Lue keskustelun säännöt.
Miksi joku työntää liian läheisen ihmisen pois ja ahdistuu tästä?
18.07.2016 |
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Mulle on käynyt niin, että läheinen ihminen on käynyt liian läheiseksi, rajattomaksi. Ei ole enää huomannut eroa minun ja itsensä välillä.
Hänen kanssaan kyllä pitkään asetin rajoja ja yritin sietää liian lähelle änkeämistä. Mutta eihän sitä vuosikausia jaksanut kun tuntui ettei itselle jää tilaa hengittää.
Voi, minä niin ymmärtäisin, jos olisin ollut kamalan läheinen. Mutta kun, minulla on työ, minulla on omat lapset, niiden menot ja harrasteet, minulla on liuta ystäviä ja kavereita, harrastan itse aktiivisesti. Olen itse toki sosiaalinen, mutta kun... Ihan oikeasti en tajunnut missä kohdassa jokin oli liikaa enkä oikein vastausta ole saanutkaan. Itselle kun mikään ei tuntunut millään tasolla liialta, niin siksi olisi saanut sanoa jos ei halua vaikka nähdä, enhän minä siitä loukkaannu. Mutta sitten loukkaannun kun yhtäkkiä olen ahdistava sun muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ymmärrä että miksi kukaan kohtelisi ystäväänsä noin.
Ystävyydessä on taukoja, mutta ei silloin käytetä sanoja ahdistus ja ero, silloin vaan nähdään harvemmin.
Kyllä sitä molempien pitäis osata kunnioittaa toinen toistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä voi olla monia, mutta itse "katoajana" ja sisäänpäinkääntyneenä epävakaana persoonana ymmärrän hyvin. Tavallaan haluaisin olla ihmisten lähellä, mutta ahdistun herkästi ja pienikin merkki siitä ettei henkilö pidä minusta (oli se sitten todellinen tai oman pään tuotos), niin vetäydyn kauemmas. Tunnen itseni huonoksi ja olen pahoillani että häiritsin toista, toivon että voisin vain lakata olemasta. En yleensä pysty puhumaan siinä tilassa, eikä tälle kai mitään voi tehdä. Joskus toivon että se joku vetäisi minut takaisin eikä koskaan päästäisi irti, mutta enimmäkseen haluan että minut jätettäisiin rauhaan, ihan heidän itsensä vuoksi.
No tässä ei ollut pienintäkään merkkiä etten olisi pitänyt tai välittänyt, ehkä se että välitin, olikin lopulta liikaa... No en voi katua tehtyä, kunhan saisin joskus ymmärrettyä miksi aikuinen ihminen ei voi reilusti hoitaa asioita vaan pitää "paeta" ja jättää ihminen, joka oli parhaimpia ystäviä...noin vain...
Jos kyse on epävakaasta niin en olisi niin varma. Yksikin väärä sanavalinta tai vaikka katse, jota et ehkä itse ajattele sellaisena, niin se maailman ihanin ihminen onkin yhtäkkiä maailman kamalin (mustavalkoinen ajattelu).
Mitä sinä voit tehdä niin voit kasvaa ihmisenä: Anna olla. Hänellä on varmasti paska olo ilman syyllistämistäkin. Ihmisiä tulee ja menee läpi elämän, ei siitä kannata loukkaantua. Toista ei voi omistaa, eikä tämän tekoja ja tunteita ohjailla. Mutta voit vaikuttaa siihen miten itse toimit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko näissä vastauksissa kyse ystävyyssuhteista, jotka päätyyivät yksipuoliseen rakkauteen. Vai mitä ihmettä nämä liian lähelle pääsemiset ovat?
Onko teillä perhettä ja puolisoa? Jos perheellisen työssäkäyvän ihmisen aikaa haluaa käyttää 24/7 päätyy äkkiä etäystäväksi.Mulla oli kyse ystävyysuhteesta jossa ihastuttiin kumpikin. Sitten yhtäkkiä hän ei pystynytkään siihen. Ja etääntyminen ainoa ratkaisu, vaikka enhän minä nyt herranjestas yksinäni mitään olis tehnyt :D. Olisi sanonut vaan että mentiin liian pitkälle ja jatketaan kavereina, niin olisin käsitellyt asian, toisin kuin nyt kun on kaikenmaailman inhot ja ahdistukset minua kohtaan :(. Tuntuu surulliselta.
Tiedätkö että on inhot ja ahdistukset? Vai kuvitteletko ne? Ihan yhtä hyvin voi olla kyse vaikka syyllisyydentunteesta.
Hän sanoi että ei halunnut nähdä ja ahdisti. Kun nähtiin hän oli ylimielinen ja ilkeä. Aivan hetkessä. Eli tuskin kyseessä pelkkä syyllisyys :(
Ilkeys ja ylimielisyys voi olla vain keino saada sinut olemaan yrittämättäkään lähestyä enää.
Näinhän se varmasti olikin. Halusi pitää minut kaukana, ennen kuin pystyi sanomaan mistä kyse. Hurjan surullista minulle, helpottavaa hänelle, käsittämätön tunne siis itselle työstää, kun tietää ettei tehnyt mitään varsinaisesti väärää tai ahdistavaa, kun ei voinut sitä sanoa, ja nyt ollaan tässä tilanteessa, missä pitäisi itse päästä tästä surusta yli...vaan miten?
Mistä päättelet, että se oli helpottavaa hänelle? On aivan mahdolllista, että hän tuntee asiasta syyllisyyttä ja se vaivaa häntä paljon enemmän kuin tilanne sinua.
Hän sanoi että oli helpottavaa olla erossa minusta :(. Minä itkin suruissani, kun olen niin hämmentynyt koko tilanteesta. Minun tärkeä ihminen haluaa pois minun elämästä.
Jätä omaan arvoonsa. Häntä varmaan vaan ahdistaa ettei hän olekaan hetero. Heterona elämö on helpompaa, ei tarvitse pelätä muiden tuomitsevuutta.
Se ikävä osuus on siinä, että olimme monia vuosia ystävät. Emme näin tiiviisti yhdessä, mutta kivaa oli kun tavattiin. Nyt tämä meni ihan uudelle tasolle, jota hän ihan itse tuntui haluavan. Sitten ei kuitenkaan pystynyt siihen. Vaikea jättää ihan omaan arvoonsa, vaikka olen kyllä antanut olla rauhassa nyt taatusti.
Oletko tullut ajatelleeksi, että hän ei sittenkään ollut sinut biseksuaalisuutensa kanssa? Tai ehkä hän ei edes ollut biseksuaali, mutta tajusi asian vasta liian myöhään? Ehkäpä hän alkoi tuntea itseinhoa ja päästäkseen eroon itseinhostaan hänen täytyi välttää ihmistä, jonka seurassa jokainen sekunti muistuttaisi itseinhosta. Jos hän olisi kertonut tämän sinulle, olisit saattanut ajatella, että hän inhoaisi myös sinua ja sitä, mitä välillänne hetken aikaa oli?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syitä voi olla monia, mutta itse "katoajana" ja sisäänpäinkääntyneenä epävakaana persoonana ymmärrän hyvin. Tavallaan haluaisin olla ihmisten lähellä, mutta ahdistun herkästi ja pienikin merkki siitä ettei henkilö pidä minusta (oli se sitten todellinen tai oman pään tuotos), niin vetäydyn kauemmas. Tunnen itseni huonoksi ja olen pahoillani että häiritsin toista, toivon että voisin vain lakata olemasta. En yleensä pysty puhumaan siinä tilassa, eikä tälle kai mitään voi tehdä. Joskus toivon että se joku vetäisi minut takaisin eikä koskaan päästäisi irti, mutta enimmäkseen haluan että minut jätettäisiin rauhaan, ihan heidän itsensä vuoksi.
No tässä ei ollut pienintäkään merkkiä etten olisi pitänyt tai välittänyt, ehkä se että välitin, olikin lopulta liikaa... No en voi katua tehtyä, kunhan saisin joskus ymmärrettyä miksi aikuinen ihminen ei voi reilusti hoitaa asioita vaan pitää "paeta" ja jättää ihminen, joka oli parhaimpia ystäviä...noin vain...
Jos kyse on epävakaasta niin en olisi niin varma. Yksikin väärä sanavalinta tai vaikka katse, jota et ehkä itse ajattele sellaisena, niin se maailman ihanin ihminen onkin yhtäkkiä maailman kamalin (mustavalkoinen ajattelu).
Mitä sinä voit tehdä niin voit kasvaa ihmisenä: Anna olla. Hänellä on varmasti paska olo ilman syyllistämistäkin. Ihmisiä tulee ja menee läpi elämän, ei siitä kannata loukkaantua. Toista ei voi omistaa, eikä tämän tekoja ja tunteita ohjailla. Mutta voit vaikuttaa siihen miten itse toimit.
Kiitos tästä. Minä kiinnyn ihmisiin niin voimakkaasti, että on vaikea antaa olla, mutta kuitenkin sydän verillä annan tietenkin. Ei minusta ole roikkumaan ja ystävyys kanssani on vapaaehtoista, sen hän tietää. En ole syyllistänyt häntä enää, vaan antanut aikaa. Jos ei halua nähdä niin en väkisin pyydä. En pyydä muutenkaan. Pallo on hänellä, ja hän sen päättää onko meidän välit vielä korjattavissa vai ei. jos hän sitä haluaa, mahdollisuuden ehkä saa. Mutta en tarjoa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua miten kaikilta unohtuu, että ihastus voi myös vaan mennä ohi, kun lähentyy ja huomaa ettei se toinen ollutkaan yhtään niin perhosia vatsanpohjaan aiheuttava ilmestys kuin luuli. Minulle kävi näin, ja kun toinen ei hienovaraisista vihjeistä hoksannut että olisi syytä hidastaa tai mieluummin lopettaa kokonaan, niin piti sitten katkaista välit. Puhumaan en lopulta pystynyt kun toinen vaan tapitti koiranpentuilmeellä kerjäten ja kyseli että "miksi ei voisi" ym. Eikä mulla ollut antaa mitään syytä. Ihastus vain meni ohi, ja kun se meni ohi niin toisen koko ajan syvenevä ihastus oli äkkiä ahdistavin asia maailmassa ja "pakko päästä pois ennen kuin tuo ylipuhuu mut johonkin liian vakavaan"-paniikki iski.
Harrastuspiireissä ystävystytty kun olin vielä teini ja hän nuori aikuinen. Hän (mies, kolmissakymmenissä) lähestyi minua (nainen, siihen aikaan 23v) romanttisessa mielessä tunteensa tunnustaen, ja käytiin pareilla treffeillä ym. Mukava tyyppi ja kaikkea, oli ilmeisesti silmäillyt minua jo pidemmän aikaa ja kerännyt rohkeutta, ihan supliikki kaveri, osasi puhua ja huomioida. Ihastuin juu itsekin, ja pari kuukautta meni mukavasti alkuhuumassa, mutta sitten aloin tajuta ruusuisten lasien läpi, mitä hän itse asiassa puhui. Komean miehen huomiosta häkellyksissäni olin varmaan antanut liikaa rohkaisevia signaaleja enkä heti ottanut tosissaan hänen omakotitalo ja lapset -juttujaan, koska ne on köyhänä opiskelijaneitosena vielä tosi kaukaisia ajatuksia.
Pitää huomata, että hän oli siis katsellut minua jo pitkään, minulle koko ihastuminen tuli puskista vasta kun hän otti ensimmäisen askeleen. En ollut ajatellut häntä romanttisessa mielessä lainkaan, koska ikäero jne. No, ei olisi pitänytkään. Sitten kun tajusin, että hei hän tosiaan puhuu naimisiinmenosta ja lapsista suht pikaisella aikataululla, niin iski se paniikki. Hän oli monta vuotta vanhempi, joten tietysti ne asiat oli hänelle ajankohtaisia.
Yritin siinä sitten vihjailla että ei ole omakotitaloon vielä pitkään aikaan mahiksia kun olen opiskelija. Hän sanoi että hän maksaa kyllä valtaosan. Sanoin että en halua olla kiitollisuudenvelassa ja hänen kustantavan elämääni, hän totesi että totta kai hän tukee kun minä kerran joudun kuitenkin äitiyslomat ym. pitämään. Vihjasin että lapset on kaukana vielä, jos koskaan, ja reaktio oli että kyllä hän auttaa niiden hoitamisessa. Toisin sanoen mikään ei kääntänyt hänen päätään, vaikka aina vaan suoremmin kielsin että en halua omakotitaloa ja lapsia ainakaan useampaan vuoteen. Myöskään fyysisiä vihjeitä (suudelman väistöä niin että menee otsalle/poskelle/kokonaan ohi, halauksesta irrottautumista äkkiä ym.) ei myöskään tajunnut. Siinä vaiheessa tajusin hänen olevan roikkujatyyppiä tai muuten niin ihastunut että kieltäytyy näkemästä, ettei minua kiinnosta tehdä hänelle lasta jo seuraavaksi jouluksi. Mitä enemmän vetäydyin, sitä enemmän hän takertui.
(87 jatkaa)
Ruusunpuna karisi laseistani ropisemalla. Sen hävittyä ei ulkonäkökään enää miellyttänyt, näytti ikäistään vanhemmalta, tupakointinsa alkoi oksettaa toden teolla enkä mitenkään kyennyt enää kielariin, puheet tuntui keskittyvän vain siihen yhteiseen tulevaisuuteen ja mun lastenhoitokykyjeni kehumiseen (vaikka ei hän niistä mitään tiennyt, varmasti olet loistava äiti -juttuja), vaikkei niitä varmaan ollut kuin 10% ajasta oikeasti. Ahdisti vaan niin julmetusti. Kotiäitiydenkin hän mainitsi, "ainakin sen kolme vuotta mitä saa olla kotihoidontuella", ja siinä kohtaa pakenin, koska en ikinä aio olla kotiäitinä. En puurtanut lukiosta lääkikseen vain keskeyttääkseni opinnot kolmeksi vuodeksi hoitaakseni jonkun takertujan lasta. Missään nimessä hän ei ollut odottamassa lapsiaan niin kauaa että olisin valmistunut.
Sitten oli pakko vain paeta, ja ystävyydestä ei todellakaan tulisi mitään enkä edes halua. Kaikki keskusteluyritykset selvän pakenemiseni jälkeenkin kääntyy hänen osaltaan niihin pirun lapsiin viidessä minuutissa.
Päästin hänet lähelle, ja hän sitten luuli sen luvaksi tunkea vielä lähemmäs. Oli pakko karata, sattui häntä tai ei. Ihan sama, niin paljon annoin vihjeitä siitä ettei enää kiinnosta, mutta kun ei tajunnut niin sitten kirjaimellisesti potkaisin pihalle enkä viitsinyt enää toistaa ettei niitä lapsia ensi jouluksi tule.
Tl;dr, saatoitte hyvinkin missata "en olekaan kiinnostunut"/"älä painosta nyt menee liian nopeasti"-signaalit ihastuksissanne. Valtaosa ihastuksista on lopulta yksipuolisia tai päättyy siihen ettette ollutkaan sellainen kuin toinen toiveikkaana kuvitteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko näissä vastauksissa kyse ystävyyssuhteista, jotka päätyyivät yksipuoliseen rakkauteen. Vai mitä ihmettä nämä liian lähelle pääsemiset ovat?
Onko teillä perhettä ja puolisoa? Jos perheellisen työssäkäyvän ihmisen aikaa haluaa käyttää 24/7 päätyy äkkiä etäystäväksi.Mulla oli kyse ystävyysuhteesta jossa ihastuttiin kumpikin. Sitten yhtäkkiä hän ei pystynytkään siihen. Ja etääntyminen ainoa ratkaisu, vaikka enhän minä nyt herranjestas yksinäni mitään olis tehnyt :D. Olisi sanonut vaan että mentiin liian pitkälle ja jatketaan kavereina, niin olisin käsitellyt asian, toisin kuin nyt kun on kaikenmaailman inhot ja ahdistukset minua kohtaan :(. Tuntuu surulliselta.
Tiedätkö että on inhot ja ahdistukset? Vai kuvitteletko ne? Ihan yhtä hyvin voi olla kyse vaikka syyllisyydentunteesta.
Hän sanoi että ei halunnut nähdä ja ahdisti. Kun nähtiin hän oli ylimielinen ja ilkeä. Aivan hetkessä. Eli tuskin kyseessä pelkkä syyllisyys :(
Ilkeys ja ylimielisyys voi olla vain keino saada sinut olemaan yrittämättäkään lähestyä enää.
Näinhän se varmasti olikin. Halusi pitää minut kaukana, ennen kuin pystyi sanomaan mistä kyse. Hurjan surullista minulle, helpottavaa hänelle, käsittämätön tunne siis itselle työstää, kun tietää ettei tehnyt mitään varsinaisesti väärää tai ahdistavaa, kun ei voinut sitä sanoa, ja nyt ollaan tässä tilanteessa, missä pitäisi itse päästä tästä surusta yli...vaan miten?
Mistä päättelet, että se oli helpottavaa hänelle? On aivan mahdolllista, että hän tuntee asiasta syyllisyyttä ja se vaivaa häntä paljon enemmän kuin tilanne sinua.
Hän sanoi että oli helpottavaa olla erossa minusta :(. Minä itkin suruissani, kun olen niin hämmentynyt koko tilanteesta. Minun tärkeä ihminen haluaa pois minun elämästä.
Jätä omaan arvoonsa. Häntä varmaan vaan ahdistaa ettei hän olekaan hetero. Heterona elämö on helpompaa, ei tarvitse pelätä muiden tuomitsevuutta.
Se ikävä osuus on siinä, että olimme monia vuosia ystävät. Emme näin tiiviisti yhdessä, mutta kivaa oli kun tavattiin. Nyt tämä meni ihan uudelle tasolle, jota hän ihan itse tuntui haluavan. Sitten ei kuitenkaan pystynyt siihen. Vaikea jättää ihan omaan arvoonsa, vaikka olen kyllä antanut olla rauhassa nyt taatusti.
Oletko tullut ajatelleeksi, että hän ei sittenkään ollut sinut biseksuaalisuutensa kanssa? Tai ehkä hän ei edes ollut biseksuaali, mutta tajusi asian vasta liian myöhään? Ehkäpä hän alkoi tuntea itseinhoa ja päästäkseen eroon itseinhostaan hänen täytyi välttää ihmistä, jonka seurassa jokainen sekunti muistuttaisi itseinhosta. Jos hän olisi kertonut tämän sinulle, olisit saattanut ajatella, että hän inhoaisi myös sinua ja sitä, mitä välillänne hetken aikaa oli?
Olen ajatellut ja sen olisin halunnut häneltä kuulla. Ehkä hän ei ole enää miehiin mutta ei lopulta naisiinkaan päin. Tätä jo aikaisemmin epäilin mutta hän sanoi että on kiinnostunut. Ehkä ei sitten lopulta ollut TARPEEKSI, en tiedä. Tämän asian olisin halunnut keskustella loppuun, ihan riippumatta vastauksesta. Sen jälkeen olisin itse voinut ymmärtää häntä paremmin.
Vierailija kirjoitti:
(87 jatkaa)
Ruusunpuna karisi laseistani ropisemalla. Sen hävittyä ei ulkonäkökään enää miellyttänyt, näytti ikäistään vanhemmalta, tupakointinsa alkoi oksettaa toden teolla enkä mitenkään kyennyt enää kielariin, puheet tuntui keskittyvän vain siihen yhteiseen tulevaisuuteen ja mun lastenhoitokykyjeni kehumiseen (vaikka ei hän niistä mitään tiennyt, varmasti olet loistava äiti -juttuja), vaikkei niitä varmaan ollut kuin 10% ajasta oikeasti. Ahdisti vaan niin julmetusti. Kotiäitiydenkin hän mainitsi, "ainakin sen kolme vuotta mitä saa olla kotihoidontuella", ja siinä kohtaa pakenin, koska en ikinä aio olla kotiäitinä. En puurtanut lukiosta lääkikseen vain keskeyttääkseni opinnot kolmeksi vuodeksi hoitaakseni jonkun takertujan lasta. Missään nimessä hän ei ollut odottamassa lapsiaan niin kauaa että olisin valmistunut.Sitten oli pakko vain paeta, ja ystävyydestä ei todellakaan tulisi mitään enkä edes halua. Kaikki keskusteluyritykset selvän pakenemiseni jälkeenkin kääntyy hänen osaltaan niihin pirun lapsiin viidessä minuutissa.
Päästin hänet lähelle, ja hän sitten luuli sen luvaksi tunkea vielä lähemmäs. Oli pakko karata, sattui häntä tai ei. Ihan sama, niin paljon annoin vihjeitä siitä ettei enää kiinnosta, mutta kun ei tajunnut niin sitten kirjaimellisesti potkaisin pihalle enkä viitsinyt enää toistaa ettei niitä lapsia ensi jouluksi tule.
Tl;dr, saatoitte hyvinkin missata "en olekaan kiinnostunut"/"älä painosta nyt menee liian nopeasti"-signaalit ihastuksissanne. Valtaosa ihastuksista on lopulta yksipuolisia tai päättyy siihen ettette ollutkaan sellainen kuin toinen toiveikkaana kuvitteli.
No juu, hyvinkin tämäkin mahdollista. toki hän oli ihastunut, hän on sen mulle sanonut. Ja hän vaikutti siltä vielä hiukan ennen tätä tapahtumaa. Mutta voi olla että oli huomannut jotain sellaista ettei tästä tulekaan mitään...mutta kai senkin voi kertoa ilman tälläistä draamaa...ollaan yli nelikymppisiä aikuisia!! Ei mitään lapsia jotka ei osaa puhua..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ymmärrä että miksi kukaan kohtelisi ystäväänsä noin.
Ystävyydessä on taukoja, mutta ei silloin käytetä sanoja ahdistus ja ero, silloin vaan nähdään harvemmin.
Kyllä sitä molempien pitäis osata kunnioittaa toinen toistaan.
Luitko ketjun? Kyse on ystävyyssuhteen muuttumisesta rakkaussuhteeksi.
Suurin osa ihmisistä ei pysty jatkamaan ystävyyteen kariutuneesta rakkaussuhteesta, edes orastavasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä ei pysty jatkamaan ystävyyteen kariutuneesta rakkaussuhteesta, edes orastavasta.
Hän itse toivoi ystävyyttä, ja minä sen mahdollisuuden voin antaa. Ehkä hän ei ollut se oikea. Toisinpäinkin on aikanaan käynyt ja pystyin jatkaan sitäkin, kunnes hän oli mustasukkainen ja hullu ja aina käpälöimässä vaikka suhde ajat sitten ohi ja puitu. Ehkä pystyn näinkin päin, ja käpälöimättä ;). Mutta kyse onkin nyt hänen ahdistuksestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
No kyllä ruusunpuna karisi tämän tapahtuman myötä, nyt en tiedä mitä ajatella-tosi tosi ihastunut en ole.
Onhan tässä muitakin ystävyyksiä karissut kuin tuo rakkaussuhde?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
No kyllä ruusunpuna karisi tämän tapahtuman myötä, nyt en tiedä mitä ajatella-tosi tosi ihastunut en ole.
Hyvä. Pääset nopeammin yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
No kyllä ruusunpuna karisi tämän tapahtuman myötä, nyt en tiedä mitä ajatella-tosi tosi ihastunut en ole.
Hyvä. Pääset nopeammin yli.
Eiköhän tästä ihastuksesta yli päästä, sen sijaan ystävyyden loppu koskee enemmän :(
Olihan meillä kuitenkin välillä niin kivaa. No ehkä aika korjaa pahimmat haavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
No kyllä ruusunpuna karisi tämän tapahtuman myötä, nyt en tiedä mitä ajatella-tosi tosi ihastunut en ole.
Hyvä. Pääset nopeammin yli.
Eiköhän tästä ihastuksesta yli päästä, sen sijaan ystävyyden loppu koskee enemmän :(
Olihan meillä kuitenkin välillä niin kivaa. No ehkä aika korjaa pahimmat haavat.
Ihan tavallista heterosuhteissakin, että jos ystävyys muuttuu ihastukseksi ja ihastus loppuu, loppuu myös ystävyyssuhde. Paluuta takaisin VAIN ystäväksi ei enää ole, koska jotain ystävyydessä on mennyt rikki. Miksei sama olisi myös homoseksuaalisissa suhteissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla menee jotenkin ystävyys- ja rakkaussuhteet sekaisin. Ehkä koska olet vielä niin tosi tosi ihastunut.
No kyllä ruusunpuna karisi tämän tapahtuman myötä, nyt en tiedä mitä ajatella-tosi tosi ihastunut en ole.
Hyvä. Pääset nopeammin yli.
Eiköhän tästä ihastuksesta yli päästä, sen sijaan ystävyyden loppu koskee enemmän :(
Olihan meillä kuitenkin välillä niin kivaa. No ehkä aika korjaa pahimmat haavat.
Ihan tavallista heterosuhteissakin, että jos ystävyys muuttuu ihastukseksi ja ihastus loppuu, loppuu myös ystävyyssuhde. Paluuta takaisin VAIN ystäväksi ei enää ole, koska jotain ystävyydessä on mennyt rikki. Miksei sama olisi myös homoseksuaalisissa suhteissa?
No tätä minä PELKÄSIN, ja koitin sanoa, mutta silti kävi näin :(
Olen tämän kokenut mutta voi helkutti että piti uudelleen sortua...no toivon silti asioihin muutosta.
Mulle on käynyt niin, että läheinen ihminen on käynyt liian läheiseksi, rajattomaksi. Ei ole enää huomannut eroa minun ja itsensä välillä.
Hänen kanssaan kyllä pitkään asetin rajoja ja yritin sietää liian lähelle änkeämistä. Mutta eihän sitä vuosikausia jaksanut kun tuntui ettei itselle jää tilaa hengittää.