Lue keskustelun säännöt.
Miehen parantumaton ihosairaus
20.07.2016 |
Olen seurustellut nyt reilun vuoden mieheni kanssa, olemme molemmat kolmekymppisiä. Tavatessamme miehellä oli hyvä iho, mutta kertoi että nuorempana oli kärsinyt aknesta. Myöhemmin selvisi, että miehen kainalot oli joskus leikattu märkivän ihotulehduksen vuoksi. Vajaan puolen vuoden kuluttua seurustelun aloittamisesta, miehen iho alkoi taas oireilla ja kasvoihin ilmestyi isoja, syviä ja tulehtuneita paiseita, jotka olivat täynnä mätää. Hoitajana puhkoin niitä steriilillä neulalla, paise kuivui, mutta parin viikon päästä tuli eri paikkaan uusia. Tällä hetkellä miehen kasvoissa on paiseita, kainaloissa ja nivusissa, lisäksi reidet ja takapuoli tavallisten finnien peitossa. Mies kävi ihotautilääkärillä, joka totesi kyseessä olevan autoimmuunisairaus, jota voidaan hoitaa muttei parantaa. Lisäksi sairaus voi olla periytyvä.
Olen tiettyyn pisteeseen asti yrittänyt ymmärtää, mutta nuo mätäpaiseet vaikuttavat jo seksielämäänkin kun ei tee mieli koskettaa toista. Ymmärrän, ettei mies voi sairaudelle mitään, mutta toisaalta asia ei edes juuri vaivaa häntä. Olen aina ollut tarkka hyvästä ihosta , ja joskus huonona hetkenä mietin miksi päädyin juuri tämän miehen kanssa yhteen. Saa kivittää, mutta mitä tekisitte itse tässä tilanteessa?
Kommentit (65)
Tuo asenne harmittaisi eniten, ettei kiinosta sitä hoitaa. Ja vähemmän varmaan välittäisi, kun olisitte naimisissa ja lapsia. Kurjaa, jos periytyisi. Kannattaa selvittää, onko dominoivasti periytyvä.
Onkohan se niin, että mies on alitajuisesti päättänyt sitten olla kokonaan välittämättä, kun ei sitä saada paranemaan lopullisesti. Häntä saattaa jopa ärsyttää, kun sinä vauhkoat ymmärrettävästi siitä.
Täysin ruumiillisesti ja henkisesti hyvää miestä on vaikea löytää. Kilttiä, uskollista, ahkeraa jne. Vaikea varmaan on päättää. Kyllä ainakin pitäisi tuo asenne käydä juttelulla kunnolla läpi. Ärsyttävää, ettei itse välitä hoitaa sitä oma-aloitteisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä kyllä pitäisin aktiivisesti silmät auki myös muille vaihtoehdoille. Minua häiritsisi tuossa tilanteessa useampikin asia:
1) Jos on periytyvää, haluatko oikeasti tehdä lapset hänen kanssaan? Tosi kiva kun lapselle sitten murrosiässä puskee jotain paisetta ja mätää naaman täydeltä :( Kyllä sitä itse vain alitajuisesti aina tätä lapsiasiaakin miettii ja peilaa miehiä myös siltä kantilta, että lapset saisivat mahdollisimman hyvät eväät elämään. Ikävää, että nykyään ulkonäölläkin on vähän enemmän väliä kuin ennen. Tytölle erityisesti tuo saattaisi olla hyvin traumatisoiva ja masentava tilanne.
2) Ei ole motivoitunut hoitamaan. Meneekö siis vielä pahemmaksi ajan kanssa?
3) Seksielämä. En vaan pystyisi fyysisesti haluamaan miestä, joka ei ulkonäöllisesti miellytä. Minulle hyvä iho on tärkeä, kestän mieluummin jotain muita puutteita. Mutta jotenkin aikuisen ihmisen ei enää haluaisi olevan finninen ja minulle se on tunnelmaa latistava juttu. Monelle varmasti ei tärkeää, onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin täällä saa suurimmaksi osaksi asiallisia mielipiteitä! Liityin facebookissa kyseisen sairauden suljettuun vertaistukiryhmään, ja kerroin melkein samat asiat kun tässäkin aloituksessa. Sain vastaani hirvittävän naisjoukon, joka haukkui mut täysin paskaksi KOSKA MIEHEN MÄTÄPAISEET ÄLLÖTTÄVÄT MUA! Lisäksi heidän mielestään olen täysin epäsopiva ja ammattitaidoton hoitajaksi, vaikka yritin selittää että potilaan paiseet ovat hieman eri asia kun hänen kanssaan en ole samalla tavalla lähikontaktissa kuin oman mieheni kanssa.
-ap
No ei se nyt ihan noin mennyt.
-yksi ko. hidradenitis-ryhmän jäsenistä.
ps. en kirjoittanut ketjuun mitään
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin täällä saa suurimmaksi osaksi asiallisia mielipiteitä! Liityin facebookissa kyseisen sairauden suljettuun vertaistukiryhmään, ja kerroin melkein samat asiat kun tässäkin aloituksessa. Sain vastaani hirvittävän naisjoukon, joka haukkui mut täysin paskaksi KOSKA MIEHEN MÄTÄPAISEET ÄLLÖTTÄVÄT MUA! Lisäksi heidän mielestään olen täysin epäsopiva ja ammattitaidoton hoitajaksi, vaikka yritin selittää että potilaan paiseet ovat hieman eri asia kun hänen kanssaan en ole samalla tavalla lähikontaktissa kuin oman mieheni kanssa.
-ap
Niin ei se nyt ihan noin mennyt.
- yksi sen hidradenitis -ryhmän jäsen
ps. en kirjoittanut ketjuun mitään
Vierailija kirjoitti:
Mies kävi tänään ihan osaavalla ihotautilääkärillä ja sai lääkityksen, johon liittyy maksa- ja kolesteroliarvojen seuranta. Mainitsin ohimennen, että varaisi nyt jo kuukauden päähän tarvittavan ajan labraan. Mies totesi tähän "ei ne lääkkeet kuitenka mihinkään vaikuta ni meen vasta kolmen kuukauden päästä, ei huvita siellä koko ajan juosta". Määrätty lääke on vahvempi kuin Roaccutan, joten varmasti tulee näkymään veriarvoissa. Tässä nähtiin taas miehen "ihan sama" -asenne.......
Miten olet puuttunut tuohon hällä väliä asenteeseen? Oletko ollut tiukkana siinä, että nyt siihen hoitoon pitää vaan motivoitua?
Minä varmaan sanoisin, että jos nyt ei halua tehdä mitään vaikka hoitoa saisi, niin olkoon itsekseen sitten. Sano, että olet kyllästynyt auttamaan ja hoitamaan häntä, kun ei itse edes halua yrittää tehdä mitään. Sano että haluaisit itse vielä yrittää, mutta et voi, jollei hän ala myös motivoitumaan ihonsa kuntoon saamiseen. Näemmä sen voi kuitenkin saada kuntoon, kun se oli kunnossa silloin kun tapasitte! Jos hällä väliä asenne jatkuu, eroa ja sano vaikka, että voit harkita yhteen paluuta sitten, kun hän on halukas tekemään jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvasin pelkän otsikon lukemalla, mistä sairaudesta on kyse. Koska kärsin itse hidradenitis suppurativasta. E-pillerien aikaan tilanne oli siedettävä, mutta migreenin suljettua pois hormonaaliset ehkäisyt, on tilanne välillä aika toivoton. Kahteen kertaan olen syönyt Roaccutan-kuurin, joka hillitsee paiseita jonkin verran. Kokonaan se ei niitä pois vie ja vaikutus lakkaa heti kuurin loputtua paiseiden osalta. Kasvot pysyvät sentään vajaan vuoden siedettävinä. Antibiootteja olen syönyt miljoona kuuria, mutta ne eivät tuo kuin hetkellisen lievennyksen.
.
Puoli vuotta sitten sain työterveydestä ruinattua lähetteen sairaalaan yhden paiseen poistoon. Paise oli tuolloin vaivannut jo vuoden ja kehittänyt onkaloita moneen suuntaan. Aiemmin on kainalosta leikattu yksi pois. Nyt menin uuden ihotautilääkärin vastaanotolle, mutta eioota on hoito edelleen tähän sairauteen. Nivusessa oleva paise on vaivannut nyt puoli vuotta. Vielä se ei ole puhjennut, mutta se on väistämättä edessä jossain vaiheessa. Syksyllä sen(kin) saisi roaccutanilla asettumaan edes siedettäväksi talven yli, jos ei ehdi puhkeamaan ennen sitä. Sivuvaikutukset vaan ovat kohdallani ikävät, joten jatkuvat kuuritkaan eivät houkuta.
.
Paiseet ällöttävät minua itseäni, ovat välillä helvetin kipeitä, vaikuttavat paljon arkeen, saavat häpeämään itseäni, vievät haluja seksiin, muu mikä? Ruokavaliolla, vaatteilla yms. ei paiseisiin voi vaikuttaa, lääkkeilläkin erittäin huonosti. En ihmettele yhtään, ettei joku jaksa asian kanssa taistella ja toivoa parannusta. En tiedä itsekään, mitä tilanteen kanssa nyt tekisin, kun on vain huonoja vaihtoehtoja. Mies onneksi ei asiasta tee ongelmaa, vaikka yököttelyn sinänsä ymmärtäisinkin. Eipä kyllä ole tilannetta pahimmillaan nähnytkään. Toivon, että pistäisi sitten suhteen poikki, jos alkaa yököttämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mielenkiintoinen väite... "asia ei edes juuri vaivaa häntä". Tuollainen määrä paiseita on jo kivuliasta.
Mies sanoi juuri eilen, että on oppinut jo elämään kivun kanssa ja mätä itsessään ei ällötä häntä....
Jos sairaus on sellanen ettei sitä voi parantaa, on miehesi pyrkinyt hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Sinun ei tarvitse häntä sellaisena hyväksyä, mutta anna miehelle oikeus käsitellä sairauttaan omalla tavallaan. Usein ihmisten " passiivisen" suhtautumisen taustalla on se, että kaikki on oikeasti jo kokeiltu. Jos hän on joutunut leikkauksiin asti, ja sairaus on autoimmuunisairaus, voi olla että huonoina hetkinä ei mikään motivaatio auta vaan paiseet vaan on. Ei ole mitään järkeä ällötä ja vihata niitä -pyydät miestäsi vihaamaan itseään. Mutta hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää, ettet sinä ap pidä, ymmärrä tai hyväksy tilannetta välttämättä. Kaikkea ei tarvitsekaan hyväksyä ja ehkä mies toivoo kumppania joka hyväksyy hänet sellaisena kuin on. Hän on kärsinyt sairaudesta koko ikänsä, varmasti kokemus on rankempi hänelle kuin sinulle ap. Mutta et ole mikään käsittämätön paska jos et voi elää sairauden kanssa, se on inhimillistä. Sun pitää kysyä itseltäsi mitä haluat elämältä, kumppaanuudelta ja mihin olet valmis kumppanuuden vuoksi? Itse sairastan toistuvaa masennusta ja olin terve tavatessani kumppanini. Kerroin sairaudesta kumppanilleni ja hän hyväksyi sen, mutta ensimmäisen masennusjakson tullessa meitä kohtasi kriisi. Vaikka akuutti vaihe meni ohi, kumppaniani häiritsi myös se että minä ikään kuin "en edes yritä parantua". Kyse oli siitä etten voi suhtautua toistuvaan sairauteeni itseäni vihaamalla tai moittimalla, sillä vaikka mitä tekisin ehkäistäkseni sitä, se voi tulla (ja tuleekin silti). Masennus ei toki aiheuta fyysisiä oireita, sinänsä eri juttu. Mutta ymmärrän sinänsä miehen suhtautumistapaa sairauteensa ja siihen ettei mätä ällötä. Samalla tavalla minä en enää koe että ajoittainen masennukseni on ongelma, sillä kokonaishyvinvoinnin kannalta on tärkeintä että hyväksyn itseni ja sairauteni sellaisena kuin se on, nimenomaan sellaisena mitä se voi pahimmillaan olla. Samoin kumppanini täytyy hyväksyä sairauteni, ei että se vain on minulla joskus ollut vaan se täytyy pystyä hyväksymään pahimmillaan: silloin kun en jaksa edes peseytyä tai syödä. Sitä on todellinen kumppanuus. Toki elämänhallinnalla, ruokavaliolla, lääkkeillä yms pyritään siihen, ettei sairaus puhkea, mutta ei niillä siitä välttämättä täysin eroon pääse (puhun nyt todella vain omasta diagnoosistani, en kaikesta masennuksesta yleensä, toki ihmiset toipuvat myös lopullisesti). Elämä on vain hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Se on vielä mainittava, että nykyinen kumppanini joka siis hyväksyy sairauteni sairastaa itse myös enemmän fyysistä kroonista sairautta. Ehkä se auttaa meitä puolin ja toisin hyväksymään toisemme. Ei muuta kuin voimia ap sulle ja miehellesi! Et oo paha ihminen jos et miehen sairautta suhteeseen halua tai pysty sen kanssa elämään. Itse ymmärrän myös niitä, jotka eivät koskaan haluaisi olla parisuhteessa esimerkiksi toistuvaa masennusta sairastavan kanssa. Eikä ne ihmiset olisikaan sitten sopivia mulle, minä kun olen tällainen kuin olen ja rakastan itseäni tällaisena. Omana itsenään on helpoin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies kävi tänään ihan osaavalla ihotautilääkärillä ja sai lääkityksen, johon liittyy maksa- ja kolesteroliarvojen seuranta. Mainitsin ohimennen, että varaisi nyt jo kuukauden päähän tarvittavan ajan labraan. Mies totesi tähän "ei ne lääkkeet kuitenka mihinkään vaikuta ni meen vasta kolmen kuukauden päästä, ei huvita siellä koko ajan juosta". Määrätty lääke on vahvempi kuin Roaccutan, joten varmasti tulee näkymään veriarvoissa. Tässä nähtiin taas miehen "ihan sama" -asenne.......
Miten olet puuttunut tuohon hällä väliä asenteeseen? Oletko ollut tiukkana siinä, että nyt siihen hoitoon pitää vaan motivoitua?
Minä varmaan sanoisin, että jos nyt ei halua tehdä mitään vaikka hoitoa saisi, niin olkoon itsekseen sitten. Sano, että olet kyllästynyt auttamaan ja hoitamaan häntä, kun ei itse edes halua yrittää tehdä mitään. Sano että haluaisit itse vielä yrittää, mutta et voi, jollei hän ala myös motivoitumaan ihonsa kuntoon saamiseen. Näemmä sen voi kuitenkin saada kuntoon, kun se oli kunnossa silloin kun tapasitte! Jos hällä väliä asenne jatkuu, eroa ja sano vaikka, että voit harkita yhteen paluuta sitten, kun hän on halukas tekemään jotain.
Välillä kun olen ollut tiukkana ja aivan tosissani sanonut miehelle, että nyt sit alat huolehtimaan itsestäsi, niin yleensä toteaa jotakin lapselliseen sävyyn "kai se on mun oma asiani mitä itelleni teen" tai "no kuule ei tarvi olla mun kanssa jos noin paljon mun asiat sua vaivaa". Tästä seuraa sitten vähintään puolen päivän mökötys miehen osalta.
Ja olen myös miettinyt tota periytyvyyttä, miehellä tuntuu olevan vähän väliä muutenkin jos jonkinlaista vaivaa, niin pistää miettimään, millaiset geenit hänen puoleltaan tulisi. Tällä hetkellä en kylläkään edes halua lasta, voi olla etten myöhemminkään.
Enkä väitä itse olevani mikään terveyden perikuva, mutta pyrin silti huolehtimaan itsestäni ja ottamaan aktiivisesti asioista selvää. Jalkani leikattiin n. 4 kk sitten kahdesta kohtaa, leikkaushaavat tulehtui ja repesi auki ja muistoksi jäi hieman rumat, tummat arvet, joita kuitenkin hoidan parhaani mukaan. Kerran mies vahingossa koski kädellään arpiin, vetäisi käden äkkiä pois ja sanoi "hyi mä koskin sun ällöttäviin arpiin". Että osaa se mieskin sitten ällötellä.....
Itselläni on parantumaton ja harvinainen ihosairaus. Minun sairauteni tuli yllättävänä mutaationa, eli suvussamme kenelläkään ei ole samaa sairautta. Vanhempani eivät millään voineet tietää, että juuri heidän lapsellaan on ihosairaus. Eli vaikka vaihtaisit miestä saadaksesi terveitä muksuja, voi käydä niin, että tilalle tulee vain toinen sairaus. Sairauksia on maailma pullollaan ja jonkun kannettavaksi ne aina tulevat. Minulla esim on lapset, joilla tätä ihosairautta ei ole.
Pitkäaikainen ihosairaus on karmea riesa. Niitä on vähätelty aina, koska ongelma on "vain" iholla. Ei nähdä metsää puilta, eli kokonaisuutta. Hoitoväsymys lienee sinullekin tuttu sana. Theseuksessa on runsaasti materiaalia, mitä kannattaa lukea, jos haluaa ymmärtää ihosairauksien monia vaikutuksia. Vaikka opinnäytetyöt on esim nimetty psoriasiksen tms. ihosairauden mukaan, niistä löytyy paljon kaikkia ihosairauksista kärsiviä koskevia asioita. Pitkäaikainen ihosairaus ja masennus.. Suosittelen perehtymään.
Voi olla, että miehesi on ihan loppu sairautensa kanssa ja pelkää itsekin tulevaisuuttaan, suhdettaan sinuun ja miettii mahdollisia tulevia lapsiaan. Itsekin olin teininä ihan varma, etten koskaan saa miestä, saati muksuja. Se ajatus, jos mikä masentaa. "Jos onkin niin karmea, ettei kukaan voi rakastaa?" Lisäksi sairaus on pahimmillaan niin rankka, että elämän mielekkyyttä tulee varmasti pohdittua. Olen minäkin oppinut elämään kivun kanssa, mutta en sen kanssa, että tutut mieltävät minut vaikkapa laiskaksi, kun en kykene marjametsään ja siivelläeläjäksi, kun en aina kykene työhön. Jokaiselle pitäisi kerta toisensa jälkeen erikseen todistaa, kuinka kipeä olen. "Helppoa" urheilulajia, jota voisin harrastaa, en ole löytänyt. Kävelykin on liikaa, paitsi pakolliset. No ehkä jooga, mutta sitä en ole päässyt kokeilemaan. Sairauteni vuoksi minua on kiusattu 4-vuotiaasta asti. Olen sinnitellyt ja yrittänyt pärjätä, mutta totuus lyö aina vasten kasvoja. Joudun syömään vahvoja lääkkeitä, jotka vievät hiukset ja rahat. Maksa-arvot ovat jatkuvassa tarkkailussa, ja välttelen alkoholinkäyttöä juuri siksi. Mutta ilman lääkkeitä tilanne olisi katastrofaalinen, joten tulen syömään niitä loppuelämäni, jos vain kroppa sallii (Neotigason, samaa ainetta kuin Roaccutan)
Moni ei ymmärrä, miten hirvittävän rankkoja vaikeat ihosairaudet ovat. Ne ovat noloja, ahdistavia ja pelottavia, kivuista puhumattakaan. Moni yrittää salata todelliset tunteensa ja elää sinnitellen muiden vauhdissa, mutta voin kertoa, että siitä seuraa täydellinen uupumus. Ennenkuin alat eropuuhiin, lue ja hanki tietoa. Ehkä tässä universumilla onkin ajatuksena juuri sinulle räätälöity ihmisenä kasvu-kurssi? Sitäpaitsi lempeitä ja kannustavia sairaanhoitajia tarvittaisiin iho-ja allergiasairaaloihin :)
Iholiiton sivuilta löytyy paljon tietoa ja jos kyseessä on HS, niin ihan opaskin. Rullaat vaan sivua alaspäin:
http://www.iholiitto.fi/julkaisut2/oppaat/
Kurssejakin järjestetään, Kelan ja RAYn tuella, suosittelen! Tsemppiä sinulle ja miehellesi, toivottavasti jaksat perehtyä asiaan. Käsittääkseni parisuhteessa elävä on kiinnostunut toisen terveydentilasta ja siihen liittyvistä asioista ilman hoitaja-statusta. Hankkimalla tietoa voit lisätä ymmärrystäsi ja sitä kautta löytää apukeinoja suhteeseenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
49/50 jatkaa
olin teininä epävarma ja olen edelleen. Uudet ihmiset ja heidän ajatuksensa asiasta pelottavat, tosin ei siinä mittakaavassa mitä nuorena. Mutta jos nyt eroaisin ja edessä olisi uuden kumppanin etsiminen, niin kyllä hirvittäisi!
En jaksanut lukea koko ketjua. Onko kyseessä hidradenitis suppurativa? Se ei tartu, joten sun on Ap turha sitä pelätä. Eikä se myöskään parane, vaikka huolehtisi hygieniasta parhaalla mahdollisella tavalla. Taudinkulku on aaltoileva, eli on hyviä ja huonoja kausia.
Tupakointi ha ylipaino saattavat pahentaa oireita.
Onhan miehesi osaavan ihotautilääkärin hoidossa? Lääkkeitä ja hoitoa on kyllä saatavilla, mutta sairaus on sen verran harvinainen, etteivät kaikki lääkärit tunnista sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä vaikeaa psoria vuosikausia akuutistu sairastaneena ymmärrän sinua. Kun sairastuin lukioiässä, silloisen poikaystävän kanssa lopetimme suhteen sulassa sovussa, koska sairaus pölähti todella pahana ja todella nopeasti. Ymmärsin välittömästi, että varsinkin niin nuorena on vaikea kestää tyttöystävän sairas iho, ällöttihän se tuolloin minua itseänikin ihan itseinhoon asti.
Nyt kymmenen vuotta (ja joitakin takkuisia suhteita) myöhemmin olen löytänyt miehen, joka hyväksyy minut sellaisena kuin ulkoisesti olen, ja nimenomaan kuitenkin SÄÄLIMÄTTÄ, ja arvostan sitä todella paljon. Esimerkiksi nyt menneenä talvena, kun iho oli kuin pommin jäljiltä huomasin toisinaan, että mies vähän vältteli koskettamistani, eikä esimerkiksi silittänyt paljasta ihoani koskaan. En tehnyt siitä numeroa, eikä tehnyt hänkään. Kosketimme tosiamme muutoin, esimerkiksi suutelimme paljon.
Ehkä tärkeintä on, että sairas ymmärtää sitä toista osapuolta. Minä ymmärrän, enkä ole näin kauan sairastaneena moksiskaan, sillä inho on tiettyyn pisteeseen niin hirvittävän inhimillistä.
Iho on ihmisen suurin elin. Aina esillä, ja nimenomaan se, johon fyysinen kosketus osuu. Jos se sairas ihminen ei itse tajua miten suuri merkitys sillä iholla on, ei suhde voi toimia kuin puolella teholla. Silloin on OK lähteä. Jotain toista ei miehen paiseet haittaa pätkääkään, ja sellaisen sinun nykyinen poikaystäväsi vielä löytää. Minäkin löysin.
Tsemppiä. :)
Mua raivostuttaa nämä kaikkitietävät tyypit, jotka aina tulee tuputtamaan typeriä ruokavalio-ohjeitaan ja kehottamaan jonnekin huuhaa-hoitajien pakeille. Oli sitten kyse ihosairaudesta tai vaikka adhd:sta.
Minkä takia te kuvittelette tietävänne tuntemattomien ihmisten sairauksien hoitamisesta enemmän kuin heitä hoitavat ammattihenkilöt? Ja luuletteko te tosissaan, että ihmisten sairaudet johtuvat vain siitä, että he syövät huonosti? Voi kun sairaudet olisikin niin helposti hoidettavissa!
Ja vielä yksi kysymys: miksi te kuvittelette, että kaikki lääkärit ovat aivan pihalla asioista tai eivät jostain syystä halua kertoa potilailleen tehokkaista hoitomuodoista? No, tähän taidan jo tietääkin vastauksen: kaikki lääkärithän ovat mielestänne vain lääketeollisuuden sätkynukkeja, huoh...
Olen itse terveydenhoitoalalla, ja niin minä kuin kolleganikin teemme parhaamme potilaidemme hyväksi. Tiedon puutteestakaan meitä ei voi syyttää, sillä oman alan tutkimusta tulee seurattua jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Googlasin kuvahaulla ko. sairauden ja onhan se näemmä pahimmillaan aika rajun näköinen. Kukaanhan ei sairastumiselleen mitään voi, mutta on myös reilua toista kohtaan tehdä asia ajoissa selväksi (ei tarvitse loukata toista puhumalla sairaudesta välttämättä), että ei kykene suhteeseen toisen kanssa. Tuskin kukaan haluaa olla säälistä yhdessä.
Jos päätät jäädä kyseiseen suhteeseen ja haluatte joskus lapsia, niin sperman luovutus voisi olla harkinnan arvoinen vaihtoehto. Lapsihan ei biologisesta yhteydestä rakastettavammaksi muutu (toivottavasti) vaan siitä hoitamisesta ja yhteyden luomisesta. Enkä tarkoita, että kyseistä sairautta sairastavien ei pitäisi hankkia biologisia lapsia, vaan lähinnä sairaus on mielestäni ainakin ap:n miehellä elämää rajoittava ja ilmeisen kivulias, joten haluaako sitä ehdoin tahdoin välittää eteenpäin?
Vaikka kuinka haluaisin yrittää ymmärtää, niin en vain pystyisi olemaan intiimisissä kanssakäymisessä tuon sairauden vaikeasta versiosta kärsivän kanssa:( Todella epäreilua, että toiset saavat tällaisen taakan kantaakseen.
Ja todella loukkaavaa ap:n mieheltä ällötellä ap:n arpia, kun taas ap ei toista kunnioittaen kommentoi negatiivisesti toisen paiseita. Tämä vaivaisi minua todella paljon, luulisi miehen juurikin ymmärtävän poikkeamia iholla.
Mutta ap, tiedät varmaan jo itsekin vastauksen, eli ero tulee ennemmin tai myöhemmin, parempi lähteä sovussa eriteille eikä katkeroitua, jos kerran ei intohimoa ole.
Vierailija kirjoitti:
Mies söi puoli vuott Roaccuttania, mutta ihotautilääkäri totesi sen olevan tehoton tähän sairauteen. Nyt aloittaa vielä vahvemman lääkkeen+kortisonikuurin rauhoittamaan tulehdusta. Mies ei ole motivoitunut hoitoonsa, haukkuu vain lääkäreitä ja pitkin hampain syö lääkkeitä. Oma-aloitteisesti ei mene lääkäriin eikä itse ota selvää sairaudestaan.
-ap
Minkä lääkityksen, siis minkä nimisen? Eikö hänellä ole ollut käytössä kortisoni matalalla annoksella pidempi aikaisesti?
T. Pahasti atooppinen psoriaatikko
Siis onko miehellä diagnosoitu tuo hikirauhastulehdus??
Autoimmuunisairautta sairastavan kannattaa kokeilla autoimmuunipaleo-ruokavaliota. Tiedän että ruokavalion ehdottaminen aiheuttaa vitutusta, mutta omaan ihosairauteeni se on auttanut. Ruokavalio perustuu kehon tulehduksen vähentämiseen ja vuotavan paksusuolen hoitamiseen. Se on aika vittumainen ja rajoittava noudattaa, mutta vaivan arvoinen kun huomaa miten ihon vointi pysyy paljon paremmin kontrollissa kun vaan jaksaa noudattaa sitä. Pois pitää jättää kaikki viljat, maitotuotteet, sokeri ja alkoholi, palkokasvit, pähkinät. Kannattaa ainakin kokeilla jos ei mistään lääkkeistä ole apua, ei siinä menetä mitään.
No mut mädäntyminen on vähän eri asia kuin ihon liiallinen kuivuus.