Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6995)
Elämänpuu:
"Koska olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä, olen päätellyt auttavani myös itseäni muita auttaessaan."
Noinhan se menee, mutta jos autat muita silloinkin, kun olet jo aika uupunut, ja se auttamistyö verottaa lisää vähäisiä voimiasi, niin myös silloin kollektiivisesti vaikutat siihen, että myös muilla voi tulla mieleen jatkaa työntekoa ja auttamista, vaikka he ovat jo uupuneet ja tarvitsisivat lepoa.
Ethän ymmärrä väärin, että yrittäisin syyllistää sinua. En tietenkään sellaista lisäkuormaa sinulle halua. Kaikki kertomasi tuntuu hyvin tutulta. Olen ollut hyvin samanlainen itsekin ja viimeisimmän uupumisen jälkeen en koskaan palautunut. Sairastuin mm. fibromyalgiaan ja krooniseen väsymysoireyhtymään. Toivon, että muut ihmiset ymmärtäisivät levätä riittävästi.
Henkinen polku on tietenkin iso voimavara elämässä, mutta sitäkin polkua kulkien voi itsensä uuvuttaa, ja tosi moni on niin tehnytkin. Minäkin jaksoin henkisten asioiden avulla vetää itseni loppuun - halusin olla niin hyvä ihminen, parantaja, auttaja ja siinä sivussa kehittyä muutenkin henkisesti. Sitä mystikkokin yritti sinulle kertoa, ettei kannata henkisten, tavallaan hyvien asioiden, avulla jaksaa liian paljon enemmän silloin, kun jo tiedostaa, että keho ja mieli ovat jo ihan liian väsyneitä.
Itse kävin henkisessä kehityspiirissä siinäkin vaiheessa, kun minun olisi ehdottomasti pitänyt levätä. Kehityspiirin vetäjä oli hyvin vaativa nainen ja olisin joutunut pois piiristä, jos en olisi tullut aina paikalle. Hän ei toiminut rakkaudesta käsin. Lopulta minun oli tietenkin luovuttava myös kehityspiirityöstä, normaali työstä ja monesta muustakin hyvästä asiasta, joista en tänne halua enempää kertoa.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämänpuu:
"Koska olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä, olen päätellyt auttavani myös itseäni muita auttaessaan."
Noinhan se menee, mutta jos autat muita silloinkin, kun olet jo aika uupunut, ja se auttamistyö verottaa lisää vähäisiä voimiasi, niin myös silloin kollektiivisesti vaikutat siihen, että myös muilla voi tulla mieleen jatkaa työntekoa ja auttamista, vaikka he ovat jo uupuneet ja tarvitsisivat lepoa.
Ethän ymmärrä väärin, että yrittäisin syyllistää sinua. En tietenkään sellaista lisäkuormaa sinulle halua. Kaikki kertomasi tuntuu hyvin tutulta. Olen ollut hyvin samanlainen itsekin ja viimeisimmän uupumisen jälkeen en koskaan palautunut. Sairastuin mm. fibromyalgiaan ja krooniseen väsymysoireyhtymään. Toivon, että muut ihmiset ymmärtäisivät levätä riittävästi.
Henkinen polku on tietenkin iso voimavara elämässä, mutta sitäkin polkua kulkien voi itsensä uuvuttaa, ja tosi moni on niin tehnytkin. Minäkin jaksoin henkisten asioiden avulla vetää itseni loppuun - halusin olla niin hyvä ihminen, parantaja, auttaja ja siinä sivussa kehittyä muutenkin henkisesti. Sitä mystikkokin yritti sinulle kertoa, ettei kannata henkisten, tavallaan hyvien asioiden, avulla jaksaa liian paljon enemmän silloin, kun jo tiedostaa, että keho ja mieli ovat jo ihan liian väsyneitä.
Itse kävin henkisessä kehityspiirissä siinäkin vaiheessa, kun minun olisi ehdottomasti pitänyt levätä. Kehityspiirin vetäjä oli hyvin vaativa nainen ja olisin joutunut pois piiristä, jos en olisi tullut aina paikalle. Hän ei toiminut rakkaudesta käsin. Lopulta minun oli tietenkin luovuttava myös kehityspiirityöstä, normaali työstä ja monesta muustakin hyvästä asiasta, joista en tänne halua enempää kertoa.
Tsemppiä!
Kiitos tästä kirjoituksesta myös. Se avasi asiaa lisää ❤️ T. Elämänpuu
Vahva lukusuositus niille, joita valaistuminen, totuuden oivaltaminen, herääminen tai yleisesti maailman ja olevaisen ymmärtäminen tms. kiinnostaa: Elisabeth Haich, Vihkimys
Ensimmäistä kertaa törmään siihen, että joku kertoo yksityiskohtaisia kokemuksia heräämisen polusta ja siihen johtaneista tapahtumista, jota tässä kutsutaan Vihkimykseksi. Pystyin samaistumaan niin moniin tuntemuksiin ja kokemuksiin etenkin kirjoittajan matkan alussa. Lumoavaa tekstiä!
Vierailija kirjoitti:
Vahva lukusuositus niille, joita valaistuminen, totuuden oivaltaminen, herääminen tai yleisesti maailman ja olevaisen ymmärtäminen tms. kiinnostaa: Elisabeth Haich, Vihkimys
Ensimmäistä kertaa törmään siihen, että joku kertoo yksityiskohtaisia kokemuksia heräämisen polusta ja siihen johtaneista tapahtumista, jota tässä kutsutaan Vihkimykseksi. Pystyin samaistumaan niin moniin tuntemuksiin ja kokemuksiin etenkin kirjoittajan matkan alussa. Lumoavaa tekstiä!
Kiitos paljon vinkistä. Mietinkin, mitä lukisin seuraavaksi. Tuo kirja löytyy hyllystäni. Olen lukenut sen viimeksi silloin, kun en ole valaistumisaihetta vielä oikein ymmärtänyt. Nyt varmaan ymmärrän kirjan tekstin paremmin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko lukeneet kirjaa Sogyal Rinpoche: Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta - sitä on suositellut moneen kertaan eräs valaistumisen polulla oleva, mutta en tiedä, käsitelläänkö kirjassa valaistumista, kun sisällysluettelon otsikot eivät anna siihen vastausta.
Vierailija kirjoitti:
Mieleen tulee ajatuksia, että pitäisi yrittää vielä enemmän elää hetkessä ja löytää taas se sisäinen yhteys ykseyteen, josta sain jo joitain tuntemuksia. Lisäksi tunnen valtavasti syyllisyyttä pienistäkin asioista. Jos pohdin sairaslomaa, mietin jo kuinka tämä ja tuo ihminen ei tule saamaan apua poissaoloni vuoksi tai ainakin se viivästyy. Koska olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä, olen päätellyt auttavani myös itseäni muita auttaessaan. Tämä persoonassani korostunut syyllisyys ja jonkinlainen itsemyötätunnon puute uuvuttaa. Ehkä kirjoitukseni on hieman ristiriitainen? En ehkä täysin ymmärrä mitä tarkoitat sillä, että henkistä ulottuvuutta ei voi käyttää tilanteeni ratkaisemiseen. Olen ajatellut, että hengellinen kasvu on juuri se vankka perusta, jossa raamatussakin puhutaan vertauksessa talon rakentamisesta kalliolle ja joka voisi auttaa löytämään rauhan vaatimusten keskellä.
T. Elämänpuu
Joo mutta tuo on myös petollinen ansa jolla olen itse kerran ajanut itseni kerran lähes vuoden burnout lomalle. Jälkeenpäin ajatellen yritin käyttää henkisyyttä siihen, että jaksaisin enemmän kuin oli minulle inhimillisesti mahdollista. En halunut myöntää että jaksamisella on rajat, vaan ajattelin että täytyy vaan meditoida enemmän, olla hetkessä enemmän niin kyllä se stressi siitä. Kaikki tuo vain vähän lykkäsi ja luultavasti lopulta pahensi romahdusta, koska olin saanut itseni venymään enemmän yli voimieni kuin olisin ilman henkisyyttä saanut.
Luulen että se henkisyyden tuoma apu tulee toisaalta sitä kautta että ajan oloon oppii ottamatta enää liikoja kuormia joiden alle uupuu, ja toisaalta voi olla että jos on hyvin pitkällä henkisellä tiellä niin sitten oikeasti on enemmän voimavaroja kuin ihmisillä keskimäärin. Mutta pitää kyllä olla tosi varovainen jos aikoo itsensä lukea viimemainittuun ryhmään, ettei sittenkin taas vaan puolustele työnarkomaniaa yms. epätervettä ja aja itseään burnouttiin henkisyyden tukemana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieleen tulee ajatuksia, että pitäisi yrittää vielä enemmän elää hetkessä ja löytää taas se sisäinen yhteys ykseyteen, josta sain jo joitain tuntemuksia. Lisäksi tunnen valtavasti syyllisyyttä pienistäkin asioista. Jos pohdin sairaslomaa, mietin jo kuinka tämä ja tuo ihminen ei tule saamaan apua poissaoloni vuoksi tai ainakin se viivästyy. Koska olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä, olen päätellyt auttavani myös itseäni muita auttaessaan. Tämä persoonassani korostunut syyllisyys ja jonkinlainen itsemyötätunnon puute uuvuttaa. Ehkä kirjoitukseni on hieman ristiriitainen? En ehkä täysin ymmärrä mitä tarkoitat sillä, että henkistä ulottuvuutta ei voi käyttää tilanteeni ratkaisemiseen. Olen ajatellut, että hengellinen kasvu on juuri se vankka perusta, jossa raamatussakin puhutaan vertauksessa talon rakentamisesta kalliolle ja joka voisi auttaa löytämään rauhan vaatimusten keskellä.
T. ElämänpuuJoo mutta tuo on myös petollinen ansa jolla olen itse kerran ajanut itseni kerran lähes vuoden burnout lomalle. Jälkeenpäin ajatellen yritin käyttää henkisyyttä siihen, että jaksaisin enemmän kuin oli minulle inhimillisesti mahdollista. En halunut myöntää että jaksamisella on rajat, vaan ajattelin että täytyy vaan meditoida enemmän, olla hetkessä enemmän niin kyllä se stressi siitä. Kaikki tuo vain vähän lykkäsi ja luultavasti lopulta pahensi romahdusta, koska olin saanut itseni venymään enemmän yli voimieni kuin olisin ilman henkisyyttä saanut.
Luulen että se henkisyyden tuoma apu tulee toisaalta sitä kautta että ajan oloon oppii ottamatta enää liikoja kuormia joiden alle uupuu, ja toisaalta voi olla että jos on hyvin pitkällä henkisellä tiellä niin sitten oikeasti on enemmän voimavaroja kuin ihmisillä keskimäärin. Mutta pitää kyllä olla tosi varovainen jos aikoo itsensä lukea viimemainittuun ryhmään, ettei sittenkin taas vaan puolustele työnarkomaniaa yms. epätervettä ja aja itseään burnouttiin henkisyyden tukemana.
Kiitos tästäkin kommentista ❤️. T. Elämänpuu
Vierailija kirjoitti:
Oletteko lukeneet kirjaa Sogyal Rinpoche: Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta - sitä on suositellut moneen kertaan eräs valaistumisen polulla oleva, mutta en tiedä, käsitelläänkö kirjassa valaistumista, kun sisällysluettelon otsikot eivät anna siihen vastausta.
Olen lukenut vuosia sitten.
Tämä kirjoittajahan on saanut hyvin kyseenalaista mainetta ( väkivaltaa eri muodoissa) ja siitä johtuneen tutkinnan johdosta joutunut astumaan syrjään perustamansa yhteisön (Rigpa) johdosta ennen kuolemaansa.
Ilmeisen hyvin onnistui kuitenkin rahastamaan hengellisyydellä ja muinaisella tiibetiläisellä viisaudella...On puhuttu siitäkin, oliko kyseinen teos oikeastaan hänen kädenjälkeään vai miten suuri panos on ollut muilla henkilöillä.
Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko lukeneet kirjaa Sogyal Rinpoche: Tiibettiläinen kirja elämästä ja kuolemasta - sitä on suositellut moneen kertaan eräs valaistumisen polulla oleva, mutta en tiedä, käsitelläänkö kirjassa valaistumista, kun sisällysluettelon otsikot eivät anna siihen vastausta.
Olen lukenut vuosia sitten.
Tämä kirjoittajahan on saanut hyvin kyseenalaista mainetta ( väkivaltaa eri muodoissa) ja siitä johtuneen tutkinnan johdosta joutunut astumaan syrjään perustamansa yhteisön (Rigpa) johdosta ennen kuolemaansa.
Ilmeisen hyvin onnistui kuitenkin rahastamaan hengellisyydellä ja muinaisella tiibetiläisellä viisaudella...On puhuttu siitäkin, oliko kyseinen teos oikeastaan hänen kädenjälkeään vai miten suuri panos on ollut muilla henkilöillä.
Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.
No huh, olipa yllättävä tieto. Pitääpä googletella ennen kuin harkitsee kirjan lukemista. Tosin voihan kirjan sanoma olla silti ok. Kiitos, kun kerroit nuo tiedot.
Pystytkö auttamaan? Minulla on eräs pakkoajatus, joka pilaa elämäni. Ajatus koskee alkoholin- ja lääkkeidentäyteistä menneisyyttäni. Pelkään tehneeni erään tietyn hirvittävän teon tai tekoja. Minulla ei ole mitään maallisia keinoja saada selville, olenko näitä hirmutöitä tehnyt. Olen väsynyt tähän pakkoajatukseen.
Onko mahdollista jollakin tavalla esimerkiksi muuttaa menneisyyttä tai luoda/valita uusi menneisyys (vain pienin muutoksin) ajatusten voimalla? Tai jotain vastaavaa? Tuntuu siltä, etten voi ikinä elää vapaata ja normaalia ihmiselämää, jos en saa selville teinkö niitä pahoja tekoja tai jos en voi ns. vaihtaa todellisuutta. Miten pystyisin jättämään tämän ajatuksen taakseni?
Olen pohtinut kauan kirjoittaisinko sinulle tästä ongelmasta. Tunnistat varmasti energiani ja minun aiemmat kommentit tästä pitkästä ketjusta... Haluaisin jonkinlaisen varmuuden tähän ongelmaan... Jotain jolla pääsen irti tästä, jotain joka antaa rauhaa... Jotain muuta kuin "se on vain ajatus, unohda se". En tiedä onko "herääminen" tästä unesta vielä ajankohtaista... Olen yhä syvällä tässä näytelmässä. Kaikki henkinen tieto on vain mielen tasolla, mutta saan siitä lohtua. Toisaalta tuntuu, että tarkoitukseni on vielä elää täysin ihmishahmona. En tiedä... En kuule tai tunne Jumalan tahtoa, lähinnä pelkkää mielen ja tunteiden tuskaa vaikka hyviäkin hetkiä on joka päivä. Tämä keho pelkää kaikkea. Pystytkö neuvomaan ja vastaamaan intuitiolla jotakin? Rukoilemaan (mitä ikinä se sitten onkaan)? Olenko juuri siellä elämässä, missä minun kuuluukin olla? Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä "hämää", mystikko autathan ymmärtämään, kiitos.
Joissain kirjoissa kerrotaan siitä, kuinka sielut alkoivat "leikkiä", että he olisivat erillään Jumalasta/Tietoisuudesta. Sitten he ottivatkin tämän leikin liian tosissaan ja alkoivat uskoa olevansa egomieliolentoja (samaistuivat siis mielikuvitusolentoon) ja unohtivat todellisen alkuperänsä, joka on Yksi Todellisuus, Minä olen ja Kaikki-mitä-on.
Olen tuon vuoksi luullut, että valaistumisessa juuri sielu huomaa, ettei hän olekaan egomieliolento, johon hän on samaistunut, vaan onkin Jumala/Tietoisuus itse.
KM: ”Pikemminkin niin, että se joka luuli olevansa joku osa tai olento joka ei ole valaistunut tai ei ymmärrä, katoaa tai samaistuminen siihen (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa. Jäljelle jää Yksi Todellisuus, joka Minä olen ja joka on Kaikki-mitä-on. ”
Tuosta kirjoituksestasi päättelin, että ego katoaa (kuolee, häviää)? Päättelinko oikein? Väärin?
Sama toisin sanoenko näin (eikä vaihtoehtoisesti):
KM: ”Tai samaistuminen siihen (mielen tuotokseen joka uskoo ja kokee olevansa sitä ja tätä) katkeaa.”
Ego ainakin on samaistunut mielen tuotokseen ja uskoo olevansa sitä ja tätä. Mutta onko myös sielu (Jumalan yksilöllistynyt osa, joka täällä ihmishahmoisena esiintyy) samaistunut mielen tuotokseen ja sitten kun sielu huomaa, ettei se olekaan egomieliolento, niin se huomaa olevansa se Yksi Todellisuus, joka jää jäljelle?
Yleensähän se ihmishahmo (roolihenkilö) jää tänne toimimaan valaistumisen jälkeenkin, eli vain hänen egonsa kuolee.
Olet KM sanonut, että Jumala esittää kaikki nämä roolit. Valaistumisen, egon kuoleman jälkeen näkyy selvemmin, että roolihenkilön (ihmisolennon) kautta toimii jotain enemmän kuin vain egoon samaistunut olento.
Tuntuu siis siltä kuin valaistumisessa Jumalan osa, eli sielu, olisi havahtunut huomaamaan, mikä hän todellisuudessa on – Yksi Todellisuus - ja sekös häntä naurattaa ja helpottaa.
Eikö IOK:ssa olekin kerrottu tuosta: "... kuinka sielut alkoivat "leikkiä", että he olisivat erillään Jumalasta/Tietoisuudesta. Sitten he ottivatkin tämän leikin liian tosissaan ja alkoivat uskoa olevansa egomieliolentoja..." ?
Lokille lyhyesti sivusta: minä kärsin aikanaan samanlaisesta huonosta luonteesta kuin sinä ja olin lisäksi riippuvainen päihteistä. Itseäni auttoi siinä selkeä kaava, 12 askeleen elämäntapa. Ääripäästä toiseen seilaaminen on raskasta. Sitoutuminen johinkin, niin inhottavaa ja epäluonteenomaista kuin se onkin, auttaa. Tämä on tuottanut minulle syvää rauhaa ja tasapainon josta käsin tutkia nyt hieman syvempiä olemisen alueita. Ilman tätä pohjaa se ei olisi ollut luultavasti mahdollista.
Olet selkeästi ulkopuolelta ohjautuva ja pidät enemmän muita ihmisiä arvossa kuin omaa kokemustasi todellisuudesta. Mitä väliä omalle kokemuksellesi on tuletko muistetuksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Tämä huippuälykkyys on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kerroit, että työssäsi suoriuduit hädintuskin ja olit huono ja jouduit jatkuvasti kamppailemaan, ennen kuin hengen taso avautui ja pääsit käsiksi suurempaan älykkyyteen.
Loki, ainoa mitä voit tehdä on opetella itse olemaan oman tahtosi hallinnassa. Älä anna kiinnostuksen vaihtua. Tai jos se vaihtuu, pakotat itsesi jääräpäisesti jatkamaan sitä mitä olit aiemmin tekemässä. Toimintatapasi on nyt sitä että kaivat pieniä kuoppia joka puolelle, vaikka pitäisi kaivaa samasta kohdasta riittävän kauan jos haluaa saada vettä. Tyhmää siis.
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Tämä huippuälykkyys on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kerroit, että työssäsi suoriuduit hädintuskin ja olit huono ja jouduit jatkuvasti kamppailemaan, ennen kuin hengen taso avautui ja pääsit käsiksi suurempaan älykkyyteen.
En ole Mystikko, mutta vastaan omasta kokemuksestani. Ei tuossa Mystikon kertomassa ole välttämättä ristiriitaa.
Olin se kympin oppilas koulussa ja siksi mahdollisuuksia oli monelle alalle, mutta jos olisin valinnut vaikka teknisen alan, missä minulla ei ole lahjoja niin paljon kuin sen alan työntekijöillä yleensä on, niin en todellakaan kokisi itseäni älykkääksi, vaan varmaankin suorituisin työssäni juurikin hädintuskin ja ylitöiden avulla.
Mystikko muistaakseni kertoi, että hän valitsi juuri sellaisen vaikean alan, mihin hänellä ei ollut luontaisesti kykyjä, ja siksi hän joutui tekemään kovasti töitä, että töissä pärjäsi. Valaistumisen jälkeen työnteko muuttuikin helpoksi.
Älykkyyttä, myös huippuälykkyyttä, voi olla monenlaista. Usein juuri huippuälykkäät ovat tiettyjen osaamisalueiden osaajia, mutta eivät kuitenkaan, eivätkä tietenkään, kaikkien osa-alueiden hallitsijoita.
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Tämä huippuälykkyys on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kerroit, että työssäsi suoriuduit hädintuskin ja olit huono ja jouduit jatkuvasti kamppailemaan, ennen kuin hengen taso avautui ja pääsit käsiksi suurempaan älykkyyteen.
Nimimerkki on muuttunut myös. Alkuperäinen oli Käyttäjä 102. Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Tämä huippuälykkyys on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kerroit, että työssäsi suoriuduit hädintuskin ja olit huono ja jouduit jatkuvasti kamppailemaan, ennen kuin hengen taso avautui ja pääsit käsiksi suurempaan älykkyyteen.
Nimimerkki on muuttunut myös. Alkuperäinen oli Käyttäjä 102. Miksi?
Kaikella ystävällisyydellä ehdotan, että sinun kannattaa miettiä, mistä nousee tarpeesi haluta keskittyä negatiivisuuteen ehkä vähän provoiluunkin.
On ihan ok, että Kristitty mystikko muokkasi nimimerkkinsä siksi, minkä hän oli viesteihinsä aina kirjoittanutkin tuon Käyttäjä 102 -nimimerkin lisäksi. Käyttäjä102 tuli automaattisesti siinä vaiheessa kun hän rekisteröityi tänne. Mielestäni oli vain hyvä, että hän muutti sen siksi nimeksi, millä hänet täällä paremmin tunnetaan. Hän auttaa meitä totuuden etsijöitä ilmaiseksi ja pelkkää hyvää meille kaikille toivoen. Kunpa mahdollisimman moni haluaisi toimia lähimmäistään kohtaan yhtä kauniisti.
Sen minkä teemme toisille, teemme itsellemme. Sen minkä teemme itsellemme, teemme toisille. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vastata joihinkin kysymyksiin, joita minulle on täällä esitetty tai joita luulen olevan esitetty. Tai ehkä osittain vain haluan jakaa "elämänfilosofiani", koska minä raivoan siitä välillä muissakin keskusteluissa.
Mielestäni elämä on turhaa, jos en saa mitä haluan. Jos saan mitä haluan, on elämä silti turhaa, mutta ainakin olen nauttinut siitä. En varmaan ole selviytyjätyyppiä, koska en ymmärrä miksi minun pitäisi elää, koska elämällä ei ole mitään kunnollista tarkoitusta. Jos olisin täysin varma, että elämä päättyy kuolemaan, jättäisin tämän elämän saman tien, koska mitä mä täällä hengailen, jos tämä elämä on tässä. Ei tämä nyt niin kivaa ole, että haluaisin tätä useamman vuoden katsella. Henkinen kasvu on turhaa, jos elämä päättyy kuolemaan. Maailman muuttaminen on turhaa, koska mitä minä siitä hyödyn. Mä olen kuollut, joten en tiedä mitä muut täällä enää sen jälkeen kärsivät. Minuakaan ei kukaan muista enää sadan vuoden kuluttua.
Muistan tulleeni tähän lopputulokseen joskus yläasteella, kun ymmärsin, etten olekaan se nero, joka halusin olla (minulla on aina ollut suuret unelmat :D ). Olen aina inhonnut kaikkea keskinkertaista, koska keskinkertaisuus on sama kuin olemattomuus. Ei kukaan muistele mitään ihan hyviä tiedemiehiä, vaan ainoastaan huiput muistetaan. Tai tiesittekö, että Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo oli myös fyysikko? Tämä toi vähän saman lopputuloksen kuin ensimmäinen kappale, eli jos en saa tehdä sitä mitä haluan, niin miksi olisin täällä. Jos mä olisin halunnut olla Einsteinin vertainen nero, niin ei mua kiinnosta se, että voisin olla ihan hyvä leipuri, koska mä en halua olla mikään leipuri. Lisäksi olen aina yhdistänyt ihmisarvon ammatilliseen menestykseen, koska se on mitä meistä jää jäljelle kuolemamme jälkeen. Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään henkilöä, jota ihailtaisiin vielä nykyään vain sen takia, että hän oli hyvä äiti lapsilleen.
Elämä olisi siedettävää, jos olisin niin rikas, ettei minun tarvitsisi tehdä jotain turhan päiväistä työtä, johon menee kahdeksan tuntia päivästä ja josta maksetaan rusinoita. Työpäivän päälle sitten vielä työmatkat ja kotiaskareet, niin niille omille harrastuksille jää pari tuntia illassa, ja silloin olen yleensä ollut niin ärsyyntynyt/väsynyt, etten halua tehdä mitään järkevää, vaan haluan turruttaa aivoni jollain turhanpäiväisellä.
Ja voisin varmaan painottaa, että siis näen tietyn ristiriidan sanojeni välillä. Loppujen lopuksi meidät kaikki unohdetaan, myös Albert Einstein, joten ammatillinen menestyskään ei takaisi mitään ikuista muistoa.
Jatkuu...
Loki
Ihmiset uskovat niin monien eri asioiden tuovan onnea tai ainakin nautintoa, ja kuitenkaan mikään maallinen ei sitä välttämättä tuo. Esimerkiksi on yleinen ajatus, että jos olisi rikas niin olisi mukavampi elämä. Ja kyllä jotkut osaavatkin ihan oikeasti nauttia varakkuudesta. Mutta on myös elämän tyhjyyden tunteeseen, yksinäisyyteen, ahdistukseen ja masennukseen alkoholia juovia ja/tai lääkkeitä syöviä syvästi onnettomia rikkaita, kauniita ja menestyviä ihmisiä. Samoin maine ja kuuluisuus, tulipa se miltä tahansa elämän alueelta, ei automaattisesti tuo ihmiselle onnea. Eikä huippuälykkyys.
Itselläni meni aikanaan vähän niin päin että olin ihmelapsi ja huippuälykkäänä pidetty, menestyin esim. kouluissa ja opinnoissa mainiosti, sain aineellisella tasolla oikeastaan kaikke mitä keksin haluta. Mutta ei se tyydyttänyt minua yhtään. Muutuinkin jo aika nuorena sellaiseksi, että en enää viitsinyt tavoitella mitään ihmeellistä, koska olin varma että jos saavuttaisin ne asiat, ne osoittautuisivat kuitenkin tyhjiksi ja epätyydyttäviksi kuten kaikki muukin mitä olin työllä ja vaivalla tavoitellut ja saanut siihen asti.
Siksi ns. henkinen etsintä oli tavallaan viimeinen oljenkorteni, ainoa mistä oli edes jotain toivoa että siitä voisi löytyä jotain mikä oikeasti auttaisi krooniseen jäytävään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Ja se auttoikin kyllä, jo kauan ennen valaistumista sillä tavalla, että palasin jonkinlaiseen eläinten kaltaiseen elämän yksinkertaisuuteen, jossa vaan ollaan ja kussakin hetkessä otetaan vastaan mitä tulee: nauttien jos on nautittavaa ja kestäen jos on kärsittävää. En jaksanut enää miettiä elämän tarkoitusta tai sen sellaista ollenkaan, koska olin sitä lapsesta asti vatvonut ja mitään muuta se ei ollut tuottanut kuin ahdistusta ja masennusta. Ajattelin, että jos kissat ja muut eläimetkin voi elää ilman tarkoituksia, niin voin minäkin, kunhan pistän ajatteluni kuriin niin etten anna sen pyöriä niitä vanhoja masentavia uria. Jossain vaiheessa innostuin sitten uudestaan kokeilemaan tämän maaiman asioiden tavoitteluakin, mutta ei se enää tuottanut pettymystä, koska en etsinyt siitä enää onnea tai merkitystä - onnen olin löytänyt pelkästä olemassaolon tunteesta jo. Nyt oli enää jäljellä luova leikki muodoilla silloin, jos halusin niillä leikkiä.
Tämä huippuälykkyys on vähän ristiriidassa sen kanssa mitä aiemmin kerroit, että työssäsi suoriuduit hädintuskin ja olit huono ja jouduit jatkuvasti kamppailemaan, ennen kuin hengen taso avautui ja pääsit käsiksi suurempaan älykkyyteen.
Nimimerkki on muuttunut myös. Alkuperäinen oli Käyttäjä 102. Miksi?
Kaikella ystävällisyydellä ehdotan, että sinun kannattaa miettiä, mistä nousee tarpeesi haluta keskittyä negatiivisuuteen ehkä vähän provoiluunkin.
On ihan ok, että Kristitty mystikko muokkasi nimimerkkinsä siksi, minkä hän oli viesteihinsä aina kirjoittanutkin tuon Käyttäjä 102 -nimimerkin lisäksi. Käyttäjä102 tuli automaattisesti siinä vaiheessa kun hän rekisteröityi tänne. Mielestäni oli vain hyvä, että hän muutti sen siksi nimeksi, millä hänet täällä paremmin tunnetaan. Hän auttaa meitä totuuden etsijöitä ilmaiseksi ja pelkkää hyvää meille kaikille toivoen. Kunpa mahdollisimman moni haluaisi toimia lähimmäistään kohtaan yhtä kauniisti.
Sen minkä teemme toisille, teemme itsellemme. Sen minkä teemme itsellemme, teemme toisille. <3
Ehkä sinunkin on hyvä miettiä miksi provosoidut noin herkästi 😉 Kunnioittaen 🙏
Kiitos sanoistasi ❤️