Lue keskustelun säännöt.
Voiko perhe-elämästä/arjesta oppia nauttimaan? Mies haluaisi lapsen...
31.07.2016 |
Olen lähemmäs 30-v nainen, jolla ei vielä koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Ystävilläni on lapsia, jotka ovat ihan suloisia, mutta aina kun pääsen takaisin omaan kotiin, huokaisen vain helpotuksesta - onneksi minulla ei ole omia lapsia.
Mieheni on alkanut puhumaan, kuinka hän haluaisi isäksi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja suhde on vakaalla pohjalla. Lapsen tulolle ei ole sinänsä mitään esteitä - kaikki on taloudellisestikin kunnossa.
En ole kuitenkaan varma, haluanko lapsia. Olen alusta saakka sanonut miehelleni, että en tiedä, onko lapsiperhe-elämä minua varten. Olen ihminen, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Minusta on ihanaa, että voin tehdä asioita aikuisten kesken silloin, kun se omiin aikatauluihin sopii. Jos se pitäisi itsekkäästi ilmaista, niin yksinkertaisesti pidän omasta elämästäni ilman lapsia ja pelkään, että lapsen tulo "pilaisi" elämäni täysin.
Minun on vaikea kuvitella nauttivani lapsiperhearjesta. En kestäisi itkua, yöherätyksiä, jatkuvaa 24/7 valmiustilassa olemista ja kaikkea hässäkkää, mitä vauvoihin ja lapsiin liittyy. Tuntuu, että lapsen jälkeen koko elämä pyörii lapsen ja hänen tarpeidensa ympärillä. Toki lapsiarjessa on niitä ihania hetkiä - ensimmäinen hymy, lapsi nauraa, halaa sinua yms. mutta silti tuntuu, että ne hirveät arjen realiteetit kuitenkin hallitsevat sitä arkea. Pelkään, että katkeroituisin täysin lapsen hankinnan jälkeen. Sittenkin, kun lapsi on jo isompi, niin siinähän sitten kuljettaa lasta harrastuksiin, selvittää koulujuttuja yms. Kierre ei lopu koskaan.
Voisiko siis perhe-elämästä oppia nauttimaan, vaikka etukäteen onkin sellainen ajatus, että se on pääosin aivan kamalaa? Jos tästä jotain positiivista hakee, niin ainakin suhtaudun lapsiperhearkeen vähän turhankin raadollisen realistisesti.
Kommentit (159)
samaa mieltä, harkitsin itse kauan lapsen tekemistä ja lopulta päädyin siihen että tuli mitä tuli niin haluan lapsen, mutta tämä vain sillä että todella olin mieheni kanssa samaa mieltä vastuista, ajankäytöstä, kuka hoitaa mitäkin jne. Saimme lapsen, joka on ollut jollain skaalalla jopa ns. helppo lapsi/vauva, nukkui ja söi hyvin, ei koliikkia jne. Mutta kyllä siinä on ollut ihan riittävästi ollut tekemistä ja kun päiväuniaika koittaa niin olen levon tarpeessa, samoin illalla. Ja jos päiväuniaikaan teet omia juttuja niin sen tietää että loppupäivästä tulee uuvuttava. Joten ei kannata lähteä tuohon hommaan varsinkaan epäkelvot miehen kanssa jos tilanne on se ettet pääasiassa itse haluaisi lasta 100%, sillä niillekin jotka lapsen 100% haluavat homma on raskasta ja kysyy sitoutumista ihan toisella tavoin. Ja oma aika, tarpeet, ne tulevat niin kaukana perässä etten itsekään olisi ennen uskonut.
Kyllä, lapsi antaa myös hyviä hetkiä ja iloa, ja itse koen että ratkaisu oli kaikkinensa hyvä mutta en tosiaankaan tekisi lasta kenen kanssa tahansa tai yksin vapaaehtoisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tismalleen kuin omalta näppikseltäni. Sitten kuin (miehen) tilauksesta ehkäisy petti. En kuitenkaan pystynyt abortoimaan rakkaan miehen kovasti toivomaa lasta ja yritin kovasti sopeutua tilanteeseen: täysimetin, hoidin ja yritin nauttia elämästä pienine iloineen. Lapsi on nyt jo 2v ja rakaskin kyllä, mutta vaihtaisin elämäni silmää räpäyttämättä lapsettomaan. En nauti muiden ehdoilla elämisestä ja kasvattamisesta. Se tekee minut ärtyneeksi ja väsyneeksi. Vauvavuoden jälkeen isä hoitaa nyt lasta paljon enemmän, mikä sopii minulle oikein hyvin. Pakenen kirjoihin, käsitöihin ja matkoille. Tunnut tuntevan itsesi kohtuu hyvin, samoin kuin minä itseni muinoin ennen lasta.
Voin niin kuvitella itseni tuohon tilanteeseen - varmasti pyrkisin täysimetykseen ja yrittäisin saada kaiken irti pienperhe-elämästä, mutta ei. Tulisin varmasti myös ärtyneeksi ja väsyneeksi nimenomaan siitä muiden ehdoilla elämisestä.
AP
Joo haloo, kaikki lapselliset tulevat väsyneiksi ja ärtyneiksi aika ajoin, niin se vaan menee. Välillä kiroan lapset sanonko minne. Äitiys kasvattaa suuresti. Välillä mietin, mitä tekisin kaikella sillä vapaa-ajalla, joka minulla olisi lapsettomana. Kuitenkin se rakkauden ja suojelun määrä jota omaa lastaan kohtaa tuntee, jonka tuntee niin syvällä ettei sitä sanoin voi kuvailla, korvaa mennen tullen pahat päivät. Kun viaton lapsi hymyilee nähdessään jotain uutta,lapsen kasvaessa elät elämäsi tavallaan uudelleen lapsesi silmien kautta. Se on jotain ihmeellistä. En tiedä miksi aina puhutaan vain lapsiperheiden arjen raskaudesta, vaikka se on niin paljon muutakin.
Aina kun lapsen tekee, niin kannattaa muistaa että voit joutua kasvattamaan sen yksin. Jos ei siihen ole valmis, ei kannata tehdä. Ero tai leskeys voi osua niin miehen kuin naisen kohdalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tismalleen kuin omalta näppikseltäni. Sitten kuin (miehen) tilauksesta ehkäisy petti. En kuitenkaan pystynyt abortoimaan rakkaan miehen kovasti toivomaa lasta ja yritin kovasti sopeutua tilanteeseen: täysimetin, hoidin ja yritin nauttia elämästä pienine iloineen. Lapsi on nyt jo 2v ja rakaskin kyllä, mutta vaihtaisin elämäni silmää räpäyttämättä lapsettomaan. En nauti muiden ehdoilla elämisestä ja kasvattamisesta. Se tekee minut ärtyneeksi ja väsyneeksi. Vauvavuoden jälkeen isä hoitaa nyt lasta paljon enemmän, mikä sopii minulle oikein hyvin. Pakenen kirjoihin, käsitöihin ja matkoille. Tunnut tuntevan itsesi kohtuu hyvin, samoin kuin minä itseni muinoin ennen lasta.
Voin niin kuvitella itseni tuohon tilanteeseen - varmasti pyrkisin täysimetykseen ja yrittäisin saada kaiken irti pienperhe-elämästä, mutta ei. Tulisin varmasti myös ärtyneeksi ja väsyneeksi nimenomaan siitä muiden ehdoilla elämisestä.
AP
Joo haloo, kaikki lapselliset tulevat väsyneiksi ja ärtyneiksi aika ajoin, niin se vaan menee. Välillä kiroan lapset sanonko minne. Äitiys kasvattaa suuresti. Välillä mietin, mitä tekisin kaikella sillä vapaa-ajalla, joka minulla olisi lapsettomana. Kuitenkin se rakkauden ja suojelun määrä jota omaa lastaan kohtaa tuntee, jonka tuntee niin syvällä ettei sitä sanoin voi kuvailla, korvaa mennen tullen pahat päivät. Kun viaton lapsi hymyilee nähdessään jotain uutta,lapsen kasvaessa elät elämäsi tavallaan uudelleen lapsesi silmien kautta. Se on jotain ihmeellistä. En tiedä miksi aina puhutaan vain lapsiperheiden arjen raskaudesta, vaikka se on niin paljon muutakin.
Aivan varmasti koet asian juuri näin. Mutta on aika vaarallista puhua lapsettomille tästä näkökulmasta ikään kuin olettaen, että hekin kyllä kokisivat asian samalla lailla, jos vain uskaltautuisivat vanhemmiksi. Tmähän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Vapaaehtoisesti lapsettomana voin nimittäin sanoa, että:
- Ihmettelen millä ajalla hoitaisin lapsia, kun kaikki vapaa-aika menee eikä riitäkään.
- Minulle "se rakkauden ja suojelun määrä" ei korvaisi kaikkea sitä, mitä lapsen myötä menettäisin (lähinnä, koska en halua rakastaa omaa lasta tai suojella ketään).
- Sekä vanhemmat että vapaaehtoisesti lapsettomat pitävät samoja asioita vanhemmuudessa ärsyttävinä, mutta vapaaehtoisesti lapsettomat pitävät myös niitä plussapuolia joko yhdentekevinä, negatiivisina tai riittämättöminä.
- Lapsiperheiden kohdalla puhutaan jo nyt paljon muustakin kuin rankkuudesta, mutta ongelma on pikemminkin, ettei siitä puhuta riittävästi, ennen kuin päätös on jo tehty.
Vierailija kirjoitti:
Aina kun lapsen tekee, niin kannattaa muistaa että voit joutua kasvattamaan sen yksin. Jos ei siihen ole valmis, ei kannata tehdä. Ero tai leskeys voi osua niin miehen kuin naisen kohdalle.
Näinhän se on. Mieheni on esimerkiksi kasvanut vain äitinsä kanssa, koska hänen isänsä kuoli, kun mieheni oli 2-vuotias.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tekisin lapsen tuohon tilanteeseen vain, jos mies jäisi ekaksi/ekoiksi vuosiksi koti-isäksi (vauva korvikkeelle heti laitokselta). Nykyajan suoritusäitiys täysimetyksineen, itse tehtyine luomusoseineen ja kestoiluineen etc. musertaa alleen suht helponkin vauvan äidin, saati sitten jos saa vähän vaikeamman tapauksen. Isät sen sijaan jatkavat elämäänsä entisellään, paitsi useissa tapauksissa vielä pakenevat ylitöihin/sivusuhteisiin/you name it, jolloin parisuhteelle saa heittää hyvästit. Sitten olet tilanteessa, että sulla on lapsi mutta ei miestä ja mietit että mitenkäs tässä näin kävi...
Mä juurikin pohdin 4 lapsen äidin kanssa sitä, että kun en osaa kaivata sitä mitä mulla ei ole niin en niitä lapsiakaan osaa kaivata. Ymmärrän kyllä että menetän paljon hyviä hetkiä ja asioita mutta myöskään en joudu kokemaan sitä toista ääripäätä. Ja vastaan vain itsestäni enkä koskaan joudu huolehtimaan ja murehtimaan miten lapseni elämässään pärjää. Se huoli kun ei kuulemma lopu vaikka itse olisi 90 ja lapsi 70.
Kukin eläköön tavallaan ja juuri sille itselleen sopivimmalla tavalla. Onnellista olisi jo sillä puolisolla olisi samanlainen käsitys asioista ilman minkäänlaista painostusta kenenkään taholta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta tällainen näkökulma mukaan: Olin itse myös epävarma haluanko äidiksi, mutta hyppäsin kuitenkin tuntemattomaan. Olihan se aluksi rankkaa ja jokainen ikäkausi on tuonut mukana omat juttunsa. Nyt lapsi on teini-ikäinen.
Koen niin, että vaikka luovuin paljosta, sain tilalle enemmän. Koen, että lapseni on kasvattanut minua ihmisenä (toisin kuin minä häntä). Kaiken vaivan ja luopumisen "palkkio" on moninkertainen verrattuna silloiseen elämääni. Jos ajattelen, etten olisi tehnyt lastamme, kuinka pitkälle silloinen elämäntapani ja aatteni olisivat kantaneet? Joitain vuosia ehkä, kunnes keski-ikäisenä olisin ihmetellyt mikä on elämäni tarkoitus?
Lapsi tuo elämälle uuden tarkoituksen. Sinä ap teet Niinkuin parhaaksi näet, enkä missään nimessä yritä ylipuhua sinua. Halusin tuoda sen näkökulman, että vauva-arki kestää vain hetken, samoin leikki-ikä jne. Kohta lapsi onkin jo teini ja sen jälkeen muuttaa pois. Sinun 100-vuotisesta elämästäsi lapsi viipyy kodissanne sen 20 vuotta. Se on lyhyt ohimenevä hetki, jolloin on mahdollista saada elämään paljon syvyyttä ja rakkautta. Tätä ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin kokemuksellisesti, toisten elämien seuraaminen ei ole sama asia.
Mutta tämä oli vain minun kokemukseni ja jokaisella on omansa. Kannattaa luottaa omaan intuitioon; jos ap ei yhtään tunnu siltä, niin luota tuntumaasi. Sellaiseen ratkaisuun olet varmasti tyytyväisin.
Järkyttävää, jos lasten hankkiminen todella saa 20 vuotta kulumaan hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmintä, mitä voit tehdä, on kysyä asiaa vauvapalstalla. Saat joka tapauksessa kommentteja sekä puolesta että vastaan, mutta vain sinä itse voit tehdä elämääsi muuttavan ratkaisun.
Itse sain ei-suunnitellun esikoiseni 23-vuotiaana, enkä ole katunut päivääkään. Vaikka oma aika jne. on tärkeää, paljon enemmän onnea minulle tuo, kun näen lapseni kasvavan. Lisäksi äitiys on tehnyt minusta vähemmän itsekkäämmän ja kummasti myös prioriteetit ovat muuttuneet. Unohda kertomukset muiden lapsiperheen arjesta ja arjen vaikeuksista, sillä jokainen perhe on erilainen, ja omien lapsien kiukkua yms kestää paljon paremmin kuin muiden lapsien. Äitiys on ollut aivan erilaista kuin yksikään artikkeli, mitä luin raskaana ollessani.
Anna mä arvaan, nyt ajattelet itsesi lisäksi myös lastasi? Wau miten epäitsekästä.
Väärin. Vähemmän itsekkäämmän siinä mielessä, etten välitä kaiken maailman turhista asioista, mitkä ennen lasta tuntuivat todella tärkeältä.
Tulipa tässä luettua sitten koko ketju.
1. Mielestäni lapset on vähän niinkuin lemmikit. Toiset tykkää toiset ei. Osa tykkää tiukasti vain toisesta. Kummatkin erilaisia ja antaa paljon, mutta myös vaatii paljon. Yhtä hölmöä on alkaa eläinihmisen kanssa keskustelemaan olisiko eläin hyvä päätös. Sen vaan sisimmässään tietää.
2. Aikanaan kun puolisoni kanssa keskusteltiin lapsista oli hän sitä mieltä että minulla oli epärealistiset käsitykset lastenhoidosta yms. Mutta asian nyt näkee enemmän omalta kantilta eli jos miehesi haluaa lapsia näkee hän myös monet asiat hoidettavina tai siinähän se menee asenteella. Olisikin hieman hassua että joku lapsista pitävä lapsellinen puhuisi vain kuinka kauheaa lasten kanssa on.
3. Ei nykyään tosiaan tarvii enään lapsia hankkia, mutta lapsettomat on katuessaan katunut vanhuuden tuomaa yksinäisyyttä ja sitä mitä silloin haluaisi lastenlasten kanssa tehdä. Näitä siis ei missään tapauksessa ole montaa, mutta ollaan keskusteltu. Monellahan on ihmisiä ihan muista syistä ympärillään.
4. Lapsen kanssa olen sitä mieltä että täytyy varautua yksin jäämään lapsen kanssa. Moni tekee niin että ollaan muista tosi riippuvaisia tai sidotaan toinen siihen. Jos ei pärjää niin ei kannata hankkia. Silloin myös kaksin on paljon helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ainakaan tuon miehen kanssa lapsia tee! Kuulostaa siltä, että sinä joutuisit hoitamaan lapsen yksin samalla, kun mies jatkaa elämäänsä entisellään. Hyvin suurella todennäköisyydellä katkeroituisit miehelle tuosta, jolloin olisi sekä elämä että parisuhde pilalla.
Minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta halusin myös miehen, joka varmasti kantaa oman puolensa vastuusta. Ajatus sellaisesta 50-luvun työnjaosta on ihan kammottava, en todellakaan ole mitään kotiäiti-/kotirouvatyyppiä, vaikka lapsen haluankin. Nyt odotan lasta miehelle, jonka oikeasti uskon ja luotan hoitavan lasta niin tasa-arvoisesti kuin on mahdollista. Silti välillä harmittaa se, että jo yritysaikana minä olin se, jonka piti miettiä ovulaatioita ja kuukautisia ja kaikkea mahdollista. Raskausaikana stressaa (ihmisestä riippuen) kaikesta mahdollisesta, joutuu olemaan ilman alkoholia, varomaan kiellettyjä ruokia, vartalo muuttuu, väsyttää, synnytys pelottaa jne. Samalla mies saa jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan vailla huolen häivää. Jos en oikeasti haluaisi itsekin tätä lasta, vaan hankkisin sen ennemminkin miehen mieliksi, olisin varmasti katkeroitunut jo nyt, vaikka oma raskausaikani on ollut todella helppo tähän asti. En siis suosittele hankkimaan lasta miehelle, jonka mielestä nainen hoitaa sen näppärästi tuosta vaan samalla, kun mies harrastaa ja tekee töitä entiseen tapaan ja odottaa ruokaa valmiina pöytää siistissä kodissa.
En usko, että joutuisin hoitamaan lapsia koko aikaa yksin - sen tiedän, että päävastuu lapsista olisi kyllä minulla. Samaten ns. metatyö - eli pohtisin koko ajan vaikka synttärikutsujen lähetystä, neuvoloiden hoitamista yms. kun mies taas laittaisi synttäreillä kakun pöytään eikä tule edes ajatelleeksi, että ennen sitä on pitänyt päättää juhlien päivämäärä, lähettää kutsut yms.. :)
Mieheni kyllä tekee asioita, mutta "metatyötä" hän ei tee ollenkaan. Hän hoitaa hyvin kotia, on kätevä käsistään ja varmasti ottaisi lapsen hoidosta myös vastuuta. Tajuaisi vain, että esimerkiksi vaipan vaihtoonkin liittyy se, että pitää miettiä, kuinka paljon vaippoja on vielä jäljellä, milloin menee kauppaan ja ostaa lisää yms. Mieheni on sitä tyyppiä, että kun hän vaihtaa vaipan, se on siinä.
En tiedä, onko tämä kovin poikkeavaa - tuntuu, että monella mies on sellainen, että metatyö unohtuu täysin?
AP
Tuostahan on vitsikin: nainen tietää ja muistaa lastensa syntymäajat, henkilötunnukset, painot, pituudet, kengän koot, neuvolat, lääkäri- ja hammaslääkäriajat, harrastukset, vanheimpainillat ym.ym. Mies on hämärästi tietoinen heillä asuvista pienistä ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuttavamies, joka on elänyt pitkässä parisuhteessa. Molemmat puolisot hyvin urakeakeisiö. Sitten alkoi vaimolla ikä tulla vastaan ja vaimon painostuksen myötä perheeseen päätettiin hankkia lapsi. Lapsen saaminen ei ollut miehelle mikään erityisen sykähdyttävä asia, vaan päinvastoin. Sivulauseissa kuuluu kaipuu entiseen, vaikkei mies tätä varmasti koskaan ääneen myöntäisi. Mutta vastuuntuntoisena ihmisenä kantaa seuraukset. Sitä mitä mielessään mietti, voi vaan arvailla.
Minulla taas on miespuolinen sukulainen ja miespuolinen ystävä, jotka erosivat lähestyessään 40 v. Ja nyt molemmilla on uudet puolisot ja lapsi, kummankin ex-puolisot suhtautuivat kielteisesti lastenhankintaan.
Miehet ovat onnellisia ja ylpeitä isiä, osallistuvat hyvin lastenhoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu, että sulla on aika ehdoton, ääripään käsitys lapsiperhearjesta: kaikki oma aika ja rauha loppuu, metatyö uuvuttaa, yhtä tuskaa aamusta iltaan... Mihin tämä käsitys mahtaa perustua? Oliko sun oma perhe-elämä lapsena tällaista? Jos perheelisten kavereiden elämä näyttää tällaiselta, oletko varma että näet siitä kaikki puolet?
Tällaista lapsiperhe-elämää kammoksuvaa puhetta on nykyään tosi paljon - välillä tuntuu että meidän 30-vuotiaiden sukupolven suurin kauhukuva on perheellistyminen! 34-vuotiaana 3-vuotiaan äitinä tämä ihmetyttää. Asiathan eivät todellisuudessa ole näin mustavalkoisia.
Lapsi ei ole kuin lemmikki josta toiset tykkää ja toiset ei. Se on uusi ihminen, kokonaan uusi henkilö niinkuin sinä itse tai sun mies. Aluksi avuton ja hetki hetkeltä kykeneväisempi. Koska lapsi kasvaa ja muuttuu koko ajan, myös arki muuttuu jatkuvasti. On rankkoja kausia ja niitä seuraa taas helpompia kausia. Lapsen persoonallisuus ja temperamentti vaikuttavat enemmän kuin ihmiset osaavat tunnustaa. Ja tietysti perheen omat valinnat, kyllä jokainen lopulta itse rakentaa arkensa sellaiseksi kuin se on - sujuvaa, uuvuttavaa tai jotain siltä väliltä.
Uupuminen on tietysti ihan aito riski tässä hommassa. Tällaiset kommentit eivät tietenkään saa lapsiperhearkea kuulostamaan houkuttelevalta:
"Jos päätät tehdä lapsen, valmistaudu siihen, että käytännössä elät elämää josta on viety KAIKKI ne asiat, joista sinulle tulee hyvä olo."
Jos kuvailee omaa elämäntilannettaan näin, täytyy jo olla todella loppu. Todella monesti kertomukset siitä miten kamalaa tai raastavaa lapsiperhearki on, ovat todellisuudessa kuvauksia siitä, miten loppu omat voimat ovat. Toivon todella että kirjoittaja tunnistaisi oman hätänsä ja hakisi apua! Omasta itsestään pitää opetella huolehtimaan jotta pysyy voimissaan ja apua voi pyytää ja sitä saa.
En jaksanut lukea kommentteja, mutta ehdotan ns. kompromissia: suostut yhteen lapseen. Yhden kanssa on yleensä vaikeaa vaan ne ekat pari vuotta.
Artikkelistä päätelen mies haluaa lapsia ja nainen ehkä suosittelen edotomasti vaan odottamaan vaikka mies on jo kerran hylännyt jos pystyt
Ei voi. Se on aivan kamalaa. On aivan ihana vaihe, kun on parisuhde ja ei vielä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Jos miehesi haluaa isäksi, ja sinä et, niin alapa miettiä asiaa miehesi kannalta. Haluaako hän olla suhteessa sinun kanssasi, joka et halua lisääntyä? Onko ok miehellesi kärvistellä ilman lasta, jos hän sitä haluaa? Tee omat ratkaisusi, joskus ne kipeätkin, hommaamalla lapsi tai lähtemällä suhteesta. Joskus vaan pitää tehdä niitä kompromisseja, oli ne mitä tahansa..juuri tänään Aamulehden mielipidepalstalla nainen kirjoitti asiasta, että hän on tahdottomasti lapseton, kun mies ei sitä lasta halua.
Lasta ei ikinä pidä tehdä toisen mieliksi. Siitä ei seuraa mitään positiivista.
Älä tee lasta hänen kanssaan ennen kuin mies tulee järkiinsä realiteettien kanssa, hän ei todellakaan vielä ymmärrä mitä lapsiarki tarkoittaa. Olet pian yh tuota menoa, ja sitä et todellakaan halua sillä epäilet jo ensi alkuun tuota lapsiasiaa noin vahvasti. Mitäs jos katsoisitte pari vuotta eteen päin, jos tilanne on edelleen sama, anna miehen mennä. Hän ehtii kyllä tekemään lapsia vielä monta vuotta. Naisena sinun kannattaa ennemminkin miettiä että jos 2-5v päästä kokisitkin haluavasi lapsen niin etsi ajoissa kypsempi mies lapsen isäksi.