Lue keskustelun säännöt.
Miksi joku työntää liian läheisen ihmisen pois ja ahdistuu tästä?
18.07.2016 |
Minulle kävi näin, että pääsin liian lähelle, ja yhtenä päivänä se oli vaan liikaa ja nyt välit on käytännössä poikki ilman että tein mitään väärää.
Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksi joku päästää toisen liian lähelle ja yhtäkkiä ahdistuu tästä? Voiko tilannetta korjata?
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
No ei sitä aina pysty selittämään, miksi joku tunne tulee. Jos se ei vaan halunnut sua siihen lähelle enää, tunteet voi muuttua ihan ilman mitään erityistä syytäkään. Jätä rauhaan.
Olen kyllä jättänytkin rauhaan. Tuntuu vain käsittämättömän kurjalta, kun ensin on niin mukavaa, ja kuin salamaniskusta, 5 vuoden ystävyys on takana.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
No itse olen juuri harkitsemassa, pitäisikö ottaa etäisyyttä henkilöön, joka on minulle todella läheinen. Syy tähän on siinä, että olon rakastumassa tai jo rakastunutkin häneen. Ilmeisesti hän ei tunne samoin minua kohtaan. Tämä on todella tuskallinen tilanne minulle, koska hänen seuransa olisi minulle tosi tärkeää ja ihanaa, mutta kuitenkin aiheuttaa suurta tuskaa kun tiedän, että tuskin koskaan saan häntä kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No itse olen juuri harkitsemassa, pitäisikö ottaa etäisyyttä henkilöön, joka on minulle todella läheinen. Syy tähän on siinä, että olon rakastumassa tai jo rakastunutkin häneen. Ilmeisesti hän ei tunne samoin minua kohtaan. Tämä on todella tuskallinen tilanne minulle, koska hänen seuransa olisi minulle tosi tärkeää ja ihanaa, mutta kuitenkin aiheuttaa suurta tuskaa kun tiedän, että tuskin koskaan saan häntä kokonaan.
Mulle taas kävi niin että rakastuttiin kumpikin, ja sitten vaan yhtäkkiä ne pikku pussailut olikin toiselle liikaa. Eihän siinä sitten muuta kuin ahdistus päälle ja eroon minusta. Olin kuin puulla päähän lyöty, että mitä yhtäkkiä tapahtui. nyt 10 vuoden ystävyys on "katkolla", kun ei kumpikaan osaa olla... En tiedä mitä tehdä.
Minulla oli kanssa tärkeän ystäväni (mies, jos se nyt pitää erikseen mainita) kanssa noin viiden vuoden viileä kausi, kun ensin oltiin kolme vuotta ystäviä ja sitten molemmilla nousikin tunteet pintaan. Kovin pitkälle ei menty (ehkä onneksi?), mutta sitten olikin hankala palata ystäviksi. Otti aikaa eikä juuri nähty. Nyt molemmat on naimisissa ja ystävyys on palautunut.
Mielestäni ihmissuhteissa on syytäkin olla välillä tiiviimpiä ja välillä etäisempiä kausia, itse olen monta kertaa ahdistunut, kun joku ystävä haluaa nähdä ja viestitellä ihan koko ajan jakaen aivan kaiken kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
No mitä sä ehdotat? Sinäkö tykkäisit siitä, että ihmiset roikkuu sun kanssa pelkän velvollisuuden takia, vaikka oikeasti eivät haluaisi? Ja sinä koet itse velvollisuudeksi jatkaa tuttavuutta hamaan hautaan asti, vaikket enää pitäisi koko ihmisestä? Minun elämä on liian lyhyt sellaiseen muka-ystävyyteen, sori.
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli kanssa tärkeän ystäväni (mies, jos se nyt pitää erikseen mainita) kanssa noin viiden vuoden viileä kausi, kun ensin oltiin kolme vuotta ystäviä ja sitten molemmilla nousikin tunteet pintaan. Kovin pitkälle ei menty (ehkä onneksi?), mutta sitten olikin hankala palata ystäviksi. Otti aikaa eikä juuri nähty. Nyt molemmat on naimisissa ja ystävyys on palautunut.
Mielestäni ihmissuhteissa on syytäkin olla välillä tiiviimpiä ja välillä etäisempiä kausia, itse olen monta kertaa ahdistunut, kun joku ystävä haluaa nähdä ja viestitellä ihan koko ajan jakaen aivan kaiken kanssani.
Juu tämäkin on totta. Mä luulen että se viileä kausi on nyt menossa, ja katsotaan voiko tästä joskus palata entiselleen.
ap
Mulla vähän samanlainen kokemus kuin ap:lla. Ystävyyttä myös viitisen vuotta takana.
Arvelen, että mun ystäväni on niitä ihmisiä, jotka hiljaa itsekseen kärsii pitkään, jos jotain on ystävässä/ystävyyssuhteessa heidän mielestään pielessä ja lopulta on heidän rajansa ylitetty tai mitta täysi ja tulee räjähdys, syytökset ja pakeneminen. Eikä mitään mahdollisuutta keskusteluun, että mikä meni pieleen. Ilmeisesti on jotenkin lukossa omien tunteiden kanssa, kun niitä ei voinut muuten ilmaista ja taustakin hänellä vaikuttaa, jos on oppinut "ratkaisemaan" asiat noin.
Kaiken kukkuraksi tää ystävä uskoo vilpittömästi tehneensä mulle hyvän teon, diagnosoi mut internet-tutkimuksensa pohjalta ja näköjään tietää asiat paremmin kuin lääkärit ja psykologit yhteensä.
Minussakin on varmasti parannettavaa ja on minusta ystävyyssuhteissa ihan paikallaankin huomauttaa toisen käytöksestä, jos se itseään loukkaa, mutta ystäväni ei suostunut tarkemmin kertomaan, miten olen häntä kohtaan toiminut väärin. Suon mielelläni ystävälleni tilaa, mutta kai asiasta voisi pienen tauon jälkeen jutella asiallisesti vaikka lopputulos olisikin se, että omia teitä jatketaan.
Mutta tosiaan tuohon ap:n kommenttiin, meille asia tulee yllätyksenä, muttei heille ja itseäkin loukkasi alkuun melkeinpä eniten tuo, että toinen viimeiseen asti 'näytellyt', ettei mikään ole vikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
No mitä sä ehdotat? Sinäkö tykkäisit siitä, että ihmiset roikkuu sun kanssa pelkän velvollisuuden takia, vaikka oikeasti eivät haluaisi? Ja sinä koet itse velvollisuudeksi jatkaa tuttavuutta hamaan hautaan asti, vaikket enää pitäisi koko ihmisestä? Minun elämä on liian lyhyt sellaiseen muka-ystävyyteen, sori.
Ei ei, missään nimessä. Mutta jos ollaan ensin hyviä ystäviä, tiiviisti tekemisissä, niin kyllä asioista pitää pystyä puhumaan ilman että suoraan pitää pistää välit poikki. Voi olla reilu ja jutella asioista esim että nähtäiskö vähän harvemmin tms. Ei ole velvollisuutta nähdä, ei ei, missään nimessä, mutta on velvollisuus pitkän ystävyyden jälkeen osata puhua rehellisesti asioista.
ap
itse ihastuin ja otin etäisyyttä, etten polttaisi näppejäni niin pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Vierailija kirjoitti:
itse ihastuin ja otin etäisyyttä, etten polttaisi näppejäni niin pahasti.
Niin kuin juuri kirjoitin, me ihastuimme molemmat. Olin ihan mukana, ja minusta hänkin, kunnes TOTAALINEN STOPPI. Vieläkin pännii, ettei voinut puhua asioista ja tunteista, ennen kuin ollaan tässä pisteessä, että välit ovat lähes poikki ja kumpikin välttelee toinen toistaan. Se koskee enemmän kuin se että hänen ihastus ehkä lopahti.
7 ja 15
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
No mitä sä ehdotat? Sinäkö tykkäisit siitä, että ihmiset roikkuu sun kanssa pelkän velvollisuuden takia, vaikka oikeasti eivät haluaisi? Ja sinä koet itse velvollisuudeksi jatkaa tuttavuutta hamaan hautaan asti, vaikket enää pitäisi koko ihmisestä? Minun elämä on liian lyhyt sellaiseen muka-ystävyyteen, sori.
Ei ei, missään nimessä. Mutta jos ollaan ensin hyviä ystäviä, tiiviisti tekemisissä, niin kyllä asioista pitää pystyä puhumaan ilman että suoraan pitää pistää välit poikki. Voi olla reilu ja jutella asioista esim että nähtäiskö vähän harvemmin tms. Ei ole velvollisuutta nähdä, ei ei, missään nimessä, mutta on velvollisuus pitkän ystävyyden jälkeen osata puhua rehellisesti asioista.
ap
Minulla on tämän ystäväni kanssa sellaistakin ongelmaa, että tuntuu vaikealta puhua asioista riittävän suoraan. Olen itse tosi suorapuheinen, mutta suhteemme alkuvaiheissa huomasin, että toinen ei sietänyt sitä vaan otti etäisyyttä tai suorastaan teki ohareita kun ilmeisesti läheisyyttä oli hänen makuunsa jo liikaakin (tai liian nopeasti tai jotain). Annoin noissa tilanteissa hänelle tilaa tarpeen mukaan, en suuttunut ohareistakaan, ja lopulta hän alkoi itse tulla lähemmäksi minua ja pyysi oma-aloitteisesti anteeksikin aiempaa käytöstään.
Opin tuosta nyt sitten kuitenkin sen, että hänen kanssaan asioista keskustellaan kierrelleen ja vihjaillen, ja nyt minusta itsestäni tuntuu vaikealta olla läheisiä, kun en oikeastaan koe tietäväni riittävän hyvin, missä mennään.
Haluaisin nytkin, ennen kuin alan itse ottaa enemmän etäisyyttä, jutella hänen kanssaan ja kysyä hänen mielipidettään asiaan. Se tuntuu vaikealta, koska luultavasti hän ahdistuu niin suorasta puheesta. Aion sen silti tehdä, koska itse en oikein kestä enkä jaksa näin suurta epämääräisyyttä. Mutta toisaalta olisi suuri kiusaus vain "laittaa välit poikki" yhtäkkiä, koska häneen yhteyden saaminen ja asioista keskusteleminen - jo sen odottelu milloin seuraavan kerran tapaamme - on vaikeaa. Helpompi omalta kannaltani olisi vain antaa olla ja jättää kommunikoinnit kokonaan väliin. Kuitenkin hän on minulle niin tärkeä ihminen, että olen valmis kuormittamaan itseäni saadakseni jonkinlaisen yhteyden säilytettyä, vaikka se vaikealta tuntuukin. Toisaalta ymmärrän oikein hyvin, jos joku muu päätyy samanlaisessa tilanteessa toisentyyppiseen ratkaisuun.
t. 5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen liian lähelle päästäminen voi olla joko täysin vahinko tai virhe. Kun huomaa vahingon tai virheen tapahtuneen, on tehtävä jotain sen korjaamiseksi. Jos kyse on vastakkaisen sukupuolen (tai homoseksuaaleilla saman sukupuolen) ystävään ihastuminen, niin lähes ainoa keino virheen korjaamiseksi on ottaa etäisyyttä.
No meillä kävi niin, että ihastuttiin kumpikin ja yhtäkkiä se oli hänelle liikaa. Eli mentiin liian pitkälle siinä, että vaan pussattiin, mikä minusta ei edes ole mitenkään vakavaa. Minä olin rakastunut yhä, kun hän torppasi minut, ja ahdistui. Mielestäni en tehnyt missään vaiheessa mitään, mitä hän ei olisi halunnut tai tehnyt. Siksi tämä loukkaa minua yhä, varsinkin kun välit eivät ole kunnossa, kaikista asioista ei ole puhuttu jne. Itse odottaisin pitkän ystävyyden jälkeen, vaikka vähän ihastuttiin ja säädettiin, kykyä ja arvostusta kuitenkin puhua ja selvittää asiat, eikä pakenemista.
7
Ihmiset valitettavasti tekevät virheitä elämässä silloinkin, kun sinä toisena osapuolena toimit täydellisen virheettömästi. Jos hän on tehnyt sellaisen virheen, jonka seurauksena ajauduitte hänen makuunsa liian lähelle toisianne, niin et voi omalla käytökselläsi "ansaita" tilanteen jatkamista ennallaan. Jos olet antanut ymmärtää - vaikka tarkoittamattasikin - että odotuksesi on jotain tämän tapaista, ystävääsi on voinut alkaa ahdistaa niin paljon ettei hän jaksa tai halua edes selvittää asiaa kanssasi.
Toiset nyt vain ahdistuvat helpommin tällaisissa tilanteissa, joissa kokevat olevansa jotenkin vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta. Olipa siinä oikeasti perää tai ei.
t. 5 (jolla siis on myös tällainen herkästi ahdistuva ystävä)
En ole täydellisen virheetön, mutta olisin kovasti toivonut, että hän olisi sanonut, missä vaiheessa mentiin "yli hänen rajojen". Toki voi olla, ettei hän sitten halunnut loukata minua, ja arpoi itsekin, mihin pystyy. Itseäni ahdistaa nyt että homma piti ajaa tähän pisteeseen eli ollaan ihan vieraita. Ja toivon, että voisimme olla edelleen kavereita, meillä on ollut monia niin hauskoja hetkiä, ja pystyn kyllä niihin ehkä vaikka ihastuminen tapahtuikin. Pitää vaan työstää se tunne pois, koska mitään ei taatusti tämän jälkeen tule.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaisi, miksi joku vain "hylkää" toisen ihmisen ja se nyt vaan on ok, kun siitä vaan tuntu siltä... Eli ihmisiä saa kohdella just miten huvittaa? Jos itsestä nyt vaan tuntuu?
Minkä sille voi jos tunteet muuttuu? Olisiko se parempi, että hampaat irvessä väkisin tapailisi, ja esittäisi muka ystävää, vaikkei oikeasti enää olisikaan? En mä ainakaan toivo sellaisia ystäviä itselleni. Jos ei enää halua olla kaveri, ei tarvitse olla, enkä mä siihen mitään selityksiä kaipaa. Ei vaan halua, se on ihan hyvä syy.
Onhan se hyvä syy toki. Ystäväthän otetaan jätettäviksi, kun ei enää huvita vaikka pari päivä sitten huvitti. Juuri niinhän se on, ihmiset on toisille kertakäyttötavaraa.
Mietin välillä, jättäisinkö yhden ystäväni.
Olen miettinyt monta vuotta, mutta en uskalla enkä uskalla ehkä ikinä.
Välitänkin hänestä paljon ja se on yksi syy, miksi en ehkä halua häntä jättää.
Hänellä ei ole oikein muita ystäviä, joten tuntuisi pahalta jättää "yksin".
Silti, vaikka en häntä ehkä haluakaan jättää, kärsin hänen sanoistaan, olemisestaan, siitä ettei meillä ole minkäänlaista sielunkumppanuutta eikä hänen kanssaan ole samalla tavalla "vapaata" ja sielua ravitsevaa yhdessäoloa kuin muiden ystävieni kanssa, en voi olla hänen edessään aivan "auki", en voi kertoa kaikkea hänelle, en avautua samalla tavalla luontevasti kuin muille ystäville jne.
En edes muista, milloin viimeksi olen nauranut hänen kanssaan aidosti.
Tuntuu, että pyörimme hänen elämänsä, mielipiteidensä ja vitsiensä ympärillä.
Nauran tekonaurua, olen yleensä mukamas samaa mieltä kun en jaksa riidellä (hän loukkaantuu äärimmäisen helposti ja alkaa väittelemään, nyrpistelee nenäänsä kaikelle mikä ei ole juuri hänen mielipiteensä tai sovi hänen arvomaailmaansa) ja pidän tunteeni itselläni, koska jos yritän avata sisäistä maailmaani, hän alkaa puhua tilastoista ja keskimääräisyyksistä, torppaa sillä tavalla minut.
Äärimmäisen asiakeskeinen ja kuluttava ihminen siis, vaikkakin myös tavallansa mukava ja empaattinen (asiat joihin hän voi samaistua ja on kokenut omassa elämässäänkin).
En oikeastaan ihmettele miksi hänellä ei liiemmin ystäviä ole.
Miestänsä kyykyttää ja halventaa minkä ehtii, mutta sekin on toki vain "huumoria" (mitä hän itse ei kestä itseensä kohdistuen ollenkaan).
Välillä olen todella väsynyt olemaan varovainen, seuraamaan merkkejä ja käyttäytymään toista miellyttävästi (silti onnistun häntä välillä loukkaamaan ja siitä nousee riita, kenenkään muun kanssa riitoja ei ole...).
Jos en vastaa hänelle muutaman tunnin aikana puheluun/viestiin, saattaa laittaa perään jotain ja pitää itsekkäänä, jos ei päivän aikana vastaa mihinkään.
Muiden kanssa taas on normaalia, ettei joskus jaksa/halua/voi vastata eikä olla yhteyksissä päivään tai muutamaankaan.
Tässä hieman valoitusta sinulle kun et tunnu käsittävän ystävän "jättäjiä" ja ilmeisesti kuvittelet, että päätös tulee yhtäkkiä.
No, mä en ole ystävääni jättämässä, sillä toistaiseksi pärjään niin, että pidän välillä etäisyyttä ja keskityn ylipäätään enemmän niihin ystäviin, joilta saa energiaa ja olla oma itsensä, helppo kommunikaatio eikä tarvitse olla varpaillaan jne.
Ja jos joskus hänet jättäisinkin, päätös ei olisi helppo ja sitä olisi mietitty VUOSIA.
No ei sitä aina pysty selittämään, miksi joku tunne tulee. Jos se ei vaan halunnut sua siihen lähelle enää, tunteet voi muuttua ihan ilman mitään erityistä syytäkään. Jätä rauhaan.