Lue keskustelun säännöt.
Voiko perhe-elämästä/arjesta oppia nauttimaan? Mies haluaisi lapsen...
31.07.2016 |
Olen lähemmäs 30-v nainen, jolla ei vielä koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Ystävilläni on lapsia, jotka ovat ihan suloisia, mutta aina kun pääsen takaisin omaan kotiin, huokaisen vain helpotuksesta - onneksi minulla ei ole omia lapsia.
Mieheni on alkanut puhumaan, kuinka hän haluaisi isäksi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja suhde on vakaalla pohjalla. Lapsen tulolle ei ole sinänsä mitään esteitä - kaikki on taloudellisestikin kunnossa.
En ole kuitenkaan varma, haluanko lapsia. Olen alusta saakka sanonut miehelleni, että en tiedä, onko lapsiperhe-elämä minua varten. Olen ihminen, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Minusta on ihanaa, että voin tehdä asioita aikuisten kesken silloin, kun se omiin aikatauluihin sopii. Jos se pitäisi itsekkäästi ilmaista, niin yksinkertaisesti pidän omasta elämästäni ilman lapsia ja pelkään, että lapsen tulo "pilaisi" elämäni täysin.
Minun on vaikea kuvitella nauttivani lapsiperhearjesta. En kestäisi itkua, yöherätyksiä, jatkuvaa 24/7 valmiustilassa olemista ja kaikkea hässäkkää, mitä vauvoihin ja lapsiin liittyy. Tuntuu, että lapsen jälkeen koko elämä pyörii lapsen ja hänen tarpeidensa ympärillä. Toki lapsiarjessa on niitä ihania hetkiä - ensimmäinen hymy, lapsi nauraa, halaa sinua yms. mutta silti tuntuu, että ne hirveät arjen realiteetit kuitenkin hallitsevat sitä arkea. Pelkään, että katkeroituisin täysin lapsen hankinnan jälkeen. Sittenkin, kun lapsi on jo isompi, niin siinähän sitten kuljettaa lasta harrastuksiin, selvittää koulujuttuja yms. Kierre ei lopu koskaan.
Voisiko siis perhe-elämästä oppia nauttimaan, vaikka etukäteen onkin sellainen ajatus, että se on pääosin aivan kamalaa? Jos tästä jotain positiivista hakee, niin ainakin suhtaudun lapsiperhearkeen vähän turhankin raadollisen realistisesti.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Voi olla että katkeroidut myöhemmin kun et hankkinut.
Miksi ihmeessä kukaan katkeroituisi siitä, että tekee itselleen oikean päätöksen parhaan käytettävissä olevan tiedon perusteella? Eihän siinä ole mitään tolkkua. Jos nyt päättäisit, että haluatkin huippu-urheilijaksi, kuinka katkera olisit menneisyyden minällesi, joka ei pienestä pitäen omistautunut seiväshypylle? Aivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla "ongelmana" on miehen vanhempien suunnalta tuleva epäselvä ja selvempi painostus. Siellä on justiin tätä "kyllä se teidän elämä vaan teidän pitäisi järjestykseen laittaa" joka siis tarkoittaa lapsen hankkimista. Tähän asti olen pystynyt vaan suhtautumaan että "jaa, vai niin, aha" mutta ärsyttäähän se. Eikä tule vähenemään tässä 30+ iässä nuo puheet.
Miehen tulee laittaa vanhempansa ruotuun ja sanoa, että tuollaiset loukkaava puheet ja vihjailut tulee lopettaa, jos hänen vanhempansa haluavat olla teidän kanssanne tekemisissä. Tuollainen ei todellakaan ole okei.
t. velamies
Juu, ei tuo vihjailu onneksi jatkuvaa ole. Mutta rasittaa vaikkakin vain silloin tällöinkin kuultuna. Ja ollaan miehen kanssa ihan molemmat saatu sanottua että eiköhän se lapsen hankinta ole niin iso asia, ettei sitä ihan tuosta vaan muiden hinkumisen takia kukaan ala tekemään. Meillä lisäksi appivanhemmat itse asuisivat sitten 500km päässä, että mahdollista lastenhoitoapua tuskin olisi ihan noin vaan saatavilla. Tosin siihen tulisi sieltä anopin suusta sitten kunnon marttyyrivastaus: mikä se on, ettei kaksi aikuista ihmistä yhen lapsen kanssa pärjää?! Niin se minäkin aikoinaan plaaplaaplaa...
Siis suoraan sanottuna, ei helvetti, välillä se on ulkopuolisten taholta juuri tätä "Mikä siinä on, ettei kaksi aikuista ihmistä yhen lapsen kanssa pärjää?!?! NIIN MINÄKIN AIKOINAAN...".
Hohhoijaa. :D
AP
Jep, oon aatellu että se on tietyn tyyppisten ihmisten tapa saada muut tekemään asiat samalla tavalla (ehkä jopa kärsimään) kuin mitä he ovat itse aikanaan tehneet. Joko erehtyneet tekemään, tai kilttinä muiden mieliksi tehneet ja salaa tuntevat siitä katkeruutta. Jota kiltti tyttö ei tietenkään voi myöntää, vaan marttyroituminen on aina paras tapa :P Ihan kuin ei tajuttaisi että kaikki ihmiset eivät ole kuin minä, ja että jotakin kakkapyllyjen pesua ja 24/7 väsymystä ei tarvitse elämäänsä hankkia vain sen takia, että jotkut muut ovat niin tehneet.
Onneksi mun oma äiti on ihan suoraan sanonut, että mietitte tarkkaan miehen kanssa teettekö lapsia. Huonounisia kun ollaan jo muutenkin valmiiksi. Ja että hänen takiaan/mieliksi ei tarvitse missään nimessä tehdä, vaan jokainen tekee elämästään ihan oikeasti itse sellainen kuin haluaa. Muiden mieliksi ei kuulu lasta tehdä.
Minä olen erittäin rauhaa rakastava ja omaa aikaa kaipaava, ja minulla on 1 -vuotias. Meidän perheessä ollaan päästy vähällä; meille tuli superhelppo lapsi. Voi se näinkin mennä, vaikka synnytyksessä jouduttiinkin hätäsektioon (parempi sekin, ei tarvinut tuntea lainkaan kipuja eikä mitään muutakaan ja alapää säästyi). En todellakaan ota paineita mistään enkä keneltäkään ja hyvin on mennyt. Neuvolassa painostettiin mammakerhoihin - en mennyt kun ei kiinnostanut. Lapsen kanssa pääsee päivä päivältä helpommalla. Osaa mennä jo portaissa (ei tietenkään ilman valvontaa päästetä vielä), osaa syödä yhä enemmän itse lusikalla ja haarukalla, osaa kusta jo pottaan ja kohta oppii puhumaan, sitä odotan mielenkiinnolla! Mikään yleinen passaaja en ole paitsi silloin kun haluan. En ole miettinyt missä olisin jos ei olisi lasta, sillä elämä on yksisuuntainen katu. Olen tehnyt aikaisemminkin isoja valintoja ja jos olen katunut niin olen katunut silloin kun olen valinnut sen passiivisen vaihtoehdon ja jäänyt vanhaan, en tarkoita että sinä olisit tätä tyyppiä joka nauttii muutoksista kuten minä. Suurin ahdinkohan lapsiperheessä mielletään vauvavuoteen kuuluvaksi, ja niin se varmasti on jos lapsi on huono nukkumaan. Maalaisjärjellä pääsee todella pitkälle, varsinkin kun ottaa huomioon että nyt eletään ylenmääräisen hyysäämisen aikakautta.
Tee miten teet aloittaja, oleellisinta on muistaa että kadut kumpaakin valintaa jossakin vaiheessa. Molemmat valinnat ovat hyviä, mutta valinta on tehtävä, ja sen jälkeen on elettävä sen mukaan. Aina ei kannata suunnitellakaan liikaa. Mieli on ihmeellinen, voit aivan hyvin saada halun perustaa perhe uuden miehen kanssa. Elämää tämä vain on.
En usko, että miehen halu saada lapsia välttämättä talttuu sillä, että hän ymmärtää, minkälaista lapsiperheen arki on. Harvat naisetkaan sitä tajuavat, ennen kuin ovat itse tilanteessa. Se työn määrä voi hyvinkin olla miehelle vain sellainen insinöörimäisesti ratkaistava ongelma tai siedettävä haitta, joka ei lopulta vaikuta päätökseen kovinkaan paljon. On koirankin pidosta vaivaa, mutta jos haluaa koiran, sen vaivan vain hyväksyy osana pakettia.
Vierailija kirjoitti:
Tee miten teet aloittaja, oleellisinta on muistaa että kadut kumpaakin valintaa jossakin vaiheessa.
Missä vaiheessa valintaa jäädä lapsettomaksi oikein pitäisi katua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tekis sinuna. Sillon kun oot 100% varma, että oot valmis ja sä haluat olla äiti niin sitten tee. Jos teet vaan sen takia, ku miehes haluaa tai pelkäät muuten eroavanne, niin silloin se on väärä päätös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten miehesi aiemmin sanonut siihen, kun olet arvellut ettet ehkä halua koskaan lapsia?
Hän ei ole oikein ottanut asiaa tosissaan. Olen sanonut hänelle siitä monta kertaa, mutta hän vain uskoo siihen, että se vauvakuume jostain ihmeellisesti laskeutuu leijailevana pilvenä päälleni.
Sinänsä tämä on riipivää, koska minulla on lapsiperhe-elämästä ristiriitaisia ajatuksia - varmasti rakastaisin omaa lastani ja olisi hienoa nähdä mieheni isänä, mutta samalla se arki tuntuu niin kamalalta ajatukselta, että ei mitään järkeä.
AP
Rehellisesti, lapsiperhearki on todennäköisesti vielä kamalampaa kuin etukäteen kuvittelet. Itse olin ajatellut aina etten halua lapsia, mutta ystävilläkään ei lapsia ollut, eikä lapsiarki ollut minulle tuttu asia millään muotoa. Tulin kuitenkin sattumalta raskaaksi ja pitkän pohdinnan jälkeen sitten päätimme miehen kanssa perustaa perheen, sillä mies tiesi haluavansa isäksi ja itse sitten sen myötä lämpenin ajatukselle. Noh, poika on nyt 3v, rakastan sitä pientä porilaista enemmän kuin mitään maailmassa, mutta elämä on kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa ja myönnän olevani siitä katkera. Lapsiperheen arki on mielestäni huomattavasti paljon raskaampaa ja itsenäisyyttä, vapautta ja rauhaa rakastavalle ihmiselle yksinkertaisesti kamalampaa kuin annetaan ymmärtää. Tiedän etten itse tästä tule ikinä pitämään, vaikka yritän jatkuvasti sietää tätä jollain lailla paremmin.
Kääntöpuolena toisaalta on kyllä se, että en voisi kuvitella millaista olisi jos ei olisi koskaan kokenut tätä aivan järjetöntä rakkautta omaa lastaan kohtaan.
Jos päätät tehdä lapsen, valmistaudu siihen, että käytännössä elät elämää josta on viety KAIKKI ne asiat, joista sinulle tulee hyvä olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton (kuten myös mieheni), parhalla ystävälläni taas on 4 lasta. Molemmat olemme tehneet valintamme tasan samoista syistä, mitä itse haluamme. Minä haluan vapautta ja omaa aikaa, enkä ole koskaan halunnut lapisa. Ystäväni taas halusi lapsia eikä oikein kaivannut samalla tavalla omaa aikaa. Molemmat ollaan puhuttu, että ainoa oikea syy hankkia lapsia on haluta niitä. Järkisyitä ei ole olemassa. Ystäväni lapset ovat ihania ja minulle läheisiä, mutta omia en ole vieläkään halunnut kertaakaan, vaikka olen itseäni monta kertaa asiasta "testannut" (olen 38v nyt). Ystäväni, vaikka rakastaa lapsiaan yli kaiken ja heistä nauttii, on sanonut, että voisi ihan hyvin kuvitella olevansa lapsetonkin.
Ap:lle sanon, että älä hanki lapsia, kun et selvästikään niitä halua. Kompromissia ei voi tässä asiassa tehdä. Ehdotan, että avaat miehen silmiä todellisesta lapsiperhearjesta, ja jos sen jälkeenkin lapsia haluaa, ero lienee edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta olen pohtinut sitä, että onko minulla vain asenne-ongelma? Tuskin kukaan (?) nauttii siitä, että on kiire, ei saa nukuttua, täytyy olla valmiustilassa 24/7, mutta osa vain suhtautuu siihen eri tavalla.
Koen siis välillä huonoa omatuntoa siitä, että olenko jotenkin lapsellinen, itsekäs, huonoasenteinen, kun ajattelen lapsiperhearjesta noin, kuin ajattelen.
AP
Kuuntele vaistoasi. Minä en ole mitään niin paljon katunut kuin sitä että tein painostettuna lapsen. Voin sanoa että lapsettomana olisin varmasti onnellisempi. Lapsi on riesa jos ei aidosti ole äitimateriaalia ja halua laittaa itsenstä viimeiseksi, passata koko perhettä ja luopua omasta ajasta. Äidin oma aika aiheuttaa syyllisyydentunnetta ja riittämättömyyden tunnetta ja kaikki, ihan kaikki kotityöt yms kasautuvat äidille. Jos et ole valmis siihen , älä tee lasta vain miehen mieliksi. Asiat eivät koskaan palaa ennalleen lapsensaannin jälkeen.
Miksi sinä olet tehnyt monta lasta kun tunnet noin? Ja miksi passaat koko perhettä??? En minä ainakaan passaa, kyllä niillä muillakin on kädet ja jalat joilla tehdä asioita, varsinkin miehellä. Olet tyypillinen uhriutuja, miksi et pidä puoliasi? Nainen tekee suurimman työn kun tekee lapsen oman kroppansa sisällä ja kuoleman uhalla sen sieltä kovalla kivulla puristaa pihalle kun aika on täysi, sen jälkeen mies kyllä saa tehdä oman osuutensa kun pääsee niin helpolla lapsen tekemisestä.
Tein yhden lapsen ja sekin oli liikaa, koska mies ei hoitanu omaa osaansa vaan taantui lapseksi joten minulla olikin paapottavana sitten kaksi lasta. Sellaista sattuu. Onneksi lapsi on jo aikuinen ja toivottavasti myös hänen isänsä, josta erosin yli 10 v sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko, että miehen halu saada lapsia välttämättä talttuu sillä, että hän ymmärtää, minkälaista lapsiperheen arki on. Harvat naisetkaan sitä tajuavat, ennen kuin ovat itse tilanteessa. Se työn määrä voi hyvinkin olla miehelle vain sellainen insinöörimäisesti ratkaistava ongelma tai siedettävä haitta, joka ei lopulta vaikuta päätökseen kovinkaan paljon. On koirankin pidosta vaivaa, mutta jos haluaa koiran, sen vaivan vain hyväksyy osana pakettia.
No ihmisiä on erilaisia, mutta omalla kohdallani kyllä lapsiperheen kanssa vietetty lomamatka avasi silmät. Vaikka siis lasten vanhemmat oli mukana hoitamassa heidän perustarpeensa, niin kyllä se lahkeessa roikkuminen, törkeän aikaiset aamuherätykset ja ainainen vinkuna ja kitinä vitutti niin raskaasti, että lopulta laskin vain tunteja loman loppumiseen. Silloinen avopuoliso oli joskus puhunut lasten hankkimisesta ja olin sitä jo vähän myötäillyt ajattelematta oikeastaan koko asiaa sen kummemmin. Uskon että moni mies suostuu isäksi juuri siitä syystä, etteivät todella mieti mitä se lasten tulo oikeasti merkitsee. Tuon horror-kokemuksen jälkeen lapsettomuuspäätös oli helppo tehdä, ja on pitänyt jo kohta 10v.
terv. mies 42v.
No voi herranjestas älä tietenkään hanki lapsia, et selvästikään halua lapsia vaan haluaisit vain MIELLYTTÄÄ miestäsi. Jos SINÄ et lasta ja lapsiperhe-elämää halua niin ÄLÄ hanki missään nimessä lasta halusi miehesi sitä kuinka paljon tahansa! Ero saattaa tulla mutta se kirpaisee paljon vähemmän kuin se että hankit lapsen vastoin aitoa tahtoasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos tulisit vahingossa raskaaksi? Tekisitkö abortin? Ja olettaisit että miehesi hyväksyy sen ja haluaa edelleen olla kanssasi?
Älä missään nimessä hanki lapsia noilla lähtökohdilla. Se on paljon RANKEMPAA mitä kuvittelet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli aivan samat ajatukset aina, kunnes täytin 27 vuotta. En tiedä mitä tapahtui, mutta aloin ajatella "Sitten joskus kun lapseni..." ja "Minun tuleva lapseni...", en edes aluksi huomannut sitä. Toisaalta kun mietin, että elämästäni jäisi pois Puuhamaa-reissut ja synttärijuhlien järjestäminen sekä läksyissä auttaminen iloineen ja suruineen, mitä elämäni tulisi olemaan? Olemme suht pienituloisia, joten luksusta ja matkustamista elämäämme ei ole tähänkään asti kuulunut. Työ ei tuo elämääni juuri mitään sisältöä, paitsi rytmin ja palkan. Ennen en olisi suostunut lapsia hankkimaan, nyt taidan salaa haaveilla yhdestä sellaisesta. Hieman hukassa ajatuksieni kanssa olen...
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta kun mietin, että elämästäni jäisi pois Puuhamaa-reissut ja synttärijuhlien järjestäminen sekä läksyissä auttaminen iloineen ja suruineen, mitä elämäni tulisi olemaan?
Oletko tosissasi? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että miehen halu saada lapsia välttämättä talttuu sillä, että hän ymmärtää, minkälaista lapsiperheen arki on. Harvat naisetkaan sitä tajuavat, ennen kuin ovat itse tilanteessa. Se työn määrä voi hyvinkin olla miehelle vain sellainen insinöörimäisesti ratkaistava ongelma tai siedettävä haitta, joka ei lopulta vaikuta päätökseen kovinkaan paljon. On koirankin pidosta vaivaa, mutta jos haluaa koiran, sen vaivan vain hyväksyy osana pakettia.
No ihmisiä on erilaisia, mutta omalla kohdallani kyllä lapsiperheen kanssa vietetty lomamatka avasi silmät. Vaikka siis lasten vanhemmat oli mukana hoitamassa heidän perustarpeensa, niin kyllä se lahkeessa roikkuminen, törkeän aikaiset aamuherätykset ja ainainen vinkuna ja kitinä vitutti niin raskaasti, että lopulta laskin vain tunteja loman loppumiseen. Silloinen avopuoliso oli joskus puhunut lasten hankkimisesta ja olin sitä jo vähän myötäillyt ajattelematta oikeastaan koko asiaa sen kummemmin. Uskon että moni mies suostuu isäksi juuri siitä syystä, etteivät todella mieti mitä se lasten tulo oikeasti merkitsee. Tuon horror-kokemuksen jälkeen lapsettomuuspäätös oli helppo tehdä, ja on pitänyt jo kohta 10v.
terv. mies 42v.
Niin. Sinulta puuttui juuri se halu saada lapsia, josta viestissäni puhuin.
Ap, minulla on jo aikuinen lapsi. Mitä ihanin sellainen, enkä häntä mihinkään vaihtaisi. Lapsi tuli suunnittelematta, enkä aborttia halunnut tehdä. Hänen jälkeensä en lapsia kuitenkaan lisää halunnut, vaikka kaksi lapsen isän jälkeistä kumppaniani lasta toivoivat. Halusin pitää sen oman rauhani joka minulla oli jäljellä. Lisäksi tiedän, että rn olisi lasta suunnitellen hankkinut.
Ehdotan, että pyydätte jotain sukulaislasta viikonlopuksi hoitoon, niin näkee miehesi, mitä se lapsiperhe-elämä voisi olla.
Ei voi pakottaa itseään muottiin, johon ei sovi eikä katso kuuluvansa! Olet analysoinut itsesi niin pitkälle lapsettomuuden nurkkaan ettei siitä hevin aukea tietä muuhun, mutta on rehellistä kertoa kumppanille ajatuksesi mahdollisimman pian, jotta asiasta voitte keskustella suoraan. Älä elättele harhakuvia, joten voi olla, että kumppani etsii toisen äitikandidaatiksi! Itsellä taas lapsen haluaminen oli seikka, joka ei mennyt ohi ja onneksi kumppani hyväksyi sen ja saimme tehtyä lapsen, jota ilman en voisi kuvitellakaan elämääni. En ole perusitsekäs luonteeltani, joten kaikki touhu ja tohina oikeastaan sopii minulle. Toki tarvitsen ja saan omaa aikaakin, kun hän on jo iso koululainen.
Mieti minkä verran tatvitset omaa aikaa. Tämän jälkeen mieti onko se mahdollista lapsen kanssa. Vastauksesta löydät ehkä tärkeimmän vinkin siitä, jaksatko perhe-elämää katkeroitumatta.
Siis suoraan sanottuna, ei helvetti, välillä se on ulkopuolisten taholta juuri tätä "Mikä siinä on, ettei kaksi aikuista ihmistä yhen lapsen kanssa pärjää?!?! NIIN MINÄKIN AIKOINAAN...".
Hohhoijaa. :D
AP