Mistä syömishäiriösi alkoi?

Lueskelin tätä ketjua jo päivällä ja etsin tän jotta voin kirjoittaa oman kokemukseni. Katselin siinä yläasteikäisenä Frendejä ja ihannoin Monican (Corteney Cox) ja Rachelin (Jennifer Aniston) vartaloita. He olivat silmissäni täydellisiä, ja halusin elää samanlaista elämää.

Kaverini tuli meille käymään ja katselimme taas niitä frendejä ja mainitsin hänelle, että Rachel on ihanan laiha. Kaverini oli samaa mieltä ja kertoi lukeneensa jostain (varmaan c-luokan juorulehdestä), että Jennifer Aniston ei joidenkin lähteiden mukaan syönyt tyyliin ikinä mitään sarjan kuvausten aikana, säilyttääkseen hoikan vartalonsa. Tuo lausahdus iskostui jonnekin mieleni syövereihin.

Elämäni oli muuten oikein mallillaan, mutta elämäni ensimmäinen ihastus, dumppasi minut äkisti koska olikin ihastunut kaveriini (varsinaista teinidraamaa, i know). Muistan katselleeni itseäni peilin edessä ja miettineeni mikä minussa oli oikein vikana. Olin ihan nätti, sopusuhtainen ja normaalipainoinen. Ei oikein ollut mitään muuta mikä olisi voinut olla paremmin, kuin se että voisin hieman laihduttaa. Päätin siis kokeilla. Ja millä konstilla? No tottakai sillä, että lopetin syömisen/söin todella vähän. En tiennyt muuta keinoa. Siitä se kaikki sai alkunsa.

Monesti olen miettinyt, miksi juuri minä reagoin noin voimakkaasti? Olisinko lopettanut syömisen, jollen olisi kuullut todennäköisesti valheellista juttua kauneusihanteeni syömättömyydestä?

Vai olisinko ajan myötä sairastunut johonkin muuhun, alkoholismiin ehkä? En voi tietää.

kiva, että monet ovat löytäneet tämän ja jakaneet tarinansa. Työpäivän jälkeenkin tämä oli vielä aika lähellä etusivua, ajattelin että joudun pitkäänkin etsimään. :) t.ensimmäinen vastaaja

Aina ollut sokerin perään. Sitten kun masennuin lohtusyönti alkoi, ja kiloja tuli.

~15 vuotta myöhemmin jotenkuten takaisin mitoissa, mutta en vieläkään voi pitää mitään makeaa kotona, leivoksia, karkkia, jäätelöä. Ahmin sen kaiken samana iltana, jos heikkous iskee.

Mä voisin myös kommentoida..

Eli olin hoikka, ja kotona läskikammoiset vanhempani kommentoivat kaikkien julkkisten, tuttujen ja tuntemattomien painoja ja vartaloita todella arvostelevaan sävyyn. Kun kasvoin, minulle muodostui vähän mahaa, mitä en kyllä käsitä, sillä äitini kyttäsi ja säännösteli syömisiäni. Joitain ruokia demonisoitiin, ja jos halusin vaikka jäätelön, sanottiin että ei mitään jäätelöitä, muuten kasvaa samanlainen läskimaha kun mummolla jne.

Jokatapauksessa, olin siis jossain vaiheessa semmoinen tanakka jota vanhempani eivät sulattaneet. Minulta tivattiin oliko syönyt salaa, välipaloja alettiin säännöstellä niin että olin välillä oikeasti semmoisessa pikkunälässä, jota aloin rakastamaan. Leikin etten tarvitse ruokaa ja halusin laihtua, jotta vanhempani eivät olisi enää painostani huolissaan. Tästä kaikesta ja vähän muustakin se alkoi, msanpäällinen helvettini.

Mulle tulee kyllä niin surullinen olo kun luen näitä. Toivon teille kaikille parempia aikoja ja paranemista. <3

Ihanaa että muidenkin mummot on ollut perseestä! Minun laittoi lapsenlapsensa 11v seisomaan vaa'alle, punnitsi sen jälkeen itsensä ja iloitsi, kuinka painaa vain vähän enemmän kuin minä. Mummo on siis aina ollut vaikeasti alipainoinen eikä syö oikein mitään. Vähän myöhemmin sain häneltä sellaisen oppaan 40-luvulta, jossa mm. kerrotaan minkä paksuisia esim vyötärö ja ranne tulee olla suhteessa toisiinsa, ja kuinka laihtua voi menemällä todella kuumaan kylpyyn ja sitten saunaan - ja vyötärö kapenee hengittämällä syvään ikkunan ääressä. Minä aloin oksentaa 14-vuotiaana.

Kiitos teille, jotka olette jakaneet tarinanne. Alkaa ihan itkettää näitä lukiessa, mutta toisaalta tuntuu helpottavalta, etten ole yksin syömishäiriöni kanssa.

Voimia teille kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa että muidenkin mummot on ollut perseestä! Minun laittoi lapsenlapsensa 11v seisomaan vaa'alle, punnitsi sen jälkeen itsensä ja iloitsi, kuinka painaa vain vähän enemmän kuin minä. Mummo on siis aina ollut vaikeasti alipainoinen eikä syö oikein mitään. Vähän myöhemmin sain häneltä sellaisen oppaan 40-luvulta, jossa mm. kerrotaan minkä paksuisia esim vyötärö ja ranne tulee olla suhteessa toisiinsa, ja kuinka laihtua voi menemällä todella kuumaan kylpyyn ja sitten saunaan - ja vyötärö kapenee hengittämällä syvään ikkunan ääressä. Minä aloin oksentaa 14-vuotiaana.

Järkyttävää! Ei käynyt mulle, mutta äitini 60- luvulla syntynyt 174 pitkä cm nainen, kertoo kuinka hänen mummonsa häpesi? sitä millainen kolossi äitini, hänen lapsenlapsensa oli. Naisen piti kuulemma olla pieni ja siro, hoikat nilkat, ranteet ja uuma. Tämä isomummoni itse käytti elämänsä loppuun asti korsettia ja todella oli hentoinen kuin höyhen, osteoporoosilla tietysti. Että kyllä sitä ennenkin osattiin syömishäiriöitä luoda, itselleen ja ympäristölleen. :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa että muidenkin mummot on ollut perseestä! Minun laittoi lapsenlapsensa 11v seisomaan vaa'alle, punnitsi sen jälkeen itsensä ja iloitsi, kuinka painaa vain vähän enemmän kuin minä. Mummo on siis aina ollut vaikeasti alipainoinen eikä syö oikein mitään. Vähän myöhemmin sain häneltä sellaisen oppaan 40-luvulta, jossa mm. kerrotaan minkä paksuisia esim vyötärö ja ranne tulee olla suhteessa toisiinsa, ja kuinka laihtua voi menemällä todella kuumaan kylpyyn ja sitten saunaan - ja vyötärö kapenee hengittämällä syvään ikkunan ääressä. Minä aloin oksentaa 14-vuotiaana.

Järkyttävää! Ei käynyt mulle, mutta äitini 60- luvulla syntynyt 174 pitkä cm nainen, kertoo kuinka hänen mummonsa häpesi? sitä millainen kolossi äitini, hänen lapsenlapsensa oli. Naisen piti kuulemma olla pieni ja siro, hoikat nilkat, ranteet ja uuma. Tämä isomummoni itse käytti elämänsä loppuun asti korsettia ja todella oli hentoinen kuin höyhen, osteoporoosilla tietysti. Että kyllä sitä ennenkin osattiin syömishäiriöitä luoda, itselleen ja ympäristölleen. :/

Ja sitä vielä, että äitini siis sairastui BED:hen nuorena, ennen minun syntymääni oli laiha kuin luuviulu ja nyt todella obeesi.

Mulla alkoi 3lk:lla, Muistan, että olin juuri saanut uuden hienon hihattoman paidan,josta olin ylpeä,kun bodari-isäni haukkui mun käsivarsia ettei niissä näy lihaksia. Olin ihan sopivan kokoinen hoikka lapsi ja ne sanat iskostui.

Isäni oli alkoholisti ja kaikki se raskas aika kotona ahdisti niin paljon.

Luin Valituista Paloista tarinan tyttölapsesta,joka sairastui anorexiaan ja kuoli, siitä tytöstä tuli mulle esikuva...aattelin, että pääsisin jotenkin pois raskaista kotioloista ja meinasin jos lopetan elämäni niin lopetan sen syömättömyydellä/laihduttamalla.

Laihdutin ala-asteen ja yläasteella ja yläasteen jälkeen itkin eräs kerta äidilleni ja paljastin, että mulla on syömishäiriö.

Mulla on ollut lähes anorexia, sitten bulimia, sekasyömishäiriö, ortorexia(=sen on lääkäri kirjannut)sitten bed ja edelleenkin 33v;na olen syömishäiriöinen.

Olen normaalipainoinen,mutta koko elämä ja energia menee tähän. Kukaan ei taida tällä hetkelläkään tietää. Lääkäristä saisin vain mielialalääkettä tähän syömishäiriöön:/ Lapsena seksuaalisuuttani on loukattu eli kosketeltu yms.

Ihanaa, kun ootte jotkut parantunut.

Ootte tärkeitä, kauniita IhaNaisia <3

Vierailija kirjoitti:

Mulla alkoi 3lk:lla, Muistan, että olin juuri saanut uuden hienon hihattoman paidan,josta olin ylpeä,kun bodari-isäni haukkui mun käsivarsia ettei niissä näy lihaksia. Olin ihan sopivan kokoinen hoikka lapsi ja ne sanat iskostui.

Isäni oli alkoholisti ja kaikki se raskas aika kotona ahdisti niin paljon.

Luin Valituista Paloista tarinan tyttölapsesta,joka sairastui anorexiaan ja kuoli, siitä tytöstä tuli mulle esikuva...aattelin, että pääsisin jotenkin pois raskaista kotioloista ja meinasin jos lopetan elämäni niin lopetan sen syömättömyydellä/laihduttamalla.

Laihdutin ala-asteen ja yläasteella ja yläasteen jälkeen itkin eräs kerta äidilleni ja paljastin, että mulla on syömishäiriö.

Mulla on ollut lähes anorexia, sitten bulimia, sekasyömishäiriö, ortorexia(=sen on lääkäri kirjannut)sitten bed ja edelleenkin 33v;na olen syömishäiriöinen.

Olen normaalipainoinen,mutta koko elämä ja energia menee tähän. Kukaan ei taida tällä hetkelläkään tietää. Lääkäristä saisin vain mielialalääkettä tähän syömishäiriöön:/ Lapsena seksuaalisuuttani on loukattu eli kosketeltu yms.

Ihanaa, kun ootte jotkut parantunut.

Ootte tärkeitä, kauniita IhaNaisia <3

Voi, miten tuttua tuo lääkkeiden tuputtaminen onkaan. :/ Toivon sulle vain parasta, jos sulla on kiinnostusta niin lue kirja Lupa Syödä. Itse luin sen kerran parantumispuuskassani, ja se auttoi, hieman. Siitä on lähtenyt hienoinen suunta parempaan. Uskon että pienillä askelilla voit päästä terveempään suuntaan. Helppoa se ei ole. Haleja!

Long story short; mulla oli joku ihmeen keiju/haltija vaihe ala-asteella. Halusin olla Arwen TSH:sta. Ja joo, tuli mieleeni kun just nyt kattelen kakkoselta Sormuksen ritareita. Luin että Liv Tyler painoi noiden kuvausten aikana 56 kg ja päätin että se on mullekin hyvä paino. Siihen sit pyrin, enkä ihan päässyt koska äitini äkkäsi laihtumiseni, luojan kiitos näin jälkeenpäin ajateltuna. Painiskelin tuon jälkeen painoni kanssa n. puoli vuotta, mutta paranin hyvin noista ajatuksista. Pääsin helpolla, kun täältä luen näitä juttuja. Voimia vaan kaikille teille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla alkoi 3lk:lla, Muistan, että olin juuri saanut uuden hienon hihattoman paidan,josta olin ylpeä,kun bodari-isäni haukkui mun käsivarsia ettei niissä näy lihaksia. Olin ihan sopivan kokoinen hoikka lapsi ja ne sanat iskostui.

Isäni oli alkoholisti ja kaikki se raskas aika kotona ahdisti niin paljon.

Luin Valituista Paloista tarinan tyttölapsesta,joka sairastui anorexiaan ja kuoli, siitä tytöstä tuli mulle esikuva...aattelin, että pääsisin jotenkin pois raskaista kotioloista ja meinasin jos lopetan elämäni niin lopetan sen syömättömyydellä/laihduttamalla.

Laihdutin ala-asteen ja yläasteella ja yläasteen jälkeen itkin eräs kerta äidilleni ja paljastin, että mulla on syömishäiriö.

Mulla on ollut lähes anorexia, sitten bulimia, sekasyömishäiriö, ortorexia(=sen on lääkäri kirjannut)sitten bed ja edelleenkin 33v;na olen syömishäiriöinen.

Olen normaalipainoinen,mutta koko elämä ja energia menee tähän. Kukaan ei taida tällä hetkelläkään tietää. Lääkäristä saisin vain mielialalääkettä tähän syömishäiriöön:/ Lapsena seksuaalisuuttani on loukattu eli kosketeltu yms.

Ihanaa, kun ootte jotkut parantunut.

Ootte tärkeitä, kauniita IhaNaisia <3

Voi, miten tuttua tuo lääkkeiden tuputtaminen onkaan. :/ Toivon sulle vain parasta, jos sulla on kiinnostusta niin lue kirja Lupa Syödä. Itse luin sen kerran parantumispuuskassani, ja se auttoi, hieman. Siitä on lähtenyt hienoinen suunta parempaan. Uskon että pienillä askelilla voit päästä terveempään suuntaan. Helppoa se ei ole. Haleja!

Kiitos! Hali

Kun ystäväni haukkui minua läskiksi. Ja toinen kaveri ihmetteli, kuinka ''syön niin nopeasti''. Itseasiassa olinkin ylipainoinen, mutta kommentit satuttivat n. 14-vuotiasta minua. Halusin näyttää näille ihmisille, että pystyn laihduttamaan ja aika nopeasti se alkoi liusua syömishäiriön puolelle. En enää ollut tyytyväinen itseeni, ellen saanut pudotettua kiloa tai kahta. Onneksi järki puuttui peliin, enkä koskaan joutunut vakavan syömishäiriön pauloihin. Toisaalta nykyäänkin salaa nautin siitä, jos olen ollut syömättä kauan tai skippaan aterian. Nykyään olen 19-vuotias ja minua vastaavasti kritisoidaan siitä, kuinka laiha olen. Ihmisiä on mahdotonta miellyttää, joten nykyään tähtään vain terveelliseen ruokavalioon miettimättä liikaa vartaloani. Vuosien varrella olen oppinut sen, että tärkeintä on hyväksyä itsensä - muiden mielipiteillä ei ole merkitystä. Nyt olenkin matkalla itseni hyväksymiseen, kehittämiseen ja rakastamiseen.

Minä olen kasvanut ja kasvatettu syömishäiriöiseksi ihan syntymästäni saakka, ja aikuisikäni olenkin melko ansiokkaasti viettänyt yrittäen syödä itseäni hengiltä. Molemmat vanhempani ovat syömishäiriöisiä, samoin äitini neljästä sisaruksesta kolme ja samoin äitini isä aikoinaan oli selkeästi syömishäiriöinen.

Muistan jo ollessani 4-vuotias, miten minulle puhuttiin lihavuudestani. Äitini on kertonut isäni olleen huolissaan lihavuudestani ja liiasta ruokinnastani jo ollessani muutaman kuukauden ikäinen - pullaposkinen vauva, jolla on makkaroita. Tosiasiassa olen ollut teini-ikään saakka täysin normaalipainoinen.

Lihavuuteni vuoksi minua on pienestä pitäen nöyryytetty, painostettu ja melkein pakotettu liikuntaharrastuksiin ja pidetty pienessä nälässä. Lomamatkoilla syötiin hotelliaamiainen ja seuraavan kerran alkuillasta. Suurimman osan asioista olen armeliaasti unohtanut, kaikkea en. Muistan kun ollessani teini isäni ajoi minut yllättäen kuntosalin pihalle ja ilmoitti, että nyt täytyy mennä hankkimaan sinne kausikortti, jos ei sitä nyt tee niin ei tästä tule mitään. Mieleen jäi myös se kerta alakoululaisena, kun isäni (jälleen autossa, josta ei karkuunkaan päässyt) piirsi kuvaajan, joka käsitteli minun painoani ajan funktiona ja kertoi, missä iässä teini-ikääni painoni tulee ylittämään 200 kiloa. Sen jälkeen vielä varmistettiin, olenko kykenevä ymmärtämään tämän vai hidasälyinen. Takapääni leveys ja ikäisekseni kuulemma todella roikkuvat rinnat olivat myös suhteellisen yleisiä puheenaiheita. Syntymäpäivä- ja joululahjoina tuli toivomani sijaan monesti jotain liikuntavälinettä. Jotenkin on jäänyt mieleen se hetki, kun piti teeskennellä olevansa tosi ilahtunut paketista löytyvästä pesäpalloräpylästä. Minuun ei mielellään käytetty rahaa kuin pakon edessä. Ainoa vaatekappale joka minulle ostettiin ilman riitelyä oli lenkkarit.

Isäni myös sanoi suoraan, että pieni anoreksia on hyvästä ja tervettä - tietenkään ei saa laihduttaa itseään hengiltä. Luurankomaisuutta kuulemma tulee välttää kuntoilemalla ja hankkimalla vähän lihasta. Tällöin rasvaprosentin voi vetää vieläkin alhaisemmaksi näyttämättä pahalta. Rumat ja vanhat naiset ovat aina isästäni olleet ällöttäviä epäihmisiä. Alakoululaisena isäni sanoi minun vielä kypsyvän ja tulevan myöhemmin syyttämään vanhempiani siitä, että he ovat antaneet minun paisua moiseksi läskiksi. Ollessani yläkouluikäinen isäni taas oli aidosti surullinen ja vihainen siitä, että vapaaehtoisesti pilaan elämäni valitsemalla läskeyden.

Vanhempani myös tapasivat lykätä ruokakaupassa käyntiä, osin päihdyttämästä ja osin "terveydellisistä" syistä. Koulussa söin kouluruokaa, kotona ei ennen kuin vanhempani saapuivat ruokakassin kanssa kotiin kuuden tai seitsemän maissa. Minua tavattiin pilkata liiasta syömisestä (kommentoimalla tyyliin siinä meni jonkun hoikan tytön koko päivän syömiset yhdellä kertaa) ja oli ihan normaalia, että isäni kommentoi päivittäin syödessäni vierestä "hitaammin, hitaammin, pureskelee kunnolla, älä ole niin ahne". Opin kai aika luonnollisesti syömään yksin ja salaa, jemmaamaan ruokaa ja ahmimaan. Ruuan mättäminen myös jollain tavalla turrutti ja helpotti ahdistusta. Olin myös näin jälkikäteen ajateltuna aika masentunut. Jonkinasteinen lamaantumiseni ja omaan huoneeseen käpertymiseni olivat läskille tyypillistä velttoutta ja laiskuutta, parempi ja kevyempi olo tulisi kuntoilemalla. Aikuisiällä kai pelkään vieläkin ruuan loppuvan...

55 jatkaa vielä...

En muuten ole ikinä koskaan milloinkaan puhunut näistä asioista kenellekään, ennen kuin päätin kirjoittaa tähän ketjuun. Olen aina tiennyt nuo jutut sairaiksi, mutta kirjoittaminen jotenkin laittoi tiedostamaan, että nuo jutut ovat TODELLA sairaita.

Tämän kirjoittaminen oli hyvin eheyttävää. Kiitos tästä ketjusta. <3

Minä olin aina ihaillut jotain julkkiksia, tai vaikka leffahahmoja (sinä joka mainitsit tuon Arwenin, minulla oli sama, olin niin lumoutunut siitä kuinka kaunis hän oli, ja minä olin vaan ruma kasa ihraa). Esimerkiksi muistan ikuisesti kun näin Lara Croft Tomb Riderin. Muistan kun tyyliin rukoilin jumalalt, että olisipa mullakin tuollainen vartalo.

Olen siis hyvin vahvasti median uhri. Muistan kun katselimme kaveriporukalla American Beauty -leffaa, jossa Mena Suvari oli myöskin äärettömän kaunis. Joku oli jo aikaisemminkin äkännyt että näytän todella paljon Menalta ja taas se tuli puheeksi. Olin tietty onneni kukkuloilla, kunnes joku totesi että "no joo, ainoo vaan että tolla on täydellinen kroppa ja sä oot tommonen tukeva". Tuli aika hiljasta ja toinen kaverini oli siihen että ei 'maija' nyt mikään tukeva ole, sillä on vaan pyöreet muodot, ja siis naamastas oot tosi nätti, parempihan se niin päin on, kun et jos oisit laiha mut ruma"

Näiden kommenttien jälkeen aloitin elämäni ensimmäisen laihdutuskuurin ja parin vuoden aikana livuin salakavalasti anoreksiaan.

Taustalla siis oli jo ennestään vähän huonoa itsetuntoa, tyytymättömyyttä itseeni ja toivetta muutokselle. Ja tuo yksittäinen kommentointi sai sen kipon nurin.

Todennäköisesti syömishäiriöni olisi kumminkin ollut tullakseen, olisin saanut sen kimmokkeen ehkä jostain muualta? Mene ja tiedä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kasvanut ja kasvatettu syömishäiriöiseksi ihan syntymästäni saakka, ja aikuisikäni olenkin melko ansiokkaasti viettänyt yrittäen syödä itseäni hengiltä. Molemmat vanhempani ovat syömishäiriöisiä, samoin äitini neljästä sisaruksesta kolme ja samoin äitini isä aikoinaan oli selkeästi syömishäiriöinen.

Muistan jo ollessani 4-vuotias, miten minulle puhuttiin lihavuudestani. Äitini on kertonut isäni olleen huolissaan lihavuudestani ja liiasta ruokinnastani jo ollessani muutaman kuukauden ikäinen - pullaposkinen vauva, jolla on makkaroita. Tosiasiassa olen ollut teini-ikään saakka täysin normaalipainoinen.

Lihavuuteni vuoksi minua on pienestä pitäen nöyryytetty, painostettu ja melkein pakotettu liikuntaharrastuksiin ja pidetty pienessä nälässä. Lomamatkoilla syötiin hotelliaamiainen ja seuraavan kerran alkuillasta. Suurimman osan asioista olen armeliaasti unohtanut, kaikkea en. Muistan kun ollessani teini isäni ajoi minut yllättäen kuntosalin pihalle ja ilmoitti, että nyt täytyy mennä hankkimaan sinne kausikortti, jos ei sitä nyt tee niin ei tästä tule mitään. Mieleen jäi myös se kerta alakoululaisena, kun isäni (jälleen autossa, josta ei karkuunkaan päässyt) piirsi kuvaajan, joka käsitteli minun painoani ajan funktiona ja kertoi, missä iässä teini-ikääni painoni tulee ylittämään 200 kiloa. Sen jälkeen vielä varmistettiin, olenko kykenevä ymmärtämään tämän vai hidasälyinen. Takapääni leveys ja ikäisekseni kuulemma todella roikkuvat rinnat olivat myös suhteellisen yleisiä puheenaiheita. Syntymäpäivä- ja joululahjoina tuli toivomani sijaan monesti jotain liikuntavälinettä. Jotenkin on jäänyt mieleen se hetki, kun piti teeskennellä olevansa tosi ilahtunut paketista löytyvästä pesäpalloräpylästä. Minuun ei mielellään käytetty rahaa kuin pakon edessä. Ainoa vaatekappale joka minulle ostettiin ilman riitelyä oli lenkkarit.

Isäni myös sanoi suoraan, että pieni anoreksia on hyvästä ja tervettä - tietenkään ei saa laihduttaa itseään hengiltä. Luurankomaisuutta kuulemma tulee välttää kuntoilemalla ja hankkimalla vähän lihasta. Tällöin rasvaprosentin voi vetää vieläkin alhaisemmaksi näyttämättä pahalta. Rumat ja vanhat naiset ovat aina isästäni olleet ällöttäviä epäihmisiä. Alakoululaisena isäni sanoi minun vielä kypsyvän ja tulevan myöhemmin syyttämään vanhempiani siitä, että he ovat antaneet minun paisua moiseksi läskiksi. Ollessani yläkouluikäinen isäni taas oli aidosti surullinen ja vihainen siitä, että vapaaehtoisesti pilaan elämäni valitsemalla läskeyden.

Vanhempani myös tapasivat lykätä ruokakaupassa käyntiä, osin päihdyttämästä ja osin "terveydellisistä" syistä. Koulussa söin kouluruokaa, kotona ei ennen kuin vanhempani saapuivat ruokakassin kanssa kotiin kuuden tai seitsemän maissa. Minua tavattiin pilkata liiasta syömisestä (kommentoimalla tyyliin siinä meni jonkun hoikan tytön koko päivän syömiset yhdellä kertaa) ja oli ihan normaalia, että isäni kommentoi päivittäin syödessäni vierestä "hitaammin, hitaammin, pureskelee kunnolla, älä ole niin ahne". Opin kai aika luonnollisesti syömään yksin ja salaa, jemmaamaan ruokaa ja ahmimaan. Ruuan mättäminen myös jollain tavalla turrutti ja helpotti ahdistusta. Olin myös näin jälkikäteen ajateltuna aika masentunut. Jonkinasteinen lamaantumiseni ja omaan huoneeseen käpertymiseni olivat läskille tyypillistä velttoutta ja laiskuutta, parempi ja kevyempi olo tulisi kuntoilemalla. Aikuisiällä kai pelkään vieläkin ruuan loppuvan...

Olen sanaton... Sinua on kohdeltu aivan järkyttävän huonosti. :'(

Voimia ja haleja!

Olen aina ollut pieni ja hoikka, ja saanut kuulla siitä miten pieni olen. Jotenkin se on sitten nyrjähtänyt päässäni siihen että pakko olla pientäkin pienempi! Tiedostan itse täysin että olen laiha eikä tarvis kytätä joka suupalaa, mutta kun näky peilistä on täysin eri ja huomaan ajattelevani että "enhän mä nyt voi olla niin pieni kun luulen kun peilistä näkyy tuommonen!". Yläasteelta asti oon pakkomielteisesti ajatellut sitä miten on pakko pysyä laihana, ei saa turvottaa, kaikki huomaa et oon lihonu 2kg, apua! Muistan ikuisesti äitini kommentin, "oli kyllä hyvä et alotit liikuntaharrastuksen kun olit alkanu lihomaan", iski ja lujaa. Saatikka parhaan ystäväni kommentti, "kyllä sä sieltä ulkomaanreissulta aika tuhdissa kunnossa tulit takasin", olin lihonut 3kg kahdessa kuukaudessa, kiitos.

Myöskin median hehkutus laihuudesta on vaikuttanut suuresti, koen jotenkin olevani parempi laihana. Ja myös täällä muiden mainitsema tahto pystyä hallitsemaan täysin edes jotain elämässään, syöminen on helppo vaihtoehto. Vaikka kaikki muu menis päin mäntyä niin pystyn aina hallitsemaan syömistäni, jättää syömättä jos huvittaa, syödä jos huvittaa, korvata ateria kahvilla tai karkeilla, oon oppinu todella hyväks pitämään sokeritasapainon kurissa niin että pysyy pystyssä. Hyväksi oon myöskin kehittyny siinä että osaan valehdella ihmisille syömisistäni.

Takaraivossa on jo monta vuotta välkkynyt ajatus siitä mitä tää kaikki on tehny mun terveydelle. Lääkäriin en uskalla mennä. Olen nyt 28-vuotias ja aikaisimmat muistikuvat syömisen kanssa taistelusta on siltä ajalta kun olin 13-vuotias, surullista. Olen aina myöskin ollut todella nirso mikä on varmasti osittain laukassu tän kaiken, jos ei ruoka kotona kelvannut niin ei tarvinnu sitten syödä, en syönyt. On niitä parempiakin kausia ollut kun en ole peiliä tuijottanut,  mutta nekin on aina romahtanu johonkin tiukkaan elämänvaiheeseen tai muuhun semmoiseen, ja taas alkaa syömisen tarkkailu.

Etsin tän ketjun netin syövereistä kun näin tämän täällä eilen. Ajattelin myös jakaa syömishäiriöni alkuvaiheet näin anonyyminä, en oo koskaan aikasemmin missään puhunut näistä.

Elikkäs, olin aika normaali lapsi, söin ihan hyvin ja harrastinkin. Olin kyllä havainnut vähän sellaista pientä laihuuden ihannointia lähipiirissäni, ihan vain yksittäisiä kommentteja joissa ei siis ollut sen kummemmin mitään arvolatausta, mutta jotenkin rekisteröin ne kaikki takaraivooni todella tarkasti.

.

Esimerkiksi se kun mummini näytti nuoruutensa valokuvia, jolloin kaikki käyttivät korsettia, ja kiinnitin huomiota mummin sisarusparveen ja heidän todella kapeisiin uumiinsa. Muistan kysyneenikin miksi he kaikki olivat niin laihoja mahastaan, ja mummi vähän haikeasti katseli kuvia ja totesi hymyillen että se oli sitä aikaa kun oli nuori, hoikka ja kaunis.

Periaatteessa siis ihan normaali asia sanoa, mutta muistan sen edelleen ja olin n. 7 vuotias.

Tai se kun vanhemman serkkuni lakkiaisissa sukulaiseni kilvan ylistivät sitä kuinka hoikalta ja sirolta hän näyttikään kauniissa mekossaan.

.

Minulla oli siis itse rivien välistä lukemani käsitys siitä, että hoikkuus ja laihuus olivat tavoiteltavia, kauniita ja helposti katoavia asioita joista kannatti yrittää pitää kiinni.

Olin todella kiinnostunut, kun kummitätini laihdutti lievästi ylipainoisesta hoikaksi.

Myös lehdissä kirjoitetut laihdutustarinat vetivät minua puoleensa kuin valo ykkösiä. Olin ihan normaalipainoinen tuolloin. Sitten kerran katsoimme perheen kesken telkkaria ja sieltä tuli joku nuorten anoreksia dokumentti. Katsoin sitä jotenkin lumoutuneena ja imin itseeni kaiken mahdollisen. En siis pitänyt noiden nuorten ulkonäöstä, mielestäni he olivat rumia luurankoja, mutta yleisesti aihe kiehtoi minua jollain sairaalla tavalla.

Jatkuuu..