Lue keskustelun säännöt.
Miksi joku työntää liian läheisen ihmisen pois ja ahdistuu tästä?
18.07.2016 |
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.
Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Päästikö toinen lähelle vai tungitko? Läheisriippuvainen ihminen tunkee, takertuu ja tukahduttaa.
Päästi ja tuli itsekin. Ei tämä mitään yksipuolista ollut. Mutta ehkä hänelle liikaa, ihmiselle, jolla ei todella läheisiä ihmissuhteita oikein ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.
Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.
Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Päästikö toinen lähelle vai tungitko? Läheisriippuvainen ihminen tunkee, takertuu ja tukahduttaa.
Päästi ja tuli itsekin. Ei tämä mitään yksipuolista ollut. Mutta ehkä hänelle liikaa, ihmiselle, jolla ei todella läheisiä ihmissuhteita oikein ole.
No kylläpä sitä nyt ollaan ystävällisiä... Eli ei ihan pyyteetöntä tainnut olla? Iholle ja ihon alle pitää päästä, jotta myöhemmin voi sitten ivata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
On ihmisiä, jotka eivät osaa käsitellä konflikteja, ollenkaan. He ovat samoja jotka sanovat menevänsä kiskalle, eivät tule takaisin ja lähettävät avioeropaperit postissa. Se on kehittymätön persoona, tällainen ihminen ei ole siltä osin aikuistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Olen ajatellut niin, että tämä sairaus on vaikuttanut tähän kaikkeen. Sairaus voi johtaa kuolemaan...ennuste nyt hyvä, mutta vuodet näyttävät, uusiiko. Koitan ymmärtää, mutta jos hän tämän jälkeen tosiaan "hävittää" minut elämästään, niin toki se loukkaa minua todella paljon. Mutta en toki voi kuin antaa mennä...parhaani tein minkä pystyin ja tukena olin paljon, ehkä hän ei lopussa enää tarvinnut sitä ja olin sitten liikaa... Harmillista. Meillä oli todella kivaakin yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Päästikö toinen lähelle vai tungitko? Läheisriippuvainen ihminen tunkee, takertuu ja tukahduttaa.
Päästi ja tuli itsekin. Ei tämä mitään yksipuolista ollut. Mutta ehkä hänelle liikaa, ihmiselle, jolla ei todella läheisiä ihmissuhteita oikein ole.
No kylläpä sitä nyt ollaan ystävällisiä... Eli ei ihan pyyteetöntä tainnut olla? Iholle ja ihon alle pitää päästä, jotta myöhemmin voi sitten ivata.
Ivata? :D Juuripa sitä niin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
En ole täydellisen virheetön, mutta olisin kovasti toivonut, että hän olisi sanonut, missä vaiheessa mentiin "yli hänen rajojen". Toki voi olla, ettei hän sitten halunnut loukata minua, ja arpoi itsekin, mihin pystyy. Itseäni ahdistaa nyt että homma piti ajaa tähän pisteeseen eli ollaan ihan vieraita. Ja toivon, että voisimme olla edelleen kavereita, meillä on ollut monia niin hauskoja hetkiä, ja pystyn kyllä niihin ehkä vaikka ihastuminen tapahtuikin. Pitää vaan työstää se tunne pois, koska mitään ei taatusti tämän jälkeen tule.
ap
Mutta hän ei varmaan pysty.
On vaikea tehdä siirtymä ystävyys-rom.suhde(tai säötö)-ystävyys
Vain harvoin se onnistuu ja usein vaatii paljon välkmatkaa, jopa vuosia.
Olen samaa mieltä ettei ole reilua häneltä sinua kohtaan ettei ole yhtään keskustellut kanssasi. Yrittäisin vielä saada keskustelua syntymään, closuren. Vaikka meilitse. se voi toki tarkoittaa myös totaalista välien katkeamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Olen ajatellut niin, että tämä sairaus on vaikuttanut tähän kaikkeen. Sairaus voi johtaa kuolemaan...ennuste nyt hyvä, mutta vuodet näyttävät, uusiiko. Koitan ymmärtää, mutta jos hän tämän jälkeen tosiaan "hävittää" minut elämästään, niin toki se loukkaa minua todella paljon. Mutta en toki voi kuin antaa mennä...parhaani tein minkä pystyin ja tukena olin paljon, ehkä hän ei lopussa enää tarvinnut sitä ja olin sitten liikaa... Harmillista. Meillä oli todella kivaakin yhdessä.
On olemassa ihmistyyppi joka haistaa vaikeuksissa olevat ihmiset. Tunkevat siihen tukemaan ja toinen erehtyy uskoutumaan heikolla hetkellä. Sitten onkin pääsemättömissä. Se tukija kun takertuu kuin iilimato - auttaa ja pelastaa. Siskollani tämä kaava toistuu, toistuu, toistuu. Hän ei itse näe miten muuttuu hukkuvan pelastajasta hukuttajaksi. Eikä myöskään osaa olla sellaisen ihmisen ystävä jolla menee hyvin. Hän tarvitsee sairiata ja velkaantuneita. Itsensä takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.
Olet liian kiltti tai itse asiassa teet väärin kun et ilmaise avoimesti mikä sinua loukkaa jne, koska et halua riitaa. Kyllä riidan uhallakin tulee ystövyyssuhteessa olla avoin.
Jos et ensin vuosiin kerro eri mielipiteistäsi ja sitten katkaiset välit, teet tuplaväärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
En ole täydellisen virheetön, mutta olisin kovasti toivonut, että hän olisi sanonut, missä vaiheessa mentiin "yli hänen rajojen". Toki voi olla, ettei hän sitten halunnut loukata minua, ja arpoi itsekin, mihin pystyy. Itseäni ahdistaa nyt että homma piti ajaa tähän pisteeseen eli ollaan ihan vieraita. Ja toivon, että voisimme olla edelleen kavereita, meillä on ollut monia niin hauskoja hetkiä, ja pystyn kyllä niihin ehkä vaikka ihastuminen tapahtuikin. Pitää vaan työstää se tunne pois, koska mitään ei taatusti tämän jälkeen tule.
ap
Mutta hän ei varmaan pysty.
On vaikea tehdä siirtymä ystävyys-rom.suhde(tai säötö)-ystävyys
Vain harvoin se onnistuu ja usein vaatii paljon välkmatkaa, jopa vuosia.
Olen samaa mieltä ettei ole reilua häneltä sinua kohtaan ettei ole yhtään keskustellut kanssasi. Yrittäisin vielä saada keskustelua syntymään, closuren. Vaikka meilitse. se voi toki tarkoittaa myös totaalista välien katkeamista.
No vaikeaa se on itsellekin. Mutta uskon silti kykeneväni siihen. En tarvitse VUOSIEN hiljaisuutta vaan puhua asiat kunnolla läpi. Kyllä se on pakko yrittää saada puhuttua asiat halki, ei tämmöstäkään kukaan jaksa, kun nähtävä on kuitenkin varmaan joka viikko.
Onko näissä vastauksissa kyse ystävyyssuhteista, jotka päätyyivät yksipuoliseen rakkauteen. Vai mitä ihmettä nämä liian lähelle pääsemiset ovat?
Onko teillä perhettä ja puolisoa? Jos perheellisen työssäkäyvän ihmisen aikaa haluaa käyttää 24/7 päätyy äkkiä etäystäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Olen ajatellut niin, että tämä sairaus on vaikuttanut tähän kaikkeen. Sairaus voi johtaa kuolemaan...ennuste nyt hyvä, mutta vuodet näyttävät, uusiiko. Koitan ymmärtää, mutta jos hän tämän jälkeen tosiaan "hävittää" minut elämästään, niin toki se loukkaa minua todella paljon. Mutta en toki voi kuin antaa mennä...parhaani tein minkä pystyin ja tukena olin paljon, ehkä hän ei lopussa enää tarvinnut sitä ja olin sitten liikaa... Harmillista. Meillä oli todella kivaakin yhdessä.
Joillakin menee ystäväpiiri uusiksi aina kun elämäntilanne vaihtuu. Eihän se reilua ole, mutta he eivät tajua sitä.
Olen pahoillani puolestasi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Olen ajatellut niin, että tämä sairaus on vaikuttanut tähän kaikkeen. Sairaus voi johtaa kuolemaan...ennuste nyt hyvä, mutta vuodet näyttävät, uusiiko. Koitan ymmärtää, mutta jos hän tämän jälkeen tosiaan "hävittää" minut elämästään, niin toki se loukkaa minua todella paljon. Mutta en toki voi kuin antaa mennä...parhaani tein minkä pystyin ja tukena olin paljon, ehkä hän ei lopussa enää tarvinnut sitä ja olin sitten liikaa... Harmillista. Meillä oli todella kivaakin yhdessä.
On olemassa ihmistyyppi joka haistaa vaikeuksissa olevat ihmiset. Tunkevat siihen tukemaan ja toinen erehtyy uskoutumaan heikolla hetkellä. Sitten onkin pääsemättömissä. Se tukija kun takertuu kuin iilimato - auttaa ja pelastaa. Siskollani tämä kaava toistuu, toistuu, toistuu. Hän ei itse näe miten muuttuu hukkuvan pelastajasta hukuttajaksi. Eikä myöskään osaa olla sellaisen ihmisen ystävä jolla menee hyvin. Hän tarvitsee sairiata ja velkaantuneita. Itsensä takia.
Mä olen ajatellut olenko oikeasti sellainen. Minuun tuntuu tukeutuvan niin moni, ja yritän toki sitten vähän liikaakin ehkä auttaa. Toisinaan käy hyvin, toisinaan huonosti. Minulla on kyllä ystäviä joilla menee hyvin. En siis valitse ystäväkseni ketään "pelastettavaa". Mutta koska ilmeisesti minuun on helppo tukeutua, niin sitten kerään ympärilleni myös näitä ongelmaisia, ja sitten en osaakaan heitä auttaa ja satutan itseni. Näköjään. Mutta itseni takia en heitä tarvitse, joilla huonommin menisi. Suurimmalla osalla menee ihan hienosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
En ole täydellisen virheetön, mutta olisin kovasti toivonut, että hän olisi sanonut, missä vaiheessa mentiin "yli hänen rajojen". Toki voi olla, ettei hän sitten halunnut loukata minua, ja arpoi itsekin, mihin pystyy. Itseäni ahdistaa nyt että homma piti ajaa tähän pisteeseen eli ollaan ihan vieraita. Ja toivon, että voisimme olla edelleen kavereita, meillä on ollut monia niin hauskoja hetkiä, ja pystyn kyllä niihin ehkä vaikka ihastuminen tapahtuikin. Pitää vaan työstää se tunne pois, koska mitään ei taatusti tämän jälkeen tule.
ap
Mutta hän ei varmaan pysty.
On vaikea tehdä siirtymä ystävyys-rom.suhde(tai säötö)-ystävyys
Vain harvoin se onnistuu ja usein vaatii paljon välkmatkaa, jopa vuosia.
Olen samaa mieltä ettei ole reilua häneltä sinua kohtaan ettei ole yhtään keskustellut kanssasi. Yrittäisin vielä saada keskustelua syntymään, closuren. Vaikka meilitse. se voi toki tarkoittaa myös totaalista välien katkeamista.
No vaikeaa se on itsellekin. Mutta uskon silti kykeneväni siihen. En tarvitse VUOSIEN hiljaisuutta vaan puhua asiat kunnolla läpi. Kyllä se on pakko yrittää saada puhuttua asiat halki, ei tämmöstäkään kukaan jaksa, kun nähtävä on kuitenkin varmaan joka viikko.
Sinä et tarvitse vuosien hiljaisuutta, mutta hän saattaa tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.Minun ystäväni sairastui vakavasti ja ystävyytemme syveni voimakkaasti. Tuin häntä hoidoissa ja muutenkin meillä oli kivaa- niin kuin oli ennenkin, nyt vaan tiiviimmin. Hoidot alkoivat olla ohi, niin hän ahdistui minusta kaikella tapaa. Tämä loukkaa minua todella paljon. Kiitos tuesta oli tämä. Vaikka hän kuinka vannoo ettei asia ollut näin, niin siltä se vahvasti tuntuu, että hän käytti minua sen ajan kuin tarvitsi, viis sitten minun jaksamisesta. No, ainakin tein sen minkä pystyin.
Mihin hän sairastui?
Joskus/jotkut sairaudet voivat muuttaa ihmistä tai kuoria hänestä enemmän oman itsensä (samanlaisen mikä oli joskus lapsena ja minkä matkan varrella kadotti), jolloin jotkut "sumuvaiheessa" kerätyt ihmissuhteet voivat alkaa ahdistaa ja tuntua vääriltä.Ajankohta sinusta ahdistumiselle siis voi johtua monestakin asiasta.
Edellä mainitusta tai vaikka siitä, ettei sairautensa pahimmissa vaiheissa ollut voimavaroja käsitellä asiaa ja kertoa sinulle ahdistuksesta joten esitti vaan niin kauan kunnes voimia olisi enemmän jne.
Syitä voi olla monia ja yksi vaihtoehto toki tuokin, että "käytti" sinua.Ikävää jokatapauksessa sinulle ja ehkä teille molemmillekin.
Olen ajatellut niin, että tämä sairaus on vaikuttanut tähän kaikkeen. Sairaus voi johtaa kuolemaan...ennuste nyt hyvä, mutta vuodet näyttävät, uusiiko. Koitan ymmärtää, mutta jos hän tämän jälkeen tosiaan "hävittää" minut elämästään, niin toki se loukkaa minua todella paljon. Mutta en toki voi kuin antaa mennä...parhaani tein minkä pystyin ja tukena olin paljon, ehkä hän ei lopussa enää tarvinnut sitä ja olin sitten liikaa... Harmillista. Meillä oli todella kivaakin yhdessä.
On olemassa ihmistyyppi joka haistaa vaikeuksissa olevat ihmiset. Tunkevat siihen tukemaan ja toinen erehtyy uskoutumaan heikolla hetkellä. Sitten onkin pääsemättömissä. Se tukija kun takertuu kuin iilimato - auttaa ja pelastaa. Siskollani tämä kaava toistuu, toistuu, toistuu. Hän ei itse näe miten muuttuu hukkuvan pelastajasta hukuttajaksi. Eikä myöskään osaa olla sellaisen ihmisen ystävä jolla menee hyvin. Hän tarvitsee sairiata ja velkaantuneita. Itsensä takia.
Mä olen ajatellut olenko oikeasti sellainen. Minuun tuntuu tukeutuvan niin moni, ja yritän toki sitten vähän liikaakin ehkä auttaa. Toisinaan käy hyvin, toisinaan huonosti. Minulla on kyllä ystäviä joilla menee hyvin. En siis valitse ystäväkseni ketään "pelastettavaa". Mutta koska ilmeisesti minuun on helppo tukeutua, niin sitten kerään ympärilleni myös näitä ongelmaisia, ja sitten en osaakaan heitä auttaa ja satutan itseni. Näköjään. Mutta itseni takia en heitä tarvitse, joilla huonommin menisi. Suurimmalla osalla menee ihan hienosti.
Minäkin olen sellainen johon tukeudutaan ja paljon. Nyt vasta keski-iässä olen tajunnut että minun kannattaa säädellä sitä (ja että taustalla on mm. se että haluan tuntea olevani tarpeellinen).
Vierailija kirjoitti:
Onko näissä vastauksissa kyse ystävyyssuhteista, jotka päätyyivät yksipuoliseen rakkauteen. Vai mitä ihmettä nämä liian lähelle pääsemiset ovat?
Onko teillä perhettä ja puolisoa? Jos perheellisen työssäkäyvän ihmisen aikaa haluaa käyttää 24/7 päätyy äkkiä etäystäväksi.
Mulla oli kyse ystävyysuhteesta jossa ihastuttiin kumpikin. Sitten yhtäkkiä hän ei pystynytkään siihen. Ja etääntyminen ainoa ratkaisu, vaikka enhän minä nyt herranjestas yksinäni mitään olis tehnyt :D. Olisi sanonut vaan että mentiin liian pitkälle ja jatketaan kavereina, niin olisin käsitellyt asian, toisin kuin nyt kun on kaikenmaailman inhot ja ahdistukset minua kohtaan :(. Tuntuu surulliselta.
Tässä kejussa tulee hyvin esiin syy, miksi en halua säätöjä ystävien kanssa. 99% niistä ihmissuhteista katkeaa ja ikävästi.
Päästikö toinen lähelle vai tungitko? Läheisriippuvainen ihminen tunkee, takertuu ja tukahduttaa.