Lue keskustelun säännöt.
Voiko perhe-elämästä/arjesta oppia nauttimaan? Mies haluaisi lapsen...
31.07.2016 |
Olen lähemmäs 30-v nainen, jolla ei vielä koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Ystävilläni on lapsia, jotka ovat ihan suloisia, mutta aina kun pääsen takaisin omaan kotiin, huokaisen vain helpotuksesta - onneksi minulla ei ole omia lapsia.
Mieheni on alkanut puhumaan, kuinka hän haluaisi isäksi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja suhde on vakaalla pohjalla. Lapsen tulolle ei ole sinänsä mitään esteitä - kaikki on taloudellisestikin kunnossa.
En ole kuitenkaan varma, haluanko lapsia. Olen alusta saakka sanonut miehelleni, että en tiedä, onko lapsiperhe-elämä minua varten. Olen ihminen, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Minusta on ihanaa, että voin tehdä asioita aikuisten kesken silloin, kun se omiin aikatauluihin sopii. Jos se pitäisi itsekkäästi ilmaista, niin yksinkertaisesti pidän omasta elämästäni ilman lapsia ja pelkään, että lapsen tulo "pilaisi" elämäni täysin.
Minun on vaikea kuvitella nauttivani lapsiperhearjesta. En kestäisi itkua, yöherätyksiä, jatkuvaa 24/7 valmiustilassa olemista ja kaikkea hässäkkää, mitä vauvoihin ja lapsiin liittyy. Tuntuu, että lapsen jälkeen koko elämä pyörii lapsen ja hänen tarpeidensa ympärillä. Toki lapsiarjessa on niitä ihania hetkiä - ensimmäinen hymy, lapsi nauraa, halaa sinua yms. mutta silti tuntuu, että ne hirveät arjen realiteetit kuitenkin hallitsevat sitä arkea. Pelkään, että katkeroituisin täysin lapsen hankinnan jälkeen. Sittenkin, kun lapsi on jo isompi, niin siinähän sitten kuljettaa lasta harrastuksiin, selvittää koulujuttuja yms. Kierre ei lopu koskaan.
Voisiko siis perhe-elämästä oppia nauttimaan, vaikka etukäteen onkin sellainen ajatus, että se on pääosin aivan kamalaa? Jos tästä jotain positiivista hakee, niin ainakin suhtaudun lapsiperhearkeen vähän turhankin raadollisen realistisesti.
Kommentit (159)
On eri asia kahden lapsia haluamattoman mennä yhteen kuin lasta haluavan ja haluamattoman....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, lasta todennäköisesti oppii rakastamaan, mikä tehnee arjen kestämisestä helpompaa verrattuna vaikkapa tuttujen lapsien hoitamiseen. Sitä taas ei kukaan voi sinun puolestasi päättää/tietää, riittävätkö ne hyvät hetket korvaamaan niitä huonoja puolia. Itse henk.koht olen sitä mieltä, että omalla kohdallani eivät riittäisi, vaan todennäköisesti vain katkeroituisin. Kannattaa muistaa vielä sekin, että lapsi ei välttämättä ole terve, vaikkapa diabeetikkolasta joutuu tarkkailemaan käytännössä ympäri vuorokauden paljon "tavallista" lasta pidempään eikä välttämättä uskalla antaa yöksi hoitoon samalla tavalla.
Samaa mieltä kuin edellinen.
Kannattaa muistaa, ettei lapsiperheen rasittava arki pääty vauvavuosiin. Samankaltainen uuvuttava vaihe alkaa uudelleen,kun lapsi/lapset tulevat uhma- ja murrosikään.
Terv. murrosikäisen diabeetikkolapsen äiti, joka rakastaa lastaan mutta on uupunut puberteettikuohuntaan
Joo, ja sitten mua ihmetyttää myös se, että miten (hirveää) raskasta se äitiys ja vanhemmuus sitten on, kun on aina näitä juttuja kuinka "on ihan ok syödä välillä eineksiä" (no tietenkin on...tuokin on asia, jolla syyllistetään vanhempia), "jokainen tarvitsee omaa aikaa" (no oliko ylläri, eikö tätä tiennyt ennen lapsen hankkimista), ja sitten kaikki Maria Hintikat, joiden show perustuu jotenkin siihen ristiriitaiseen asetelmaan että "nyt-kun-olet-kuitenkin-sen-lapsen-hankkinut-niin-miten-kestää-kamalaa -elämääsi-johon-lisäksi-tuutataan-ulkopuolelta-koko-ajan-paineita-olla-sitä-ja-tätä".
Niille (miehille), joilla on jotenkin ruusuinen ja liian helppo käsitys perhe-elämästä, pitäisi todellakin olla joku viikon kestävä au pair/lapsenlikka -kokemus. Tosin, eikö jossain ole niitä vauvanukkeja, joiden kanssa jotkut teinit voivat harjoitella vauvan kanssa oloa? Nukke itkee jne.?
Vierailija kirjoitti:
On eri asia kahden lapsia haluamattoman mennä yhteen kuin lasta haluavan ja haluamattoman....
No ei kai? :D Kiitos, kun kerroit tämän meille kaikille.
Jos seurustelu on aloitettu 20-vuotiaina, niin siinä tuskin on kummallekkaan selvää, haluaako joskus 30+ lapsia vai ei. Toki aina voi haaveilla ja unelmoida, mutta kun tulee tekemisen ja realiteettien paikka, voi mieli muuttua. Ja voihan mieli muuttua muutenkin.
AP
Aika monta kertaa olet jo tehnyt tämän saman aloituksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika monta kertaa olet jo tehnyt tämän saman aloituksen.
Teen tämän kyllä ensimmäistä kertaa. Kenties muita kanssani samanlaisessa tilanteessa olevia on useampia ja siksi myös aloituksia ollut enemmän? Joskin en ole aiemmin samanlaista aloitusta nähnyt.
AP
Kas kun on luonnollinen olotila haluta lapsia. Ihmiseen rakennettua biologiaa. Tietysti poikkeuksia on joukossa mutta pienenä vähemmistönä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla "ongelmana" on miehen vanhempien suunnalta tuleva epäselvä ja selvempi painostus. Siellä on justiin tätä "kyllä se teidän elämä vaan teidän pitäisi järjestykseen laittaa" joka siis tarkoittaa lapsen hankkimista. Tähän asti olen pystynyt vaan suhtautumaan että "jaa, vai niin, aha" mutta ärsyttäähän se. Eikä tule vähenemään tässä 30+ iässä nuo puheet.
Miehen tulee laittaa vanhempansa ruotuun ja sanoa, että tuollaiset loukkaava puheet ja vihjailut tulee lopettaa, jos hänen vanhempansa haluavat olla teidän kanssanne tekemisissä. Tuollainen ei todellakaan ole okei.
t. velamies
Minulla oli melkein täysin samanlainen tilanne kuin sinulla, iät ja parisuhteen kestokin täsmää.
Lapsi tehtiin, ja oma kokemukseni on positiivinen. Jopa enemmän kuin positiivinen. Koen ilon ja onnellisuuden elämässäni vähintään tuplaantuneen, ellei enemmän. Ja olimme ennen lasta todella onnellisia ja elimme mukavaa elämää.
Sitä ei voi etukäteentietää millaista oman lapsen kanssa on, hänen kitinänsä ei häiritse, itku ei häiritse, kahden tuntuu minulle vain ihmiseltä, ei lapselta. Tarkoitan tällä siis sitä että näen hänet kokonaisena, hän on huumorintajuinen ja hellä, valtavan persoonallinen yksilö, jonka kanssa elän vuorovaikutuksessa kuten muidenkin ihmisten. Hän antaa minulle paljon. Kyse ei ole aika- ja energiasyöpöstä ja vain vaatii ja vaatii, vaan uudesta ihmissuhteesta, joka rikastaa elämää.
Toki hoivaamisen on jatkuvaa, täytyy vaihtaa vaipat ja syöttää ja vahtia, mutta siinä samalla höpötellään, nauretaan ja seurustellaan.
Mielestäni ratkaisevaa on se, kuinka itsekäs olet. Jos olet esimerkiksi antelias ja hyvä ystävä, sekä huolehtiva puoliso, niin äitiys alkaa sujumaan. Jos elät mielellään itsellesi, ja lapsi olisi elämässäsi ensimmäinen ihminen ylipäätään jonka onnellisuudesta otat vastuuta, niin sitten muutos voi olla liian iso. Itse olen aina ollut myötäelävää tyyppiä, huolehdin mielelläni miehestäni ja ikääntyvistä sukulaisista, sekä ystävistä.
Kuten sinäkin, olen yksikseni viihtyvä ja hiljaisuutta arvostava. Tämän olemme ratkaisseet niin että mieheni esimerkiksi kyläilee viikoittain äidillään lapsen kanssa, ja minä olen kotona ja touhuan omiani. Jotta anoppi ei ihmettelisi niin olen suoraan sanonut, että tapaan häntä kyllä mielelläni, mutta en tule mukaan ihan siitä syystä että yksin kotona oleminen on tässä elämänvaiheessa parasta mitä voin kuvitella. Mieheni on muutenkin todella osallistuva, hoitaa lasta ja kotia vähintään yhtä paljon kuin minäkin.
Hän on ollut täysipainoisesti mukana synnytyksestä lähtien, minä en ole missään vaiheessa ollut "ykkösvanhempi".
Tässä vähän näkökulmaa ja mietittävää :) Itseni kohdalla ainakin ajatus siitä että olisin pitänyt pääni, ja jättänyt lapsen tekemättä, on näin jälkikäteen herättänyt jopa paniikin, että kuinka hirveä virhe se olisi ollut!
Pelkäsin että kadottaisin itseni äitiyteen, mutta äitiys tekikin minusta enemmän oman itseni. Koen olevani vahvemmin minä, ja jopa kuuluvani enemmän itselleni kuin ennen.
Lapsemme on nyt vuoden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskaus muuttaa naisen aivoja. En minäkään kuvitellut olevani äitityyppi.
Tee lapsia. Koe se ihme. nauti siitä miten aivosi ja vartalosi muuttuu ja mite luonto /perimä saa sinut toimimaan emon tavoin.
En ollut paska äiti. En ikinä pudottanut lastani, en juonut, En lyönyt ja rakastin yli kaiken imetystä. Vaikka en olisi ikinä itsestäni uskonut,
Tee se lapsi.
Älä edes yritä hankkia lasta! Susta ei ole äidiksi. Kaikista ei vaan ole ja se on hyvä tiedostaa.
Sä voit vaikka ottaa pari koiraa ja pukea niitä tutuihin ja puhua niistä " mamman omina mussukoina, äidin pikku vauvoina" :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli samanlainen tilanne vielä 5 vuotta sitten. Eksäni olisi halunnut lapsen "ainakin sitten joskus tai parin vuoden päästä" ja minä en ikinä. Aluksi siis kun aloimme seurustella, kumpikaan ei halunnut lapsia. Miehellä muuttui mieli kun kavereilla alkoi olla melkein kaikilla. Sittemmin erosimme ihan muista syistä.
Jotenkin kummasti nykyisen miehen kanssa tulikin suunniteltu ja toivottu vauva. Muille olen sanonut puoleksi vitsinä että alkoi se biologinen kello tikittämään mullakin. Kuitenkin olen ajatellut että ehkä kyse olikin siitä, että tämän nykyisen miehen kanssa kykenin näkemään lapsiperhearjen luontevampana. Vaikka eksäni kanssa pitkään oli kaikki ihan jees ja hyvin sujui monet vapaa-ajan vietteet, niin kai mulla joku takaraivossa jyskytti että ei lapsia tähän ihmissuhteeseen.
En sano että sulla kävisi näin. Kunhan vain kerroin että joskus se vapaaehtoinen lapsettomuus päättyy kun vaihtuu muutenkin ympyrät.
Missään nimessä ei kuitenkaan kannata tehdä lapsia vain ulkoisesta painostuksesta. Itse asiassa luulen omalla kohdallani, että ei mulla olisi edes tullut halua perustaa perhettä, jollen olisi rakastunut nykyiseen mieheen. Voisin hyvin nähdä itseni onnellisena velana, joka matkustaa yksin lomat reppu selässä ulkomailla. En silti kadu valintaani tehdä lapsi. Toistaiseksi paras elämässäni juuri nyt. Koen silti, että tämä ei koskaan ole ollut se ainoa oikea tie, olisin voinut päätyä toiseen ratkaisuunkin.
Älä ainakaan tuon miehen kanssa lapsia tee! Kuulostaa siltä, että sinä joutuisit hoitamaan lapsen yksin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään. Hyvin suurella todennäköisyydellä katkeroituisit miehelle tuosta, jolloin olisi sekä elämä että parisuhde pilalla.
Minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta halusin myös miehen, joka varmasti kantaa oman puolensa vastuusta. Ajatus sellaisesta 50-luvun työnjaosta on ihan kammottava, en todellakaan ole mitään kotiäiti-/kotirouvatyyppiä, vaikka lapsen haluankin. Nyt odotan lasta miehelle, jonka oikeasti uskon ja luotan hoitavan lasta niin tasa-arvoisesti kuin on mahdollista. Silti välillä harmittaa se, että jo yritysaikana minä olin se, jonka piti miettiä ovulaatioita ja kuukautisia ja kaikkea mahdollista. Raskausaikana stressaa (ihmisestä riippuen) kaikesta mahdollisesta, joutuu olemaan ilman alkoholia, varomaan kiellettyjä ruokia, vartalo muuttuu, väsyttää, synnytys pelottaa jne. Samalla mies saa jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan vailla huolen häivää. Jos en oikeasti haluaisi itsekin tätä lasta, vaan hankkisin sen ennemminkin miehen mieliksi, olisin varmasti katkeroitunut jo nyt, vaikka oma raskausaikani on ollut todella helppo tähän asti. En siis suosittele hankkimaan lasta miehelle, jonka mielestä nainen hoitaa sen näppärästi tuosta vaan samalla, kun mies harrastaa ja tekee töitä entiseen tapaan ja odottaa ruokaa valmiina pöytää siistissä kodissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten sinäkin, olen yksikseni viihtyvä ja hiljaisuutta arvostava. Tämän olemme ratkaisseet niin että mieheni esimerkiksi kyläilee viikoittain äidillään lapsen kanssa, ja minä olen kotona ja touhuan omiani.
Minulle ei todellakaan riittäisi se, että saan "touhuta omiani" kerran viikossa yhden vierailun ajan. Tämä taas kertoo, miten eri planeetalla lisääntyjät elävät.
Mulla on ollut samat fiilikset kun aplla. Olin varma etten halua lapsia. Mutta mulle tuli yllättäen vauvakuume ja en ole katunut että hankin lapsen (mies ei painostanut). Omalla kohdallani koen että lapsiperheen arki antaa mulle enemmän kuin lapseton elämä. Olinhan ehtinyt reissata ja harrastaa mieheni kanssa jo vuosia. Ja tulisin ehtimään vielä myöhemminkin. No se minusta. Voi olla että katkeroidut jos hankit lapsen vain miehen mieliksi. Voi olla että katkeroidut myöhemmin kun et hankkinut. Suuria valintoja joiden kanssa täytyy elää koko elämä.
Vierailija kirjoitti:
Älä edes yritä hankkia lasta! Susta ei ole äidiksi. Kaikista ei vaan ole ja se on hyvä tiedostaa.
Sä voit vaikka ottaa pari koiraa ja pukea niitä tutuihin ja puhua niistä " mamman omina mussukoina, äidin pikku vauvoina" :D :D
Mistä päättelet, että minusta ei olisi äidiksi?
Koen, että olisin lapselleni hyvä äiti. Hoitaisin lapseni hyvin ja näkisin varmasti paljon vaivaa sen eteen, että lapseni olisi onnellinen. Se, tekisikö kaikki tämä MINUT onnelliseksi - kyllä, varmasti osittain, mutta tekisikö se yhtä onnelliseksi, kuin elämä ilman 24/7 huolenpitoa ja vastuuta? Ei välttämättä.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla "ongelmana" on miehen vanhempien suunnalta tuleva epäselvä ja selvempi painostus. Siellä on justiin tätä "kyllä se teidän elämä vaan teidän pitäisi järjestykseen laittaa" joka siis tarkoittaa lapsen hankkimista. Tähän asti olen pystynyt vaan suhtautumaan että "jaa, vai niin, aha" mutta ärsyttäähän se. Eikä tule vähenemään tässä 30+ iässä nuo puheet.
Miehen tulee laittaa vanhempansa ruotuun ja sanoa, että tuollaiset loukkaava puheet ja vihjailut tulee lopettaa, jos hänen vanhempansa haluavat olla teidän kanssanne tekemisissä. Tuollainen ei todellakaan ole okei.
t. velamies
Juu, ei tuo vihjailu onneksi jatkuvaa ole. Mutta rasittaa vaikkakin vain silloin tällöinkin kuultuna. Ja ollaan miehen kanssa ihan molemmat saatu sanottua että eiköhän se lapsen hankinta ole niin iso asia, ettei sitä ihan tuosta vaan muiden hinkumisen takia kukaan ala tekemään. Meillä lisäksi appivanhemmat itse asuisivat sitten 500km päässä, että mahdollista lastenhoitoapua tuskin olisi ihan noin vaan saatavilla. Tosin siihen tulisi sieltä anopin suusta sitten kunnon marttyyrivastaus: mikä se on, ettei kaksi aikuista ihmistä yhen lapsen kanssa pärjää?! Niin se minäkin aikoinaan plaaplaaplaa...
Vierailija kirjoitti:
Älä ainakaan tuon miehen kanssa lapsia tee! Kuulostaa siltä, että sinä joutuisit hoitamaan lapsen yksin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään. Hyvin suurella todennäköisyydellä katkeroituisit miehelle tuosta, jolloin olisi sekä elämä että parisuhde pilalla.
Minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta halusin myös miehen, joka varmasti kantaa oman puolensa vastuusta. Ajatus sellaisesta 50-luvun työnjaosta on ihan kammottava, en todellakaan ole mitään kotiäiti-/kotirouvatyyppiä, vaikka lapsen haluankin. Nyt odotan lasta miehelle, jonka oikeasti uskon ja luotan hoitavan lasta niin tasa-arvoisesti kuin on mahdollista. Silti välillä harmittaa se, että jo yritysaikana minä olin se, jonka piti miettiä ovulaatioita ja kuukautisia ja kaikkea mahdollista. Raskausaikana stressaa (ihmisestä riippuen) kaikesta mahdollisesta, joutuu olemaan ilman alkoholia, varomaan kiellettyjä ruokia, vartalo muuttuu, väsyttää, synnytys pelottaa jne. Samalla mies saa jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan vailla huolen häivää. Jos en oikeasti haluaisi itsekin tätä lasta, vaan hankkisin sen ennemminkin miehen mieliksi, olisin varmasti katkeroitunut jo nyt, vaikka oma raskausaikani on ollut todella helppo tähän asti. En siis suosittele hankkimaan lasta miehelle, jonka mielestä nainen hoitaa sen näppärästi tuosta vaan samalla, kun mies harrastaa ja tekee töitä entiseen tapaan ja odottaa ruokaa valmiina pöytää siistissä kodissa.
En usko, että joutuisin hoitamaan lapsia koko aikaa yksin - sen tiedän, että päävastuu lapsista olisi kyllä minulla. Samaten ns. metatyö - eli pohtisin koko ajan vaikka synttärikutsujen lähetystä, neuvoloiden hoitamista yms. kun mies taas laittaisi synttäreillä kakun pöytään eikä tule edes ajatelleeksi, että ennen sitä on pitänyt päättää juhlien päivämäärä, lähettää kutsut yms.. :)
Mieheni kyllä tekee asioita, mutta "metatyötä" hän ei tee ollenkaan. Hän hoitaa hyvin kotia, on kätevä käsistään ja varmasti ottaisi lapsen hoidosta myös vastuuta. Tajuaisi vain, että esimerkiksi vaipan vaihtoonkin liittyy se, että pitää miettiä, kuinka paljon vaippoja on vielä jäljellä, milloin menee kauppaan ja ostaa lisää yms. Mieheni on sitä tyyppiä, että kun hän vaihtaa vaipan, se on siinä.
En tiedä, onko tämä kovin poikkeavaa - tuntuu, että monella mies on sellainen, että metatyö unohtuu täysin?
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ainakaan tuon miehen kanssa lapsia tee! Kuulostaa siltä, että sinä joutuisit hoitamaan lapsen yksin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään. Hyvin suurella todennäköisyydellä katkeroituisit miehelle tuosta, jolloin olisi sekä elämä että parisuhde pilalla.
Minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta halusin myös miehen, joka varmasti kantaa oman puolensa vastuusta. Ajatus sellaisesta 50-luvun työnjaosta on ihan kammottava, en todellakaan ole mitään kotiäiti-/kotirouvatyyppiä, vaikka lapsen haluankin. Nyt odotan lasta miehelle, jonka oikeasti uskon ja luotan hoitavan lasta niin tasa-arvoisesti kuin on mahdollista. Silti välillä harmittaa se, että jo yritysaikana minä olin se, jonka piti miettiä ovulaatioita ja kuukautisia ja kaikkea mahdollista. Raskausaikana stressaa (ihmisestä riippuen) kaikesta mahdollisesta, joutuu olemaan ilman alkoholia, varomaan kiellettyjä ruokia, vartalo muuttuu, väsyttää, synnytys pelottaa jne. Samalla mies saa jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan vailla huolen häivää. Jos en oikeasti haluaisi itsekin tätä lasta, vaan hankkisin sen ennemminkin miehen mieliksi, olisin varmasti katkeroitunut jo nyt, vaikka oma raskausaikani on ollut todella helppo tähän asti. En siis suosittele hankkimaan lasta miehelle, jonka mielestä nainen hoitaa sen näppärästi tuosta vaan samalla, kun mies harrastaa ja tekee töitä entiseen tapaan ja odottaa ruokaa valmiina pöytää siistissä kodissa.
En usko, että joutuisin hoitamaan lapsia koko aikaa yksin - sen tiedän, että päävastuu lapsista olisi kyllä minulla. Samaten ns. metatyö - eli pohtisin koko ajan vaikka synttärikutsujen lähetystä, neuvoloiden hoitamista yms. kun mies taas laittaisi synttäreillä kakun pöytään eikä tule edes ajatelleeksi, että ennen sitä on pitänyt päättää juhlien päivämäärä, lähettää kutsut yms.. :)
Mieheni kyllä tekee asioita, mutta "metatyötä" hän ei tee ollenkaan. Hän hoitaa hyvin kotia, on kätevä käsistään ja varmasti ottaisi lapsen hoidosta myös vastuuta. Tajuaisi vain, että esimerkiksi vaipan vaihtoonkin liittyy se, että pitää miettiä, kuinka paljon vaippoja on vielä jäljellä, milloin menee kauppaan ja ostaa lisää yms. Mieheni on sitä tyyppiä, että kun hän vaihtaa vaipan, se on siinä.
En tiedä, onko tämä kovin poikkeavaa - tuntuu, että monella mies on sellainen, että metatyö unohtuu täysin?
AP
Niin ja täydennän vielä, että luulen, että tässä piilee vastaus myös osittain siihen, miksi mies pitää lapsiperhearkea helpompana, kuin minä:
Hän ei näe sitä kaikkea metatyötä (kaiken näkyvän työn lisäksi), joka lapsiperhearkeen kuuluu.
AP
Kiitos paljon tsemppaavista ja tukevista vastauksista. :)
Ja varmaan tässä on jokin sukupuoliero, kun vela-miehet eivät koe huolta siitä, että olisivat itsekkäitä tai heillä olisi huono asenne.
Ja toki ympäristöstä kohdistuu naisiin mielestäni erilaista painetta kuin miehiin perheen perustamisen suhteen. Osalla on yhä kovana päässä ajatus, että vain äiti voi olla "oikea nainen". Yksi sukulaisistani on myös sitä mieltä, että lapsettomat naiset ovat ilkeämpiä, heikkohermoisempia eivätkä ymmärrä elämästä mitään. Hän selitti kerran, kuinka joskus uimahallissa hänen lapsensa "olivat vain lapsia ja leikkivät" = olivat todella kovaäänisiä, riehuivat ym. ja joku ilmeisestikin lapseton (tai ainakaan lapsia ei ollut mukana) nainen oli lapsille huomauttanut, että he voisivat olla vähän rauhallisemmin - tämä oli sukulaisnaisen mielestä kohtuuttomuuden huippu, pitäähän lasten saada olla lapsia vaikka muiden kustannuksella.
Mutta kilseitähän riittää - "Lapsi on elämän täyttymys", "Vain äidit ovat oikeita naisia", "Elämästä ei tiedä mitään ennen lapsia" jne.
AP