Mistä syömishäiriösi alkoi?

Mikähän mahtaa olla minun tilanteeni. Olen jo vanhempi, viisissäkymmenissä.

Nuorena olin tikkulaiha mutta kova syömään ja rakastin ruokaa ja ruuanlaittoa. Raskauskilot kahdesta lapsesta lähtivät nopeasti. Olimme ex-mieheni kanssa ns. unelmaperhe, hoikkia, koulutettuja  ja menestyneitä, kaksi lasta ja koira jne. 25 vuotta meni, kunnes aloin uupua. Menin terapiaan ja ymmärsin mitä kaikkea avioliitossani on vialla, vaikeasti narsistinen mies joka oli todellakin päässyt pääni sisälle ihan joka tavalla, joista yksi oli vaatimus pysyä hoikkana ja kauniina vaikka mikä olisi. Masennuin kun tajusin ettei mies tule muuttumaan miksikään, joten minun olisi vain joko ollut pakko jatkaa alistumista ja uupumista tai lähteä.

Masennuin ja sain lääkkeet, joiden avulla sain sen verran voimia että lähdin. Lääkkeet kuitenkin lihottivat minut todella lyhyessä ajassa melkein 20 kg. En edes tajunnut mitä tapahtui ja luulin todellakin, että olen edelleen samoissa mitoissa ennenkuin näin itseni eräissä juhlissa otetuissa kuvissa ja kauhistuin. Eron jälkeen oli niin paljon kaikkea miehen riehaantuessa erosta ihan totaalisesti että en vaan ollut kiinnittänyt huomiota asiaan. Siitä aloin laihduttamaan, mutta sepä ei enää onnistunutkaan kuin todella työllä ja tuskalla, mutta sain tiputettua kilot parissa vuodessa.

Sitten ne tulivatkin jo takaisin kun lakkasin laihduttamisen, eli aineenvaihduntani on tehnyt täyskäännöksen. Nyt yritän urakkaa uudestaan, ja skippaan aterioita, ja valitsen todella tarkkaan mitä voin syödä ja parempi olo on jos en syö mitään, muuten ei tapahdu mitään. Olen jopa oksentanut pari kertaa, vaikka suurin herkku mitä itselleni olen kuukausiin sallinut on popcornpussillisesta osa.

En koe olevani mitään jos en ole laiha. Päässäni on hirveä vastenmielisyys ylipainoa kohtaan, niin omaa kuin muidenkin, vaikka tiedän järjen tasolla, että eihän se ihmisarvoa mitenkään muuta mitä kukin painaa, siellä vaan eksän haamu vieläkin kummittelee mielessäni. Muttakun. Alan olla huolissani, koska mitä vähemmän syön, sitä tyytyväisempi olen itseeni ja se alkaa olla hyvin vähän. Taidan olla sairastumassa. 

Itse olen tarhaikäisestä saakka ollut pyöreä, ja tiedostanut sen. Karkki ja pulla maistui lapsena hyvin.. Oma äitini aina toppuutteli että lopeta nyt toi mässäily tai et mahdu enää ovesta ulos. Ala- ja yläasteella mua haukuttiin läskiksi ja se oli jo osa identiteettiä. En uskaltanut puhua ihmisille kun ajattelin ettei kukaan tämmöisestä läskistä tykkää. Itsetunto oli aivan nolla.

Äiti kuoli syöpään ollessani 17v, ja tämän jälkeen paino lähti oikeasti jo reippaammim ylipainon puolelle kun söin suruuni. Mutta 19- vuotiaana päätin, että perkele, nyt näytän kaikille ketkä mua ovat haukkuneet ja laihdun! Ja niin teinkin, ja olin älyttömän onnellinen kun tunsin itseni seksikkääksi. Olin koko ajan nälässä ja nautin siitä. Kaikki ympärillä huolestuivat. 21v tulin raskaaksi, ja nyt synnytyksen jälkeen laihdutus on alkanut taas.. Tuntuu ettei ole ihmisarvoa pulleana ollenkaan.

Tämän keskustelun lukeminen on ollut mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Pelkään olevani sairastumassa jonkinlaiseen syömishäiriöön, ja lukiessani keskustelua tajusin, että minun on oikeasti lopetettava tämä pelleily niin kauan kuin vielä voin.

Viime syksynä lihoin pari kiloa surkeiden syömistottumusten ja liikkumattomuuden takia ja huomattuani lihoneeni yritin jonkin aikaa laihduttaa. Laihdutus jäi aika pian ja painoni vakiintui itsekseen noin painoindeksiin 23, jota pidin hieman liian korkeana. Keväällä laihdutin jälleen maltillisesti, aloitin liikunnan, aloin syödä säännöllisesti jne. ja kesän alussa olin tavoitepainossani. Lihomisen pelossa en kuitenkaan uskaltanut normalisoida pikku hiljaa pienentyneitä annoskokojani, ja nykyään olen alipainoinen.

Laihtuminen on vain jatkunut, vaikken itsekään ihaile luurankomaista olemustani ja tiedostan, että minun pitäisi syödä enemmän. Toisaalta aloittamani liikuntaharrastukset motivoivat syömään enemmän, sillä tuloksia ei saa aliravittuna. En oikeasti halua pilata aineenvaihduntaani ja vaarantaa terveyttäni tällaisella, mutta aika ajoin esimerkiksi av:n laidutuskeskustelut ohjeineen saavat minut pienentämään annoskokojani uudelleen. Minun on vain lakattava lukemasta niitä ja tiedostettava, ettei jonkun satunnaisen keskustelijan mututiedolla ole kannaltani mitään merkitystä.

Tsemppiä teille kaikille paranemiseen!

Up

Olen jo miltein 30 vuotias aikuinen ja herännyt siihen että ajattelen syömisestä pakonomaisesti. Olen aina syönyt terveellisesti, mutta nyt jos sorrun vaikkapa kolmanteen kauraleivän viipaleeseen, soimaan itseäni ja pakotan itseni olemaan seuraavan päivän pienessä nälässä.. Luonnollisesti pizzat yms karkit eivät ruokavaliooni kuuluneet vuosiin.. Tiedän miten kuuluu syödä terveellisesti ja ymmärrän ettei tuosta kolmannesta leipäpalasta tapahdu mitään. Mutta jotenkin vain se, että olen "sortunut" vaikka olin etukäteen päättänyt, ahdistaa? En tiedä millä tästä pääsee eroon, tilanne on muotoutunut täksi vuosien aikana mutta nyt viime aikoina pahentunut..

Alkoi siitä kun olin nuorena itsestäni epävarma, ja koska pidin itseäni rumana, ajattelin että ainakin kroppani voi olla paras kaikista. Laihduttelin ja ahmin sellaisissa kausissa että yleensä puolivuosittain lihoin hieman ja laihduin ja sen takia painoni aina hilautui ylöspäin ja ylöspäin. Jokaisen laihdutuksen jälkeen jäin aina kilon-parin päähän siitä mistä viimeksi olin lähtenyt.  Kolmisen vuotta näin kasvavana nuorena. Tämä laukaisi totaalisen kontrolloinnin kun yritin alkaa vältellä kaikkea mikä laukaisi ahmimisen. En lopulta uskaltanut syödä edes näkkileipää koska olisin todennäköisesti vetänyt koko paketin papereineen. Epätyypillinen sh..

Seurasin useamman vuoden YouTubettaja Tenzban eli Teamarikan videoita ja siitä puhkesi koska halusin olla yhtä laiha kuin hän.

Luulen että jo ihan lapsena olin tosi kiinnostunut laihdutusjutuista? Leikkailin lehdistä laihojen ihmisten kuvia ja laitoin päiväkirjaan. Seiskassa oli aina jotain *IIK heilläkin selluliittia * juttuja ja niitä sitten luin ja kyttäsin niitä laihoja vartaloita. Halusin olla laiha ja olin siis ihan normaali lapsi. Aloin karttamaan aamupalaa ja viemään koiraa lenkille. Pikkuhiljaa laihduin sitten ja tietty välillä repsahtelin joka tuntui uskomattoman pahalta. Vanhemmat oli huolissaan mutta piilottelin ja salailin asioden oikeaa laitaa

Itselläni huomaan että media on vaikuttanut paljon! Kuten täällä on jo puhuttu itsekin olin nuorena kiinnostunut lehtijutuisea ja kaikessa aiheeseen liittyvästä. Sit kun jotain Angelina Jolien tai Renee Zellwegerin luuranko olemusta kauhisteltiik jossain seiskassa niin itsekin olin että joo hyi mutta toisaalta se kiehtoi se laiha olemus ja muiden kauhustelu. Jos vaikka jossain oli juttu jostain näyttelijästä joka oli lihonut / laihtunut niin aina katoin ennen ja jälkeen kuvia että joo, laihana oli parempi. Ja että miks kukaan lihava päästää itsensä lihavaksi, se että oli mielestäni säälittävää ja kieli siitä että ne olivat ihan ruuan orjia, niinkuin joskus luin jonkun ilmaiseen. Itse en halunnut olla ruuan orja vaan niin laiha että missään ei hölsky.

Läheisen kuolema laukaisi syömättömyyden ja oikein nautin kun mahaani sattui koska se vei jotenkin sitä henkistä huonoa oloa kauemmas. Myös kun halusin olla pieni ja hento ja heikko jota joku hoivaisi sen jälkeen kun jäin vaille toista vanhempaani. Tuntui hyvältä kun joku oli huolissaan ja kysyi voinko hyvältä kun näytän niin laihalta. Muuten ihmiset eivät kyselleet koska eivät kai halunneet että murrun tai että muistuttavat turhaan menetyksestäni

Karmeita juttuja täällä :/ Mää joskus pyörin jossain Pro Ana- sivustoilla ja HALUSIN olla syömishäiriöinen. Koska niiden itsekuri ja pienen pienet kropat johon kaikki vaatteet sopii. Edelleen mulla on näitä ajatuksia, vaikka olen mielestäni ihan normaali ihminen. Ällötän itseäni kun en omaa selkärankaa ja haluaisin ortoreksian. Nyt kun kirjoitan sen auki, tajuan kuinka sairasta. Mutta haluan enemmän kuin mitään muuta että olisin balettitanssijan laiha, mutta en liian laiha.

Jostain proana dokumentista se lähti. Siinä oli se punahiuksisen, pisamanaamainen nainen - muistaako kukaan sen nimeä?

Olin lapsena pyöreä. Koulussa minusta ei pidetty, joten oletin sen johtuvan siitä, että olin muita lihavampi. Päätin alkaa laihduttamaan. :—) yhtä h/lvettiähän se oli eikä vieläkään ole lakannut, nyt alusta jo n. 6 vuotta.

Teini-iästä kun tajusin kasvavani naiseksi.

Up

Nuoruudessani oli paljon ongelmia syömisen kanssa. Välillä mikään ei maistunut ja koulussa ja kotona tuputettiin ja syötettiin melkeinpä pakolla. Välillä oli pitkiä pätkiä kun söin reilusti sitä mikä maistui; karkkia, pullaa, sipsejä... Käytin oikeastaan kaikki rahani ja sisarusten säästöpossuista varaston euroja joilla sain herkkua. Normaali kotiruoka tuntui juuttuvan kurkkuuni, kuin en saisi sitä nieltyä. Olin kuitenkin urheilullinen ja terve, normaali painoinen. Nuoressa aikuisiässäni aloin jäsentää päiviä syömisen kautta onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Jos olin iltaan asti syönyt hyväksytyllä tavalla ja vanhemmillani kyläillessä "sorruin" piirakan palaan olin paska, päivä oli epäonnistunut ja perseestä. Näin olen jatkanut, olen nyt kolmikymppinen. Painoni on pikkuhiljaa hilautunut ylös ja käytyäni kesällä vaa'alla meinasin oksentaa kun näin lukeman. Itkunsekaisesti lähdin heti lenkille jossa soimasin itseäni "ruma, paska, ällö" joka askeleella. Olen laihtunut jo paljon mutta kaikki tuntuu paskalta. Olo on huono, kiitos kituuttamisen. Vituttaa kun ihmiset kysyvät olenko laihtunut koska sehän tarkoittaa että he huomasivat mikä läski ruhovalas olin tietämättäni ollut. Kukaan ei tiedä että olen sairas. Mietin syömistä, liikkumista ja ruokaa kymmeniä kertoja päivässä. Onko kellään muulla tällaista?

Itse laihdutin ensimmäisen kerran 12-13 vuotiaana ne täälläkin esiin tuodut muodot pois. Muistan että tavoitehousut (kireiksi käyneet lantiomallin farkut) jalassani tein salaa huoneessani askelnousuja tuolille ja kipitin niiden jälkeen katsomaan eteisemme peilistä olinko jo laihtunut. Muistan että saatoin illalla päättää että en syö iltapalaa, mutta sen jälkeen käydä kymmenen kertaa kaapilla hakemassa kourallisen kuivaa makaronia? En ymmärrä logiikkaa mutta tämän muistan, nyt kun muistelemalla muistelen. Yläaste meni ihan ok, harrastin, en ollut lihava. Paino alkoi tarttua 16-vuotiaana jolloin laihdutin seuraavan kerran elämässäni, n. 8kg. Meni pari vuotta ja lihoin takaisin pikkuhiljaa ja vähän yli sen mitä olin 16-vuotiaana.

Seuraavan kerran laihdutin 19-vuotiaana 12kg. Lihoin parin vuoden kuluessa, jälleen yli lähtöpainon. Silti olin vielä normaalipainossa.

Seuraava onnistunut laihdutuskuuri oli n. 4 vuotta sitten, silloin päätin etten enää IKINÄ paina yli asettamani tavoitteen vaan lahduttaisin viimeisen kerran. Noh... Olen nyt lievästi ylipainoinen. Nyt koitan olla lahduttamatta ja elää vain mahdollisimman terveellisesti, mutta on vaikeaa kun on läpi elämän vetänyt sen "syön täydellisesti ja liikun 5x viikossa" setin ja sitten vuosia ottanut löysin rantein. Ongelmani eivät ole herkut tai paha ahmiminen, lähinnä liian isot anniskoot ja iltasyöpöttely. Ruoka itsessään on ns terveellistä.

Kun huomaan menettäväni kontrollin, lankaan välittömästä: "no en mää nyt niin lihava oo, no mää oon liikunnallinen, ei neljäs pala kotitekoista pizzaa ole liikaa". En käy myöskään vaa'alla vaan välttelen ja suljen kaiken ulkopuolelle. Sitten kun kuri tapahtuu, käyn vaa'alla, järkytyn ja kyttään itseäni peilistä, puristelen läskejäni ja olen pyöristynyt siitä että olen lihonut niin, taas! On kuin näkisin itseni aivan uusin silmin!

Lihomis ja löysäilyjaksolla siis ajattelen olevani ihan ok, ja kun alan laihduttaa hävettää se että yhtäkkiä olenkin se sama lihava tankki kuin ennenkin, enkä muka itse ole tajunnut sitä.

Mutta sieltä se on lähtenyt, lapsuudesta. Ilman tuota ensimmäistä laihdutuskuuria (jonka muuta syytä en muista kuin muistojeni kehittymisen) osaisin ehkä elää.

Olin lapsena jo vanhempien mukaan nimesi, itse en kyllä muista mitään sellaista .. harrastin ns. ulkonäköurheilua ja valmentajankin toimesta kannustettiin hoikkuuteen ja vaikka kisamatkoilla esimerkiks jyrättiin ettei kukaan vaan syö esim bussissa herkkuja. Kaikki joukkueessa oli laihoja mutta pari vähän tanakampaa ja näitä muistan valkun joskus kommentoineen että hypyt jää puolitiehen kun massaa liikaa. Joskus vertailtiin reisiä ja käsivarsia ja muistan että oli tosi tosi helpottavaa kun itse olin yks kapeimmista. Olin varmaan luonnostaanki laiha mutta halusin pitäytyä laihempana. Etenkin jossain välin join paljon teetä että nälkä menis pois ja vähän tykkäsin siitä heikotuksesta ja päänsärystä mikä tuli kun et ollut syönyt mutta pysyit tolpillas. Joskus jos söin sit vaikka normiannoksen lasagnee, tuntu se raskaalta mahassa, olossa, päässä ja tuntui että se turvotus kestikin jonku 3pvää. En osaa muuta tapaa elää ja stressaan tilanteita jossa pitää syödä ja tiedän että muut kyttää ja tietää ja miettii että tolla on ongelma. Eniten pelkään sitä massaa. Massaa joka yhtäkkiä oliskin kertynyt. Siksi käyn vaa'assa monta kertaa viikossa, mikä on raivostuttavat ja hävettävää.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena jo vanhempien mukaan nimesi, itse en kyllä muista mitään sellaista .. harrastin ns. ulkonäköurheilua ja valmentajankin toimesta kannustettiin hoikkuuteen ja vaikka kisamatkoilla esimerkiks jyrättiin ettei kukaan vaan syö esim bussissa herkkuja. Kaikki joukkueessa oli laihoja mutta pari vähän tanakampaa ja näitä muistan valkun joskus kommentoineen että hypyt jää puolitiehen kun massaa liikaa. Joskus vertailtiin reisiä ja käsivarsia ja muistan että oli tosi tosi helpottavaa kun itse olin yks kapeimmista. Olin varmaan luonnostaanki laiha mutta halusin pitäytyä laihempana. Etenkin jossain välin join paljon teetä että nälkä menis pois ja vähän tykkäsin siitä heikotuksesta ja päänsärystä mikä tuli kun et ollut syönyt mutta pysyit tolpillas. Joskus jos söin sit vaikka normiannoksen lasagnee, tuntu se raskaalta mahassa, olossa, päässä ja tuntui että se turvotus kestikin jonku 3pvää. En osaa muuta tapaa elää ja stressaan tilanteita jossa pitää syödä ja tiedän että muut kyttää ja tietää ja miettii että tolla on ongelma. Eniten pelkään sitä massaa. Massaa joka yhtäkkiä oliskin kertynyt. Siksi käyn vaa'assa monta kertaa viikossa, mikä on raivostuttavat ja hävettävää.

Siis olin nirso! Autocorrect

Olin 8-vuotias, kun kuulin äitini puhuvan ystävänsä kanssa minusta ja isosiskostani. Äitini mielestä olin pyöreämpi kuin siskoni (äitini kaverin mielestä taas en), mutta silloin ensimmäistä kertaa mietin ulkonäköäni ja painoani.

Sitten 11-vuotiaana lopetin kouluruokailut ja aloin myös juoksemaan vapaa-ajalla.

13-vuotiaana aloinkin jo kunnolla laihduttamaan. Kävin kolme kertaa päivässä vaa'alla enkä erityisemmin syönyt. Olin tuolloin ennen laihdutusurakkaani 157cm pitkä ja 41 kg painava eli todella laiha, mutta silti laihdutin.

Ylä-asteella en enää pystynyt syömään muiden nähden ja sitten olinkin viikon luokkaretket j rippikoulut syömättä. Siihen kyllä yritettiin puuttua ohjaajien ja opettajien taholta, mutta kotona tilanteelleni vain naurettiin.

Nykyään olen normipainossa (160cm/49kg) näin 25-vuotiaana, mutta edelleenkään en pysty syömään työpäivän aikana mitään ja jos painoni menee yli 50 kilon, niin ahdistun enkä halua poistua kotoa tai nähdä ystäviä. Sanomattakin selvää, että ei minulla enää edes niitä ystäviä ole.