Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mistä syömishäiriösi alkoi?
Ap
29.07.2016 |
Haluaisin kuulla teidän muiden syömishäiriöisten/ex-syömishäiriöisten tarinoita siitä mistä kaikki alkoi. Tiedän että alkua on usein vaikeaa määrittää, mutta jos mielessäsi on tilanteita, tapahtumia tai asioita jotka vaikuttivat mielestäsi häiriön alkamiseen voit kertoa niistä.
Oma sairauteni alkoi jollain tasolla jo ala-asteella. Olin aina kaikkia muita luokkatovereitani päätä pidempi ja sellainen roteva (mutta oikeasti aika laiha luikku, niinkuin kuvista olen jälkeenpäin todennut). Aloin saamaan niitä ensimmäisiä naisellisia muotoja jo siinä 4-5 luokalla, ja koin tämän ahdistavana. Halusin vain olla niinkuin kaikki muutkin, en se ensimmäinen jolle kasvoi rinnat ja lantio (tuskin kukaan haluaa).
Aloin harrastamaan erästä joukkuelajia, jonka ansiosta unohdin hetkeksi kipuilun muuttuvan ulkomuotoni kanssa. Laji oli sellainen, että pituudesta oli hyötyä ja koska olin ikäistäni pidempi, pääsin vanhempien joukkueeseen ja menestyin. Ensimmäistä kertaa kuuluin johonkin joukkoon, mistä en erottunut ulkonäöllisesti vaan "hukuin massaan". Harrastin tunnollisesti monta vuotta ja roteva kroppani keräsi huolella lihasta ja aloin olemaan hieman sellainen köntti vartaloltani, tosin lajissani loistava. Kerran sitten valmentajamme otti kaikilta pituuden ja painon, ja ilmeisesti kiinnitti huomiota siihen kuinka paljon painoin oikeasti, vaikken siltä näyttänytkään ulkoisesti. Hän otti asian kerran puheeksi pukukopissa reenien jälkeen kaikkien kuullen. Hän siis kertoi että en missään nimessä ole ylipainoinen, mutta olisi hyvä jos saisin 2-3 kg pois (hyppäisin kuulemma 5 cm korkeammalle). Hän myös avoimesti vertasi minua joukkuetoveriini joka oli kanssani samanpituinen, mutta painoi 5 kg vähemmän. Nyökyttelin ja myötäilin hänen kertoessa minulle vinkkejä, miten voisin "kiinteytyä", mutta sisälläni itkin ja huusin sitä, miten olin tähänkin joukkoon liian iso ja paksu. Tämän jälkeen joku joukkuekavereistanikin ääneen ihmetteli, että painaako *Maija* muka oikeasti niin paljon?
Päätin sitten laihduttaa. Ensin sen 3 kg. Noh, eihän sitä kukaan huomannut, ei valmentajakaan, joten päätin lahduttaa vielä 3 kg lisää, varmuuden vuoksi. Kun olin laihtunut 6 kg, valmentajani tuli kehumaan minua vanhemmilleni erään pelin jälkeen, että kuinka peli sujuu ihan erilailla kun on "vähän massaa saatu karistettua pois". Tästä sain päähäni ajatuksen mitä laihempi = sitä vähemmän tuota ällöttävää massaa = parempi suoritus lajissani.. Olin tuolloin 12-13-vuotias ja siitä se kaikki lähti..
Nyt olen miltein toipunut 25-vuotias ja kaikesta hoidosta ja parantumisestani huolimatta vasta nyt olen _oikeasti_ alkanut miettimään miksi juuri minä sairastuin ja mitkä olivat ne tapahtumat ja asiat jotka vaikuttivat itseeni. Haluaisin kuulla muiden tarinoita vertaistueksi. Ei haittaa onko kyseessä anoreksia, bulimia, BED, tai jokin muu.
Toki haluan vielä lisätä, että tuossa samoihin aikoihin oli muutakin erillistä joka varmasti vaikutti syömishäiriöni pukeamiseen. Esim pikkuveljeni, joka kiusallaan tökki minua kylkeen ja dramaattisesti kiljui kuinka hänen kätensä upposi sinne kyynärää myöten. Mummoni kommentti siitä kuinka minustakin on kehittymässä muodokas nainen. Kaverini kommentti siitä kuinka en ole "niinku lihava, sä vaan oot tommone niinku iso ja muodokas, tai niinku roteva". Monta monessa siis.
Yksi ystäväni taas kertoi, että hänelle sh puhkesi ihan vain laihduttamisen tuomasta euforiasta ja siitä että hän sai ensimmäistä kertaa kehuja ulkonäöstään kun oli karistanut painoa 7 kg normaalipainon sisällä. Siksi haluaisinkin tosiaan kuulla niitä moninaisia syitä syömishäiriöiden takana.
Pahoittelen pitkästä kirjoituksesta, tämä on ensimmäinen kerta kun jaan tämän tarinani missään, enkä osannut oikein tiivistää.
Kommentit (120)
En ole koskaan laihduttanut tai kärsinyt syömishäiriöstä. Kunnes nyt 37v yhden isomman illallisen jälkeen oksensin tahallani ja jäin kerrasta koukkuun. Taustalla muutama liikakilo normaalipainon sisällä ja ikisinkkuus jonka myötä koen olevani ällöttävä kaikille miehille. Jos olisin laiha, ehkä saisin puolison. Mutta koska on nälkä, en voi olla loputtomiin syömättä. Siispä nyt näin. Enpä olisi itsestäni uskonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua mä en kyllä anna mun lapsen harrastaa mitään liikuntaa missään kilpailullisen urheilulajin parissa. Hullua mitä ajatuksia ulkonäöstä nuorelle ihmiselle ujutetaan, jotka sitten vaanivat takaraivossa lopun elämää :((
Hei,
Surullisia tarinoita täällä, toivottavasti saatte ohjat omiin käsiinne ja tsemppiä kaikille. Omalla kohdallani huomaan yhtäläisyyksiä tänne kirjotettuihin tarinoihin, minäkin olin jo ihan lapsena kiinnostunut lahduttamisesta, vaikka olin laiha. Juuri lehtijuttu, ostos-tv:n laihdutusvempeleet ja sen tuomat "ennen-jälkeen" vertailut... Vieläkin muistan mökiltä yhden seiskan jota luin moneen otteeseen, siellä oli aukeallinen ennen jälkeen julkkisten lihomisen kuvia. Kakarana niitä sitten selailtiin. Jos kuulin jonkun puhuvan laihtumisesta, kuuntelin salaa ja painoin mieleeni. En syönyt iltaisin koska olin kuullut että kuuden jälkeen syöty jää suoraa lanteille ja kun vanhemmat pakottivat syömään heivasin ruuat roskiin ja värin syöneeni..
Olen syömishäiriöinen mies joka oli muksuna semmonen iso jässikkä ja tanakka. Harrastin paljon liikuntaa kyllä ja kotona syötiin kans just terveellisesti että en kyllä tiedä miks olin niin painava ja tanakka. Muistan että koulussa joskus oli jotain pientä nälvimistä mutta mulla oli paljon kavereita ja terkkakin kuittas että painoo on vähä liikaa mut se tippuu kasvupyrähdykseen.
Kasvoin reilusti pituutta ja sen myötä hoikistuin ja sain paljon huomiota tytöiltä ja pojatkin otti ehkä vähä paremmin porukoihin, olin ns suosittu ja se oli mahtavaa. Tätä kesti oikeastaan yläasteelta AMKiin jossa huomasin että vaatteet kiristää ym. Vähensin syömistä ja juomista, ihmiset ympärilläni vitsaili elintasomahasta ja ylipaino on ylivoimaa jne fraaseja kuuli paljon. Tuskin mitään pahantahtoista mut kumminki. Nyt olen nelikymppinen ja varmaan viimeiset 10-vuotta on mennyt syömishäiriössä. Ortoreksia mutta ahmin kyllä säännöllisesti, oksentamatta. Voin olla ruodussa kuukausia mutta kun kuppi menee nurin, ahmin kunnes sattuu ja sen ylikin. Paino on ihan jees nyt ja ulkonäkö mutta millä hinnalla sitten.. haluaisin voida käydä syömässä, mökkiviikonlopuissa, enkä olla tällainen kuiva kohta keski-ikäinen triathlonisti kun en sellainen ole. Kuvotan itseäni ja halveksin ja säälin kaltaisiani jotka polkevat töihin, juoksevat, uivat ja ovat kuivia ulkonäöltään ja mieleltään. Esimiehenä on juuri tällainen ja tulee usein kyselemään harrastuksistani mites Mikko joko on pyöreä huollettu, mites Mikko meni Karhunkierros.. ottaa päähän ettei hän tajua meidän olevan eri maata.
Aika sekava selitys. Sori siitä.
Äitini tökki aina vatsaa hokien "voi voiii", koulussa irvailtiin että "Tiina on raskaana". Olen siis omenalihava. 16vuotiaana aloin tehdä lenkkejä perheemme koiran kanssa puolijuoksua, riuhtoa isän kuntopyörällä kuin hullu ja korvata syömisiä kahvilla. Jo muutenkin pienet tissit katosi ennätysvahtia ja posket painui lommelle mutta maha vaan pullotti farkkujen päällä. Joten aloin tupakoida kuultuani, että se vie ruokahalut. päädyin sairaalaan 44kiloisena mutta lääkäri ei ymmärtänyt tilaani vaan haukkui että pitää syödä eikä pelleillä. Paransin itse itseni kun tajusin etten jaksa opiskella, että unelmani kaatuu kun en syö enkä siksi jaksa mitään. Aloitin mandariinista ja siirryin sokerittomiin muroihin. Paranin, mutta pelkään sairastuvani uudelleen näin nelikymppisenä kun olen melkoisen ylipainoinen ja minulla on se vaarallinen omenalihavuus. Pelkään, että jos yritän terveyteni takia pudottaa pari kiloa niin kohta taas poljen keskellä yötä veren maku suussa kuntopyörää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
BED, ahmimishäiriö ilman oksentamista. Olen monta kertaa ihan oikeasti rukoillut että olisi mielummin anoreksia! Olen 42vee ja painan 120 kg, vatsani roikkuu reisien päällä ja leukani on sulautunut kaulaan. Näytän hirviöltä. Syömishäiriöni laukaisivat yksinäisyys ja koulukiusaaminen teini-iässä, kun muut tanssi diskoissa ja kuherteli pioka/tytöystäviensä kanssa minä tungin huoneessani silmät pullottaen sipsejä ja fazerin sinistä suuhun. Jossain aiheessa koetin oksentaa mutta en onnistunut, minusta ei ollut bulimikoksi.
Mulla sairastuminen johtui monesta asiasta. Ensinnäkin ruokarytmi ja syöminen on ollut jo lapsesta lähtien vinksallaan. Kotona syömistäni kontrolloitiin ja rajoitettiin. Minulla oli usein nälästä johtuvaa vatsakipua ja olin alipainoinen, ruokaan ja syömiseen liittyi väärien lasten kohdalla rajoituksia ja sääntöjä (olin yksi vääristä lapsista). Joten kun söin, ahmin nälkääni. Ahmin yhä edelleen ja kylläisyyden tunne tulee vasta jälkikäteen. Kun ruokaa oli ja sain syödä, piti lautanen syödä ihan kiiltävän puhtaaksi.
Noh, kuten moni varmasti osaa päätellä edellisestä, niin lapsuuteni oli traumaattinen, sairastuin jo ala-asteella masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Muutin lastensuojelulaitokseen teininä ja kun itsenäistyin, elämä tuntui kaoottiselta ja tyhjältä. Olin siinä vaiheessa normaalipainon ylärajoilla, siskoni oli syömishäiriöinen ja huomasin, että laihuudesta sai positiivista palautetta (muut tytöt). Minäkin halusin tulla huomatuksi ja ihailluksi. Lisäksi sen aikainen poikaystäväni täysin avoimesti katseli muita, vaikka minä olin vieressä. Tunsin itseni arvottomaksi, rumaksi ja kertakaikkisen huonoksi. Halusin laihduttaa ja saada paremman fyysisen kunnon, joten aloin lisäämään liikuntaa ja rajoittamaan syömistä, laskemaan kaloreita. Jätin myös pillerit pois, ne keräsi kroppaan ylimääräistä nestettä 10 kilon verran. Jos ahmin liikaa, oksensin.
Ja siitä se kierre alkoi. Pakonomainen liikkuminen, syömisen kontrolointi ja kaloreiden laskeminen. Ahmintapäivät, jolloin sallin itselleni mässäilyn, kunhan oksentaisin kaiken pihalle. En tiennyt sairastavani PTSD:tä ja jonkinlaista dissosiaatiota, elämä oli tyhjää, pelottavaa, epätodellista ja kaoottista. Sain kontrollin tunnetta ja onnistumisen tunnetta laihtumisesta, siitä että kuntoni kohosi huimasti ja sain kaiken lisäksi todella paljon enemmän huomiota miehiltä. Olin kuitenkin ”huono” rajoittamaan kaloreita, sillä luultavasti lapsuudessa koettu nälkä aiheutti todella voimakasta ahmimisen tarvetta. Tilanne luisui enemmän ja enemmän ahminta-oksentamis kierteeseen. Ensimmäiset oireeni ja oksenteluni oli tosiaan yli 18 vuotiaana, eli sairastuin aikuisena.
En ole täysin parantunut ja edelleen syön ruoka-aikoina usein liikaa. Koska yritän edelleen rajoittaa syömistäni (en yhtä rajusti mitä ennen). Kylläisyyssignaalini eivät varmaan toimi normaalisti, sillä vaikka syön ihan kunnon annoksen, tunnen silti olevani nälkäinen esim. tunninkin päästä. Liikun vieläkin, mutta en pakonomaisesti. En enää laske kaloreita ja syön normaalia ruokaa, joten siinä suhteessa olen parantunut. Kova stressi ja emotionaalinen kuorma vie täysin ruokahaluni, joten esim. voimakkaan surun aikana syömishäiriöni aktivoituu syömättömyytenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lapsena hieman pulska ja yh-äitini kanta oli, että hän halusikin pitää minut "hyvässä lihassa", etteivät sukulaiset pääsisi sanomaan, että hän ei huolehdi minusta kunnolla. (Hän on itse kertonut tämän minulle muutama vuosi sitten.) No, joskus tuli pulleudestani kommentteja sieltä täältä ja tuntuivathan ne ikäviltä, mutta kun haukkuminen ei ollut mitenkään jatkuvaa ja kun en kuitenkaan ollut kaikkein lihavimpia ja tiedostin tämän itsekin, ne sanomiset eivät olisi yksinään riittäneet laukaisemaan anoreksiaani.
Mutta. Ala-asteen kolmannella aloin huomata itsessäni fyysisen kehityksen merkkejä ja äitini vei minut alan erikoislääkärille syyniin. Lääkäri tutki minut ja totesi vain, että "kyllä ne toiset sitten perässä tulee". Eli katsoi ilmeisesti, että kehitykseni mahtui normaalivaihtelun sisään, vaikka varhaista olikin. Kasvoin silloin n. 10-vuotiaana nopeasti ja kehitykseni oli minulle ihan kamala, nolo asia. Peittelin rintojani ja välttelin suihkussa käymistä liikuntatuntien jälkeen jne. Pelkäsin kuukautisten alkamista aivan hulluna. Ihailin lapsekkaan näköisiä, hoikkia kavereita - tiesin, että pyöreys (joka tosin kasvuvaiheen myötä suli minulta pois, mutta laiha en koskaan ollut) voi olla yhteydessä aikaisempaan fyysiseen kehitykseen. Jossain vaiheessa ala-asteella yritin vähän laihduttaakin, mutta äitini asetti minut nopeasti ruotuun. Kasvuni käytännössä loppui ala-asteen lopulla ja aloin taas pulskistua.
Muut tietty "tulivat perässä" niin kuin lekuri oli sanonut, mutta mulla se rintojen piilottelu jäi päälle ja vasta kasilla hankin jonkin urheilutopin tms., vaikka olisin tarvinnut rintsikat jo huomattavasti aikaisemmin. Kasilla ollessani myös kevyttuotteita alkoi tulla enemmän myyntiin ja meillekin niitä ostettiin, ei laihduttamiseen tähdäten vaan paremminkin siksi, että ajan trendi oli "terveellinen keventäminen". Ysin alkaessa olin laihtunut muutaman kilon ja tarkkailin jo hieman syömisiäni. Samaan aikaan tajusin, että ei tässä enää ihan pikkulapsia olla: puhuttiin peruskoulun jälkeisistä opinnoista, muutama luokkatoveri seurusteli vakituisesti, seiskaluokkalaiset vaikuttivat jo pieniltä jne... Tuli sellainen olo, että alkoi olla viimeiset hetket, jos halusin jotenkin ottaa takaisin sitä, etten ollut saanut olla hoikka lapsen näköinen lapsi niin kauan kuin monet muut. Pärjäsin erittäin hyvin koulussa ja parissa harrastuksessani, ja niiden kautta olin oppinut, että kun opiskelee tai harjoittelee järjestelmällisesti ja järkevästi, tuloksia tulee. Huomasin, että sama pätee myös laihduttamiseen. Ylenpalttinen liikunta ja syömisten säännöstely ottivat vallan nopeasti ja paino lähti syöksykierteeseen...
Koska Ap kyseli nimenomaan syömishäiriön alusta, en kertoile anoreksiatarinaani tätä pitemmälle. Sen voin sanoa, että toivuin kyllä, mutta mielessä tapahtuva prosessi oli pitempi kuin mitä päälle päin näkyi. Valitettavasti sairaus myös uhkasi uusia silloin, kun imetin lapsiani: jatkoin imetystä pitkään osin siksi, että se on niin hyvä painonhallintakeino!
Simppelin, mutta yhden parhaista syömishäiriöön sairastumista kuvaavista lauseista luin parikymmentä vuotta sitten kirjasta Siskonmakkarat (jonka teemana on "miltä syömishäiriö tuntuu"): "Paranin tekemällä uusia asioita. Sairastuin tekemällä jatkuvasti samoja asioita." Juuri näin. Joka kerta, kun antaa sairaalloiselle toiminnalle periksi, noidankehä vahvistuu, ja toisaalta kun kerran pystyykin toimimaan normaalisti, se tapahtuu todennäköisemmin toisenkin kerran.
Tsemppiä ja rohkeutta hakea apua kaikille, jotka parhaillaankin taistelevat syömishäiriön kourissa!!
Vierailija kirjoitti:
Apua mä en kyllä anna mun lapsen harrastaa mitään liikuntaa missään kilpailullisen urheilulajin parissa. Hullua mitä ajatuksia ulkonäöstä nuorelle ihmiselle ujutetaan, jotka sitten vaanivat takaraivossa lopun elämää :((
Toi on raju maailma oikeasti! Taitoluistelu, baletti, cheerleader, telinevoimistelu, kilpatanssi, juoksu, estejuoksu ym ym. Ja todella pienestä pitäen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin epävakaa varhaislapsuus (ei pidetty ollenkaan sylissä, ei huolehdittu fyysisistä tarpeista, nykyaikana otettaisiin huostaan, mutta ei ennen vanhaan ymmärretty) on aiheuttanut todella monia psyykkisiä ongelmia, muun muassa syömishäiriöitä.
Vierailija kirjoitti:
Äitini tökki aina vatsaa hokien "voi voiii".
Mun äiti oli ihan samanlainen. Halaus tuntemattomalta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuin, yritin it saria, aloitin masennuslääkkeet ja lihoin 35 kg. lopetin lääkkeet koska en halunnut enää lihoa. nyt puoli vuotta ilman lääkkeitä ja paino nousee edelleen, en vaan voi olla syömättä. syön usein tylsyyteen ja yksinäisyyteen. en usko että enää koskaan pääsen normaalipainoon.
Olin pikkulapsena hoikka. En tiedä mitä tapahtui, n. 4-5 vuotiaana olinkin jo selkeästi ylipainoinen. Joko syömishäiriö on puhjennut jollain tavalla jo ihan lapsena tai sitten joku muu syy on aiheuttanut tuon ylipainon ja ympäristön reaktio siihen sitten syömishäiriön. Minulla on ollut myös ahdistuneisuushäiriö jo lapsesta asti, mm. unettomuutta ja pelkotiloja, mutta ei niitä koskaan oikein pidetty minään asiana joka olisi ehkä tarvinut hoitoa.
Muistan kuitenkin hävenneeni ulkonäköäni aina, se on ensimmäisiä muistojani. Esimerkiksi jo päivähoidossa koin ahdistusta lihavuudestani.
Äitini on läskikammoinen. Kotona syömisiini puututtiin, mutta samalla ruualla rakastettiin. Kaikki oli todella ristiriitaista. Aamupalaksi meillä oli sokerihuurrettuja muroja ja vanukkaita, mutta olisi pitänyt osata säädellä määriä. Vastuu ruokamäärien tarkkailusta ja painosta oli mulla, lapsella.
10 vuotiaana halusin laihduttaa Nuttrilettillä. Äiti osti sitä mulle. Yritin ala-asteikäisenä kaalisoppadieettiä ja kaikenlaista muutakin. Meillä oli sellainen "Laihduttajan lihava kirja", joka oli täynnä erilaisia dieettejä. Sitä luin salaa ja yritin olla syömättä. Kuitenkin aina "repsahdin" ja ahmin.
Yläasteikäisenä yhtäkkiä kaikki loksahti paikalleen ja laihdutin puolessa vuodessa itseni ihan normaalipainoiseksi. En tänä päivänäkään tiedä mitä tapahtui. Olin normaalipainossa yli 6 vuotta.
Kun muutin pois kotoa, kaikki oli ok. Syöminen oli jotenkin vähän outoa koko tämänkin ajan, mutta ei sillä tavalla niin vaikeaa. Sitten masennuin ja lihoin nopeasti paljon. Tätä yritin kompensoida Painonvartijoilla ja se oli sitten se viimeinen niitti. Menin ihan sekaisin koko touhusta. Laihduin, lihoin, kokeilin kalorinlaskentaa, söin liian vähän, ahmin.
Jossain vaiheessa pääsin psykologille, mutta en pitänyt ainoasta tarjolla olevasta YTHS:n psykologista, mulla ei ollut turvallinen olo uskoutua ja lähinnä selvisin pahemman yli. Syömisongelmista mies ei tajunnut mitään.
Löysin kuitenkin järkevää kirjallisuutta ja jotenkin tilanne vakaantui, kun siirryin työelämään. Myöhemmin lapsen saatuani ahdistuneisuushäiriöni paheni (raskaus oli vaikea ja molemmat melkein kuoltiin) ja hoidin ahdistusta lähinnä ahmimalla. Päädyin KELAn tukemaan terapiaan kolmeksi vuodeksi ja kävin vuoden ravitsemusterapeutillakin, mutta silti sain burnoutin myöhemmin ja sen jälkeen taas lihoin.
Nyt olen melkein 100kg alle nelikymppinen nainen, joka mielialalääkkeiden turvin selviää elämästä, mutta pienimmätkin yritykset muuttaa syömisiä aiheuttaa hirveitä ongelmia.
En oikeasti haluaisi olla mitään muuta kuin hoikka, edes hoikempi, mutta jos en olisi koskaan laihduttanut, olisin todennäköisesti kevyempi ja ruokasuhteeni olisi edes pikkasen paremmalla tolalla. En koskaan ole oksentanut ja olen paljonkin kadehtinut bulimikkoja ja varsinkin anorektikkoja. En pysty sellaiseen kieltäytymiseen.
Terveyssyistä painoa pitäisi saada alas. Pari viikkoa saattaa mennä ihan ok, mutta sitten skippailen aterioita, en syö tarpeeksi. Ja jos en syö tarpeeksi, alan ahmia. Koko ajan pitää olla tarkkana.
Olen käyttänyt syömishäiriöni hoitoon elämästäni nyt yli 6 vuotta. Lopputulemana on se, että tunnistan häiriöisen käyttäytymisen, hyväksyn sen, että en tule koskaan olemaan hoikka ja pystyn katkaisemaan pahimmat kierteet syömisessä. Enää vaan en jaksa aktiivisesti pakertaa tämän asian kanssa, elämässä täytyy olla muutakin. Siis liikun, syön lääkkeeni ja yritän pitää huolen lopuista terveyteni rippeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla BED:n laukaisi kuolemantapaus lähipiirissä. Se sai minut masentumaan niin, ettei millään ollut mitään väliä.
Se oli itsetuhoista mässäilyä, eli tarkoituksellista lihottamista. Siitä on kauan, mutta se lihominen määritteli ihmisarvoni vuosikymmeniksi.
Vaikka siitä ylipainosta on jäljellä enää vähän, se jätti jälkensä kroppaan ja mieleen. Yhteisö sai minut tajuamaan, että ulkonäkö on se, mikä määrää ihmisarvon. Inhoan ihmisiä.
En tiedä näetkö tätä koskaan, mutta oma tarinani on täysin yksi yhteen omasi kanssasi. Läheiseni kuoli, jonka jälkeen en kyennyt syömään mitään. Vasta hautajaisten jälkeen, kun piti palata arkeen, koin ensimmäisen kerran nälkää johon ahmin. Jatkoin ahmimista päivittäin, arkisin illat ja perjantain"överit". Odotin viikonloppua koska silloin ei tarvinnut mennä töihin vaan sai ahmia. Tiesin että lihon, enkä välittänyt. Kun olin lihonut paljon, sätin itseäni: noniin tässä sitä ollaan sit läskejä.
Kokemani suru oli niin voimakas että millään ei todellakaan ollut sen rinnalla väliä.
Omani on sellainen vyyhti etten itsekään täysin saa siitä selkoa. Olen aina ollut ahdistunut lapsi ja koin olevani huonompi kuin kaikki muut, itsetuhoisia masennusoireita minulla oli jo 6.luokasta lähtien. Lukion aikaan kisasin lajissa, missä oli painosarjat. Isompaan sarjaan ilmoittautuessani (-49kg -> -53kg) tunsin itseni lihavaksi, en ollut ennen olut niin painava, ja söin huonosti (165cm pitkä). Näin yhden minusta otetun valokuvan, joka sai aikaan suunnatonta itseinhoa omaa kehoani kohtaan. Lopetin masentuneisuuden vuoksi lajini kesällä. Samana kesänä myös lähennyin ystäväni kanssa johon olin ollut kauan jo ihastunut, mutta alkava suhde päättyi hänen puoleltaan kun hän sanoi haluavansa sittenkin olla vain kavereita. Tämän johdosta aloin miettiä laihduttamista "kostaakseni" kaikille ja näyttääkseni fyysisesti pahan oloni, kun tunsin itseni niin valtavan epäonnistuneeksi. Syksyllä työharjoittelussa sain voimakkaita suolisto-oireita IBS vuoksi, ja laihduin nopeasti kun en uskaltanut syödä mitään. Ja siitäkös syömishäiriö innostui. Tämän kaiken jälkeen alkoi vuosien anorexia ja bulimia-oireilu, yksinäisyys, masennus ja yksi sairaalajaksokin kun mielenterveyteni oli palasina. Sain myös epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin.
Kuulin koko lapsuuteni lähipiirin kommentteja, että "on tuota vararengasta kertynyt", "kannattaa kyllä pitäytyä ihan vaan porkkanoista". Olin lapsena liikunnallinen ja hoikka.
Teini-iän lähestyessä lähipiirin ikävät kommentit vain kiihtyvät ja aloin laihduttaa terveydenhoitajan kommentoitua, että painoa täytyy seurata, ettei enää nouse (BMI 22). Taustalla vaikutti myös lapsuuden hyväksikäyttö.
Aloin juosta, hiihtää ja jumpata kuin hullu porkkanaraasteen voimalla, minkä vuoksi painoni putosi nopeasti. Halusin olla niin laiha, ettei kukaan mies kiinnitä minuun huomiota. Siitä kuitenkin "siirryin" ahmimiseen ja bulimiaan ylä-asteella. Lukiossa en voinut enää oksentaa sydänkohtauksen riskin vuoksi mutta jatkoin ahmimista ja ylenpalttista liikuntaa.
Nyt olen edelleen syömishäiriöinen (BED) ja merkittävästi ylipainoinen. Hallitsen pahaa oloa ahmimalla mutta samalla ahmiminen hallitsee minua. Olkaa kilttejä myös ylipainoisille, taustalla voi olla mitä vain.
Sairastin anoreksiaa teini-iässä. Kaikki alkoi juurikin eräästä urheilulajista jo varhaisteini-iässä, jossa sirous ja notkeus on valttia. Silloin varhaisteininä olin tyypillinen lajin edustaja eli pitkäraajainen, todella hoikka/siro, notkea ja pärjäsin hyvin. Kun noin vuodessa alkoi tulemaan naisellisia muotoja oli se minulle ja monelle muullekin ryhmässä olijalle kauhistus ja häpeä. Siihen päälle vielä yläasteen tuoma stressi, kun piti pärjätä ja suunnitella tulevaisuutta. Olin perfektionisti. Valmentaja oli kuitenkin aina hyvin asiallinen ja osasi käsitellä tyttöjä ja hänelle naisena oli ihan selvää, että kroppa muuttuu. Itselle ei ollut. Halusin olla vaan laiha ja notkea ja tissit on tiellä enkä halunnut sellaisia ja muuta sekavaa...
Aloin vähentämään syömistä ensin salassa muilta ja treenasin kovempaa. Äiti ihmetteli miksi olen aina niin väsynyt ja viluinen ja hänen nähden esitin, että söin kunnolla. Todella lyhyessä ajassa se paino tippui sairaalloisen alipainon puolelle. Siihen kyllä puuttui vanhemmat, opettajat, valmentaja todella rankalla kädellä, kun tajusivat mitä tapahtuu. Lopulta painoin joku nippanappa 40 kg ja pituutta 173 cm.
Nyt olen 30v. ja edelleen urheilullinen ja perfektionisti, mutta minulle on äärettömän tärkeää oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi ja terapian avulla olen osannut ottaa rennosti asioita.
Alue: Aihe vapaa
Minulla BED:n laukaisi kuolemantapaus lähipiirissä. Se sai minut masentumaan niin, ettei millään ollut mitään väliä.
Se oli itsetuhoista mässäilyä, eli tarkoituksellista lihottamista. Siitä on kauan, mutta se lihominen määritteli ihmisarvoni vuosikymmeniksi.
Vaikka siitä ylipainosta on jäljellä enää vähän, se jätti jälkensä kroppaan ja mieleen. Yhteisö sai minut tajuamaan, että ulkonäkö on se, mikä määrää ihmisarvon. Inhoan ihmisiä.