Mistä syömishäiriösi alkoi?

Olin aina ollut pienikokoinen, lyhyt ja laiha. Leikkikavereina ja sisarruksina vain poikia joten leikit oli aina hyvin fyysisiä. Kun menin ala-asteelle 90-luvun alussa niin aika paljon kaikkia jaoteltiin tyttö- ja poikaryhmiin, täten alkoi kaveripiiri koostumaan tytöistä. Ja siihen aikaan oli ainakin sellainen yleinen mielipide että "eihän tytöt leiki, hypi ja pompi, tytöt ovat hiljaa ja kunnolla", olen vielä pieneltä paikkakunnalta kotoisin niin siellä varmaan vielä enemmän konservatiivisemmat mielipiteet olivat vallitsevia. No siis elämäntyyli muuttui kauheasti, ja kuitenkin olin sokerihiiri niin niitä "muotoja" alkoi kerääntyä. Mulla alkoi myös murrosikä aika varhain joten se asetti vielä omat muutoksensa ja erityisesti kasvavat rinnat hankaloittivat juoksemista.

Kuudennella luokalla painoin noin 50 kiloa ja olin 155cm pitkä. Sanoin painoni äidilleni jonkun koulun terveystarkastuksen jälkeen ja hän melkein pysäytti auton kun kauhisteli että miten voin painaa niin paljon. En ollut jotenkin ajatellut että painan oikeasti paljon. Äiti myös huomautteli kaikesta syömästäni karkista, jäätelöstä tai muusta herkusta. Normaalia ruokaakaan ei saanut syödä "kuin miehet".

Aloin tarkkailemaan mitä syön ja varsinkin yläasteella se korostui koska kaikki muut söivät herkkuja joten minä myös, enkä urheillut. Lopullinen niitti oli kun eräs poika sanoi kaupassa kun seisoin karkkihyllyn edessä että "ai olihan täällä näitä patukoita, en vaan nähnyt kun tää paksu täti seisoi edessä." Olin silloin n. 160cm ja edelleen 50 kg.

Siitä se lähti ja vaikuttaa elämääni edelleen. Olen yli 30-vuotias ja nykyään syömishäiriöni on "toisinpäin" eli syön liikaa ja olen ylipainoinen. Ruoka on ainoa tuki ja lohtu.

Olin sellainen tavallinen pullea lapsi, eikä se haitannut mitään! Ensimmäisen kerran kuitenkin jouduin sisäistämään sen, etten olekkaan kuin muut jo ensimmäisellä luokalla. Pieni lapsi sisäistää helpostin sen, mitä sille hoetaan. Kuulin olevani läskipossu ja muita vastaavia lapsellisia nimityksiä. Tunsin itseni huonommaksi kuin muut ja vertasin itseäni jatkuvasti koulukavereihini.

Kolmannella luokalla vaihdoin toiseen kouluun. Minua ei kiusattu ja sain ensimmäistä kertaa kunnolla kavereita. Silti päässäni painoi se kaikki mitä minulle oltiin sanottu.

Viidennellä luokalla törmäsin netissä vahingossa "thinspirationiin". Se, huono itsetunto ja satunnaisesti kuullut vihjeet ylipainooni laukaisivat sen pikkuhiljaa.

Äitini oli anorektikko, minkä tajusin vasta hänen kuoltuaan. Kotona oli aina ihan normaalia, ettei äiti syönyt tekemäänsä ruokaa muun perheen kanssa, vaan närppi jotain salaattia omia aikojaan. Kun olin lapsi, äitini huomautteli minulle syömisistäni sanoen esim. että minun tulisi hiukan vähentää tai että en saa enempää jugurttia jne. 

Parikymppisenä tutustuin yliopistolla saman vuosikurssin tyttöön, joka oli kaikkea sitä mitä itse halusin olla: nätti, suosittu, ulospäin suuntautunut, menevä... Meistä tuli todella hyviä kavereita ja olimme kuin paita ja peppu. Sitten hän tapasi nykyisen miehensä ja alkoi viettää yhä enemmän aikaa tämän kanssa. Hän sai myös aina parempia arvosanoja samoista tenteistä, mistä olin kateellinen. Oikeana valopäänä keksin, että voisin ainakin olla häntä hoikempi ja lakkasin syömästä.

Siitä alkoi monen vuoden taistelu anoreksian ja bulimian kanssa. Olen nyt 36-vuotias enkä ole oksentanut tämän vuoden puolella kertaakaan, mutta etenkin iltaisin nukkumaan mennessä mietin aina painoani ja sitä, että minun on pakko laihtua. Olen 163 senttiä pitkä ja painan 56 kiloa eli olen ihan normaalimitoissa, mutta kuvitellut vatsamakkarat ällötävät. 

Läski-aiheiset ajatukset alkoivat jo 2. Luokalla.

En silloin tiennyt mitään laihduttamisesta enkä bulimiasta/anoreksiasta.

Katsoin silloin jo vaakaa.

Sitten kolmosluokalla minulle sanottiin että olet pullukka, ja katso mitä syöt.

Vuodet vierivät suht rauhallisesti omaa itseäni rakentaen

mutta nyt on ollut puoli vuotta kestänyt jakso jossa itseinhoa tulee koko ajan.parasta ystävääni haukuttiin lihavaksi ja se alkoi vaikuttaa minuun. Aloin olla dietillä, mutta se vain pahentaa asiaa. Ajattelen että kukaan ei halua mua koska olen niin ylipainoinen, läski, ruma, roskakasa. Myös sosiaalinen media on vaikuttanut pahasti minuun.

Paastoan-ahmin-paastoon ja taas kierre tulee.

Itken aina. Enkä ole edes ylipainoinen virallisesti.

Nyt on ollut sillä tavalla että 2 päivää 7 päivästä OOn pystynyt pitämään itseäni kurissa. Tänään yritän vielä kolmannen päivän syödä terveellisesti. Sokeri aiheuttaa ahmimiskohtauksia myös.

Ikää vasta 16.

176/71

Hei kaikki kanssaihmiset, kiitos kun kerrotte omista tilanteistanne. Itselläni on tässä vähän sama prosessi meneillään kuin aplla; yritän muistella aikaa takaisinpäin, ja palata niihin kokemuksiin jotka tekivät minusta tällaisen. Anoreksiasta ahmimishäiriöön ja siitä bulimiaan. Sen muistan, että olin ihan tyytyväinen itseeni. Äitini työkaverilla oli minua vuotta vanhemmat kaksontytöt jotka olivat usein meillä leikkimässä. Äitini tuntui aina kommentoivan ystävälleen tosi positiiviseen sävyyn näitä ihania siskoja. Hän kehui heitä aina ja muistan olleeni jotenkin tosi ihmeissäni, koska en ollut ikinä kuullut äidin ylistävän minua niin vuolaasti kenellekään. Äiti ei siis tosiaan mitenkään dissannut minua, mutta ei hän mitenköön kehunutkaan.

Joskus nämä tytöt olivat taas meillä käymässä ja oltiin ruokapöydässä. Nämä tytöt vähän nirsoilivat ja söivät tosi vähän, ja heidän äitinsä sitten vähän pahoitteli äidille tätä. Äiti vain huitaisi kädellään ja sanoi että hyvähän se vaan on, että tietävät rajansa, eipä se ylensyöminenkään hyvästä ole.

Jotenkin järkytyin ja katsoin omaa lautastani, joka oli melkein tyhjä. Olinko ylensyönyt? Minua hämmensi se, että minua oli aina kehuttu siitä kun söin hyvin ja reippaasti, mutta nyt äitini puhuikin todella hyväksyvään sävyyn siitä että nirsoiltiin ja jätettiin ruokaa.

Ilmoitin sitten että minäkään en syö enempää, jolloin äiti oikein tiuskaisi minulle, että älä nyt pelleile, tottakai syöt. Samalla kun jatkoin hämmentyneenä syömistä, äitini alkoin puhua ystävälleen, miten minä olin ollut pienenä jo sellainen että söin kaiken mitä lautaselle laitettiin ja hyvällä ruokahalulla. Ja että sehän oli kyllä nähtävissäkin, että tykkäsin ruuasta, kun olin saman kokoinen kuin nuo kaksoset, vaikka olin vuoden nuorempi. Kuuntelin tätä pää painuksissa, ja silloin päätin, että minäkin haluan olla pieni jotta äiti ihastelisi minua.

Näiden tapahtumien aikaan olin ehkä n

6 vuotias. Nyt olen 21 ja takana on pitkät putket toipumista, sairastumista uudelleen, jälleen toipumista.

Toivon kaikille meille parempaa oloa ja toipumista tästä saatanallisesta sairaudesta joka vie kaiken mennessään.

Kirjoitin aiemmin oman kokemuksen ja nyt palattuani lukemaan muiden kirjoituksia yhteisenä tekijänä monella tuntuu olevan äiti. Yksikin ajattelematon kommentti on voinut laukaista useiden vuosien mielenterveysongelmat. Siinä yksi syy miksi hankkiudun terapiaan; jos minulle suodaan joskus lapsia tavalla tai toisella, haluaisin itse antaa esimerkin oman kehon hyväksymisestä ja rakastamisesta, eikä sellaista voi omalle lapselleen oikein teeskennelläkään. 

Katselin pari vuotta sitten telkkarista Victoria's Secretin muotinäytöstä. Söin samalla sipsiä ja löhösin sohvalla. Kaverini mietti ääneen, että nyt jos aloittaisi kuntokuurin ja tiukan ruokavalion, voisi ensi kesänä kävellä uimarannalla tuon näköisenä ehkä just ja just. Kiinnostuin ajatuksesta ja päätimme aloittaa laihiksen. Joulu tuli ja meni, ja kaveri oli jo lopettanut aikaa sitten. Minulta hän kyseli, että et kai nyt sää enää jatka, typerä juttu yrittää laihduttaa niin pieneksi jne. Valehtelin että minäkin lopetin, vaikka mielessäni ajattelin että en ikinä. Epäonnistunut kaverini vaan yritti vetää minut mukanaan epäonnistujaksi, no way!

Niimpä jatkoin koko kevään, katselin VS mallien kuvia tunti tolkulla ja urheilin. Ja kun kesä tuli, todellakin, minulla oli juuri niin hyvä kroppa kuin toivoin. Olin todella tyytyväinen. Olin jostain lukenut että Adriana Lima oli 177 cm ja 56 kg. Omat mittani olivat tuolloin 176/58, eli kuurini alusta olin laihtunut 8kg.

Se kesä oli mahtava, mutta huomasin että tietyt rituaalit estivät minua nauttimasta kesästä niin täysillä kuin olisin halunnut. Yritin lopettaa painoni laskua, mutten pystynytkään. Ajattelen että silloin anoreksiani alkoi. Kun tajusin, etten voinutkaan lopettaa laihdutusta.

Mulla oli isäni sisko se joka aika suuna päänä kommentoi kaikkea mitä sylki suuhun toi. Hänellä itsellään on vain poikia, joten minun kasvuni ja kehitykseni kaikkine oikkuineen olivat suuri ihmettelyn aihe.

Näimme ehkä pari kertaa vuodessa ja aina hän koki asiakseen heittää jonkin kommentin ulkonäöstäni.

Kun aloin joskus 6. luokalla saada vähän muotoja, sain kuunnella kuinka minusta on tullut jo niin naisellinen, ja olen pian yksi suvun naisista, ja blaa blaa. Sitten hän totesi tietäväisenä, että kohta mulla alkaa ne kuukautiset ja sitten oon nainen. Hän povasi, että vuoden sisään alkaa. Häpesin niin paljon, että päätin laihduttaa kaikki muotoni pois, ihan vain että se täti kerrankin tukkisi sen turpansa. Vuosi meni, olin kasvanut pituutta ja laihtunut muutaman kilon ja tätini edelleen vaan joka kerta nähtyämme kyseli niitten perkuleen menkkojen perään. En jaksanut enää välittää, olin jotenkin väsynyt muutenkin.

Noh, meni ehkä pari kuukautta, niin ne menkat alkoi. Menin jotenkin ihan paniikkiin ja aloin paastota siitä hetkestä. Laihduin muutamassa kuukaudessa 10 kg muutenkin hoikasta varrestani eikä menkkoja enää kuulunut. Siinä se lyhykäisyydessään, tarinani. Aika perus En halua kasvaa naiseksi- dilemna siis.

Ala-asteella jo kuvittelin olevani jotenkin lihava. Äitini kestopuheenaihe oli laihdutus ja hän jaksoi jostain syystä huomautella painostani koko ajan. Vanhoja koulukuvia katsoessa olen kyllä rehellisesti sanottuna laiha joka kuvassa. Myös äitini on aina ollut hoikka, joten en tiedä mikä hänellä oli tuon jauhamisen syynä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille tarinoidenne jakamisesta ja paljon tsemppiä toipumiseen! <3

.

Minä olin lapsena hoikka, välillä suorastaan jopa laiha, mutta olen kuitenkin aina ollut muuten isokokoinen (päätä pidempi muita, hartiat leveät, tanakat jalat...). Sain jo lapsena kuulla olevani muun muassa tankki, ladonovi, kuulantyöntäjä, mörssäri ja amatsooni. Tämä kaikki "palaute" tuli enimmäkseen sukulaisilta, lapsena ikätoverit eivät vielä kiusanneet.

.

Varsinainen käännekohta oli viidennen luokan terveystarkastus. Murrosikä alkoi minulla tosi aikaisin, joten tuolloin 5. luokalla minulla oli jo pituutta lähes aikuisen verran, menkatkin olivat alkaneet ja muutenkin kroppa oli jo naisen muotoinen. Mutta terveydenhoitaja tarkasteli silloin pituutta ja painoa vain niiden käyrien mukaan, eikä ilmeisesti ottanut ollenkaan huomioon sitä, että olin jo aikuisen kokoinen. Tulen varmasti aina muistamaan, miten terkka punnitsi ja mittasi minut, näytti sitten painokäyrää minulle ja kirjaimellisesti huusi: "Voi hyvä tavaton, että sinusta on tullut lihava!" Sain myös liudan laihdutusohjeita mukaani, muun muassa kaloritaulukoita, liikuntaohjelman ym.

.

Koskaan ennen tuota terkkakäyntiä en ollut ajatellut olevani lihava, mutta tuolloin ajatusmaailmani muuttui. Tajusin olevani ruma, ällöttävä ja epäkelpo ihrakasa ja aloin vimmaisesti laihduttaa. Jälkikäteen olen tajunnut, että BMI:ni oli tuolloin täysin normaali, eikä minun todellakaan olisi tarvinnut laihtua, mutta luotin sokeasti terkan sanaan.

.

En kertonut kenellekään laihduttamisestani, mutta aloin vältellä syömistä ja liikkua järjettömän paljon. Painoni putosikin nopeasti ja muutaman vuoden ajan painoni olikin todella alhainen. Yläasteella minua kuitenkin alettiin kiusata koulussa, mikä laukaisi ahmintahäiriön, jonka seurauksena lihoin nopeasti parikymmentä kiloa. Se vain yllytti kiusaajiani, joiden mielestä oli hirveän hauskaa heitellä tavaroita vatsaani tai takapuoleeni ja sen jälkeen yökkiä läskin hyllymiselle.

.

Yläasteaikojen jälkeen olen vuoroin näännyttänyt itseäni, vuoroin ahminut. Tällä hetkellä olen reilusti ylipainoinen ja sairastan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, minkä lisäksi minulla on vakava sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen aivan hukassa syömisen kanssa, enkä osaa ruokailla normaalisti, vaan syöminen aiheuttaa valtavaa ahdistusta. Lisäksi inhoan kroppaani syvästi enkä tiedä, pystynkö ikinä hyväksymään itseäni.

.

Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa paranen tästä. Olen löytänyt netistä paljon vertaistukea ja toivottavasti saisin jossain vaiheessa kerättyä tarpeeksi rahaa terapiaan.

Tämä peilaa aivan yksi yhteen mun kokemuksiani. Minäkin olin jossain vaiheessa luokkani 'roteva'tyttö, pituuskasvuni pysähtyi jo 5-6 luokan välillä joten olin silloin jo omankokoiseni. Terkkarimme oli ylipainoinen kamala nainen, jolla oli aina ylälaatikossa suklaapatukoita joita hän rapisteli, piirsi minut jonnekin käyrille ja paperiaan tuijottaen totesi että olen pian ylipainoinen. Pelästyin aivan kamalasti. Olin toki pitänyt itseäni isompana kuin muut, mutta se ei ollut ongelma, ystäviä minulla riitti. Harrastin tuolloin jääkiekkoa ja minulta löytyi aika hyvin lihasmassaa tuon ikäiseksi, jopa sixpäkki näkyi. Kuuntelin kumminkin terkkaa joka tosiaan neuvoi jättämään herkut pois, ja hiilarit(?) minimiin. Lopetin molemmat kuin seinään ja muistan kun olin pyörtyä harjoituksissa, kun en meinannut jaksaa raskasta treeniä ilman hiilareita. Laihduin yläasteeseen mennessä miltein kymmenen kiloa ja näytin siltä, kuin fitness kisaajat lavakunnossaan. Olin niin kuiva, että suonetkin näkyivät käsissäni.

Yläasteen terkka oli ihana ja pystyin hänelle kertomaan taustani. Hän suuttui aivan älyttömästi ja ala-asteen terveydenhoitaja sai kovat sanktiot tekemisistään, kävi ilmi että hän oli muillekin tytöille puhunut samanlaisia juttuja, mutta pojille ei koska pojat kuulemma laihtuvat sitten pituuskasvupyrähdyksessä (!).

Pääsin hoitoon ja sain luvan syödä. Joten söin. Ja söin. Ja söin vähän lisää. Sitten häpesin, kuvotin itseäni joten laihdutin taas. Kunnes ahmin.

Nyt on ihan ok, mutta noita ahmintakausia tulee tasaisesti ja niiden jälkeen laihdutan. Painoni vaihtelee kauden mukaan +-5 kg.

Tsemiä vaan sinulle ja kaikille muillekin.

Mielenkiintoisia juttuja, kiitos niistä. Mulla on anoreksia bulimisilla piirteillä ja näiden taustalta löytyy perheenjäsenten periaatteessa harmittomia yksittäisiä kommentteja, jotka kuitenkin kasasin päässäni yhdeksi isoksi palapeliksi ja vedin johtopäätöksen siitä että olen liian iso, ja mun pitää laihtua.

Meillä on oikeasti tosi normaali, rakastava perhe jossa syötiin yhdessä, normaalia kotiruokaa ja liikuttiin yhdessä, ihan vaan koska se oli hauskaa.

Mulle kävi kans sillon ala-asteella tämä murrosikä joka sai lantioni levenemään ja rintani kasvamaan. Olin juuri menossa kuudennelle luokalle, ja syksyllä viikko ennen koulua äiti käski minun siivota vaatekaapista pienet vaatteet pois jotta voisimme mennä ostamaan uusia vaatteita tilalle.

Siivosin vaatekaappia ja siirsin kolme paria lempifarkkujani säilytettävien pinoon, äiti käski minun kumminkin kokeilla niitä varmuuden vuoksi. Olin vetämässä ensimmäistä paria päälle ja ne eivät mahtuneet. Eivätkä toiset, eivätkä kolmannet. Silloin äitini totesi, että olen saanut jo niin paljon muotoja, että meidän täytyy ostaa uusia. Jotenkin häpesin, enkä voinut ymmärtää että samat farkut joita olin vielä keväällä pitänyt, ei mahtunukkaan enää päälle. Sama mieliala jatkui shoppailureissulla äitin kanssa. Katselin itseäni sovituskopin peileistä enkä nähnyt mitään muuta kuin järkyttävän paksut reiteni. En voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut, vielä pari viikkoa sitten reiteni olivat vielä normaalit, nyt näyttivät valtavalta.

Ahdistuin kun mietin missä kaikkialla olin liikkunut sellaisena tankkina, itse tajuamatta sitä. Ja rehellisyyden nimissä, olin ihan normaali, mitä nyt mahani vähän pömpötti kaikesta jätskin syömisestä. Valitin mahasta äidilleni.

Seuraavana päivänä ruokapöydässä urheilullinen isäni otti asian puheeksi. Hän sanoi kyllä ihan asiallisesti, että jos haluan päästä mahapömpöstä eroon niin hän voi lähteä seuraksi lenkille. Ensin raivostuin siitä että äiti oli kertonut isälle siitä että vihasin kroppaami, mutta suostuin kumminkin.

Isäni valmensi tuolloin jalkapallojoukkuetta jossa pelasin itsekin ja alkuun hän olikin innoissaan kun juoksin ja urheilin hänen kanssaan ja tämä heijastui myös jalkapalloon, pelaamiseni kehittyi ja kunto kasvoi kohisten. Jalkapallo jäi tauolle talveksi, ja minä jatkoin juoksemista. Yhä useammin isäni yritti, etten lähtisi lenkille vaan jäisin kotiin ja katsottaisiin vaikka joku leffa. Pyh, minähän jätin isäukon sohvalle ja juoksin läpi pitkän, sateisen, pimeän syksyn. Taisi olla joulukuun alku, kun äiti ja isä ensimmäisen kerran tulivat juttelemaan siitä, että he oli huolissaan musta. Kuuntelin, esitin ymmärtäväni ja lupasin vähentää lenkkeilyä. Samana iltana hiivin pikkusiskoni vaatekaapille sovittamaan housuja, jotka olin alkusyksystä hänelle joutunut lahjoittamaan ja ne olivat hieman löysät. Päätin salaa, voitonriemuisena, jatkaa laihduttamista ruokavalion avulla kun kerran olin mennyt lupaamaan etten lenkkeile.

Mikä on tilanteeni nyt? Ihan ok. Olen 18-vuotias, saan koulussa hyviä numeroita ja olen normaalipainon rajoissa jälleen. Anoreksia on silti läsnä päivittäin, mutta aijon selättää sen vielä. :)

Tämä on oikeasti tosi silmät avaavaa lukea näitä teidän juttuja. Itse en ole syömishäiriöinen, mutta siskoni on ja ehkä ymmärrän häntä jotenki vähä paremmin kun luen näitä.

M21

Hammaslääkärikäynnistä

Luulisin että koulukiusaamisesta. Minua haukuttiin enimmäkseen rumaksi, ei niinkään läskiksi, koska sitä en juuri koskaan ollutkaan. Kai mä jotenkin ajattelin, että mut hyväksyttäisin jos laihduttaisin ja olisin sitä kautta kauniimpi. En oikein edes tiedä miten siihen ajautui.

Muistan vieläkin sen aamun 12 vuotta sitten kun vaaka näytti 47 kiloa ja ajattelin, että mä kuolen kohta, jos en lopeta tätä. Oikeastaan siitä aamusta se helvetti vasta alkoikin, mutta onneksi siitäkin selvittiin.

Ensimmäisen kerran muistan painoani kommentoidun noin viisivuotiaana, kun laihduin sairauden takia useamman kilon. Silloin äiti ja sukulaiset ihastelivat hoikkaa olemustani. Kouluunmenotarkastuksessa puhuttiin painostani ja kyseltiin syönkö paljon pullaa. Ala-asteella haukuttiin mm. tukiksi, isoperseeksi ja tuntemattomat pojat kyselivät paljonko painan. Sukulaiset kehottivat harrastamaan liikuntaa tai en saisi parin vuoden päästä poikakaveria. Vanhemmilla oli keskinäisiä riitoja ja pitkiä mykkäkouluja enkä voinut puhua heille murheistani. Viimein he erosivat mikä oli helpotus.

Yläasteella jouduin eri luokalle kuin kaverini ja se olikin yksinäistä ja ankeata aikaa. Kiusaaminen ei ollut jatkuvaa mutta aina se pidettiin mielessä, etten kelpaa, esim. kesäloman jälkeen ensimmäinen kommentti minulle oli etten ole vieläkään laihtunut.

Ennen lukiota sain intoa laihduttaa ja pääsinkin normaalipainoon. Jokusen vuoden sain sen pidettyä mutta sitten tuli joku aikuistumiskriisi ja pettymys siihen, ettei laihtuminen tehnytkään minusta onnellista ja elämästä helppoa. Sairastuin ahmimishäiriöön ja siinä menikin vuosikaupalla elämästä sairauden kourissa. Paino nousi hurjasti ja alkoi tulla kaikenlaista kremppaa. Opinnot keskeytyivät, mikä murensi itsetuntoa entisestään.

Vuosien varrella olen muutaman kerran laihduttanut useamman kymmenen kiloa mutta sitten tulee vaikea vaihe elämässä, syöminen menee överiksi ja päädyn entistäkin lihavammaksi. Olen nyt nelikymppinen ja päättänyt lopettaa laihduttamiset ja keskittyä pysymään nykyisessä painossani, vaikka olenkin reilusti lihava. Ruoka ja herkut ovat vain yksi niistä asioista, joista saan henkistä helpotusta.

Siitä olen katkera, ettei minun annettu lapsena olla rauhassa kommenteilta, koska kuvista näkee, etten ollut kuin hieman pullukka. Noin kuusi kiloa erotti minut ihmisarvosta.

En arvosta itseäni ollenkaan, työhistoriani on pätkittäinen ja minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteissa. Onneksi pääsin terapiaan.

Syömishäiriö alkoi viattomasta ajatuksesta laihduttaa hieman häitä varten. Kukapa ei haluaisi näyttää hääpäivänään prinsessalta ihanassa mekossa! Olin normaalipainoinen, mutta en hirveän timmi. Pudotin nopeasti viitisen kiloa jättämällä herkut. Morsiuspukua piti pienentää ja ompelija kommentoi, ettei tarvisi enää laihduttaa. Kun alkuun oli päästy, oli liikkuvaa junaa kuitenkin vaikea pysäyttää... Laihduin vielä muutaman kilon ja mekkoa kavennettiin uudestaan. Menkat loppuivat.

Häiden jälkeen ryhdyin kirjoittamaan gradua ja kävin samalla kokopäivätöissä. Tämä työmäärä laukaisi käsittämättömän stressin ja tunteen elämänhallinnan menettämisestä, jota kykenin kompensoimaan kontrolloimalla syömisiäni. Ruokahaluni oli muutenkin kateissa. Söin käsittämättömän vähän ja harvoin. Elin sumussa ja olin loputtoman väsynyt, itkuinen ja elämänhaluni menettänyt. Puskin kuitenkin gradun valmiiksi ennätystahtia ja sain joten kuten hoidettua työnikin. Aivoni olivat yhtä mössöä eikä ajatus kulkenut. Salailin tilannettani, mutta olin lopulta niin kuihtunut että kenelläkään tuskin jäi epäselväksi missä mentiin. Mittani pahimmassa kohdassa olivat 172/45 ja sydän ilmoitteli jo hätätilastaan.

Nyt tilanne on parempaan päin, mutta sairaat ajatukset pyörivät päässä päivittäin. Toisena päivänä tahdon naisellisen, muodokkaan vartalon, toisena katson peilistä tikkujalkojani ihaillen ja tahdon pysyä näissä mitoissa. Yritän hiljalleen päästä normaalipainoon ja toivon kuukautisten tulevan takaisin tämän vuoden puolella.

Tää kuullostaa varmasti ihan sairaalta kirjoitettuna, mutta sairashan mää olenkin.. Olen hyvin uskonnollisesta lahkosta lähtöisin ja menin naimisiin nuorena 20- vuotiaana naisena pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa, olinhan kunnollinen uskovainen tyttö. Jo häissä molempien sukujen puolelta pidettiin puheita joissa toivotettiin meille montaa lasta jne. Olin ollut pitkän aikaa ahdistunut lasten hankkimisesta, en kokenut että suurperheen äitiys oli oikea polku minulle heti siinä aikuisuuden kynnyksellä. Olin aina reagoinut stressiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin sillä että kontrolloin syömistäni ja paastosin, ruoka vaan ei maistunut. Mieheni oli samoilla linjoilla siinä ettei lapsia vielä, joten hän ei onneksi minua painostanut vaan tuki parhaansa mukaan. Olimme olleet pari vuotta naimisissa kun anoppini yksillä sukujuhlilla otti puheeksi sen miksi emme ole vielä antaneet heille lapsenlapsia (järkyttävää, tiedän), ja että oliko minussa kenties jotain vikaa.

Ahdistuin asiasta vielä enemmän, kun tulin siihen lopputulokseen mieheni kanssa, että emme välttämättä hankkisikaan ollenkaan lapsia. Tiesin ettei valintaamme tultaisi hyväksymään, joten kävin mielessäni läpi vaihtoehtoja, miten asia olisi paras hoitaa.

Sitten sen keksin, kun näin dokumentin telkkarissa naisesta joka oli niin laiha, ettei hänellä ollut enää kuukautisia lainkaan.

Melkein hypin riemusta kun keksin, että sehän olisi vallan pätevä syy. Meillä ei ole lapsia, koska "Veera" on niin laiha ettei sillä ole kuukautisia. Siitä sitten reippaana tyttönä päätin laihduttaa hoikasta korrestani 10 kg tai sen verran että menkat loppuisi. Ja loppuihan ne.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt ettei tuo ollut mikään syy, vaan pohjimmiltaan kyse on juuri siitä klassisesta että jollei mitään muuta voi kontrolloida (paineita, muiden asettamia tavoitteita minulle, elämäni ohjailu suuntaan johon itse en halunnut), niin vartaloaan voi. Nyt olen 35-vuotias, edelleen mieheni kanssa, lapseton ja parantunut tuosta älyttömästä sairaudesta joka ottaa kyllä hellään huomaansa, muttei meinaa päästää enää irti.

Mulla lähti siitä kun koko pienen lapsuuteni olin ihan naru ja pulleat sukulaisnaiset ihasteli, kun se on niin sorja ja siro. Muutamat sanoi että kyllä ne kilot suhunkin tulee tarttuun, että nauti nyt. En siis oikeasti voi ymmärtää tähän päivään me, mikä helkkarin vimma on kommentoida yhtään kenenkään painoa ja ulkonäköä ylipäätään?!

Noh, niinhän siinä kävi että kun kasvoin, niin alkoi niitä kiloja tulla. Silloin äitini sisko oikein voitonriemuisena yksissä illanistujaisissa rääkäisi pienessä maistissa että Jaa, se on se sinunkin perseesi alkanut levitä! Kaikki tuijottivat ja vähän naureksivat, että sehän on hyvä vaan että nuori tyttö alkaa aikuistumaan hehhehheee. Olin siinä vaan että jaa, kiitti, ja mietin mielessäni, että saattepa nähdä, musta ei tommosta leveeperseistä tanttaa tule, ikinä.

Aloin sit vähän laihduttaan, ja äiti tietysti jotain huomasi ja varmaan käski siskonsa tulla pyytään multa anteeksi tai jtn. Se tätini meinaan tuli meille yksi päivä käymään ja tuli sitten kahden kesken jutulle ja sönkötti jotain että: se on ihan luonnollista, susta kasvaa nainen, niin kävi äitilles ja mulle, miehet tykkää kun on jostain mitä ottaa kiinni, pehmeys on kaunista, selluliitti kuuluu naisen reisiin jne. Kuuntelin niin ärsyyntyneenä että päätin sillä hetkellä, ettei mulle tule koskaan selluliittia, pehmeyttä, muotoja!

Jatkoin laihduttamista ja olin sit tosi hyvässä, hoikassa ja timmissä kunnossa kun tuli kesä. Oli taas jotkut kekkerit kun oltiin suvun kesken mökillä ja menin bikineissä uimaan. Muistan ikuisesti tätini ilmeen kun hän suu ammollaan katsoi minua kun nousin vedestä. Tuolloin olin ehkä ns parhaimmillani, näkyi sikspäkki ja oli lihasta ihan kivasti, ei kuitenkaan tippaakaan sitä pehmeyttä jota olin niin oppinut vihaamaan.

Tällaista kissa-hiiri leikkiä jatkui, aina tätini kommentoi jotain ja minä laitoin suuremman vaihteen silmään. Vuoden päästä en kyennyt enää kontrolloimaan itseäni, vaan joku muu teki päätökset syömättömyydestäni ja liikunnan määrästä. Anoreksiahan tuosta pelleilystä puhkesi. Olisi pitänyt vaan antaa noiden juttujen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Ala-asteella puhkesi minullakin. Olin aina kaikkia pitempi ja olin myös hieman pyöreä, mutten pahasti. Koulussa aina läskiteltiin ja kuulin kaveriltakin että oli pitänyt mua isona. Jossain vaiheessa alkoi vituttamaan ja lopetin syömisen. Ananaspurkki päivässä oli mulle normi ja hypin huoneessani niin pitkään kunnes en enää jaksanut. Laihduin  varmaan 30 kiloa ja lopulta olin 163 pitkä ja painoin 35 kg. Tämän jälkeen minulle valitettiin koulussa siitä miten laiha olinkaan. Eli mikään ei ollut hyvä. Sain kuitenkin vain voimaa heidän kauhisteluistaan. Myös kotona oli kova kuri ja oma laihduttamiseni toimi kapinana myös sitä vastaan.

Omaan mieleen on myös painutnut kuinka jo terkkari sanoi tarhassa että olisi hyvä laihtua. Painoin tuolloin 40 kg (pituutta en muista). Sanoi vain ettei kello 8 jälkeen tulisi enää syödä. Muistan kuinka tomerana vain aina katselin kelloa että nyt kello 8 eikä saa syödä enää.  Jälkeenpäin tuo terkkari on vaikuttanut aika typerältä henkilöltä.

Syöminen oli ainoa asia jonka saatoin itse päättää ja jota joku muu ei kytännyt. Kotona vanhempien parisuhde oli aivan järkyttävä ja äiti käytti sitten kaiken energiansa teinin hallitsemiseen, en saanut mennä normaalisti muiden mukana ja ehkä siitä syystä nyt aikuisiällä minulla ei ole yhtään ystävää teiniajoilta jäljellä. 

Olen akateemisesti koulutettu ja tunnistan ajatusmalleja kliiniseltä kannalta, mutta kun itselle tulee syömishäiriö eikä siitä meinaa päästä kirveelläkään eroon sitä jotenkin selittelee että kyllähän jos oikein haluaisin niin ehkä voisin. Monesti tuntuu että tämä on pahempi kun vaikka se äidin pelkäämä alkoholilla läträäminen teininä. Tuntuu että kun en saanut päättää itse mistään (muusta kun siitä miten paljon söin tai en syönyt)  niin nykyäänkin psyykkinen hyvinvointi vähän niin ja näin monellakin osa-alueella.

Tsemppiä kaikille asian kanssa taistelevalle ja toivottavasti saisitte apua ongelmaanne.