Mistä syömishäiriösi alkoi?

Mä oon vaan aina "tiennyt" olevani läski. Kukaan ei juurikaan ole haukkunut ainakaan että muistaisin, käskenyt laihduttaa. Kotona ei laihdutettu vaan syötiin hyvin ja terveellisesti. Ei vertailtu kavereiden kanssa. En harrastanut mitään ulkonäköurheilua. Olin aina laiha ja lapsena neuvolassa olen ollut tarkkailussa. Silti päähäni oli jo alakoulussa iskostunut, että olen saatanan lihava paska. Yritin hoikentaa itseäni ensin vaatteilla, mutta mietin koko ajan syömistä. En uskaltanut kertoa kellekään laihdutuksesta tai siitä miten läski olen. Se tuntui kielletyltä aiheelta. Luin syömishäiriöistä kaiken mahdollisen. Hoidosta ja mistä voi tunnistaa. Opettelin kaiken niin hyvin, että olen aina ollut epätyypillinen syömishäiriöinen. En ole koskaan laihtunut sairaalahoitoa vaativaksi. BMI alimmillaan on ollut 15,1 eli ihan ok. Menkat eivät ole jääneet pois. Opin jo tuolloin alakoulussa tekemään ja puhumaan asiat niin, ettei kukaan epäilisi. Eikä ole epäillyt. Tämä on minun pikku salaisuuteni, välillä oksentelukausina vähän häiritsevä salaisuuus, mutta kuitenkin. Enkä tiedä yhtään, mistä tämä on tullut. Tiedän vain

että olen läski, oksettava ihrakasa täynnä selluliittia. Se vain on niin, ja sen vuoksi laihdutan (tai yritän). En sen takia, että olisin jäänyt koukkuun viattomaan ylipainosta laihdutukseen tai muutakaan. Olen läski, ja läskin pitää laihduttaa.

Moikka! Ompa inhottavan kuulosia tilanteita ap, tsemppiä parantumiseen. Mulla on semmonen tilanne, että sairastan bed:tä nyt viidettä vuotta. Kaikki alkoi kun isäni tasaisen tappavaan tahtiin heitti vitsiä (hahhahhaa) siitä kuinka naisten persus leviää aina jossain välissä, ennemmin tai myöhemmin. Mulle huomautteli että vähän on maha kasvanut jne.. Mulla yksinkertaisesti napsahti kerran päässä ja päätin että vittu, jos sen suurin pelko on että tyttären perse leviää, niin selvä, laihdutan itseni niin pieneksi, ettei sitä huolta tule koskaan enää hänellä olemaan. Niimpä lopetin syömisen koska se oli ainut keino jonka tuolloin 14-vuotiaana tiesin laihtumiseen.

Olin jonkun 2 viikkoa syömättä, sitten repsahdin ja ahmin. Sitten vihasin itseäni, paastosin, laihduin, repsahdin. Tunsin sairasta mielihyvää kun isäni tuli kerran huoneeseeni, ja vähän surullisena ja anteeksipyytävänä kertoi, ettei halua että laihdun enempää ja että hän on ollut idiootti. Lupasin lopettaa paastoamisen, mutten pystynytkään. Edelleen sairastan, mutta ulkopuolinen ei sitä nää, olen normaalipainoinen, hoikka. Mutta siitä se lähti, typerän isäni typeristä kommenteista ja halusta näyttää hänelle. Isäni ei edes ole mikään kaljamahainen sovinistijuntti, vaan akateeminen johtajatehtävissä työskentelevä kohtelias herrasmies. Syy siihen, miksi hän kotioloissa on niin rumasti ja vähättelevästi lihavista ihmisistä, naisista, läskeistä oli minulle mysteeri KUNNES kuulin jälkeenpäin että hän on itse ollut joskus todella ylipainoinen ja käynyt ulkomailla laihdutusleikkauksessa. Mitään kuvia hänestä ei tuolta ajalta ole tms. Eli sairas ihminen sairastutti minutkin.. Mutta tsemppiä ap, paranemisen tiellä. Minä tulen perässä, ehkä.

itse sairastin ahmimishäiriötä kasiluokalla(silloin 167cm/62kg). Olin aina ollut se läski tyttö (jälkeenpäin katsottuna en edes ollut mikää pullukka, kasvoni vain olivat ylipainoisen lapsen) ja minua oli kiusattu melkein aina rumaksi. Sitten sain jonkinmoista uhmaa ja aloin syödä ahdistuneena salaa herkkuja.

Meillä on aina ollut  "vierasvaraa" kotona, eli keksejä, karkkeja, suklaata, jäätelöä, pullia, kakkuja, mehuja jne jne joita on aina syöty reippaalla kädellä myös itse. (silti kukaan meistä ei ole ylipainoinen, vain minä olin pyöreä). Aloin syömään salaa niitä. Napostelin koko ajan, aina kun jäin edes minuutiksi yksin niin rohmusin kädet täyteen herkkuja ja menin huoneeseeni syömään. Koska herkkuja oli paljon, niin kukaan ei huomannut että tuosta pullasta puuttui viiden sentin siivu ja tuolta paketista 3 keksiä ja tuolta pussista oli otettu 10 karkkia. Jos herkkujen katoaminen huomattiin syytin muita.

Lihoin tällä tavalla lyhyessä ajassa 7kg. Olisin varmasti lihonut enemmänkin mutta aina välillä paastosin, juoksin lenkillä verenmaku suussa, tein vatsalihaksia jne. 

Sitten tein täyskäännöksen ja lopetin kouluruokailussa käymisen koko 9-luokan ajaksi. Laihduin 69-->60kg. Olin hetken tyytyväinen mutta sitten aloin vertailemaan itseäni muihin samanikäisiin jotka painoivat 45-50kg.  Äitinkin jaksoi aina muistuttaa, kun haukuin itseäni läskiksi, että "olet ihan normaalipainoinen mutta minä painoin sinun iässäsi 54kg...)

Pitkään seilasin 60kg:n molemmin puolin kunnes kuormittava elämän tilanne sai minut tarttumaan tuumasta toimeen, ilmeisesti se oli jotain kontrollin hakemista kaottiseen elämään... Painoin 169cm pituisena 52kg. Nyt olen lihonut takaisin 60kg ja ärsyttää ja ahdistaa ja ajatukset pyörivät painon ympärillä joka päivä. En ole vuosiin käynyt rannalla tai ollut edes kotona bikineissä koska vihaan mahaani. Ehkä tässä taas saisi itseään niskasta kiinni ja pääsisi sinne 55 edes...

nyt jo N23 kirjoitti:

Mä oon vaan aina "tiennyt" olevani läski. Kukaan ei juurikaan ole haukkunut ainakaan että muistaisin, käskenyt laihduttaa. Kotona ei laihdutettu vaan syötiin hyvin ja terveellisesti. Ei vertailtu kavereiden kanssa. En harrastanut mitään ulkonäköurheilua. Olin aina laiha ja lapsena neuvolassa olen ollut tarkkailussa. Silti päähäni oli jo alakoulussa iskostunut, että olen saatanan lihava paska. Yritin hoikentaa itseäni ensin vaatteilla, mutta mietin koko ajan syömistä. En uskaltanut kertoa kellekään laihdutuksesta tai siitä miten läski olen. Se tuntui kielletyltä aiheelta. Luin syömishäiriöistä kaiken mahdollisen. Hoidosta ja mistä voi tunnistaa. Opettelin kaiken niin hyvin, että olen aina ollut epätyypillinen syömishäiriöinen. En ole koskaan laihtunut sairaalahoitoa vaativaksi. BMI alimmillaan on ollut 15,1 eli ihan ok. Menkat eivät ole jääneet pois. Opin jo tuolloin alakoulussa tekemään ja puhumaan asiat niin, ettei kukaan epäilisi. Eikä ole epäillyt. Tämä on minun pikku salaisuuteni, välillä oksentelukausina vähän häiritsevä salaisuuus, mutta kuitenkin. Enkä tiedä yhtään, mistä tämä on tullut. Tiedän vain

että olen läski, oksettava ihrakasa täynnä selluliittia. Se vain on niin, ja sen vuoksi laihdutan (tai yritän). En sen takia, että olisin jäänyt koukkuun viattomaan ylipainosta laihdutukseen tai muutakaan. Olen läski, ja läskin pitää laihduttaa.

Tämä tarina kuullostaa hieman omaltani. Olen aina ollut pieni, mutta jotenkin kokenut olevani iso ja tiellä. Ihan jostain 8-9 vuotiaasta asti kiinnitin todella paljon huomiota kaikkiin syömishäiriöistä kertoviin asioihin esim. lehtijuttuihin. Tiedän esim anoreksiasta kaiken. Olen nykyään terve, niin terve kuin anorektikko olla voi. Ainahan se on tuolla jossain takaraivossa. Mutta todella, en tiedä miksi olen näin altis sh:lle, ei ole traumoja, ei läskeistä huomauttelevia sukulaisia, ei vaikeaa äiti- tai isäsuhdetta. Olen vain tällainen, sisäsyntyisesti sairas kai. :/

Olin lapsuuden ja nuoruuden ylipainoinen. Ei mua siitä kiusattu ja kavereita oli, mutta epäterve suhtautuminen syömiseen tuli opittua sieltä.

18-vuotiaana tapasin sitten ihanan ensimmäisen poikaystäväni, joka osoittautui narsistiksi. Muisti kertoa aina, miten hän on minun kanssani koska kukaan muu ei olisi ja kaikkea muuta mukavaa. Tämän suhteen aikana laihduin normaalipainoiseksi, mutta söin vielä ihan tavallisesti.

Eron jälkeen alamäki alkoi. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että kun olin taas turvallisessa ympäristössä, minulla oli varaa romahtaa. Vaikka kaikki muu oli elämässä paremmin kuin ennen, pyrin kontrolloimaan kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mukaanlukien syömistä. Olin erinomaisen hyvä koulussa ja muutenkin melko suosittu, mutta kulissien takana kuohui. Kuihdutin itseni viiden vuoden aikana alipainoiseksi, laskin kaloreita, liikuin saatuun energiaan nähden ihan uskomattomia määriä (tavallinen päivä oli 10 km lenkki + ryhmäliikunnan päälle). Lopulta aloin saada paniikkikohtauksia, hyperventiloin, enkä saanut sitä omin voimin loppumaan. Hakeuduin siis hoitoon, ja sain diagnoosiksi epätyypillisen syömishäiriön. Oksentanut en juuri koskaan, ja kalorit keikkuivat siellä 1000 - 1200 kieppeillä. Viitteitä oli myös ortoreksiasta.

Nyt ollut pari vuotta "kuivilla". Kaloreita en laske, enkä anna peilikuvalle liikaa painoarvoa, sillä minulla on edelleen vääristynyt kehonkuva. Kävin vuoden psykoterapiassa ja opin tunnistamaan niitä toimintamalleja ja ns. riskipaikkoja, jotka voisivat saman laukaista uudestaan. Aika iso syy ongelmien alkamiseen oli siellä ensimmäisessä parisuhteessa, mutta tottakai myös muut asiat vaikuttivat. Pääasia kuitenkin, että se on menneisyyttä. Ja siellä sen haluan myös pitää.

N28

Hei, hyvä aihe! Jotenkin terapeuttista lukea muiden kokemuksia ja mielenkiintoista kuinka erilaisista tilanteista kaikki voi saaha alkunsa. Itselläni kaikki pska lähti liikkeelle siitä, että 2 vuotta vanhempi siskoni on aina ollut sellainen pajunvitsa. Pitkä, hoikka, pitkät raajat. Hän on tullut ihan isäämme. Minä taas olin vähän enemmän sellainen tappi, lyhyempi ja tanakka. Olin aina ennen saanut siskoni vanhat vaatteet, ja kerran olin vetämässä jalkaani hänen vanhoja farkkujaan ja ne pysähtyivätkin reisiin. Äitini totesi vieressä, että täytyypä antaakin ne sitten serkullemme (siskoni kanssa saman ikäinen ja laiha), kun olenkin näköjään jo saanut siskoni kiinni kasvussa. Se teki jotenkin äärettömän pahaa, olin kuitenkin pienin iältäni, eikö minun pitäisikin olla pienin myös kooltani? Siitä se ajatus sitten lähti. Luisuin anoreksiaan, jossa minulla oli omat sääntöni, oma maailmani. Olin ehkä epätyypillinen anorektikko, sillä en koskaan etsinyt mitään vinkkejä laihdutukseen, tai vertaillut itseäni enää kehenkään. Olin vain minä. Kun ensimmäistä kertaa kuulin joltain sukulaiseltani sukujuhlissa, että "Sinusta on näköjään kehittynyt samanlainen keijukainen kuin siskostasi", olin niiiin onnellinen että minun oli pakko lähteä vessaan hymyilemään ja tuulettamaan. Se olikin mantrani jota hoin itselleni seuraavat 2 vuotta juostessani, paastotessani, himoitessani herkkuja --> samanlainen keijukainen, samanlainen keijukainen..

Hui miten tutulta kuulostaa. Lapsena olin "jäntevä" tai "potra" , harrastin paljon liikuntaa ja ruumiinrakenteeni on voimakas joten koin aina olevani se pullukka, vaikka kuvista myöhemmin katsoen en erotu joukosta millään tavalla. Teini-iässä itse reilusti ylipainoinen äitini haikaili takaisin teinivuosiinsa ja kertoi painaneensa "vain vähän yli 50kg" , joka jäi sitten takaraivoon. Menestyin koulussa hyvin, joten ajattelin että ainoa mahdollisuuteni saada kavereita tai poikaystävä on olla tarpeeksi laiha. En käynyt yläasteella syömässä lounasta, en myöskään lukiossa ja jonkun aikaa painoinkin sen ihanat just ja just 50kg. Sain silloin myös miehiltä huomattavasti positiivista huomiota ja se ruokki koko tilannetta eteenpäin. Muuten siihen aikaan elämä oli aivan kamalaa ja hyvä etten saanut sydänkohtausta siitä stressin ja täydellisyydentavoittelun määrästä. Vanhemmat eivät huomanneet mitään eikä kukaan puuttunut asiaan, tietysti silloin olisin varmasti kilahtanut ja kieltänyt koko asian mikäli joku mitään siihen viittaavaa olisi edes väittänyt.

En tiedä onko noin kymmenen  vuoden syömishäiriö aiheuttanut minulle lapsettomuutta aiheuttavan sairauteni, mutta jos voisin mennä ajassa takaisin, ottaisin vähän rennommin enkä koko ajan kuvittelisi että kukaan ei voi rakastaa minua jos painan yli 55kg. Valokuvista ja peilistä normaali ihminen näkee ihan eri asioita kun minä katsoessa itseäni, en pysty edes ymmärtämään mistä tämä itseinho on lähtöisin mutta ajattelin mennä terapiaan selvittelemään, josko pystyisin joskus muodostamaan normaalin parisuhteen. En sisimmässäni usko että kukaan voi aidosti rakastaa minua, sillä kovasta yrityksestä huolimatta en taida itsekään rakastaa itseäni tarpeeksi.

Äitini jaksoi koko lapsuuteni, joka päivä muistuttaa kuinka lihava olen. Yleensä juuri ruokapöydässä.

Olin ihan normaalikokoinen lapsi, leveäharteinen tosin.

Harrastin koko lapsuuteni liikuntaa. Yleisurheilua ja hiihdin kilpaa.

Äiti muutti pois yllättäen kun olin 11 vuotias.

Kai syyllistin siitä jollakin tasolla itseäni ja aloin nähdä peilistä normaalivartaloisen soman tytön sijasta sotanorsun jolla on ainakin 20 kiloa pudotettavana.

Teinivuosinani vietin yli 2 vuotta psykiatrisella osastolla.

17 vuotiaana tervehdyin täysin. Lopetin itseni syyttämisen.

Lapsuusvuodet oli muutenkin melko kamalia. Äitini on alkoholisti, humalassa agressiivinen.

Isä teki kolmivuorotyötä ja äiti teki katoamistemppuja. Olin alle kouluikäisenä paljon yksin kotona, usein kokonaisia öitä.

Aina kun isä huomasi äidin kadonneen, hankki hän minulle turvallisen hoitopaikan, mutta äiti lähti aina isän ollessa töissä. Äiti oli yleensä useita viikkoja poissa.

Onneksi kelvottoman äidin lisäksi minulla on maailman paras isä. Aina on jaksanut olla tukena ja turvana. Ollaan todella läheisiä isän kanssa.

Äitiin en ole pitänyt yhteyttä ainakaan 15 vuoteen.

Nyt elän normaalia onnellista kekivertoelämää. Punainen tupa ja perunamaa, 2,5 lasta ja farmarivolvo. Kultainen noutaja tosin puuttuu, mutta eiköhän nuo pystykorva/ajokoira, Suomen lapinkoira, mäyräkoira/jackrussel/husky korvaa sen kultaisen noutajan täydellisesti.

Kiitos kaikille teille jotka viitsitte kertoa taustoistanne. On oikeasti terapeuttista, niinkuin joku tuolla totesikin. Toivon teille kaikille myöskin suuntaa parempaan. Voisin kertoa vielä sen verran, että tosiaan sen jälkeen kun olin päättänyt laihduttaa nuo valmentajan kehottamat kilot + vähän ekstraa päälle, oli oloni todella euforinen ja hyvä.

Minä ajauduin myös tuohon, että etsin kaiken tiedon ensin terveellisestä syömisestä, sitten painonhallinnasta, sitten laihdutuksesta, diettaamisesta, paastoamisesta, lopulta anoreksiasta. Onneksi silloin reilu 10 vuotta sitten ei ollut vielä tätä proana-ilmiötä.

Mutta joo, kaikki esim juorulehdet joissa oli jotain juttua syömishäitiöisistä julkkiksista (esim Nicole Richie juoksemassa luuviuluna lasten bikineissä rannalla) olivat minulle loputon mielenkiinnon kohde ja ostin kaikki lehdet joissa oli vähänkin jotain asiaa aiheesta.

Aivan sairasta kyllä.

Ap

Sairastuin anoreksiaan murrosiässä. Olin edeltävästi ollut pitkään masentunut, ja hölmöilin ja jouduin sijoitetuksi kodin ulkopuolelle. Laitos oli minulle ahdistava paikka, alkuun jouduin pahoinpidellyksi. Aloin myös pahoinpitelemään muita noustakseni "arvoasteikossa", jotta minun kimppuuni ei enää käytäisi. Vihdoin vanhempani suostuivat ottamaan minut kotiin. Mutta heti jos edes korotin ääntäni, he uhkailivat huostaanotolla. Voitte kuvitella, että tilanne tuntui ahdistavalta! Ilmeisesti aloin kontrolloimaan syömisiäni, koska se oli ainoa asia, johon pystyin vaikuttamaan. Paranin muutaman vuoden jälkeen ja nyt olen 31v, kahden lapsen äiti. Mitään "sairaita" ajatuksia ruoasta ei ole ollut varmaan kahdeksaan vuoteen!

Onko muuten kellään muulla kokemusta aikuisiällä sairastumisesta? On nimittäin vaikeaa saada ketään huomaamaan tilannetta. Vai onko muita kokemuksia?

Mä sairastuin parikymppisenä. Kävin vuosittain pillerilääkärillä ja aina siellä tuli tsekattua myös paino. Kenelläkään ei jostain syystä hälyttänyt kelloja, että muutama vuoden takainen bmi 25 ja jotain oli vaihtunut bmi:ksi 18 ja jotain. Ja aina kuuli sitä "ethän sä nyt niiiiiin laiha ole". Joo en, mutta päässä on kyllä jotakin ja pahasti vinksallaan.

Kiitti myös mun puolesta näistä tarinoista - erilaisia ne kaikki tietysti on, mutta yhtymäkohtia löytyy!

Se N28

Minä olin aina luonnostaan hyvin hoikka. Kuitenkin minulle tuli syömishäiriö. Muistan jo lapsuudesta kuinka suhtautumiseni ruokaan oli jotenkin tunnepitoinen asia. Jos halusin miellyttää vanhempiani, näin kuvittelin omassa mielessäni, söin hyvin koko lautasen tyhjäksi ja siitä sain sitten kehuja kuinka reipas tyttö olen.

Tämän muistan ajalta ennen koulun alkamista.

Ala-asteella alkoi sitten todellinen nirsous ja inho joitakin ruokia kohtaan. Tämä koski sekä kouluruokia että kotona syötyä ruokaa. Häpesin sitä että en enää tykännytkään kaikesta mitä oli tarjolla ja tunsin tuottavani pettymyksen jollekin. En tiedä kenelle.

Ylä-asteella kun murrosikä oli jo meneillään ja vartalo alkoi muuttumaan ihan kunnolla, muistan että siinä vaiheessa aloin ihannoimaan erittäin hoikkaa olemusta ja jopa rinnattomuutta naisilla. Itselläni oli hyvin pienet rinnat, olinhan lähes alipainoinen. Joidenkin ystävien naiselliset muodot sai minut säälimään heitä. Minusta oli jotenkin kieroutuneella tavalla " heikkouden merkki" jos tytöllä oli naiselliset muodot tai vähänkin ylimääräistä ( normaalia) pyöreyttä poskissa tai kehossaan.

Itse tanssin tuolloin klassista balettia ja sen ajan vartaloihanne niissä (piireissä) oli alipainoinen. Sitä pidin jotenkin ylivoimaisena ja vahvuuden merkkinä itsessäni. Että pystyin olemaan rasvaton, jäntevä ja pienen kokoinen keijukainen. Söin minimin ja liikuin maximisti. Minua kauhisteltiin että olen aivan " järkyttävän " laiha mutta itse en nähnyt itseäni ollenkaan laihana. En oikeastaan edes hoikkana vaan pelkästään jonkinlaisena normaalina ja juurikin vahvana. Henkisesti vahvana. Oman itseni ja kaiken muun hallitsevana voittamattomana tyttönä.

Sitten tapahtui jonkinlainen romahdus. Masennuin. Sairastuin ihan kunnon masennukseen. En jaksanut enää mitään. En koulua, enkä oikein harrastuksia tai ystäviään. Kaikki oli synkkää ja vihasin syvästi toista vanhempaani. En kuitenkaan voinut tilanteelle mitään että kotona oli pakko asua ja siitä lähti liikkeelle todellinen syömishäiriö. Sairastuin epätyypilliseen syömishäiriöön jossa yhdistyi anorektisia totaalisyömättömiä jaksoja, jota seurasi ortoreksia. Ortoreksiaa sairastin tosi monta vuotta. Ruokavalio oli hyvin niukka ja rasvaprosenttini lähes olematon. Olin reilusti alipainoinen. Kävin terapiassa joka ei kohentanut tilaani tai vointiani mitenkään. Koulunkäynti loppui ja olin vain nuori ja sairas. Muutin pois kotoa ja sain pitkän terapiajakson jonka Kela korvasi. Se vahvisti hiukan itseluottamustani, mutta itsetuntemukseni oli edelleen hyvin heikkoa. Minäkuva oli vääristynyt jne.

Lopulta ollessani 19vuotias sain poikaystävän jonka " avulla" pystyin normalisoimaan syömistäni. Tuntui hyvältä olla rakastettu ja pidetty. Itse en tuolloin vielä osannut rakastaa aidosti ketään.

Tämä tarina on pitkä ja vasta nyt noin 20 vuotta myöhemmin voin sanoa että olen parantunut. Elämääni on mahtunut paljon sairastelua ja syrjäytymistäkin. Yksinäisyyttä, masennusta ja kärsimystä. Itsemurhan miettimistä vaihtoehtona kärsimykselle ym. Mutta... Olen lopulta ollut onnekas. Löysin kunnollisen miehen ja saimme ihanan perheen. Vaikeaa on monesti ollut mutta en ole luovuttanut ja nyt tuntuu että saan vihdoinkin olla rauhassa. Vieläkin on pitkä matka mielenrauhaan. Haaveenani on, että saisin sen saavuttaa elämäni aikana. Uskon ja toivon että se aika vielä tulee kun voin täysin sydämin hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen. Ilman huonoa itsetuntoa.

Minäkin voisin kertoa oman tarinani. Olen nyt 30-vuotias ja sairastunut kolmisen vuotta sitten aikuisiän syömishäiriöön. Kaikki lähti siitä, että päätin taas jälleen kerran alkaa laihduttamaan. Olen kans aina ollut vähän sielä normaalipainon ylärajoilla, kumminkin BMI alle 25. Olen sellainen ikuisuuslaihduttaja joka aina on vähän laihiksella, mutta mitään tulosta ei oikein tule. Laihdutuskuureja on oikeasti elämäni ainakana ollut varmaan 150. Varmaan siksi en koskaan laihtunut, koska olin oikeasti aika normaali, eikä ollut kunnolla motivaatiota.

Noh, en sitten tiedä mikä tässä kyseisessä kuurissä oli erilaista. Jotenkin asenteeni alusta asti oli sellainen, että nyt prkl mennään vaikka läpi harmaan kiven. Kaksi ystävääni oli aijemin tiputtanut painoa, toinen laihtui masennuksen, toinen laihdutuskuurin vuoksi. Se jotenkin ärsytti minua, koska minähän olin meistä se jonka kuului laihtua, olinhan ammattilaihduttaja. Sitten nämä kaksi yhtäkkiä vaan tulivat ja laihtuivat ilman mitään sen suurempaa.

Joten laihdutin ja laihduin. Se tuntui äärettömän hyvältä. Olin todella hyvän näköinen. Se oli klassinen kuherrusvaihe. Ei siitä sen enempää.

Tosi kiinnostavaa olisi kuulla, jos jollain on samanlaista taustaa kuin minulla. Ainahan sanotaan että jotain sillä syömishäiriöllä koittaa kontrolloida ja kompensoida, mutta tosiaan itelläni lähti puhtaasti laihdutuskuurista joka vei mukanaan. Elämäni on muuten mallillaan. Olen yrittänyt vähän googletella aikuisiän syömishäiriöstä, mutta tosi vähän löytyy mitään, enkä viitsi mennä tuonne netin syövereihin pyörimään anoreksia hakusanana, etten vaan taas päädy keräämään inspiraatiota. :(

Koulukiusaamisesta ja eräästä traumaattisesta tapahtumasta ollessani 14-vuotias. Se klassinen - kaoottisessa tilanteessa huomasin, että tuntui hyvältä kun pystyin hallitsemaan edes jotakin osa-aluetta elämässäni. Tuntui hyvältä onnistua jossakin, ja kun löysin syömishäiriöyhteisöt netissä, tuntui hyvältä kuulua jonnekin. Saada tukea ihmisiltä, jotka kävivät samanlaisia vaikeita asioita läpi elämässään, ymmärsivät miltä minusta tuntui. Sai olla oma itsensä vaikeine ja kipeinekin asioineen, eikä kukaan tuominnut.

Parannuin 19-vuotiaana uskoontulon myötä. Kilpirauhaseni ehdin tuhota lopullisesti, mutta mitään vakavampaa ei onneksi tältä matkalta käteen jäänyt. Nyt vuosia myöhemmin olen edelleen joka päivä niin rajattoman onnellinen tätä asiaa miettiessäni. Miten ihanaa on, kun voi vaan syödä, nauttia joka suupalasta! Ilman omatunnontuskia, ilman kalorien tarkkailua, ilman itsevihaa. Kun katsoo peiliin, ja ensimmäinen ajatus on "olen hyvä tällaisenaan". 

Nyt menen laittamaan aamupalaa ja itken ehkä hieman, ihan vain siksi että on ihanaa olla terve :-)

Tsemppiä, te rakkaat, kauniit ihmiset!

Minä sairastuin aikuisiällä, päälle kaksikymppisenä. Nuoruudessa oli toki laihdutusta,mutta ei sairaalla tavalla. Syömishäiriö alkoi laihdutuksesta. Laihduin nopeasti ja olin iloinen tuloksista. Googlasin laihdutusvinkkejä ja ihailin alipainoisia naisia pro-ana-sivuilla. Sitten repsahdin herkkuihin ja morkkis oli valtava. Tein suuren virheen: oksensin tahallisesti.

Samoihin aikoihin vanhempani sairastui järkyttävällä tavalla,eikä minulle maistunut ruoka viikkoihin. Sitten repsahdin jälleen,ahmin kaksi laatikollista konvehteja putkeen. Oksensin jälleen. Kierre oli valmis. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin hakea apua.

Olen rikkinäisestä perheestä ja sillä on varmasti oma vaikutuksensa. Isä on alkoholisti ja äiti nisti. Tällä hetkellä tunnistan itsessäni sairaita ajatuksia, esimerkiksi uimarannalla tarkkailen ihmisiä ja halveksun päässäni ylipainoisia. En vain voi tälle mitään. Yritän vielä laihduttaa, mutta terveellisellä tavalla. Seronil-lääkitys on auttanut ahmimiseen.

Hei te 11 ja 13, mullakin on nimenomaan aikuisiällä kehittynyt syömishäiriö. Enkä tiedä vieläkään mistä lähti. Ap:lle haluan sanoa, että kiitos tästä avauksesta, arvostan myös sitä että puhutaan nimenomaan siitä alusta ja syistä, eikä keskitytä mihinkään rituaaleihin tms.

Elikkäs vähän taustaa, olen nyt 26 ja aina ollut normaali, hyvällä itsetunnolla varustettu likka, jolla on elämässään kaikki mallillaan. Teininä olin pitkä, jäntevä, jopa hoikahko ja tosi liikunnallinen ja terve. Mulla on aina ollut hyvä ruokahalu ja olen täysin kaikkiruokainen.

Yläasteella jo muistan katselleeni ärsyyntyneenä niitä tyttöjä jotka närppivät kouluruokaa tai söivät vaan näkkäriä ja karkkia ruuaksi. Söin itse aina ruokaympyrän mukaan ja arvostin ruokaa.

Kotonani aina liikuttiin paljon, syötiin terveellisesti jne. Yksi sääntö oli se, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, ruuan jättäminen on äärimmäisen epäkohteliasta.

Olin nyt sitten aikuisiällä muutama vuosi sitten Panco Villassa syömässä ja olin ottanut jonkun hamppariaterian. Tuskailin annokseni kanssa, jolloin mieheni kysyi että miksi syön väkisin, jos olen jo ihan täynnä? Että eikö mieleeni ole tullut, että sitä ruokaa voi kyllä jättää jos on maha täynnä. Olin oikeasti ihan ällistynyt, että niimpä! Eihän mun oikeasti tartte ahtaa itseeni väkisin täyteen, mitä mieltä siinä oikeasti on.

Niimpä jätin ruokaa. Tajusin että sen sijaan että syön aina "vatsan täyteen, niin ettei mahdu enempää", voisin oikeasti syödä vain sen verran että nälkä lähtee, ja näin vältän sen kamalan ähkyolon, joka tuntui lapsuudessani ja nuoruudessani olleen se tavoiteltu olotila syömisen jälkeen.

Laihduin tämän johdosta nopeasti pari-kolme kiloa. Innostuin ja päätin pienentää annoksia ennestään. Aloin erottamaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ylimmät vatsalihakseni ja olin ihan taivaissa. Aloin puolittamaan annoskokoni, laihduin.

Jotenkin jäin koukkuun tuohon kaikkeen ja tässä sitä ollaan. Näin vähästä sain itseni tähän surkeaan jamaan jossa nyt olen. Minulle on varattu omalääkärille aika syksylle ja toivon mukaan pääsen hoidon piiriin.

Lapsuus oli vähän vaikea ja sen lisäksi olen aina ollut todella vaativa itseäni kohtaan, ne loivat perustan sairaudelle. Anoreksian lopulta laukaisi poikaystävä joka sanoi aina läskiksi ja vertaili minua Victoria's Secretin malleihin.

N25N kirjoitti:

itse sairastin ahmimishäiriötä kasiluokalla(silloin 167cm/62kg). Olin aina ollut se läski tyttö (jälkeenpäin katsottuna en edes ollut mikää pullukka, kasvoni vain olivat ylipainoisen lapsen) ja minua oli kiusattu melkein aina rumaksi. Sitten sain jonkinmoista uhmaa ja aloin syödä ahdistuneena salaa herkkuja.

Meillä on aina ollut  "vierasvaraa" kotona, eli keksejä, karkkeja, suklaata, jäätelöä, pullia, kakkuja, mehuja jne jne joita on aina syöty reippaalla kädellä myös itse. (silti kukaan meistä ei ole ylipainoinen, vain minä olin pyöreä). Aloin syömään salaa niitä. Napostelin koko ajan, aina kun jäin edes minuutiksi yksin niin rohmusin kädet täyteen herkkuja ja menin huoneeseeni syömään. Koska herkkuja oli paljon, niin kukaan ei huomannut että tuosta pullasta puuttui viiden sentin siivu ja tuolta paketista 3 keksiä ja tuolta pussista oli otettu 10 karkkia. Jos herkkujen katoaminen huomattiin syytin muita.

Lihoin tällä tavalla lyhyessä ajassa 7kg. Olisin varmasti lihonut enemmänkin mutta aina välillä paastosin, juoksin lenkillä verenmaku suussa, tein vatsalihaksia jne. 

Sitten tein täyskäännöksen ja lopetin kouluruokailussa käymisen koko 9-luokan ajaksi. Laihduin 69-->60kg. Olin hetken tyytyväinen mutta sitten aloin vertailemaan itseäni muihin samanikäisiin jotka painoivat 45-50kg.  Äitinkin jaksoi aina muistuttaa, kun haukuin itseäni läskiksi, että "olet ihan normaalipainoinen mutta minä painoin sinun iässäsi 54kg...)

Pitkään seilasin 60kg:n molemmin puolin kunnes kuormittava elämän tilanne sai minut tarttumaan tuumasta toimeen, ilmeisesti se oli jotain kontrollin hakemista kaottiseen elämään... Painoin 169cm pituisena 52kg. Nyt olen lihonut takaisin 60kg ja ärsyttää ja ahdistaa ja ajatukset pyörivät painon ympärillä joka päivä. En ole vuosiin käynyt rannalla tai ollut edes kotona bikineissä koska vihaan mahaani. Ehkä tässä taas saisi itseään niskasta kiinni ja pääsisi sinne 55 edes...

Voi ei, kuinka tämä onkaan kuin omasta kynästäni. Olin ala-asteella jotenkin tuhdimpi kuin muut, koin olevani valtava. Meillä kävi usein vieraita ja silloin juotiin kahvia ja syötiin herkkuja. Äitini välillä vähän vitsillä heitti että tää meidän Reetta söis kyllä pöydän tyhjäksi jos vain antais. Loukkaannuin jotenkin tosi pahasti tuosta. Meitä on 4 sisarusta ja minä olin kaikista vähiten herkkujen perään, vaikka olinkin kaikkein tukevin. Ajattelin että jos äitini kerran ajattelee että olen se läski herkkusuu, niin voisin kai sitten samantien alkaa mättämään niitä herkkuja sisuksiini, että olisi edes jotain totuuspohjaa tuossa jutussa. Miettikää miten sairasta. Täytyy tosin painottaa, että jo ennen tätä oli käynyt jotain yksittäisiä sattumuksia jotka sysäsivät ajatuksiani jo sairaampaan suuntaan. Esim se kun mummoni kaivoi kaapista esille vanhoja vaatteitaan jostain 40- luvulta ja sain sovittaa niitä. Ne menivät juuri ja juuri päälleni js mummoni taivasteli kuinka isoja me nykynuoret ollaankaan, kun olin vasta 11 ja hän oli käyttänyt noita vaatteita parikymppisenä. Mummoni on siis joku 150 cm pitkä. :) Minä olin tuolloin jo ehkä kymmenen senttiä pitempi.

Muistan myös kun kuulin isäni kommentoivan jotain julkkista kuinka silläkin on perse levinnyt, ja kun katsoin itse tuota kuvaa, muistan miettineeni että itse painoin varmaan tuosta vielä 100 kg enemmän.

Niin se bulimia sitten tuli.

Kiitos teille kaikille tarinoidenne jakamisesta ja paljon tsemppiä toipumiseen! <3

.

Minä olin lapsena hoikka, välillä suorastaan jopa laiha, mutta olen kuitenkin aina ollut muuten isokokoinen (päätä pidempi muita, hartiat leveät, tanakat jalat...). Sain jo lapsena kuulla olevani muun muassa tankki, ladonovi, kuulantyöntäjä, mörssäri ja amatsooni. Tämä kaikki "palaute" tuli enimmäkseen sukulaisilta, lapsena ikätoverit eivät vielä kiusanneet.

.

Varsinainen käännekohta oli viidennen luokan terveystarkastus. Murrosikä alkoi minulla tosi aikaisin, joten tuolloin 5. luokalla minulla oli jo pituutta lähes aikuisen verran, menkatkin olivat alkaneet ja muutenkin kroppa oli jo naisen muotoinen. Mutta terveydenhoitaja tarkasteli silloin pituutta ja painoa vain niiden käyrien mukaan, eikä ilmeisesti ottanut ollenkaan huomioon sitä, että olin jo aikuisen kokoinen. Tulen varmasti aina muistamaan, miten terkka punnitsi ja mittasi minut, näytti sitten painokäyrää minulle ja kirjaimellisesti huusi: "Voi hyvä tavaton, että sinusta on tullut lihava!" Sain myös liudan laihdutusohjeita mukaani, muun muassa kaloritaulukoita, liikuntaohjelman ym.

.

Koskaan ennen tuota terkkakäyntiä en ollut ajatellut olevani lihava, mutta tuolloin ajatusmaailmani muuttui. Tajusin olevani ruma, ällöttävä ja epäkelpo ihrakasa ja aloin vimmaisesti laihduttaa. Jälkikäteen olen tajunnut, että BMI:ni oli tuolloin täysin normaali, eikä minun todellakaan olisi tarvinnut laihtua, mutta luotin sokeasti terkan sanaan.

.

En kertonut kenellekään laihduttamisestani, mutta aloin vältellä syömistä ja liikkua järjettömän paljon. Painoni putosikin nopeasti ja muutaman vuoden ajan painoni olikin todella alhainen. Yläasteella minua kuitenkin alettiin kiusata koulussa, mikä laukaisi ahmintahäiriön, jonka seurauksena lihoin nopeasti parikymmentä kiloa. Se vain yllytti kiusaajiani, joiden mielestä oli hirveän hauskaa heitellä tavaroita vatsaani tai takapuoleeni ja sen jälkeen yökkiä läskin hyllymiselle.

.

Yläasteaikojen jälkeen olen vuoroin näännyttänyt itseäni, vuoroin ahminut. Tällä hetkellä olen reilusti ylipainoinen ja sairastan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, minkä lisäksi minulla on vakava sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen aivan hukassa syömisen kanssa, enkä osaa ruokailla normaalisti, vaan syöminen aiheuttaa valtavaa ahdistusta. Lisäksi inhoan kroppaani syvästi enkä tiedä, pystynkö ikinä hyväksymään itseäni.

.

Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa paranen tästä. Olen löytänyt netistä paljon vertaistukea ja toivottavasti saisin jossain vaiheessa kerättyä tarpeeksi rahaa terapiaan.

sairastuin itse sen jälkeen kun äitini kuoli kun olin 14vuotias, olin hieman pyöreä ja äitini oli myöskin. Meillä oli tapana yhdessä käydä lenkillä ja olimme leikkimielisesti dieetillä. Äitini kuoleman jälkeen tuosta dieetistä muodostui itselleni pakkomielle koska jotenkin ajattelin tuolloin että haluan toteuttaa äitini toiveen laihtumisesta vaikka hän ei toivonut minun laihtuvan vaan että hän itse olisi laihtunut.