Lue keskustelun säännöt.
Voiko perhe-elämästä/arjesta oppia nauttimaan? Mies haluaisi lapsen...
31.07.2016 |
Olen lähemmäs 30-v nainen, jolla ei vielä koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Ystävilläni on lapsia, jotka ovat ihan suloisia, mutta aina kun pääsen takaisin omaan kotiin, huokaisen vain helpotuksesta - onneksi minulla ei ole omia lapsia.
Mieheni on alkanut puhumaan, kuinka hän haluaisi isäksi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja suhde on vakaalla pohjalla. Lapsen tulolle ei ole sinänsä mitään esteitä - kaikki on taloudellisestikin kunnossa.
En ole kuitenkaan varma, haluanko lapsia. Olen alusta saakka sanonut miehelleni, että en tiedä, onko lapsiperhe-elämä minua varten. Olen ihminen, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Minusta on ihanaa, että voin tehdä asioita aikuisten kesken silloin, kun se omiin aikatauluihin sopii. Jos se pitäisi itsekkäästi ilmaista, niin yksinkertaisesti pidän omasta elämästäni ilman lapsia ja pelkään, että lapsen tulo "pilaisi" elämäni täysin.
Minun on vaikea kuvitella nauttivani lapsiperhearjesta. En kestäisi itkua, yöherätyksiä, jatkuvaa 24/7 valmiustilassa olemista ja kaikkea hässäkkää, mitä vauvoihin ja lapsiin liittyy. Tuntuu, että lapsen jälkeen koko elämä pyörii lapsen ja hänen tarpeidensa ympärillä. Toki lapsiarjessa on niitä ihania hetkiä - ensimmäinen hymy, lapsi nauraa, halaa sinua yms. mutta silti tuntuu, että ne hirveät arjen realiteetit kuitenkin hallitsevat sitä arkea. Pelkään, että katkeroituisin täysin lapsen hankinnan jälkeen. Sittenkin, kun lapsi on jo isompi, niin siinähän sitten kuljettaa lasta harrastuksiin, selvittää koulujuttuja yms. Kierre ei lopu koskaan.
Voisiko siis perhe-elämästä oppia nauttimaan, vaikka etukäteen onkin sellainen ajatus, että se on pääosin aivan kamalaa? Jos tästä jotain positiivista hakee, niin ainakin suhtaudun lapsiperhearkeen vähän turhankin raadollisen realistisesti.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä edes yritä hankkia lasta! Susta ei ole äidiksi. Kaikista ei vaan ole ja se on hyvä tiedostaa.
Sä voit vaikka ottaa pari koiraa ja pukea niitä tutuihin ja puhua niistä " mamman omina mussukoina, äidin pikku vauvoina" :D :DMistä päättelet, että minusta ei olisi äidiksi?
Koen, että olisin lapselleni hyvä äiti. Hoitaisin lapseni hyvin ja näkisin varmasti paljon vaivaa sen eteen, että lapseni olisi onnellinen. Se, tekisikö kaikki tämä MINUT onnelliseksi - kyllä, varmasti osittain, mutta tekisikö se yhtä onnelliseksi, kuin elämä ilman 24/7 huolenpitoa ja vastuuta? Ei välttämättä.
AP
Onnellisuus ei ole yhtenäinen möntti, jota annostellaan tietty määrä koko elämäksi. Olet tottunut tuettyyn elämäntyyliin, joka nyt tuo onnea. Niin olin minäkin, kunnes sain 37 vuotiaana ainokaisen lapseni. Jouduin luopumaan edellisestä elämäntyylistä osittain, mutta sain taas uusia asioita, joita lapseton ei voi koskaan saada. En näe lastani taakkana vaan rikkautena, jonka elämä pikkuhiljaa laajenee itsenäiseksi ( on jo yli 10 v). Lapsen kanssa olemisen puuduttavuus ja raskaus koskee yleensä vain pikkulapsivaihetta, joka oli helvetillisen raskasta ajoittain, mutta selvittiin silti!
Niin, ja ne ihmiset, joille vanhemmuus olisi taakka, eivät lapsia yleensä hanki. Mikä on pointtisi? Kuvitteletko tosiaan, että aloittaja voisi olla yhtä onnellinen lapsettomana ja vanhempana, koska sinäkin voit?
En kuvittele, koska kukaan ei voi tietää, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan siinä tilanteessa. Ap on luonut niin tiukan käsityksen jo miehensäkin lastenhoitotaidottomuudesta ja kyvyttömyydestä asettua perheenisäksi, että ihmettelen, miksi hän on edes tuollaisen kanssa! Ei ap voi olla mielenlukija, joka hallitsee miehensä jokaisen ajatuksen ja taidon jopa tulevaisuudessakin! Ap elää jo kahden ihmisen elämää. Minä kävisin nyt avoimet keskustelut, jossa kaikki kortit on pöydällä. Ap tuntuu pitävän miestään kyvyttömänä lapsenkaltaisena oliona eli apn hybris ja omahyväisyys on jo sellaisella tasolla, että viisas mies hakisi toisenlaisen naisen. Ap voi jatkaa velana ja etsiä täydellisempää miestä, jota ei tietenkään tule koskaan hänelle löytymään.
En ole missään vaiheessa sanonut, etteikö mieheni osaisi hoitaa lasta. Hän varmasti osaisi ja olisi hyvä isä - kuten olen tuonut mielestäni esille. Hänellä on vain aivan liian ruusuinen ja epärealistinen kuva siitä arjesta, josta lapsiperheissä vietetään. Ja se on asia, joka minua huolettaa - ei mieheni taidot hoitaa lasta.
En ymmärrä, mitä omahyväistä siinä on, että mietin tarkkaan lisääntymistä? Mielestäni on paljon omahyväisempää puskea lapsia maailmaan sen kummempaa ajattelematta, miten elämä muuttuu ja miten lapsi elämään vaikuttaa. Sitten erotaan, katkeroidutaan ym. kun ei olla käytetty aikaa siihen, että olisi edes vähän pohtinut omaa elämäänsä sen lapsen kanssa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ainakaan tuon miehen kanssa lapsia tee! Kuulostaa siltä, että sinä joutuisit hoitamaan lapsen yksin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään. Hyvin suurella todennäköisyydellä katkeroituisit miehelle tuosta, jolloin olisi sekä elämä että parisuhde pilalla.
Minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta halusin myös miehen, joka varmasti kantaa oman puolensa vastuusta. Ajatus sellaisesta 50-luvun työnjaosta on ihan kammottava, en todellakaan ole mitään kotiäiti-/kotirouvatyyppiä, vaikka lapsen haluankin. Nyt odotan lasta miehelle, jonka oikeasti uskon ja luotan hoitavan lasta niin tasa-arvoisesti kuin on mahdollista. Silti välillä harmittaa se, että jo yritysaikana minä olin se, jonka piti miettiä ovulaatioita ja kuukautisia ja kaikkea mahdollista. Raskausaikana stressaa (ihmisestä riippuen) kaikesta mahdollisesta, joutuu olemaan ilman alkoholia, varomaan kiellettyjä ruokia, vartalo muuttuu, väsyttää, synnytys pelottaa jne. Samalla mies saa jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan vailla huolen häivää. Jos en oikeasti haluaisi itsekin tätä lasta, vaan hankkisin sen ennemminkin miehen mieliksi, olisin varmasti katkeroitunut jo nyt, vaikka oma raskausaikani on ollut todella helppo tähän asti. En siis suosittele hankkimaan lasta miehelle, jonka mielestä nainen hoitaa sen näppärästi tuosta vaan samalla, kun mies harrastaa ja tekee töitä entiseen tapaan ja odottaa ruokaa valmiina pöytää siistissä kodissa.
En usko, että joutuisin hoitamaan lapsia koko aikaa yksin - sen tiedän, että päävastuu lapsista olisi kyllä minulla. Samaten ns. metatyö - eli pohtisin koko ajan vaikka synttärikutsujen lähetystä, neuvoloiden hoitamista yms. kun mies taas laittaisi synttäreillä kakun pöytään eikä tule edes ajatelleeksi, että ennen sitä on pitänyt päättää juhlien päivämäärä, lähettää kutsut yms.. :)
Mieheni kyllä tekee asioita, mutta "metatyötä" hän ei tee ollenkaan. Hän hoitaa hyvin kotia, on kätevä käsistään ja varmasti ottaisi lapsen hoidosta myös vastuuta. Tajuaisi vain, että esimerkiksi vaipan vaihtoonkin liittyy se, että pitää miettiä, kuinka paljon vaippoja on vielä jäljellä, milloin menee kauppaan ja ostaa lisää yms. Mieheni on sitä tyyppiä, että kun hän vaihtaa vaipan, se on siinä.
En tiedä, onko tämä kovin poikkeavaa - tuntuu, että monella mies on sellainen, että metatyö unohtuu täysin?
AP
Niin ja täydennän vielä, että luulen, että tässä piilee vastaus myös osittain siihen, miksi mies pitää lapsiperhearkea helpompana, kuin minä:
Hän ei näe sitä kaikkea metatyötä (kaiken näkyvän työn lisäksi), joka lapsiperhearkeen kuuluu.
AP
Hohhoijaa...
Ei nyt ole mitään tähtitiedettä lapsiperheen pyöritys.
Naiset aina liioittelee kotitöitä.
Ongelma on äidit jotka tietää "paremmin" miten kotia hoidetaan.
Pari lasta nyt hoitaa helposti ja hoitaa kodinkin.
Ja kyllä oli, koliikkia ja muutama muukin mutka matkassa.
T:koti-isä
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi haluaa isäksi, ja sinä et, niin alapa miettiä asiaa miehesi kannalta. Haluaako hän olla suhteessa sinun kanssasi, joka et halua lisääntyä? Onko ok miehellesi kärvistellä ilman lasta, jos hän sitä haluaa? Tee omat ratkaisusi, joskus ne kipeätkin, hommaamalla lapsi tai lähtemällä suhteesta. Joskus vaan pitää tehdä niitä kompromisseja, oli ne mitä tahansa..juuri tänään Aamulehden mielipidepalstalla nainen kirjoitti asiasta, että hän on tahdottomasti lapseton, kun mies ei sitä lasta halua.
Ei kukaan tuossa tilanteessa ole "tahdottomasti lapseton" vaan valintansa tehnyt: suhde tai lapsi. Niin ne moni muukin valitsee, tosin useimmiten eron yhteydessä sen lapsen saamisen jälkeen.
No entäs jos mies ottaa päävastuun lapsesta? Tiedän tällaisen perheen, jossa mies halusi lapsia, nainen olisi voinut elää ilmankin. Heilläkin oli pitkä parisuhde takana. Nainen oli lapsen kanssa ensimmäiset 6kk, jonka jälkeen palasi työelämään, imetti kuitenkin liki vuoden ikään saakka. Itse sanoi, ettei ikinä olisi uskonut imettävänsä ollenkaan, mutta niin vain tykkäsikin siitä. Isä oli lapsen kanssa kotona siihen saakka kun lapsi täytti 2v. Kummallakin vanhemmalla on rakastava, terve ja hyvä suhde lapseen. Isä vain on ollut, ja on edelleen, siinä perinteisessä "äidin roolissa": on enemmän lapsen kanssa, jää kotiin kun lapsi sairastaa, hoitaa lapsen neuvolat ja lääkärit jne.
Vierailija kirjoitti:
En ole tuohon keskusteluun osallistunut mutta jos olisit hyvä äiti niin sinun ei tarvitsisi edes miettiä haluatko äidiksi tai onko vapaa - aika tärkeämpää kuin äitiys. Sääli miestäsi.
Olet väärässä. Hyvä äitiys ja vapaa-ajan tärkeys ei välttämättä ole mitenkään toisistaan riippuvaisia asioita. Itsekin tietäisin olevani hyvä äiti jos sellaiseksi haluaisin. Minä vaan en halua olla äiti, en hyvä enkä huono. Jos tilanne kuitenkin eteen tulisi, tietäisin pystyväni siihen. Mustavalkoinen ajattelu ei tässä tilanteessa toimi.
Meillä mies jossain vaiheessa mietti, että sukua pitäisi jatkaa. Kerroin, että saa jatkaa ihan vapaasti, mutta jonkun muun naisen kanssa. Eipä tuo ole tuosta mihinkään lähtenyt. Suvunjatkaminen on ihan hemmetin typerä syy tehdä lapsi. Ei tuo mieskään sitä itse lasta halua, kunhan haluaisi suvun jatkuvan. Sama se vaikkei koskaan lastaan näkisikään, kunhan olisi "velvollisuutensa" hoitanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pohdit aihetta perusteellisesti ja hyvä juttuhan se on. Lasta ei ole pakko tehdä ja lapsettomanakin voi viettää vallan hyvää elämää.
Mä elin pitkään itsellistä elämää ja voisin elää vieläkin. Mies halusi lapsia, mä epäröin. Uteliaisuudesta suostuin ekaan ja tokakin meillä jo on. Vertaisin lapsiperhe-elämää pitkään, välillä raskaaseenkin, mutta varsin mielenkiintoiseen matkaan. Muiden lapset ovat muiden lapsia (rasittavia yleisesti), omat ovat enimmäkseen kivoja.
Vanhemmuus muutti mua ja osin olen eri ihminen kuin lapsettomana. Siksi kai tätä elämää ihan hyvin jaksankin. Kotiäitiys on musta helpompaa kuin työnteko, mun työ kai on kohtalaisen vaativaa tai lapset helppoja.
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärrän sua täysin ap. Itselleni ei ole tähän 30-ikävuoteen mennessä koskaan iskenyt vauvakuume. Miehelläni on jo lapsia edellisestä liitosta eikä hänellä ole tarvetta tehdä enempää lapsia, joten olen siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa. Jos eroatte miehesi kanssa, suosittelen tutustumaan sellaisiin miehiin, jotka ovat jo lapset tehneet.
Miksi omasta tahdostaan lapseton haluaisi miehen, jolla on lapsia? En minä ainakaan, mistään hinnasta. Vaikka ko lapset olisivat aikuisia, ne voisivat tehdä miehelle lapsenlapsia ja siinäpä sitä sitten oltaisiin - omassa kodissa pitäisi sietää kersoja. Se siitä lapsivapaasta elämästä.
Lapsettomia, lapsia haluamattomiakin miehiä on olemassa. Ehkä siis kannattaisi tutustua heihin, eikä sellaiseen jonka mukana ne lapset tulee kaupan päälle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasta kyllä rakastaa, mutta jos elämäntapa ei ole se mitä itselleen haluaa, niin sitä elämää ei valitettavasti opi rakastamaan. Näin uskon. Siinä elää sitten sellaisten ristiriitaisten tunteiden vallassa, kun rakastaa lasta, mutta oikeasti haluaisi sen vanhan elämänsä takaisin.
Tämä.
Itse pidän perhe-elämästä, olen halunnut lapsia, olen aktiivinen ja tykkään ja jaksan touhuta paljon. Kuitenkin minullekin on tullut yllätyksenä, miten se todellakin pyörii lapsen ympärillä. Siis kokonaisuudessaan. Eikä enää ikinä ole sitä hiljaista, rentoa ja rauhallista, koska valmiustila 24/7. Myös silloin, kun lapsi on muualla. Ikävöin entistä elämääni, vaikka tiesin kyllä mitä tämä on ja mihin ryhdyin, eikä ollut ruusunpunaisia kuvitelmia. En ole ikinä viihtynyt yksin, pidän seurasta, mutta lasten seura on ihan omaa luokkaansa, jatkuvaa palvelemista, huolehtimista, jne.
Joten jos jo valmiiksi tuntuu ahdistavalta, niin en lähtisi tähän rumbaan.
Lapseton aikuinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärrän sua täysin ap. Itselleni ei ole tähän 30-ikävuoteen mennessä koskaan iskenyt vauvakuume. Miehelläni on jo lapsia edellisestä liitosta eikä hänellä ole tarvetta tehdä enempää lapsia, joten olen siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa. Jos eroatte miehesi kanssa, suosittelen tutustumaan sellaisiin miehiin, jotka ovat jo lapset tehneet.
Miksi omasta tahdostaan lapseton haluaisi miehen, jolla on lapsia? En minä ainakaan, mistään hinnasta. Vaikka ko lapset olisivat aikuisia, ne voisivat tehdä miehelle lapsenlapsia ja siinäpä sitä sitten oltaisiin - omassa kodissa pitäisi sietää kersoja. Se siitä lapsivapaasta elämästä.
Lapsettomia, lapsia haluamattomiakin miehiä on olemassa. Ehkä siis kannattaisi tutustua heihin, eikä sellaiseen jonka mukana ne lapset tulee kaupan päälle!
Mutta eihän kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat halua täysin lapsetonta elämää. Monethan pitävät lapsista paljon, eivät vain halua omia. On ihan eri asia nauttia satunnaisesti lasten seurassa, kuin elää koko elämäänsä heitä varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen saaminen ei ole tehnyt minusta onnellisempaa, mutta se on pakottanut minua muuttumaan myös hyvällä tavalla. Joitakin itsestäni kadotettuja osia suren yhä. Ilman lasta elämäni olisi varmaan hedonistisempaa ja eri tavalla mielenkiintoista.
Tyhmintä, mitä voit tehdä, on kysyä asiaa vauvapalstalla. Saat joka tapauksessa kommentteja sekä puolesta että vastaan, mutta vain sinä itse voit tehdä elämääsi muuttavan ratkaisun.
Itse sain ei-suunnitellun esikoiseni 23-vuotiaana, enkä ole katunut päivääkään. Vaikka oma aika jne. on tärkeää, paljon enemmän onnea minulle tuo, kun näen lapseni kasvavan. Lisäksi äitiys on tehnyt minusta vähemmän itsekkäämmän ja kummasti myös prioriteetit ovat muuttuneet. Unohda kertomukset muiden lapsiperheen arjesta ja arjen vaikeuksista, sillä jokainen perhe on erilainen, ja omien lapsien kiukkua yms kestää paljon paremmin kuin muiden lapsien. Äitiys on ollut aivan erilaista kuin yksikään artikkeli, mitä luin raskaana ollessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapseton aikuinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärrän sua täysin ap. Itselleni ei ole tähän 30-ikävuoteen mennessä koskaan iskenyt vauvakuume. Miehelläni on jo lapsia edellisestä liitosta eikä hänellä ole tarvetta tehdä enempää lapsia, joten olen siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa. Jos eroatte miehesi kanssa, suosittelen tutustumaan sellaisiin miehiin, jotka ovat jo lapset tehneet.
Miksi omasta tahdostaan lapseton haluaisi miehen, jolla on lapsia? En minä ainakaan, mistään hinnasta. Vaikka ko lapset olisivat aikuisia, ne voisivat tehdä miehelle lapsenlapsia ja siinäpä sitä sitten oltaisiin - omassa kodissa pitäisi sietää kersoja. Se siitä lapsivapaasta elämästä.
Lapsettomia, lapsia haluamattomiakin miehiä on olemassa. Ehkä siis kannattaisi tutustua heihin, eikä sellaiseen jonka mukana ne lapset tulee kaupan päälle!
Mutta eihän kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat halua täysin lapsetonta elämää. Monethan pitävät lapsista paljon, eivät vain halua omia. On ihan eri asia nauttia satunnaisesti lasten seurassa, kuin elää koko elämäänsä heitä varten.
Jos miehellä on alaikäisiä lapsia, on hyvin mahdollista että se satunnainen muuttuu jatkuvaksi. Lasten äiti voi vaikka kuolla, tai lapsi muuten vaan haluaa muuttaa isälleen. Myös lapsenlapsia voi joutua näkemään jopa viikottain,tai lomien aikana sen viikon tai kaksi kerrallaan. Hyvin vaikea kuvitella, että tämä velalle olisi ihan ok. Etenkin, kun todellakin niitä lapsettomiakin miehiä on olemassa!
En ole ikinä tajunnut ihmisiä, jotka eivät halua omia lapsia, mutta silti olisivat valmiita elämään muiden lasten kanssa. Kaikki lasten huonot puolet, muttei mitään niistä mahdollisista hyvistä!
Vierailija kirjoitti:
Tyhmintä, mitä voit tehdä, on kysyä asiaa vauvapalstalla. Saat joka tapauksessa kommentteja sekä puolesta että vastaan, mutta vain sinä itse voit tehdä elämääsi muuttavan ratkaisun.
Itse sain ei-suunnitellun esikoiseni 23-vuotiaana, enkä ole katunut päivääkään. Vaikka oma aika jne. on tärkeää, paljon enemmän onnea minulle tuo, kun näen lapseni kasvavan. Lisäksi äitiys on tehnyt minusta vähemmän itsekkäämmän ja kummasti myös prioriteetit ovat muuttuneet. Unohda kertomukset muiden lapsiperheen arjesta ja arjen vaikeuksista, sillä jokainen perhe on erilainen, ja omien lapsien kiukkua yms kestää paljon paremmin kuin muiden lapsien. Äitiys on ollut aivan erilaista kuin yksikään artikkeli, mitä luin raskaana ollessani.
Anna mä arvaan, nyt ajattelet itsesi lisäksi myös lastasi? Wau miten epäitsekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saman ikäinen nainen enkä halua lapsia. Perhearki tuntuu suoraan sanottuna "helvetiltä" ahdistaa pelkkä ajatuskin. Se että joutuisin luopumaan tästä vapaudesta ja elämään lapselleni tuntuu hyvin vieraalta.
Itse en kyllä tekisi miehen mieliksi lasta vaan päästäisin miehen ns. pois. Suomessa on paljon naisia jotka kuitenkin haaveleivat perheestä. Lisäksi olen vierestä seurannut ystäväni lastenhankintaa, joka ei vain onnistu. Hän on todella surullinen asiasta ettei hänestä tule äitiä, joten samoin voi myös mieskin kokea.
Mulla tosin syynä tähän on varmaan oma lapsuuteni. Meitä oli 5 ja vanhemmilla aina rahat tiukilla. Koskaan ei oikein tehty mitään tai menty mihinkään, ja jos mentiin oli se aina yhtä tappelua ja kiukuttelua. Aina piti miettiä tarkkaan miten rahat käyttää. Vaatteet oli kirppikseltä jne. Ajatuskin siitä että olisin äitini saappaissa niin hyi helvetti. Ehkä elän elämäni yksin tai sitten sellaisen miehen kanssa joka on samaa mieltä, mutta sitä miestäkään en hirveästi kaipaa jos totta puhutaan.
samoillalinjoilla kirjoitti:
Olen saman ikäinen nainen enkä halua lapsia. Perhearki tuntuu suoraan sanottuna "helvetiltä" ahdistaa pelkkä ajatuskin. Se että joutuisin luopumaan tästä vapaudesta ja elämään lapselleni tuntuu hyvin vieraalta.
Itse en kyllä tekisi miehen mieliksi lasta vaan päästäisin miehen ns. pois. Suomessa on paljon naisia jotka kuitenkin haaveleivat perheestä. Lisäksi olen vierestä seurannut ystäväni lastenhankintaa, joka ei vain onnistu. Hän on todella surullinen asiasta ettei hänestä tule äitiä, joten samoin voi myös mieskin kokea.
Mulla tosin syynä tähän on varmaan oma lapsuuteni. Meitä oli 5 ja vanhemmilla aina rahat tiukilla. Koskaan ei oikein tehty mitään tai menty mihinkään, ja jos mentiin oli se aina yhtä tappelua ja kiukuttelua. Aina piti miettiä tarkkaan miten rahat käyttää. Vaatteet oli kirppikseltä jne. Ajatuskin siitä että olisin äitini saappaissa niin hyi helvetti. Ehkä elän elämäni yksin tai sitten sellaisen miehen kanssa joka on samaa mieltä, mutta sitä miestäkään en hirveästi kaipaa jos totta puhutaan.
ja lisäyksenä vielä se että jos menisin nyt lapsen hankkimaan niin pelkäisin että katuisin asiaa. Ajattelen jo valmiiksi ajattelevani mitä mä tällä teen, pilaan sen elämän, mitä mä olen mennyt tekemään, nyt toi muksu on tossa ja mä olen TÄYDESSÄ vastuussa siitä, olen paska äiti jne. vaikka tekisin kaiken lapsen hyvinvoinnin eteen.
Minulla on tuttavamies, joka on elänyt pitkässä parisuhteessa. Molemmat puolisot hyvin urakeakeisiö. Sitten alkoi vaimolla ikä tulla vastaan ja vaimon painostuksen myötä perheeseen päätettiin hankkia lapsi. Lapsen saaminen ei ollut miehelle mikään erityisen sykähdyttävä asia, vaan päinvastoin. Sivulauseissa kuuluu kaipuu entiseen, vaikkei mies tätä varmasti koskaan ääneen myöntäisi. Mutta vastuuntuntoisena ihmisenä kantaa seuraukset. Sitä mitä mielessään mietti, voi vaan arvailla.
Mun tilanne oli parisen vuotta sitten aikalailla sama kuin sulla ap. Nyt mulla on 1,5 v lapsi. Oltiin oltu miehen kanssa myös 8 vuotta yhdessä ja alkuun molemmat sitä mieltä ettei lapsia hankittaisi, mutta sitten tuli vaan sellainen tunne että oma lapsi olisi ihan jees juttu.
Mulla ajatukset pyöri aikalailla samoja ratoja kuin sulla, oman ajan menetys, riski kropalle, unettomuus, huoli jne. Mutta tää etukäteisrealismi oli siinä mielessä hyvä, että odotin jatkuvasti pahinta, muuten olis varmaan pää hajonnut jo aikapäiviä sitten.. osittain pelot valitettavasti toteutuikin, raskaus ja synnytys oli hankalat, lapsi ei ekaan vuoteen nukkunut kuin tunnin pätkiä kerrallaan eikä missään muualla kuin kantorepussa ja sitä rataa. Välillä oli oikeasti tunne, että en selviä, myös rakkauden syttyminen kesti kauan, mutta sitten kun se heräsi, helpotti myös arjen raskauden tunteminen.
Nyt kaikki on hyvin ja lapsi ainutlaatuinen ja rakkaampi kuin mikään mitä olisin voinut koskaan ymmärtää. Toista emme kuitenkaan enää yritä ja monesti sitä miettii että olenko tarpeeksi hyvä äiti lapselle jos alku on ollut näin vaikeaa. Pakko vaan uskoa siihen että on ja lapsella on aivan uskomattoman ihana isä, olen nähnyt miehestä sellaisia puolia joita en varmaan kaksin eläessä olisi, olen tavallaan rakastunut mieheenikin enemmän lapsen tultua meidän elämäämme. Varmasti kuitenkin olisimme olleet onnellisia ihan vaan kaksinkin, eikä lasta kannata tehdä oman itsen jatkeeksi niinkuin ei myöskään siitä pelosta että jää yksin.
Hankala tilanne kaikin puolin, oikeaa vastausta ei ole, joskus riskin ottaminen kannattaa mutta ei aina. Tsemppiä asian miettimiseen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä edes yritä hankkia lasta! Susta ei ole äidiksi. Kaikista ei vaan ole ja se on hyvä tiedostaa.
Sä voit vaikka ottaa pari koiraa ja pukea niitä tutuihin ja puhua niistä " mamman omina mussukoina, äidin pikku vauvoina" :D :DMistä päättelet, että minusta ei olisi äidiksi?
Koen, että olisin lapselleni hyvä äiti. Hoitaisin lapseni hyvin ja näkisin varmasti paljon vaivaa sen eteen, että lapseni olisi onnellinen. Se, tekisikö kaikki tämä MINUT onnelliseksi - kyllä, varmasti osittain, mutta tekisikö se yhtä onnelliseksi, kuin elämä ilman 24/7 huolenpitoa ja vastuuta? Ei välttämättä.
AP
Onnellisuus ei ole yhtenäinen möntti, jota annostellaan tietty määrä koko elämäksi. Olet tottunut tuettyyn elämäntyyliin, joka nyt tuo onnea. Niin olin minäkin, kunnes sain 37 vuotiaana ainokaisen lapseni. Jouduin luopumaan edellisestä elämäntyylistä osittain, mutta sain taas uusia asioita, joita lapseton ei voi koskaan saada. En näe lastani taakkana vaan rikkautena, jonka elämä pikkuhiljaa laajenee itsenäiseksi ( on jo yli 10 v). Lapsen kanssa olemisen puuduttavuus ja raskaus koskee yleensä vain pikkulapsivaihetta, joka oli helvetillisen raskasta ajoittain, mutta selvittiin silti!
Niin, ja ne ihmiset, joille vanhemmuus olisi taakka, eivät lapsia yleensä hanki. Mikä on pointtisi? Kuvitteletko tosiaan, että aloittaja voisi olla yhtä onnellinen lapsettomana ja vanhempana, koska sinäkin voit?
En kuvittele, koska kukaan ei voi tietää, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan siinä tilanteessa.
Totta kai sen voi tietää, ettei nauttisi vanhemmuudesta, ihan nin kuin voi tietää, ettei tykkäisi joutua joukkoraiskauksen uhriksi tai sairastua sypään. Mitä ihmettä oikein sekoilet? Sitä ei tietenkään varmaksi tiedä, että vanhemmuudesta pitää, mutta toisin päin asia on monille meistä täysin selvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua läpi joten en tiedä kysyttiinkö jo tätä, mutta...
Et sä AP ole sitten puhunut miehesi kanssa siitä, että mies jäisi lapsen kanssa kotiin? Aloittaa koti-isyyden heti, kun olet synnytyksestä toipunut niin että voit mennä töihin. Eihän sinun AP ole pakko ottaa suurinta taakkaa lapsiarjesta. Minusta kuulostaa ihan järjevältä kompromissilta että mies ottaa suuremman vastuun kodinhoidosta ja lapsesta, jos sinun luonteelle "vaipparalli" ei vain sovi. Äkkiähän lapsi on kouluiässä ja on istten jo päivät koulussa, kerhoissa ja harrastuksissa, osaa nukkua yöt läpi, pukea itsensä jne.
Jos mies niin kovasti lasta tahtoo niin varmasti suostuu moiseen järjestelyyn.
Olemme puhuneet. Mieheni on sanonut olevansa valmis koti-isäksi ja mielellään kuulemma jäisikin kotiin hoitamaan vauvaa. Eli jos hankkisin lapsen joskus, pitäisimme vähintään saman verran perhevapaata tai mieheni ehkä vähän enemmän.
AP
Noin minäkin sanoisin, jos haluaisin lapsen. Ja sitten kun huomaisin, etten kestäkään kotona olemista, haluaisin laittaa lapsen hoitoon yhdeksän kuukauden ikäisenä, ja kun sinä et siihen suostuisi, jäisit kuitenkin kotiin pyörittämään sitä vaipparallia. Ja kaikki tämä ilman, että kukaan on kieroillut tai toiminut millään lailla väärin. Eihän sitä vain voi ennakolta tietää, minkälaista se on...
Onko luetun ymmärtämisessäsi vikaa? Laitoin tuohonkin viestiin, että mieheni on tiennyt ajatuksistani VUOSIKAUSIA. Hän siis tietää tilanteen ja olen ollut asiasta niin avoin kuin mahdollista. Eli en todellakaan roikuta häntä löysässä hirressä.
AP