Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Jaahas, yksi ihmisiä armon alta takaisin lain alle työntäjäkin näköjään tullut keskusteluun. Ikävää siksi, että täällä on meitä omavanhuskaudella ja silti syyllisyydentunnolla itsemme loppuun ajaneita, joille on myrkkyä syyllistäminen ja kehoitukset palata yrittämään teoillaan tehdä itseään Jumalalle kelpaaviksi.

"Jumallalle kelpaaviksi"  :(

Voi rakas ystävä. Synkkiä ovat ajatuksesi. Yritin vain opastaa. Jumalalle kelpaat kun uskot häneen. Parempi on jos et synnissä elä, koska ei se ole sinulle hyväksi. Armo sinulle on kuitenkin annettu. 

Kannattaa mennä vaikka TV7:lle kuuntelemaan lähetyksiä. Hyviä opetuksia siellä on.

Taddeus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä kauhean valaistuneelta kuulosta tuo Thaddeuksen ylimielinen viesti jossa selvästikään ymmärtämättä ollenkaan mistä on kyse niputetaan koko ketjun sisältö hyödyttömäksi hippien itsetutkiskeluksi ja erakoitumiseksi...

"On väärin opettaa, että tupakka on illuusio, ei se ruumillemme ole."

Raamattu taitaa kuitenkin viitata tietoisuuden tilaan jossa mikään aineellinen ei tosiaan vahingoita ruumistakaan. Tämä Markuksen evankeliumista

"Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit... He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. "

Useimpien ei kannata kuitenkaan kokeilla koska useimmat eivät ole valmiita, mutta mahdollista se on ja Raamatun mukaistakin.

Ymmärrät varmaan mitä tarkoitin. Yksi henkilö täällä jo ajatteli, että voisiko hän vaan jatkaa tupakanpolttoa. Varmaan sitten myös vetää kännit kerran viikkoon. Vähän heroiiniää suoneen. 

Kyllä siinä kuule menee ennemmin tai myöhemmin meditaatiot pieleen ja todellisuus iskee päälle. Ruumis tuhoutuu. Toki sielu on jo pelastunut  jos on uskossa. 

Ei ole muuten kovin epätavallista, että ihmiset esim. sielun pimeä yö -kokemusten aikana käyttävät päihteitä. Itsellänikin oli aika, jolloin suurkulutin alkoholia ihan silkaksi ahdistuslääkkeeksi, kestääkseni hengissä. Ja sittenkin, sittenkin koko ajan henkinen prosessi eteni - entisen olemukseni perusta vaan vedettiin jalkojeni alta vaikka kuinka yritin vastustaa ja valittaa että en kestä, en pysty. Onneksi rukouksiini ei vastattu ja otettu sitä maljaa pois edestäni, vaikka ymmärtämättömyyttäni ja heikkouttani niin pyysinkin.

Aika yleinen kokemus myös on, että ihminen ei ole mitenkään erityisen hyvä ihminen ennen valaistumiskokemusta, vaan voi taistella erilaisten itselleen ominaisten syntitapojensa kanssa yhtä tappiollista taistelua kuin aina ennenkin. Ei mitään pyhitystä, ei mitään edistystä ole näkyvissä. Ja sitten tapahtuu yhteys Hengen tasolle ja uudistuminen, ja se alkaa muuttaa kaikkea elämän tasollakin, ilman ihmisen omaa ponnistelua.

Kristitty Mystikko:

Onko kovinkin tavallista, että ulkoinen elämä näyttää ikään kuin hajoavan heräämisen hetkellä tai sen lähestyessä? Työ-, terveys-, raha- ja ihmissuhde-elämältäni näyttää putoavan pohja pois, mutta samaan aikaan olen rauhallisempi kuin koskaan ennen.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty Mystikko:

Onko kovinkin tavallista, että ulkoinen elämä näyttää ikään kuin hajoavan heräämisen hetkellä tai sen lähestyessä? Työ-, terveys-, raha- ja ihmissuhde-elämältäni näyttää putoavan pohja pois, mutta samaan aikaan olen rauhallisempi kuin koskaan ennen.

On, se on erittäin tavallista. Osa ei edes onnistu tuntemaan rauhaa siinä tilanteessa, mutta ei sekään haittaa. Prosessit jotka johtavat heräämiseen ovat jo niin pitkällä, että sisäiset synnytyskivut jotka heijastuvat epäjärjestykseen 'ulkoisessa' elämäntilanteessa, väistämättä johtavat uuden syntymään, riippumatta siitä paljonko synnyttäjä valittaa ja pelkää kaiken menevän mönkään.

Itselläni oli myös tuon kaltainen kokemus, ja sinun tavoin minä kyllä koin siinä vaiheessa jo melkoisen totaalista kiinnittymättömyyttä hajoavaan ulkoiseen kuvaan. Minulla oli myös vahva vaisto, että näin on tarkoitus. Mutta on tosiaan niitäkin jotka panikoivat ja menevät vanhaan kiinnitymiseen ja ahdistumiseen, alkavat pelätä tehneensä jotain väärin kun manifestoituvat kuvat ovat niin kammottavan epäharmonisia - mutta silti lopulta rauha murtautuu läpi.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristitty Mystikko:

Onko kovinkin tavallista, että ulkoinen elämä näyttää ikään kuin hajoavan heräämisen hetkellä tai sen lähestyessä? Työ-, terveys-, raha- ja ihmissuhde-elämältäni näyttää putoavan pohja pois, mutta samaan aikaan olen rauhallisempi kuin koskaan ennen.

On, se on erittäin tavallista. Osa ei edes onnistu tuntemaan rauhaa siinä tilanteessa, mutta ei sekään haittaa. Prosessit jotka johtavat heräämiseen ovat jo niin pitkällä, että sisäiset synnytyskivut jotka heijastuvat epäjärjestykseen 'ulkoisessa' elämäntilanteessa, väistämättä johtavat uuden syntymään, riippumatta siitä paljonko synnyttäjä valittaa ja pelkää kaiken menevän mönkään.

Itselläni oli myös tuon kaltainen kokemus, ja sinun tavoin minä kyllä koin siinä vaiheessa jo melkoisen totaalista kiinnittymättömyyttä hajoavaan ulkoiseen kuvaan. Minulla oli myös vahva vaisto, että näin on tarkoitus. Mutta on tosiaan niitäkin jotka panikoivat ja menevät vanhaan kiinnitymiseen ja ahdistumiseen, alkavat pelätä tehneensä jotain väärin kun manifestoituvat kuvat ovat niin kammottavan epäharmonisia - mutta silti lopulta rauha murtautuu läpi.

Myös minun kokemuksessani ulkoiset asiat ovat hajonneet ja hajoavat edelleen, vaikka yritän kynsin ja hampain pitää kiinni viimeisistä "ihmisarvon" rippeistäni, kuten nyt vaikka luottotiedoista ja ystävistä, tietäen samalla hyvin ettei mistään voi pitää kiinni. Pimeää yötä on kestänyt jo parisen vuotta ja vaikka sisimmässäni tiedän kaiken olevan täydellisesti ja oikealla tolalla, ovat nämä ajat olleet vaikeimmat elämässäni. Sielun pimeä yö kuulostaa hienolta, ylevältä ja jalostavalta kokemukselta, ja jälkeenpäin voin varmasti tarkastella sitä sellaisena, mutta kokemuksen keskellä se on ajoittain puhdasta helvettiä.

Olen luullakseni syntynyt heränneenä, kiinnostunut henkisistä asioista jo lapsena ja tullut ajatuksissani noin viisitoista vuotta sitten lopputulokseen, joka vastaa lähes kaikilta osin totuutta, josta Kristitty Mystikko puhuu. Sen jälkeen en ole kokenut itseäni etsijäksi koska tiedän miten asiat todella ovat, mutta valitettavasti vain mieleni tietää sen. Muu olemukseni on tiukasti kiinni illuusiossa ja yrittää löytää kompromissia, jotain vesitettyä versiota totuudesta, jonka voisin jakaa muiden ihmisten kanssa. Yksi vaikeimmista asioista tielläni on nimittäin ollut se, että kaikki tapaamani hengelliset ja filosofiset ihmiset ovat olleet kovin kiintyneitä sääntöihin ja lainalaisuuksiin ja moni heistä on koettanut opastaa minua oikealle tielle. Toisille se on ollut maadoitus ja energioiden suojaaminen, toisille ravinnon oikeaoppisuus ja ruumiin terveyden vaaliminen, joillain usko tieteelliseen prosessiin tai muuhun valitsemaansa tapaan toteuttaa polkua kohti ykseyttä. Varsinkaan nuorempana itseluottamukseni ei ole riittänyt siihen, että uskoisin tietäväni parhaiten oman tieni, ja olen kokenut hyvin tärkeäksi ottaa huomioon myös muiden käsitykset ja tavallaan sulattaa ne omaani, löytäen siten kollektiivisen totuuden.

Olen aikaisemmin ollut taitava manifestoija ja koen tällä hetkellä suurta syyllisyyttä siitä että uskomukseni ovat saaneet aikaan tilanteen, josta kärsivät itseni lisäksi myös muut. Siitä on hyvin vaikea irrottautua.

Mystikko, herääkö sinulle jotain ajatuksia tilanteestani? Voinko nopeuttaa prosessia jollain tavalla? Olen lukenut tekstejäsi ilahtuneena, koska en ole aiemmin tavannut toista ihmistä joka olisi kanssani samaa mieltä niin monista itselleni tärkeistä asioista. Ja koska tunnistan teksteistäsi sen mitä pidän totuutena, olen voinut luottaa myös niihin kertomiisi näkemyksiin, jotka ovat itselleni vieraita. Eniten minua ilahduttaa ja huvittaa kuitenkin se, että kaikkien oikeaoppisten teiden, pyhien kirjoitusten ja kurinalaisten henkisten harjoitusten sijaan olen löytänyt suurimman avun aikoihin juuri vauvapalstalta. Jumalalla on totisesti huumorintajua.

Iitulle (291). Ymmärrän hyvin halun nopeuttaa prosessia tai jotenkin keventää sitä. Ainoat tavat oikeastaan on sisäisestä vastustuksesta luopuminen ja jatkuva nykyhetkessä pysyttely - se, ettei anna ahdistavan menneen eikä ahdistavalta vaikuttavan tulevan yhtään päästä pesiytymään mieleen vaan ottaa vain yhden hetken kerrallaan. Kuten Jeesus sanoo, kullekin päivälle (tai sekunnille) riittävät sen omat murheet, turha kuormittaa varsinkaan pimeän yön tilanteessa itseään yhtään enemmällä. Eri asia sitten on, kuinka hyvin pimeässä yössä rämpimisen uuvuttama pystyy noudattamaan tällaisia neuvoja - ei aina juurikaan, ja silloin täytyy vaan ottaa vastaan mitä tulee koska ei muutakaan voi. Ja olla itselleen hyvin, hyvin armollinen jos sortuu epätoivoissaan johonkin mitä ei pidä oikeana.

 ...vaikka yritän kynsin ja hampain pitää kiinni viimeisistä "ihmisarvon" rippeistäni, kuten nyt vaikka luottotiedoista ja ystävistä, tietäen samalla hyvin ettei mistään voi pitää kiinni

Niinpä, tiedät itsekin, että juuri sellaisesta yö on sinua irrottamassa, että ihmisarvon tunteesi riippuisi enää mistään ulkoisesta. Tämä ei välttämättä tarkoita että kaiken ulkoisen on mentävä, mutta sisäisen kiinnittymisen tunteen niihin asioihin kyllä. Sitten kun sinulle on ihan sama, onko sinulla yhtään ystävää tai rahaa tai työpaikkaa tai oletko elossa vai kuollut, olet tilanteessa joka olisi hyvin huolestuttava jos et olisi henkisen tien kulkija - se tarkoittaisi masennusta ja jopa itsemurhariskiä- mutta tämän tien kulkijalle se tarkoittaa että on enää askelen päässä siitä mitä etsii, ja koko pimeän yön kokemuksen loppumisesta. 

Itselläni homma oli siinä mielessä vähän erilainen, että sen sijaan että olisin yrittänyt pitää kiinni vanhasta, minä itse katkoin myös ulkoisesti siteeni ihmisiin ja maailmaan, koska en pitänyt mitään muuta kuin hengellistä löytämistä enää minkään arvoisena. Minulle se oli oikea tie, mutta monelle muulle ei olisi. Onneksi prosessi itse, vaikkakin vielä pimeän yön vaiheessa ohjautuu alitajuiselta tasolta, pitää huolen siitä että kunkin osaksi tulee juuri hänen kehitykselleen oikeat asiat.

Luota vain, että sama luova Henki, joka pitää yllä koko universumia, on sinussa ja johtaa myös tätä metamorfoosin prosessia. Se tulee viemään sen päätökseen ja tulet löytämään kallisarvoisen helmen, jonka näet kaiken tuskan ja vaivan arvoiseksi :)

Muu olemukseni on tiukasti kiinni illuusiossa ja yrittää löytää kompromissia, jotain vesitettyä versiota totuudesta, jonka voisin jakaa muiden ihmisten kanssa.Yksi vaikeimmista asioista tielläni on nimittäin ollut se, että kaikki tapaamani hengelliset ja filosofiset ihmiset ovat olleet kovin kiintyneitä sääntöihin ja lainalaisuuksiin ja moni heistä on koettanut opastaa minua oikealle tielle. Toisille se on ollut maadoitus ja energioiden suojaaminen, toisille ravinnon oikeaoppisuus ja ruumiin terveyden vaaliminen, joillain usko tieteelliseen prosessiin tai muuhun valitsemaansa tapaan toteuttaa polkua kohti ykseyttä. Varsinkaan nuorempana itseluottamukseni ei ole riittänyt siihen, että uskoisin tietäväni parhaiten oman tieni, ja olen kokenut hyvin tärkeäksi ottaa huomioon myös muiden käsitykset ja tavallaan sulattaa ne omaani, löytäen siten kollektiivisen totuuden.

Tuollainen ihmisajatuksista kokoon sulatettu kollektiivinen totuus ei voi enää mitenkään riittää sinulle, ei tässä vaiheessa tietäsi. Nyt sinun on tultava tuntemaan Totuus, nähtävä ja koettava se itse, ajatusten tason tuolla puolen. "Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teidät vapaiksi". Mutta se tunteminen ei ole sitä, että ajattelisi oikein eri opinkysymyksistä tai osaisi elää oikein ulkoisella tasolla - se on sitä että elävästi tuntee sen, joka on Totuus, joka on Kaikki mitä on.

Ei enää näkemyksiä ja käsityksiä totuudesta vaan Totuus itse! Ei enää toisten, edes valaistuneiden tai mestareiden, sanallistuksia omasta totuuden tuntemisestaan, vaan oma kokemus, jonka sitten koettuaan voi sanallistaa omalla persoonallisella tavallaan, ja näin olla oma uskontonsa - sillä oikeastaan jokainen, joka on nähnyt ja puhuu siitä, luo tavallaan oman uskontonsa kun näkemys suodattuu hänen yksilöllisen persoonansa läpi ajatuksiksi ja sanoiksi ja teoiksi. 

Kun olet nähnyt, voitko jakaa kokemuksesi muiden kanssa? Hyvin harvojen. Useimmat pilkkaisivat sinua jos jakaisit, koska he eivät näkisi samaa totuutta, ja siksi kuvauksesi vaikuttaisi heistä mielenvikaisen horinoilta. Mutta on niitäkin, joiden kanssa voit jakaa, ja päivä päivältä enemmän. Eikö toivoa annakin se, että tosiaan, jopa Vauva-palstalla, tällainen keskustelu kiinnostaa useita ihmisiä? Mutta useimmissa tilanteissa on järkevää olla paljastamatta kaikkea, olla vain tavallinen ihminen muiden joukossa, joka puhuu tavallisia asioita.

Kyllä monet silti vaistoavat jotain erikoista, ja saattavat esimerkiksi haluta tervehtiä tai jutella niitä näitä, tilanteissa joissa se ei ole tavallista vieraan ihmisen kanssa, mutta useimpien kanssa siihen se jääkin. Aina on niitäkin, jotka haluavat selvittää mikä tuossa ihmisessä on se mikä kiehtoo, totuuden etsijöitä, ja heille voi sitten paljastaa asteittain vaikka kaiken. Useimmiten tosiaan asteittain, niin ettei toinen koe liian suurta ahdistusta maailmankuvansa järkyttämisestä tai jopa ala pelätä sinua.

Miksi minusta tuntuu, että teen kaiken ihan nurinkurin ja "väärässä järjestyksessä"? Lohdullista oli kuulla, että edes jollain (taisi olla ap) on myös samoja kokemuksia kuin minulla. Itse olen kokenut syvimmän sielun pimeän yön vuosia sitten. Olen menettänyt oikeastaan kaiken maallisen jo kertaalleen: Tavarat, koulupaikan, miesystävän, luottotiedot, kauniin ulkonäön. Ei noiden asioiden menettäminen edes kauheasti haitannut, vaan juuri tuon vaiheen jälkeen koin sen keveän jakson elämässäni. Tupakka ja alkoholi jäivät vuosiksi pois kuvioista, kun en enää niitä tarvinnut. Vietin paljon aikaa maalaten, valokuvaten ja kävellen luonnossa. Olin fyysisessä, tylsässä työssä, mutta myös se työ paljastui myöhemmin siunaukseksi.

Sitten elämä alkoi rakentua uudelleen toisenlaisena kuin aiemmin. Pääsin opiskelemaan, löysin kivan työn, tapasin miehen ja sain lapsen. Suhtaudun nyt asioihin aivan eri tavalla kuin aiemmin, mutta silti olen yhä tässä, pelkän hataran yhteyden ja satunnaisen varmuudentunteen varassa. Osaatko mystikko sanoa, miksi syvempi yhteys jää minulta puuttumaan? Olen mielestäni oppinut kiinnittymättömyyttä maalliseen kovien läksyjen kautta, mutta ilmeisesti jotain on jäänyt huomaamatta... Mitä se voisi olla? Viime aikoina minusta on kyllä kovasti tuntunut siltä, että olisi luovuttava vielä yhdestä asiasta: Olen yhä melkoisen analyyttinen ja älyllistävä ajattelija. Onko tämä se minun suurin esteeni?

Täytyy muuten vielä sanoa, että tuohon aiempaan keveään jaksoon sisältyi juuri noita asioita, mistä mystikko ylempänä puhui: Kadulla ventovieraat saattoivat tulla juttelemaan ja sain usein kuulla, että minussa on jotain tuttua. Minulta kyseltiin, miten voin suhtautua niin leppoisasti kohtaamiini vastoinkäymisiin. Osa läheisistä otti etäisyyttä, mutta toinen osa alkoi viihtyä seurassani aiempaa paljon paremmin. Miksi näitä asioita ei tapahdu enää? Astuinko jossain kohti sivuraiteille vai onko sen tarkoituskin mennä näin?

Etsivä Löytää: Ei lopullinen valaistumiskokemus aina seuraa heti pimeän yön kokemusta. 

Omalla kohdallani pimeä yö iski niin, että vaikka kaikki oli ulkoisesti aivan erinomaisesti, niin jotenkin koko mieleni perusta alkoi vaan lähteä alta. Olin jatkuvasti sisäisesti paniikissa, kuin nuoralla kävelemässä, kuiluun putoamista koko ajan peläten. Usein pelkäsin edes lähteä ulos asunnostani, koska pää tuntui niin sekavalta että en ollut varma osaanko takaisin kotiin jos lähden. Laihduin valtavasti koska en useinkaan muistanut että ihmisen pitää syödä - enkä jatkuvalta ahdistustilaltani pystynyt oikein syömään vaikka olisin muistanut ostaakin ruokaa. Olin menettänyt uskoni, olin menettänyt entisen itsevarmuuteni ja älykkyyteni (niin, minä pidin itseäni ennen aina aikaansaavana ja älykkäänä ihmisenä), ja minä, sisupussi joka menisin vaikka läpi harmaan kiven, olin vapiseva mytty joka pelkäsi ilman mitään syytä. 

Se meni ohi, kestettyään noin vuoden ja pahimmillaan 3 kk. Kokemuksen jälkeen olin hyvin onnellinen ihminen. Kun kävelin kesäisillä niityillä, ne olivat kuin taivaan niittyjä. Kukat näyttivät hymyilevän minulle, niiden värien syvyys juovuttavan onnesta. Ihmisetkin hohtivat onnea ja hyvää tahtoa. Tiesin, että jotain hyvin olennaista oli henkisesti tapahtunut, mutta ei, ei minulla ollut vielä mystikon tietoista yhteyttä Jumalaan. En minä olisi voinut silloin omasta kokemuksesta puhua niitä asioita joista täällä kirjoitan -olisin vaan voinut todeta, että ilman mitään erityistä syytä olen aivan järjettömän onnellinen ihminen. En kuitenkaan tiedostanut vielä täyteydessään sen onnen lähdettä ja syytä, ja niinpä siihen tottui ja se muuttui normaalitilaksi ja arkistui.

Tästä kului 4 vuotta että koin täysin tietoisen yhteyden uuteen tietoisuudentasoon. Juuri ennen lopullista oivallusta oli kyllä jakso jolloin tapahtui kaikenlaista "pahaa" ulkoisessa maailmassani (esim. veljeni itsemurha ja rakkaan taloni osoittautuminen purkukuntoiseksi kosteusvaurio- ja perustusvikapesäksi), mutta silloin olin jo niin irti siitä, ettei se sisäisesti liikuttanut minua mitenkään. Muotoja syntyy ja muotoja kuolee, tätähän tämä maailma on, aina ollut, totesin vaan. Päinvastoin, sisäinen vaisto sanoi, että minun täytyy olla lähellä, kun tämän maailman muoto noin hajoaa ympäriltäni. 

Nämä tiet ovat hyvin yksilöllisiä, eikä niillä auta kuin luottaa niitä ohjaavaan voimaan, joka kyllä tietää mitä kukin vielä tarvitsee voidakseen lopulta kokea sen mitä on kaivannut niin kauan. En itsekään pysty sanomaan, mikä se oli mikä pidätteli minua ne 4 vuotta pimeän yön jälkeen. Yhtäkkiä vaan sitten koin yhteyden, oivalluksen, näkemisen, ilman mitään erityistä syytä miksi juuri silloin ja miksi ei vaikka vuosi tai kolme vuotta sitten. 

Astuinko jossain kohti sivuraiteille vai onko sen tarkoituskin mennä näin?

Sekä että, kuten se usein tässä ihmisten maailmassa on. Ihminen itse jollain tapaa pidättelee itseään, mutta "kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", ja sillä viivytykselläkin on jokin merkitys. Samoin kuin on kaikilla epäonnilla ja kärsimyksillä, silti vaikka ne syntyvätkin oman tietoisuudentilan puutteista ja epäharmonioista. Niitä esiintyy niin kauan, kuin niitä tarvitsee kasvaakseen henkisesti.

Kuulostaa hyvin samalta, kuin mitä minä koin sielun pimeän yön kauden jälkeen: Siis tuo onnellisuus ilman näkyvää syytä. Minulla olisi näennäisesti ollut aihetta suruun ja katkeruuteen, mutta jostain syystä koin olevani hyvin vapaa ja kevyt. Jonkinlainen kaihon tunne oli kyllä taustalla, ja on yhä. Nyt tiedän, mistä se johtuu.

Kiitos taas näistä vastauksista. Minusta on mukavaa lukea muiden kokemuksia ja mystikon vastauksia niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti omaa elämäntilannettani sivuaisikaan. Näissä jutuissa on jotain sellaista lohtua ja rauhan tunnetta, että pystyn jatkamaan tietäni vähän luottavaisemmin mielin, vaikka välillä tuntuu siltä kuin hakkaisi päätään loputtomasti seinään. Eiköhän tämä tästä. :)

Lohtua ja rauhan tunnetta näissä kirjoituksissa nimeen omaan on. Hämmästelin itsekin sitä, että kun tähän ketjuun kirjoitti se yksi kirjoittaja joka sanoi kokeneensa valaistumisen 20 vuotta sitten, niin jo yhdestä viestistä tiesin että tämä ei ole se mitä kaipaan, silti vaikka viestissä ei varsinaisesti ollut mitään pahaa. Se ei vaan välittänyt sellaista rauhaa ja lohtua ja tyyneyttä.

Onko tämän ketjun lukijoissa joogan harrastajia? Olen huomannut, että rauhalliseen liikkeeseen keskittyminen auttaa olemaan läsnä, mutta toki joogaa voi harjoittaa pelkkänä fyysisenä suorituksenakin.

Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):

Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.

Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.

Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?

Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.

Ap

Suosittelen ottamaan Jeesuksen sydämmeen. Rauhan saa. Pelot poistuu. Kristinuskossa on hierarkia, olemme uskossa, mutta emme sen johdossa. Emme ohjaa sitä, emme päätää siitä. Olemme Jumalan työläisiä, emme esimiehiä. Järjestyksen vastakohta on kaaos. Luonto on kaaosta, mutta järjestyksen siihen tuo Jumala. 

Koen nyt vahvaa pakkoa oikaista tätä asiaa. Olen kokenyt elämässä tämän pimeän jakson kaksi kertaa. Silloin on pohjalla ja vain Jumala voi pelastaa. Ja pelastaakin kun vain ottaa sen vastaan. Ensimmäisellä kerralle eksyin kun Jumala kutsui. Toisella kerralla monia vuosia myöhemmin onneksi tajusin tajusin ottaa vastaan hänen rakkautensa.

Kristinuskon ytimessä on muiden auttaminen. Meditoimalla kyllä löydätte henkimaailman tai tyhjennätte mielenne, mutta jos ette ota Jeesusta vastaan olette vaarassa eksyä. Saatana on viekas, hän esittää hyvää, mutta vie pahaan. 

tv7.fi kannattaa mennä kuuntelmaan nuorten ihmisten julistuksia. Ne sopivat tähän aikaan. 

Kristus on pelastus. Ei mystiikka, jooga tai muut itsekeskeiset ajatukset. Evankeliumin ytimessä on muiden auttaminen. Luovutaan maallisesta ja otetaan vastaan taivaallinen. Viedään Jumalan sanaa eteenpäin, itse et ole keskiössä, tehtäväsi on pelastaa sieluja kadotukselta.  Ehkä mystikkokin on tekemässä sitä, mutta opetukset ovat vaarallisia. Hän opettaa Jumaluutta ilman tarkoitusta ja suuntaa. Pelkkä oman henkisyyden kehittäminen ei ole tehtävämme. 

Pelkoa ei pitäisi olla jos on Jumalan luona ja Jeesus on sydämmessä. Jeesus kuoli syntiemme vuoksia, joten ei ole syytä pelätä, jos vain häneen uskoo. 

Vierailija kirjoitti:

Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):

Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.

Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.

Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?

Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.

Ap

Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa. 

Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko. 

Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi. Hengen tasolta ohjautuva  ihminen on aina näissä asioissa täysin ennustamaton, koska hän ei enää toimi ehdollistuneen mielensä säännöillä, ennustettavasti joko jääräpäisesti omaa tahtoaan ajaen tai sitten alistuvasti, vaan tekee sen mitä laajemman kuvan myös toisten näkökulmasta tunteva Tietoisuus kehottaa tekemään. Jeesus joka kehottaa kääntämään toisen posken lyöjälle voi toisessa tilanteessa tehdä naruista ruoskan ja ajaa sillä rahanvaihtajat ulos temppelistä. Ei ole aina kokonaisuuden kannalta paras olla kiltti ja alistuva ja toisia miellyttävä. 

Itselläni ei muuten ole aikoihin ollut omassa elämässäni enää tahtoa siitä, miten asioiden pitäisi  muuttuvien illuusioiden maailmassa mennä. Minun ihmisolemukseni on sivustakatsoja, joka vaan seuraa kiinnittymättä sitä mitä ulkoisessa elämässä tapahtuu. Sen päätehtävä on olla yhteydessä syvemmälle tasolle, murehtimatta mistään. Paavali sanoi: "Nyt en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa". Niin se on: se on paras ja murheettomin tapa elää.

Intuitio on jo yhteyttä sille tasolle, ja siksi pidän sen käytön harjoittamista niin tärkeänä - se on keino saada ohjausta korkeammalta tietoisuuden tasolta jo ennen, kuin on pysyvästi oivaltanut sen omaksi Minäkseen.

Itsellä on kaksi kertaa Uskoon tulon jälkeen jäänyt kaikki päihteet ja paheet ja sen jälkeen tullut maallisessakin elämässä menestystä ja onnea. Ensimmäisellä kerralla olin nuori en kai edes ymmärtänyt olevani Uskossa, ennen kuin jälkeenpäin. Pala kerraallaan sitten lipsuin maalliseen ja "unohtin".  Kai siinä oli vielä liikaa nälkää maallista elämää kohtaan. Piti saada tyttöystävä, perhe, menestystä, jne. Paljon tulikin, mutta elämä oli aaltoilua. Hyviä ja huonoja kausia. Ero. Vaikeuksia. Masennustakin. Siitä paraneminen ja uuteen uraan. Uutta menestystä. Sitten kun olin jo kaiken saanut ja olisi pitänyt vielä haluata lisää aloin miettiä että onko mitään järkeä.  Halusin muutosta ja olin valmis siihen, ja siis minulla meni todella hyvin elämässä siinä vaiheessa, mutta en vaan ollut ehjä, ja kaukana hyvästä. Sisälläni oli paljon vihaa ja halveksuntaa, pettymystä ihmiseen ja maailmaan ja sen turhuuteen.  Sitten Jumala pelasti toistamiseen. 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):

Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.

Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.

Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?

Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.

Ap

Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa. 

Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko. 

Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.  

Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".

Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.

Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.

Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.

Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...

ap

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):

Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.

Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.

Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?

Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.

Ap

Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa. 

Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko. 

Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.  

Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".

Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.

Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.

Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.

Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...

ap

En ole mystikko, mutta joitain ajatuksia tuli kuitenkin mieleeni...

Intuition kuuntelu onnistuu paremmin, jos kysyt näitä kysymyksiä itseltäsi hiljaisena hetkenä, sellaisena, jolloin et ole minkään tunteen vallassa. Ja muista, että tunteet ovat vain tunteita - ne tulevat ja menevät, mutta ovat kuitenkin ikään kuin kermakuorrute täytekakun päällä, jonka sisällä "todellinen olemuksesi" on.

Minä ajattelen, että tunteiden tunteminen on yksi tämän maallisen elämän hienouksia vähän samalla tavalla kuin vaikka ruoan syöminen. Tunnen tunteita (toiset miellyttävämpiä ja toiset epämiellyttävämpiä) ja syön ruokaa (joskus parempaa, joskus ei), mutta en ole tuntemani tunteet tai syömäni ruoka. Näihin tunteisiin samastuminen aiheuttaa väistämättä kärsimystä: onnellisuus tai vaikka suklaakakku ei ole pysyvää eikä tuota pysyvää rauhaa.

Epämiellyttävän tunteen vyöryessä yli olisi hyvä astua ikään kuin itsensä ulkopuolelle havainnoimaan tilannetta. Ei pidä yrittää hallita tai tukahduttaa ikäviäkään tunteita, mutta havainnoimalla omaa olemistaan ja tuntemistaan lakkaa samalla samastumasta tuohon tuntevaan minäänsä. Kyse on tavallaan etäännyttämisestä mutta ei kuitenkaan, sillä tunteiden annetaan tulla ja mennä sellaisena, kuin ne ovat.

Mieti: jos on olemassa sinä, joka on huomannut "tunteen ylitse vyörymisen" noissa tilanteissa, on siis oltava jotain tuon tuntevan sinun yläpuolella havainnoimassa tilannetta.

Minä olen ollut tuossa tilanteessa aiemmin, siis panikoimassa irti päästämisen äärellä. Mutta kuten mystikkokin on tässä ketjussa tainnut sanoa, se tapahtuu jossain vaiheessa väistämättä jos on tapahtuakseen. En näkisi asiaa niin, että täytyy "hyväksyä tosiasiat", koska se kalskahtaa kuitenkin tämän maallisen todellisuuden leimaamiselta epätoivottavaksi ("hyvä on, enpä nyt sitten koskaan saa toivomaani puolisoa", "hyvä on, en koskaan rikastu"). Omalla kohdalla tuo hyväksyminen tarkoittaa tietynlaista sallivuuden tilaa: se mitä on, on. Se vain on ("hyvä on, tällaisessa materiaalisessa todellisuudessa elän juuri nyt ja se muuttuu koko ajan").