Mistä syömishäiriösi alkoi?

Jatkuuuuu...

Joskus olin sitten mummilla käymässä ja otin ruokaa ihan normaalin, pienehkön annoksen. Mummi vähän ällisteli sitä ja kysy: "Etkö todella syö tuon enempää?" vastasin että tämä on ihan normaali ateriakoko minulle, johon mummoni vähän olkiaan kohauttaen totesi että "No tuolla määrällä kyllä ainakaan pääse lihomaan". Tiedän ettei hän tarkoittanut sitä niin, mutta kuulin päässäni sen todella positiivisena kommenttina, kehoituksena melkein. Niimpä pidin tuota määrää ruokaa sellaisena mittatikkuna itselleni. Olin juuri siinä teiniyden kynnyksellä, joten annoskokojeni olisi pitänyt kasvaa mukanani, mutta lähinnä pienensin niitä ajan mittaan. Kaikki kommentit joita kuulin seuraavina vuosina, olivat ne positiivisia tai negatiivisia, käänsin ne päässäni niin että ne ruokkivat syömishäiriötäni ja tukivat sen kehitystä.

Todella vaikeaa selittäö mutta esimerkiksi kun äitini päivitteli jollekin ystävälleen että "Meidän tyttö on kans aivan mahdoton, syö pienen pieniä linnun annoksia aina vaan, on kyllä niin pieniruokainen että välillä ihan ihmetyttää" --> positiivinen kommentti, olen pieni ja siro lintu, en mikään ruokaa mättävä ahmatti.

Tai kun kaverini äiti ällisteli heillä ruokapöydässä "Tuletko ihan oikeasti tuollaisella määrällä ruokaa toimeen ja jaksat tehdä ja mennä?" --> positiivinen kommentti, jaksan pienellä ruokamäärällä, se on harvinaista, ainutlaatuista.

Pikkuhiljaa kuihtuessani kommentit kävivät koko ajan enemmän ja enemmän kauhisteleviksi, pelokkaiksikin. Otin ne vastaan kehuina joita vain satoi päälleni, olin ihmeellinen pieni luonnonoikku tässä ruuan ja ylipainon runtelemassa maassa jossa laihuus ja pienuus oli katoava luonnonvara ja minä yksi niiden harvoista edustajista.

Tällainen oli ajatusmaailmani nuoruudestani asti. Olin "hyvä" peittelemään syömishäiriöni, en ole ollut koskaan esim nenämahaletkussa, koska jollain tasolla ymmärsin etten voi päästää itseäni ihan niiiin huonoon kuntoon, tai joudun hoitoon eli syömään ja lihotukseen. Elin siis jonkinlaisessa tasanteessa tautini kanssa ja vaikka olin siinä todella syvällä, kykenin silti vuosien ajan pitämään pääni pinnalla.

Jatkuu vielä..

Nyt olen suht hyvässä kunnossa, syön mitä haluan, milloin haluan enkä pode huonoa omaatuntoa.

Ainut ongelma mitä harmittelen on se, että annoskoot tuottavat vielä ongelmia, minun on mahdoton syödä kerralla normaalia/isohkoa annosta, koska jokin lukko siihen "ähkyyn" ja täyteen oloon on jäänyt. Mutta syön sitten useammin ja pieniä annoksia, tämä sopii minulle.

Siinä mun stoori, kiitos että sain jakaa sen jollekin. Tuntuu jotenkin hieman huojentavalta. :)

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut pieni ja hoikka, ja saanut kuulla siitä miten pieni olen. Jotenkin se on sitten nyrjähtänyt päässäni siihen että pakko olla pientäkin pienempi! Tiedostan itse täysin että olen laiha eikä tarvis kytätä joka suupalaa, mutta kun näky peilistä on täysin eri ja huomaan ajattelevani että "enhän mä nyt voi olla niin pieni kun luulen kun peilistä näkyy tuommonen!". Yläasteelta asti oon pakkomielteisesti ajatellut sitä miten on pakko pysyä laihana, ei saa turvottaa, kaikki huomaa et oon lihonu 2kg, apua! Muistan ikuisesti äitini kommentin, "oli kyllä hyvä et alotit liikuntaharrastuksen kun olit alkanu lihomaan", iski ja lujaa. Saatikka parhaan ystäväni kommentti, "kyllä sä sieltä ulkomaanreissulta aika tuhdissa kunnossa tulit takasin", olin lihonut 3kg kahdessa kuukaudessa, kiitos.

Myöskin median hehkutus laihuudesta on vaikuttanut suuresti, koen jotenkin olevani parempi laihana. Ja myös täällä muiden mainitsema tahto pystyä hallitsemaan täysin edes jotain elämässään, syöminen on helppo vaihtoehto. Vaikka kaikki muu menis päin mäntyä niin pystyn aina hallitsemaan syömistäni, jättää syömättä jos huvittaa, syödä jos huvittaa, korvata ateria kahvilla tai karkeilla, oon oppinu todella hyväks pitämään sokeritasapainon kurissa niin että pysyy pystyssä. Hyväksi oon myöskin kehittyny siinä että osaan valehdella ihmisille syömisistäni.

Takaraivossa on jo monta vuotta välkkynyt ajatus siitä mitä tää kaikki on tehny mun terveydelle. Lääkäriin en uskalla mennä. Olen nyt 28-vuotias ja aikaisimmat muistikuvat syömisen kanssa taistelusta on siltä ajalta kun olin 13-vuotias, surullista. Olen aina myöskin ollut todella nirso mikä on varmasti osittain laukassu tän kaiken, jos ei ruoka kotona kelvannut niin ei tarvinnu sitten syödä, en syönyt. On niitä parempiakin kausia ollut kun en ole peiliä tuijottanut,  mutta nekin on aina romahtanu johonkin tiukkaan elämänvaiheeseen tai muuhun semmoiseen, ja taas alkaa syömisen tarkkailu.

Moi! Mulla on aika samanlaista. Oon saanut just jotain yksittäisiä (ei ees mitenkää pahoja) kommentteja elämässäni, just tyyliin että oho, onks sulle tullut vähän kesäkiloja tms. Oon siis oppinut jotenkin siihen, että parempi vaan kun pystyn laihana, saman painoisena. Oon viä kropaltani semmonen, et kaikki kilot tulee suoraan naamaan ja kaulaan + mahaan. Eli todella helposti havaittavissa just lomaturvotukset ja semmonen jopa vaan 2-4 kg painon nousu ja lasku. Tää on todella rasittavaa, mutta mulla on ollut yläasteelta asti se _sallittu_ paino ja meinaan flipata jos paino nousee tuon yli. Nuorempana ajattelin niin että mitä kauempana oon tuosta (läskirajapyykistä), sen parempi ja sitä enemmän mulla on tilaa elää. Eli koetin kokoajan hilata painoani alemmas tuosta luvusta. Ajattelin oikeesti niin että jos mun paino ylittää sen rajan, niin oon virallisesti läski. Nykyään aikuisena, tuo rajan paino on sellainen missä koitan pysyä. Jos paino nousee, laihdutan kiireesti. Kovin herkästi painoni ei enää laske, kiitos vuosien kituuttamisen ja laihduttamisen.

Mulla lähti siitä kun aloin kilpailemaan, oman typerän pääni sisällä, kaverini kanssa laihuudesta. Me oltiin siis kun paita ja perse. Kaverini semmonen tosi kaponen ja pieni, minä aika normaali. Aina kyl tosin ajattelin että oon niinkuin joku rujo quasimodo kaverini rinnalla. Lähettiin reilaan yhdessä ja syötiin paljon ja hyvin, saman verran ja yhtä usein, kaveri vielä enemmän. Aloin lihomaan niillä syömisillä, mikä oli mielestäni äärimmäisen epäreilua, kun kaverini vaan pysyi tikkulaihana. Aloin syömään vähän vähemmän, mut täys stoppi tuli kun törmättiin yhessä maassa etelä-euroopassa ja ystävystyimme jenkkiläisen valokuvaajapojan kanssa. Hän halusi ottaa meistä just semmoisia boho chick hippie traveller -tyyppisiä kuvia. Meistä yhdessä otettiin muutama, mutta sitten hän lähinnä kuvasikin kaveriani, monena eri päivänä ja ne kuvat olivat upeita.

Silloin päätin alkamaan lahdutuksen, vaikka siis tosiaan en ollut mikään läski.

Tämä kuvaaja sitten oli myös reissaamassa ja sovimme tapaavamme jälleen yhdessä toisessa maassa kuukauden päästä, kunhan me olimme ensin kiertäneet ne maat jotka olimme jo päättäneet ennalta.

Päätin et laihdutan kaikki ylimääräiset kilot ja vähän päälle sen kuukauden aikana ja niin laihduin. Kaveri oli tosi huolissaan mun jaksamisesta, mutta valehtelin sille että oloni oli jostain syystä pahoinvoiva, enkä siksi pystynyt syömään. Kaveri epäili jotain vatsapöpöä.

Vaa'alla en käynyt tietenkään, joten laihtumisen mittareina toimivat mun reisitaskuhousut ja vyön reijät. Laihduinkin tosi paljon ja kun tapasimme tämän pojan, hän ihasteli kuinka näytin upealta jne. Ja kyllä, kelpasin valokuviin.

Siitä alkoi mun kamppailuni syömishäiriön kanssa, ajatukset siitä että vasta laihana olen tarpeeksi kaunis ja kelpaan jne. Olin 21 kun sairastuin, ja sitä ennen elin ihan normi elämää ilman sen suurempia on. Hoikkia ja kauniita ihmisiä oon kyl ihannoinut koko elämäni.

Mulla alkoi sairaalloinen laihdutus nuorena, kun poikaystäväni kiinnostus mua kohtaan hiipui. Olin ennestäänkin hoikka, mutta laihempana sain enemmän positiivista huomiota. En kuitenkaan poikaystävältä, joka lähti, mutta syömishäiriö jäi. Vasta synnytysten jälkeen aloin hyväksymään vartaloni. Tosin viimeisimmänkin suhteeni lopetin, koska tämä mies ihannoi pinnallisesti hoikkuutta, muiden ongelmiemme lisäksi.Kunnioitan itseäni ja kehoani nykyään sen verran, että olen mieluummin sinkku, kun parisuhteessa dieetillä.

Ihan siitä kun koin olevani tosi iso ja mä halusin epätoivosesti olla pienempi. Eka laihutin iha ok terveellisesti mut sit jotenki napsahti ja aattelin millasta olis olla alipainonen ja et miltä mun kroppa näyttäs sillon.. Jos oikeesti voisin mennä takas toho aikaan, nii menisin ja vetäsit itteeni avarilla lättyyn. Tosi mielenkiintosii tarinoita tääl, luin kaikki läpi ja välillä melkeen porasin. Osasta tunnistan omaa ajatuskulkua, osa on täysin uusia. Kiitti kaikille jokka kerroitte, tää todella näyttää ettei oo yksin, vaikka siltä se usein tuntuuki.

Ähh, en varmaan pysty sitä kaikkea tiivistään tämmöseen pikaiseen tekstiin, mut pääkohdiltaan mulla on samaa kun muutamalla muullakin täällä eli että painoin mieleeni yksittöisiä kommentteja, olin äärettömän kiinnostunut laihduttamisesta ja laihoista ihmisistä jne. Serkulleni puhkesi epätyypillinen anoreksia ollessani just siin iässä, et olin ehkä herkkä vaikutteille tai jtn ja muistan kysyneeni äiteltä miksi just serkkulikka sairastui. Äite ei oikein tiennyt ja halusi kumminkin selittää asian mulle.

Katsoimme sitten yhdessä netistä ja luimme anoreksian jonkun tyyliin tautiluokituksen. Muistan edelleen, siel luki tyyliin et 'anoreksia on tunnollisten, fiksujen, määtietoisten ja ahkerien nuorten tyttöjen sairaus'. Olin ihan et jaa, munkin täytyy varmaan kehittää toi sama ittelleni. Sit surffailin päivät pitkät jossain laihdutussivuilla ja koitin epätoivoisesti olla anorektikko, järkevää eikös.

Pelleilin aikani syömisen kanssa ja sairastuin bulimiaan jota häpesin niin että halusin kuolla. Musta piti tulla täydellinen määrätietoinen kontrolloija, eikä mitään ällöttävää likaista, saamatonta, läskiä ahmijaa.

Sittemmin voitin bulimian, lopettamalla oksentamisen, mutta ahmiminen jatkui joten tadaa, tässä sitä ollaan epätyypillinen syömishäiriö BED kainalossa ja risainen surkea "elämä".

Jos tätä nyt joku lukee inspiraatiomielessä (vaik aiheet liikkuu kyllä hyvillä vesillä, josta olen kiitollinen kaikille kommentoijille), niin älä ala pelleilemään sillä syömisellä tai lopeta jos vielä voit. Ei tämä ole mitään elämää. Kaikille meille, jotka olemme jo tässä painajaisessa, ei muutakun lykkyä pyttyyn.

Olin hyvin hyvin nuori... varmaan ala-asteen neljännellä luokalla n.11 vuotias. Äitini alkoi laihduttamaan ja alkoi punnitsemaan kaiken syömänsä ruuan ja laskemaan kaloreita. Hän kirjoitti kaiken ylös ruokapäiväkirjaansa ja aloin tekemään itse samaan. Syömiseen liittyvät ongelmat jatkuivat yli kymmenen vuotta vakavina. Oli jatkuvaa laihduttamista, bulimiaa ja ahdistusta. Painiessani itse ongelmieni kanssa autoin useampaa ystävää selviytymään heidän syömishäiriöistään....

Ahmimishäiriöni on varmaankin aika oppikirjasta. Kilttien aikuisten sairaus. En ole ikinä elämässäni oo ollut itse etusijalla, vaan huolehdin ja stressaan kaikkien muiden puolesta. Olen se jonka puoleen käännytään kun on vaikeaa. Itse en vaadi huomiota tai apua.

Sitten iltaisin ahmin niin kauan että sattuu. Ruoka lohduttaa.. Olen 48-vuotias ja ahminut n. 10-5 vuotta riippuen siitä mistä katsotaan alkaneeksi. Ja ylipainoinen olen. Sairas.

Olen syömishäiriöinen mies. Sairastuin ensin ortoreksiaan ja nykyään ahmin säännöllisesti. Eipä sitä minusta näe, olen urheilullinen ja ihannepainossani. Luulen että lähti liikenteeseen ihan siitä kun halusin kiristellä ylimääräisiä pois ja päästä kisaamaan lajissani alempaan painoluokkaan. En ole semmonen kropaltani ja aineenvaihdunnaltani että olisi helppo tiputtaa painoa, joten oli työn ja tuskan takana. Tästä johtuen päätin yrittää pitää painoani alhaalla jatkuvasti, kun sen kerran sinne sain. Siitäpä se sitten pikkuhiljaa.

Paineesta olla jotain muuta kun on. En ollut mikään tyttömäinen tyttö, mutta äitini olisi halunnut että olen. Kaikki päätökset harrastuksista, menemisistä, vaatteista ja hiuksista lähtien tehtiin puolestani. En saanut ikinä tehdä niinkuin oikeasti itse olisin halunnut. Aloin siis säännöstellä syömisiäni. Se oli ainut mistä sain itse päättää, kukaan ei voinut ruokaa kurkustani alas tunkea.

Oli kaikkea muutakin, mutten pysty alkaa niitä muisteleen.

Olen ollut aina hoikka, mutta leveälantioinen. Äiti jaksoi koko teiniäin huomautella jatkuvasti isosta perseestä, vaikka vatsa oli litteä ja kädet tikkukapeat. Kuitenkin vasta ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen (20vee) sairastuin bulimiaan, kun en saanutkaan nopeasti takaisin vanhaa litteää vatsaa, vaan löysä nahka jäi synnytyksen jälkeen kuukausiksi roikkumaan. Paino nousi raskausaikana 12kg, sairaalaan jäi niistä 9kg, mutta silti pari ylimääräistä kiloa jäi ainoastaan vyötärölle.

Muuttunut kroppa ärsytti niin paljon, että halusin nopeuttaa laihtumista keinolla millä hyvänsä, mutta syömättömyyden huomasi mies heti, joten vaihdoin sen oksentamiseen. Toisen lapsen raskausaikana olin pahimmassa suossa, aamupahoinvointiin oli niin helppo kätkeä sairaus, ja pelko uudesta painonnoususta ja uudestaan aloitettavasta vatsan pienentämisestä johti siihen, että paino nousi toista lasta odottaessa vain pari kiloa. 

Sairastin bulimiaa on/off seitsemän vuotta, ja nyt, yli vuoden okesentamattomuuden jälkeen uskallan viimein sanoa olevani parantunut. Edelleen huomaan ajatusmaailman olevan pielessä joissain asioissa, mutta olen ylitarkka siitä, etten palaa vanhoihin tapoihin..

Olin ollut oksennustaudissa ja laihtunut sen myötä (nesteitä!) muutaman kilon. Olin jo melkein parantunut ja katselin itseäni peilistä ja tykkäsin littanasta mahastani. Olen normaalisti sellainen hoikahko pömppömaha, aina kun syön niin pömpöttää.

Siitä se sitten alkoi kun aloin aina muutamaa päivää ennen tärkeitä tapahtumia tai illanistujaisia paastoamaan, jotta näyttäisin mahd hyvältä.. Pikkuhiljaa se levisi ihan normaaliin arkeenkin ja alkoi olemaan jokapäiväistä. Mielestäni mulla ei ole mitään traumoja, tai vaikeuksia tms. tykkäsin vaan ulkonäöstäni ja päätin tavoitella sitä tuolla syömättömyydellä. Ehkä taustalla on jotain, mitä en vain ole osannut vielä tuohon syömishäiriööni yhdistää.

Sairastumiseen vaikutti moni asia, turvaton koti, jossa lapsia vihattiin, koulukiusaaminen, joka kohdistui ulkonäkööni, kotona piikittelyt levenevästä perseestä, kun aloin saamaan naisellisia muotoja ja lihominen e-pillereiden seurauksena. En saanut ollenkaan huomiota vastakkaiselta sukupuolelta, toisin kuin paras ystäväni, muutin pois kotoa, jolloin kaikki traumat iski päälle toden teolla. Paha masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Kun laihdutin, tulin näkyväksi. Aloin saamaan positiivista huomiota, minut huomattiin. Pystyin kontroloimaan elämääni ja urheilu oli keino saada itsensä ylös sohvalla sellaisina päivinä, kun masennus ajoi voimattomuuteen ja flegmaattiseen makoiluun. Urheilin pakonomaisesti lähes joka päivä, ladkin kaloreita ja yritin syödä mahdollisimman vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että pystyin urheilemaan. Sallin itselleni mättöpäiviä, jolloin ahmin herkkuja ja ruokaa kaksin käsin, jotka oksensin illalla pois. Lopulta olin enää varjo ihmisestä, pelkkää tyhjää täynnä, vaikka ihmiset minut huomasivatkin, varsinkin miehet.

Nykyään syön normaalisti ja liikun terveellisesti, mutta stressi, vaikeat elämäntilanteet tai paha ahdistus saattavat ajaa hetkellisesti laihduttamaan ja ihailemaan laihuutta. Olen hoikka, mutta olen edelleen tyytymätön vartalooni ja tämä turhauttaa, koska en jaksaisis enää ajatella itsestäni niin negatiivisesti ja tuomitsevasti. Käyn terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Sairastumiseen vaikutti moni asia, turvaton koti, jossa lapsia vihattiin, koulukiusaaminen, joka kohdistui ulkonäkööni, kotona piikittelyt levenevästä perseestä, kun aloin saamaan naisellisia muotoja ja lihominen e-pillereiden seurauksena. En saanut ollenkaan huomiota vastakkaiselta sukupuolelta, toisin kuin paras ystäväni, muutin pois kotoa, jolloin kaikki traumat iski päälle toden teolla. Paha masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Kun laihdutin, tulin näkyväksi. Aloin saamaan positiivista huomiota, minut huomattiin. Pystyin kontroloimaan elämääni ja urheilu oli keino saada itsensä ylös sohvalla sellaisina päivinä, kun masennus ajoi voimattomuuteen ja flegmaattiseen makoiluun. Urheilin pakonomaisesti lähes joka päivä, ladkin kaloreita ja yritin syödä mahdollisimman vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että pystyin urheilemaan. Sallin itselleni mättöpäiviä, jolloin ahmin herkkuja ja ruokaa kaksin käsin, jotka oksensin illalla pois. Lopulta olin enää varjo ihmisestä, pelkkää tyhjää täynnä, vaikka ihmiset minut huomasivatkin, varsinkin miehet.

Nykyään syön normaalisti ja liikun terveellisesti, mutta stressi, vaikeat elämäntilanteet tai paha ahdistus saattavat ajaa hetkellisesti laihduttamaan ja ihailemaan laihuutta. Olen hoikka, mutta olen edelleen tyytymätön vartalooni ja tämä turhauttaa, koska en jaksaisis enää ajatella itsestäni niin negatiivisesti ja tuomitsevasti. Käyn terapiassa.

Ai niin! Meillä myös kotona osoitettiin hyväksyntää ja kiintymystä ruoan kautta. Äitipuoleni vihasi minua, joten hän kontrolloi ja kiusasi nälällä. Kielti syömästä ja keksi sääntöjä koskien ruokailua. Minulle oli eri ruoat kuin toisille ja rangaistiin, jos yritin tehdä itselleni ruokaa. Joten opin kotoa tuon syömisellä kontroloimisen ja arvon osoittamisen. Jos tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi, en syö, koska huonoilla ja arvottomilla ei ole oikeutta syödä. Tai näin toimin aikaisemmin ja vaikka olen ankara itseäni kohtaan, niin silti olen oppinut rakastamaan itseäni jollain tavalla nykyisin.

Luin nämä kaikki jutut läpi. En oikein tiedä mihin kategoriaan itse kuulun syömishäiriöni kanssa. Olen epätyypillinen syömishäiriöinen varmaankin. En tiedä mistä näitä ajatuksia oon päähäni saanut.. Ihan pienestä asti olen tiennyt että laiha pitää olla.

Uppia!

Ompas mielenkiintoisia juttuja ja paljon.

Mulla ei ole sh:tä diagnosoitu, mutta olen varmaan aina tiedostanut sen etten suhtaudu ruokailuun normaalisti. Syömishäiriöni on mulle mielikuvia tai tunne jotenkin(??) Voiko sitä selittää? Voin yrittää..

Mielestäni on ihanaa syksyn tullen käpertyä vanhan puutalomme lämpöön, olohuoneen nurkkaan isoon pesämäisen upottavaan nojatuoliin, villasukat jalassa, iso huppari päällä, hiukset sotkuiselle ylänutturalla ja kädessä suuri teemuki josta siemailen samalla kun luen/katson netflixistä jotain sarjaa. Nälkä kalvaa, mutta litkin teetä vaimentaakseni sen ja laiha pitää olla jotta tämä "kuva" näyttää ja tuntuu oikealta.

Kesäisin istun taas ilta-auringossa laiturilla tukka puoliksi märkänä, kuohkeana ja pörröisenä. Lyhyet farkkushortsit ja lyhyt lörppä t-paita. Ranteissa paljon koruja ja nauhoja, bootsit jalassa. Kaikki on helppoa, huoletonta ja kaunista, TURVALLISTA. Olen nuori ja kaunis.

Näitä (ja muita) mielikuvia pyörittelin nuorempana, ja välillä edelleen, päässäni. Kaikki tilanteet joihin itseni kuvittelin/kuvittelen, olen niissä laiha, kaunis ja minulla on ihanan pitkä tuuhea tukka.

Joistain tällaisista ajatuksista se lähti.

Lähti varmaan ihan epävarmuudesta. Hoikka vartalo oli ainoo mistä olin koskaan saanut kehuja joten päätin panostaa siihen.

Kaverini sanoi ala-astella, että haluaisi olla tismalleen samannäköinen kuin minä, jos olisin hoikempi. Olin 155cm ja paino oli tuolloin 48kg. Menkat alkoivat jo 10 vuotiaana ja olin tanakka ja urheilullinen lapsi, en kuitenkaan lihava. Tuo kommentti jäi kuitenkin kummittelemaan ja koulukiusaaminen (entiset kaverit jättivät, ajattelin sen johtuvan rumuudestani) ja aloin ahmia. Ikinä ei ole diagnisoitu sh, mutta esim. pakettillinen paahtoleipiä päivässä kertoo varmaan kaiken oleellisen. Olin 12 vuotiaana luultavasti masentunut, en vain ikinä näyttänyt sitä kenellekkään. Ylä-asteella olin varma, etten elä edes 20 ikään asti. Sitten löysin mieheni ja rakastuneena laihduin (kasvoin 158cm ylä-asteella ja mieheni tavatessani painoin n90kg) ja nykyään olen normaalipainoinen.

Nyt 25 vuotiaana normaalipainosena olen välillä äärimmäisen tyytymätön ulkonäkööni ja jos mieheni on jossain reissussa, saatan ahmia, ahdistun--->oksennan. Ehkä vielä joskus opin olemaan itseeni tyytyväinen...