Todellisuudessa keho on ikuinen ja hengellinen, kuten kaikki oleva on. Materian taso kokonaisuudessaan on illuusio. Raamattu sanoo: "Sillä ylösnousemuksessa ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niinkuin enkelit taivaassa" Tämä on meidän perimmäinen olemuksemme, nyt ja aina. Se on mahdollista oivaltaa ja nähdä myös ennen fyysikseksi koetun olemuksen kuolemaa.
Mutta myös unella ja illuusiolla on aikansa ja paikkansa - se on olemassa koska jumalallinen on tahtonut kokea senkin, kaikki mahdolliset erilaiset unet ja illuusiot (joita on enemmän kuin ihmiset osaavat edes kuvitellakaan). Siksi niin kauan kuin olento samaistuu edes osittain johonkin illuusioon, niin hän toki elää sillä tasolla pääosin niin kuin muutkin, todellisuuden tasonsa sääntöjen mukaan. Hän syö ruokaa, siirtyy paikasta toiseen kävellen tai kulkuneuvoilla, kommunikoi puhumalla ja kirjoittamalla jne, silti vaikka tietäisi että syvimmällä tasolla hän ei tarvitse mitään noista.
Kaikki mitä esiintyy materian tason kuvina, virtaa omasta Minästä, ja on pohjimmiltaan hengellistä, tässä illuusiossa vain aineeksi tulkittuna. Sellaisesta näkemisestä lähtevät illusoriset kuvat ovat harmonisia ja nautittavia, ja niistä voi nauttia ilman egosamaistumistakin. Se, joka nauttii on pohjimmiltaan Jumala, joka on kaikki-mitä-on. Nauttimisessa siis ei ole itsessään todellakaan mitään pahaa. Itse asiassa on jopa helpompi nauttia, koska mihinkään ei tarvitse tarrautua, vaan kaiken voi antaa virrata. Jos yksi nautinto lähtee, sitä tietää että tilalle syntyy uusia muotoja niin että aina on kaikki mitä tarvitsen myös aineen tasolla.
Itse nautin valtavasti pikkuasioistakin joita ihmiset ei niin edes huomaa. Pienistä toukista ja hämähäkinverkoista, sadepisaroiden muodosta ja kiillosta, pakkasen asfaltille tekemistä kiiltävistä 'timanteista' jotka hohtavat katuvaloissa, olemisen tunteesta itsestään... Jos joku luulee että tällainen elämä olisi vailla nautintoa, niin ei voisi olla enempää väärässä.
Ap, nyt on kyllä sanottava, että meidän matkamme taitavat olla jotenkin synkroniassa! Minulla on hyvin samankaltainen tilanne meneillään elämässäni juuri nyt, joten pystyn hyvin samaistumaan noihin ajatuksiin, mitä käyt läpi juuri nyt. Omalla kohdallani kuvio on vain toistunut jo useasti aiemminkin, vaikka luulin vielä pari vuotta sitten, että "henkisen heräämisen" myötä en tähän enää päätyisi. Kuitenkin kaiken itsetutkiskelun ja traumojen työstämisen jälkeenkin olen taas tässä, ahdistuneena ulkoisen maailman kuvista ja miettimässä ratkaisua ongelmiin. Minulle käy aina ihan samoin, että menetän kosketuksen intuitiooni näiden pelkojen ilmaantuessa takaisin elämääni. Siinä on hyvin vaikeaa päästä kosketuksiin sisimpänsä kanssa kun tuntuu, että on jotenkin uhattuna...
Tänään koin pitkästä aikaa jotain mystistä, ja aloin sen myötä miettimään, että ehkä tälläkin tilanteella on jokin merkitys. Koin päiväunilla unihalvauksen, johon liittyi kuristetuksi tulemisen tunnetta (=traumoja menneisyydestä). Ensin yritin taistella tunnetta vastaan, mutta sitten päätin vain rentoutua ja hyväksyä sen mitä tulee. Hyvin pian pääsinkin ihan erilaiseen tilaan, koin oloni kevyeksi ja kuulin jopa iloista musiikkiakin ympärilläni. Jos joku täällä on kokenut ruumiistairtaantumisia, tietää varmaan mistä puhun. Kokemus ei kestänyt kauan, mutta auttoi minua kovasti näiden ajatusteni kanssa, kun sain noin konkreettisesti tuntea mitä irtipäästäminen aiheuttaa.
Tsemppiä ap sinulle ja kiitos kaikille, kun jaksatte jakaa kokemuksianne!
Kiitos ajatuksistasi. Ymmärrän kaiken - järjellä. Mutta irtipäästäminen lieneekin vaikeinta sen tunteen takia. Jos kyse olisi järjestä, niin olisin jo päästänyt irti.
Kun tunne on erittäin vahvana, niin samaistun siihen. Pystyn kyllä olemaan samaistumatta hetken päästä, ja tajuan, että minä en ole tuo tunne ja löydän rauhan. Mutta seuraavan kerran kun paniikki iskee, olen jälleen samassa tilanteessa... Olen lukenut kirjan, jossa neuvotaan että kaikkeen auttaa se, että tilanteessa keskitytään sydämeen ja rentoutetaan se. Sitäkin olen tehnyt, ja se auttaa kyllä - mutta eihän se pysyvästi auta, koska tahtoni taistelee hyväksymistä vastaan. Tämä on sellaista jatkuvaa vuoristorataa, jossa rauha ja paniikki vuorottelevat riippuen konkretiasta.
Tajuan myös, että taustalla on uskomus. Kun siitä uskomuksesta pääsisin, niin pääsisin tunteesta. Mutta kun en pysty, vaikka olen kokeillut mitä keinoja ajatella toisesta näkökulmasta ja kyseenalaistanut uskomukseni.
Seuraavaksi sitten yritän opetella: se mitä on, on. Ei kai tässä muutakaan voi...
ap