Lue keskustelun säännöt.
Tyrin rakastamani ihmisen kanssa - mitä teen?
23.06.2016 |
Hän on itsenäinen, pidättäytyväinen, hieman erakkoluonne, minä olen erittäin sosiaalinen, spontaani, eloisa ihminen. Tämä on aiheuttanut ristiriitoja suhteessamme, yhdessä ehkä 4kk. Kärsin siitä, että joudun olemaan aloitteellisempi kaikessa, ja koen tulevani torjutuksi, kun häntä ei kiinnostakaan. Tapaamme noin kerran viikossa, se ei mielestäni voi olla liikaa.
Nyt sitten sanoin suorin sanoin, että tämä taitaa olla tässä. En tiedä vaivaako asia häntä mitenkään vai sulatteleeko asiaa, sillä en ole kuullut tämän jälkeen. Rakastan häntä kyllä, mutta tuntuu etten pysty olemaan oma itseni koska minun pitäisi niin paljon himmailla hänen takiaan, tai sitten tyytyä niihin rippusiin, milloin hänelle käy.
Mitä teen? Yritänkö vaan unohtaa, onko yhtälö mahdoton? Vai yritänkö vielä jutella kunnolla?
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se introvertimpi ja olen nainen. Jos olemme yhdessä 24/7, ahdistun ja tukahduttaa. Tarvitsen tilaa ja omaa aikaa. Minun on myös vaikeampi näyttää tunteitani ja puhua niistä.
Miesystävä on vilkkaampi ja haluaisi olla kanssani ja iholla kaiken aikaa. Hän kokee tuskaa siitä kun haen välillä etäisyyttä, ikävöi ja kaipaa.
Minun mielestäni tapaamme sopivasti, hänestä liian vähän.
Minä toivon että hänellä olisi muutakin elämää, johon hän purkaisi energiaansa ja seuran tarvettaan. Rakastan häntä, mutta en pysty täyttämään kaikkia hänen tarpeitaan. Koen että hän imee minusta energian, enkä pääse ja ehdi latautumaan.
Voi olla että meilläkin käy noin. Toivon tietysti, että tästä löytyisi joku kompromissi. Olen sellaista tehnytkin, vietän hänen kanssaan enemmän kuin luontaisesti tekisin, jotta hänkin olisi tyytyväinen. Vähän se koville välillä ottaa, toivon että ei kostaudu ajan kanssa.
Jos hän sanoisi että tämä on nyt tässä, nyökkäisin ja itkisin sitten kun olen yksin.
Meillä on varmaan vähän juuri näin. Mutta mielestäni en ole häntä liikaa ahdistanut vaan kyllä hänellä on sitä omaa tilaa PALJON minulta, jos näemme tyyliin kerran viikossa. Toki hänellä on kouluikäiset lapset ja hän on erittäin aktiivinen lasten asioissa ja harrasteissa ja mielestäni silloin hyvinkin sosiaalinen. Siksi joskus tuntuu että minä olen se ahdistava osuus. Olisi varmaan parempi kun ei olisi minua tavannut.
ap
Ihan niin kuin meillä. Minullakin on kouluikäiset lapset ja vaativa työ. Joskus tuntuu ettei jää yhtään hengähdysaikaa, ja hetkeä olla vain yksin minä, tekemättä mitään. Sitten miesystävä puuskuttaa niskaan että pitäisi tehdä kaikkea sitä ja tätä, kun olen ihan loppu ja haluaisin vain olla sohvalla. Miehellä ei ole pieniä lapsia eikä muutakaan sellaista menoa ja vastuuta, joten aina kun ei ole kanssani, hän tekee juuri niin kuin haluaa ja lepää ja rentoutuu. Minun laitani ei ole samoin, kun hän on poissa en juuri lepää vaan olen kaikkien käytettävissä.
Helposti alan ajatella että mieskin vain haluaa että olisin käytettävissä, niin kuin kaikki muutkin. Eihän se niin ole, mutta ymmärrät mitä tarkoitan.
Voisimme olla enemmänkin yhdessä, jos hän ei vaatisi niin paljon huomiota. Minun pitäisi nähdä häntä ilman lapsia ja muita velvoitteita, ja pystyä keskittymään vain häneen. Se tarkoittaa näkemistä silloin kun lapset eivät ole minulla .. eli kerran viikossa. Muuna aikana hänen pitäisi vähän sopeutua meidän arkeemme. Hänen pitäisi myös malttaa yrittää tulla lasten kanssa toimeen, ja jaksaa heitä. Parastahan olisi jos voisin saada häneltä joskus vähän apuja. Että hän voisi olla paikalla lasten kanssa kun käyn jossain. Siis ihan vain olla talossa, hän voisi katsella telkkaa tai pelailla. Tai joskus voisi viedä jonkun lapsista harrastukseen, kun hoidan jonkun asian pois alta. Mutta hän kokee että ei halua isäpuoleksi. Joten hän on ikään kuin valinnut sellaisen roolin elämässäni, että sille on tässä vaiheessa kovin vähän tilaa. Rakastaja on ihana ja haluan häntä aina, ja jos voisin valita, olisimme kahden niin paljon kuin voisimme. Mutta olen äiti, ja tässä vaiheessa en muuta voi. Lapset menevät edelle, siksi että se on nyt velvollisuuteni. En voi lakata olemasta äiti vain siksi että olen niin kovin rakastunut. Jos suhde ei kestä sitä, ei voi mitään... suren ja koen tuskaa ja kaipaan häntä varmaan aina, mutta äitiys ei ole jotain josta voi sanoutua irti.
53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostaako mies itse suhtautumisessaan parisuhteeseen olevan ongelmaa? Mietin vain, että lähtisikö hän kanssasi tunnekeskeiseen parisuhdeterapiaan? (Googlella löytyy mitä se on) Näissä on usein takana lapsuusajan vuorovaikutusongelma, eli vauvaa ja pikkulasta, taaperoa on pitkäkestoisesti ja toistuvasti laiminlyöty kontaktin ottamattomuudessa.
Olen itse epäsosiaalinen ja sitoutumishaluton nainen. Silti ihastun välillä, aloitan kevytsuhteita jne. Olen nyt pari vuotta tapaillut yhtä miestä ja hän postuisi nopeasti kontaktilistaltani jos hän ehdottaisi vuorovaikutusongelmien takia parisuhdeterapiaan menemistä. Kaikkea sitä kuuleekin. :D
Joo no minä en todellakaan ole mihinkään terapiaan menossa :D. Jos ei ala toimia, niin sit ei voi mitään, ei tätä terapia korjaa jos ei ole tarpeeksi tahtoa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se introvertimpi ja olen nainen. Jos olemme yhdessä 24/7, ahdistun ja tukahduttaa. Tarvitsen tilaa ja omaa aikaa. Minun on myös vaikeampi näyttää tunteitani ja puhua niistä.
Miesystävä on vilkkaampi ja haluaisi olla kanssani ja iholla kaiken aikaa. Hän kokee tuskaa siitä kun haen välillä etäisyyttä, ikävöi ja kaipaa.
Minun mielestäni tapaamme sopivasti, hänestä liian vähän.
Minä toivon että hänellä olisi muutakin elämää, johon hän purkaisi energiaansa ja seuran tarvettaan. Rakastan häntä, mutta en pysty täyttämään kaikkia hänen tarpeitaan. Koen että hän imee minusta energian, enkä pääse ja ehdi latautumaan.
Voi olla että meilläkin käy noin. Toivon tietysti, että tästä löytyisi joku kompromissi. Olen sellaista tehnytkin, vietän hänen kanssaan enemmän kuin luontaisesti tekisin, jotta hänkin olisi tyytyväinen. Vähän se koville välillä ottaa, toivon että ei kostaudu ajan kanssa.
Jos hän sanoisi että tämä on nyt tässä, nyökkäisin ja itkisin sitten kun olen yksin.
Meillä on varmaan vähän juuri näin. Mutta mielestäni en ole häntä liikaa ahdistanut vaan kyllä hänellä on sitä omaa tilaa PALJON minulta, jos näemme tyyliin kerran viikossa. Toki hänellä on kouluikäiset lapset ja hän on erittäin aktiivinen lasten asioissa ja harrasteissa ja mielestäni silloin hyvinkin sosiaalinen. Siksi joskus tuntuu että minä olen se ahdistava osuus. Olisi varmaan parempi kun ei olisi minua tavannut.
ap
Ihan niin kuin meillä. Minullakin on kouluikäiset lapset ja vaativa työ. Joskus tuntuu ettei jää yhtään hengähdysaikaa, ja hetkeä olla vain yksin minä, tekemättä mitään. Sitten miesystävä puuskuttaa niskaan että pitäisi tehdä kaikkea sitä ja tätä, kun olen ihan loppu ja haluaisin vain olla sohvalla. Miehellä ei ole pieniä lapsia eikä muutakaan sellaista menoa ja vastuuta, joten aina kun ei ole kanssani, hän tekee juuri niin kuin haluaa ja lepää ja rentoutuu. Minun laitani ei ole samoin, kun hän on poissa en juuri lepää vaan olen kaikkien käytettävissä.
Helposti alan ajatella että mieskin vain haluaa että olisin käytettävissä, niin kuin kaikki muutkin. Eihän se niin ole, mutta ymmärrät mitä tarkoitan.
Voisimme olla enemmänkin yhdessä, jos hän ei vaatisi niin paljon huomiota. Minun pitäisi nähdä häntä ilman lapsia ja muita velvoitteita, ja pystyä keskittymään vain häneen. Se tarkoittaa näkemistä silloin kun lapset eivät ole minulla .. eli kerran viikossa. Muuna aikana hänen pitäisi vähän sopeutua meidän arkeemme. Hänen pitäisi myös malttaa yrittää tulla lasten kanssa toimeen, ja jaksaa heitä. Parastahan olisi jos voisin saada häneltä joskus vähän apuja. Että hän voisi olla paikalla lasten kanssa kun käyn jossain. Siis ihan vain olla talossa, hän voisi katsella telkkaa tai pelailla. Tai joskus voisi viedä jonkun lapsista harrastukseen, kun hoidan jonkun asian pois alta. Mutta hän kokee että ei halua isäpuoleksi. Joten hän on ikään kuin valinnut sellaisen roolin elämässäni, että sille on tässä vaiheessa kovin vähän tilaa. Rakastaja on ihana ja haluan häntä aina, ja jos voisin valita, olisimme kahden niin paljon kuin voisimme. Mutta olen äiti, ja tässä vaiheessa en muuta voi. Lapset menevät edelle, siksi että se on nyt velvollisuuteni. En voi lakata olemasta äiti vain siksi että olen niin kovin rakastunut. Jos suhde ei kestä sitä, ei voi mitään... suren ja koen tuskaa ja kaipaan häntä varmaan aina, mutta äitiys ei ole jotain josta voi sanoutua irti.
53
Hyvä kirjoitus. Totta, minäkin olen äiti. Minullakin on lapset huollettavana. Eivät toki ole pieniä, mutta vaativat hekin kuljetuksia ja ruokaa ja välillä äidin seuraakin :). Ymmärrän siis täysin tämänkin puolen. Emme edes voisi olla koko aikaa yhdessä tällä hetkellä. Hänellä on vaativammat lapset kuin minulla, joten tavallaan ymmärrän senkin puolen.
Silti kaipaisin sitä huomiota edes silloin tällöin. Vaikea rakentaa mitään kestävää, jos vain harvoin on siihen aikaa. En odota jatkuvaa näkemistä, mutta toivon edes pientä puhelua, viestiä, muistamista tai huomiota silloin tällöin.
En tosiaan pyydä että muu elämä pitäisi syrjäyttää, ei missään nimessä. Olen jopa sanonut, että sellainen pitää kummallakin olla. Mutta jos ei sitä yhteistä pysty/halua järjestää juuri ollenkaan, niin ei siitä kai sitten voi mitään suurta rakkautta tullakaan. En tiedä. Näin kuvittelisin. Eli vaatii kompromisseja, mutta ei mitään 24/7 omistautumista. Olenko aivan väärässä?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se introvertimpi ja olen nainen. Jos olemme yhdessä 24/7, ahdistun ja tukahduttaa. Tarvitsen tilaa ja omaa aikaa. Minun on myös vaikeampi näyttää tunteitani ja puhua niistä.
Miesystävä on vilkkaampi ja haluaisi olla kanssani ja iholla kaiken aikaa. Hän kokee tuskaa siitä kun haen välillä etäisyyttä, ikävöi ja kaipaa.
Minun mielestäni tapaamme sopivasti, hänestä liian vähän.
Minä toivon että hänellä olisi muutakin elämää, johon hän purkaisi energiaansa ja seuran tarvettaan. Rakastan häntä, mutta en pysty täyttämään kaikkia hänen tarpeitaan. Koen että hän imee minusta energian, enkä pääse ja ehdi latautumaan.
Voi olla että meilläkin käy noin. Toivon tietysti, että tästä löytyisi joku kompromissi. Olen sellaista tehnytkin, vietän hänen kanssaan enemmän kuin luontaisesti tekisin, jotta hänkin olisi tyytyväinen. Vähän se koville välillä ottaa, toivon että ei kostaudu ajan kanssa.
Jos hän sanoisi että tämä on nyt tässä, nyökkäisin ja itkisin sitten kun olen yksin.
Meillä on varmaan vähän juuri näin. Mutta mielestäni en ole häntä liikaa ahdistanut vaan kyllä hänellä on sitä omaa tilaa PALJON minulta, jos näemme tyyliin kerran viikossa. Toki hänellä on kouluikäiset lapset ja hän on erittäin aktiivinen lasten asioissa ja harrasteissa ja mielestäni silloin hyvinkin sosiaalinen. Siksi joskus tuntuu että minä olen se ahdistava osuus. Olisi varmaan parempi kun ei olisi minua tavannut.
ap
Ihan niin kuin meillä. Minullakin on kouluikäiset lapset ja vaativa työ. Joskus tuntuu ettei jää yhtään hengähdysaikaa, ja hetkeä olla vain yksin minä, tekemättä mitään. Sitten miesystävä puuskuttaa niskaan että pitäisi tehdä kaikkea sitä ja tätä, kun olen ihan loppu ja haluaisin vain olla sohvalla. Miehellä ei ole pieniä lapsia eikä muutakaan sellaista menoa ja vastuuta, joten aina kun ei ole kanssani, hän tekee juuri niin kuin haluaa ja lepää ja rentoutuu. Minun laitani ei ole samoin, kun hän on poissa en juuri lepää vaan olen kaikkien käytettävissä.
Helposti alan ajatella että mieskin vain haluaa että olisin käytettävissä, niin kuin kaikki muutkin. Eihän se niin ole, mutta ymmärrät mitä tarkoitan.
Voisimme olla enemmänkin yhdessä, jos hän ei vaatisi niin paljon huomiota. Minun pitäisi nähdä häntä ilman lapsia ja muita velvoitteita, ja pystyä keskittymään vain häneen. Se tarkoittaa näkemistä silloin kun lapset eivät ole minulla .. eli kerran viikossa. Muuna aikana hänen pitäisi vähän sopeutua meidän arkeemme. Hänen pitäisi myös malttaa yrittää tulla lasten kanssa toimeen, ja jaksaa heitä. Parastahan olisi jos voisin saada häneltä joskus vähän apuja. Että hän voisi olla paikalla lasten kanssa kun käyn jossain. Siis ihan vain olla talossa, hän voisi katsella telkkaa tai pelailla. Tai joskus voisi viedä jonkun lapsista harrastukseen, kun hoidan jonkun asian pois alta. Mutta hän kokee että ei halua isäpuoleksi. Joten hän on ikään kuin valinnut sellaisen roolin elämässäni, että sille on tässä vaiheessa kovin vähän tilaa. Rakastaja on ihana ja haluan häntä aina, ja jos voisin valita, olisimme kahden niin paljon kuin voisimme. Mutta olen äiti, ja tässä vaiheessa en muuta voi. Lapset menevät edelle, siksi että se on nyt velvollisuuteni. En voi lakata olemasta äiti vain siksi että olen niin kovin rakastunut. Jos suhde ei kestä sitä, ei voi mitään... suren ja koen tuskaa ja kaipaan häntä varmaan aina, mutta äitiys ei ole jotain josta voi sanoutua irti.
53
Hyvä kirjoitus. Totta, minäkin olen äiti. Minullakin on lapset huollettavana. Eivät toki ole pieniä, mutta vaativat hekin kuljetuksia ja ruokaa ja välillä äidin seuraakin :). Ymmärrän siis täysin tämänkin puolen. Emme edes voisi olla koko aikaa yhdessä tällä hetkellä. Hänellä on vaativammat lapset kuin minulla, joten tavallaan ymmärrän senkin puolen.
Silti kaipaisin sitä huomiota edes silloin tällöin. Vaikea rakentaa mitään kestävää, jos vain harvoin on siihen aikaa. En odota jatkuvaa näkemistä, mutta toivon edes pientä puhelua, viestiä, muistamista tai huomiota silloin tällöin.
En tosiaan pyydä että muu elämä pitäisi syrjäyttää, ei missään nimessä. Olen jopa sanonut, että sellainen pitää kummallakin olla. Mutta jos ei sitä yhteistä pysty/halua järjestää juuri ollenkaan, niin ei siitä kai sitten voi mitään suurta rakkautta tullakaan. En tiedä. Näin kuvittelisin. Eli vaatii kompromisseja, mutta ei mitään 24/7 omistautumista. Olenko aivan väärässä?
ap
Niin ja tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on lapset ja ihastuksella on lapset, ja tietysti kuvio ei olekaan sama millä entiset suhteet on saaneet alkunsa... Mutta hyvä, että kirjoitin tänne, niin saan vähän ajatuksiakin kuntoon...
ap
Ap:n pitäisi joidenkin kommenttien mukaan ymmärtää miehen erilaisuutta. Eikö miehen pidä ymmärtää yhtään ap:n erilaisuutta? Ei tuossa hommassa ole mitään järkeä. Hyvä, että ap tajuaa sen jo nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se introvertimpi ja olen nainen. Jos olemme yhdessä 24/7, ahdistun ja tukahduttaa. Tarvitsen tilaa ja omaa aikaa. Minun on myös vaikeampi näyttää tunteitani ja puhua niistä.
Miesystävä on vilkkaampi ja haluaisi olla kanssani ja iholla kaiken aikaa. Hän kokee tuskaa siitä kun haen välillä etäisyyttä, ikävöi ja kaipaa.
Minun mielestäni tapaamme sopivasti, hänestä liian vähän.
Minä toivon että hänellä olisi muutakin elämää, johon hän purkaisi energiaansa ja seuran tarvettaan. Rakastan häntä, mutta en pysty täyttämään kaikkia hänen tarpeitaan. Koen että hän imee minusta energian, enkä pääse ja ehdi latautumaan.
Voi olla että meilläkin käy noin. Toivon tietysti, että tästä löytyisi joku kompromissi. Olen sellaista tehnytkin, vietän hänen kanssaan enemmän kuin luontaisesti tekisin, jotta hänkin olisi tyytyväinen. Vähän se koville välillä ottaa, toivon että ei kostaudu ajan kanssa.
Jos hän sanoisi että tämä on nyt tässä, nyökkäisin ja itkisin sitten kun olen yksin.
Meillä on varmaan vähän juuri näin. Mutta mielestäni en ole häntä liikaa ahdistanut vaan kyllä hänellä on sitä omaa tilaa PALJON minulta, jos näemme tyyliin kerran viikossa. Toki hänellä on kouluikäiset lapset ja hän on erittäin aktiivinen lasten asioissa ja harrasteissa ja mielestäni silloin hyvinkin sosiaalinen. Siksi joskus tuntuu että minä olen se ahdistava osuus. Olisi varmaan parempi kun ei olisi minua tavannut.
ap
Ihan niin kuin meillä. Minullakin on kouluikäiset lapset ja vaativa työ. Joskus tuntuu ettei jää yhtään hengähdysaikaa, ja hetkeä olla vain yksin minä, tekemättä mitään. Sitten miesystävä puuskuttaa niskaan että pitäisi tehdä kaikkea sitä ja tätä, kun olen ihan loppu ja haluaisin vain olla sohvalla. Miehellä ei ole pieniä lapsia eikä muutakaan sellaista menoa ja vastuuta, joten aina kun ei ole kanssani, hän tekee juuri niin kuin haluaa ja lepää ja rentoutuu. Minun laitani ei ole samoin, kun hän on poissa en juuri lepää vaan olen kaikkien käytettävissä.
Helposti alan ajatella että mieskin vain haluaa että olisin käytettävissä, niin kuin kaikki muutkin. Eihän se niin ole, mutta ymmärrät mitä tarkoitan.
Voisimme olla enemmänkin yhdessä, jos hän ei vaatisi niin paljon huomiota. Minun pitäisi nähdä häntä ilman lapsia ja muita velvoitteita, ja pystyä keskittymään vain häneen. Se tarkoittaa näkemistä silloin kun lapset eivät ole minulla .. eli kerran viikossa. Muuna aikana hänen pitäisi vähän sopeutua meidän arkeemme. Hänen pitäisi myös malttaa yrittää tulla lasten kanssa toimeen, ja jaksaa heitä. Parastahan olisi jos voisin saada häneltä joskus vähän apuja. Että hän voisi olla paikalla lasten kanssa kun käyn jossain. Siis ihan vain olla talossa, hän voisi katsella telkkaa tai pelailla. Tai joskus voisi viedä jonkun lapsista harrastukseen, kun hoidan jonkun asian pois alta. Mutta hän kokee että ei halua isäpuoleksi. Joten hän on ikään kuin valinnut sellaisen roolin elämässäni, että sille on tässä vaiheessa kovin vähän tilaa. Rakastaja on ihana ja haluan häntä aina, ja jos voisin valita, olisimme kahden niin paljon kuin voisimme. Mutta olen äiti, ja tässä vaiheessa en muuta voi. Lapset menevät edelle, siksi että se on nyt velvollisuuteni. En voi lakata olemasta äiti vain siksi että olen niin kovin rakastunut. Jos suhde ei kestä sitä, ei voi mitään... suren ja koen tuskaa ja kaipaan häntä varmaan aina, mutta äitiys ei ole jotain josta voi sanoutua irti.
53
Hyvä kirjoitus. Totta, minäkin olen äiti. Minullakin on lapset huollettavana. Eivät toki ole pieniä, mutta vaativat hekin kuljetuksia ja ruokaa ja välillä äidin seuraakin :). Ymmärrän siis täysin tämänkin puolen. Emme edes voisi olla koko aikaa yhdessä tällä hetkellä. Hänellä on vaativammat lapset kuin minulla, joten tavallaan ymmärrän senkin puolen.
Silti kaipaisin sitä huomiota edes silloin tällöin. Vaikea rakentaa mitään kestävää, jos vain harvoin on siihen aikaa. En odota jatkuvaa näkemistä, mutta toivon edes pientä puhelua, viestiä, muistamista tai huomiota silloin tällöin.
En tosiaan pyydä että muu elämä pitäisi syrjäyttää, ei missään nimessä. Olen jopa sanonut, että sellainen pitää kummallakin olla. Mutta jos ei sitä yhteistä pysty/halua järjestää juuri ollenkaan, niin ei siitä kai sitten voi mitään suurta rakkautta tullakaan. En tiedä. Näin kuvittelisin. Eli vaatii kompromisseja, mutta ei mitään 24/7 omistautumista. Olenko aivan väärässä?
ap
En osaa sanoa, onko teillä suurta rakkautta. Jos hän ei ole missään vaiheessa kertonut sinulle, että kokee suurta rakkautta sinua kohtaan, ja haluaa viettää kanssasi loppuikänsä, niin... ehkä se ei olekaan.
Meillä tehtiin hyvin pian selväksi mitä tunnemme toisiamme kohtaan, ja että se on niin paljon että molemmat yrittävät. Silti sitä aikaa ei koskaan ole tarpeeksi. Usein mies valittaa että saamme olla kahden niin vähän. Mielessäni ajattelen, että lapsiperhearki on sellaista, mutta teen sitten kaikkeni että saamme edes jotain varastettuja hetkiä. Järjestän lapset kavereille tai harrastuksiin, ja vietämme pari tuntia omaa kivaa. Luulen, että koska hän tietää miten täynnä kalenterini on, niin hän myös tietää että yritän kaikkeni että saamme olla kahden.
Tuollainen vaatii lujaa uskoa ja paljon vaivannäköä. Olen aistivinani, että sinulla ei tahdo usko hänen tunteisiinsa riittää. Hän ei siis ole onnistunut vakuuttamaan sinua siitä että on tosissaan ja haluaa vain sinut lopun elämän kumppaniksi.
Olet tehnyt ratkaisusi vaistolla, ja usein vaisto on oikeassa. Ehkä hänen tunteensa eivät olleet riittävän voimakkaat.
53
Kyllä, olette oikeassa. Vaistoni sanoo, ettei hänen tunteensa ole yhtä vahvat. En vaan oikein ole valmis pelkän vaiston takia häntä täysin jättämään. Juhannuksen vietämme erillään ja keskiviikkona lähden lasten kanssa matkalle 1,5 viikoksi ja hän tietää sen. Olen päättänyt katsoa, että jos hän ei itse halua tavata ennen lähtöäni, silloin tämä suhde on tässä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm.
4 kk, eikä mies ole tuon innokkaampi.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ei hänen puolelta ole vakavaa, ei rakkautta, vain mukavaa.
Ongelmien pitäisi tulla paljon myöhemmin. Tuossa vaiheessa rakastunut laiminlyö unen, työn ja ihmissuhteensa saadakseen olla rakastetun kanssa. Vasta myöhemmin palataan tajuihinsa ja arkirealiteetteihin. Treffejä tehdään parin varastetun tunnin takia vaikka viidensadan kilometrin päähän. Olen seurannut sivusta pariakin rakastunutta aikuista miestä.
Alan ajatella että ap, vika ei ollut teidän erilaisuudessa vaan innon ja yrittämisen puutteessa hänen puolelta. Älä jää suremaan. Jossain on sinullekin vielä kumppani.
53
Eipä sitä kukaan muu osaa sanoa kuin Hän, onko sitä rakkautta. Ajattelen vaan naiivisti niin että oli elämäntilanne mikä hyvänsä, niin sitä haluaa nähdä ja olla yhteydessä rakastuneena. Eli ehkä hän ei ole sitä tarpeeksi, eihän siihen muutakaan voi sanoa.
Vietämme juhannuksen erillämme ja lähden lasten kanssa 1,5 viikoksi ulkomaille keskiviikkona. Jos Hän ei siihen väliin ehdota tapaamista, niin se kertonee kaiken.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm.
4 kk, eikä mies ole tuon innokkaampi.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ei hänen puolelta ole vakavaa, ei rakkautta, vain mukavaa.
Ongelmien pitäisi tulla paljon myöhemmin. Tuossa vaiheessa rakastunut laiminlyö unen, työn ja ihmissuhteensa saadakseen olla rakastetun kanssa. Vasta myöhemmin palataan tajuihinsa ja arkirealiteetteihin. Treffejä tehdään parin varastetun tunnin takia vaikka viidensadan kilometrin päähän. Olen seurannut sivusta pariakin rakastunutta aikuista miestä.
Alan ajatella että ap, vika ei ollut teidän erilaisuudessa vaan innon ja yrittämisen puutteessa hänen puolelta. Älä jää suremaan. Jossain on sinullekin vielä kumppani.
53
Kyllä, noin vähän aikaa, eikä innokkuutta enempää. olet oikeassa, on vain nieltävä kyyneleet ja jatkettava matkaa.
ap
Olen pahoillani. Kiitos kuitenkin tästä ajatustenvaihdosta, minullekin teki hyvää vähän pohtia ja oivaltaa omalta osaltani.
53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani. Kiitos kuitenkin tästä ajatustenvaihdosta, minullekin teki hyvää vähän pohtia ja oivaltaa omalta osaltani.
53
Kiitos kuitenkin, ettette teilanneet minua yli-innokkaana yliaktiivisena ahdistelijana. Olen miettinyt oikeasti onko minussa ja toiveissani jotain vikaa, ihan hyvä huomata että jollekin kelpaa sellainen joka tosissaan valmis olemaan yhdessä. Tuo jörrikkä ei sitten vaan vissiin ole, ja kyllähän minä hänelle tilaa annan. Annan aina, kun tältä tuntuu, enkä edes pyydä näkemään. Kai hän on silloin sitten onnellisempi? :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin tosi hitaasti lämpeävä yhden miehen kanssa. Jätin itse hänet lopulta ja myöhemmin tajusinkin hänen olleen todella väärä minulle. Seuraavan kanssa sitten edettiinkin vauhdikkaasti ja tässä sitä edelleen ollaan.
Suosittelen siis jättämään tämän tyypin rauhaan, ehkei hän vain tunne samoin kuin sinä.No niin, kyllä, tämä tunne minulla tässä tulee. En tiedä että onko hän sittenkään oikeasti rakastunut, käytös on ollut hyvin vaihtelevaa. No ehkä hän sitten joskus vuosien päästä olis lämmennyt tarpeeksi...
ap
Minä en olisi tälle henkilölle lämmennyt kunnolla edes kymmenen vuoden kuluttua. Väärä henkilö vain on väärä. Löydät varmasti itsellesi sopivan kumppanin :)
Voi hyvänen aika, mitä sä sitten edes kirjoittelet tähän ketjuun, jos mies ei ollut sinulle tärkeä, etkä ollut edes rakastunut? Koska olet niin itsekäs ja prinsessa, että otti itsetunnolle, kun joku ei halunnutkaan kybällä sua, vai?
Tässä on nyt kysymys siitä, että on jo rakastuttu ja todellakin haluttaisiin se suhde.
Et itse sitten ymmärtänyt pointtia. Kuten sanoin, en olisi lämmennyt, olin tälle yhdelle hitaasti lämpeävä, juuri kuten ap:n entinen ap:lle. Eli se toinen tuskin on samalla tavalla tuntenut kuin ap. Ja se toinen olisi todellakin minut halunnut, suunnitteli jo häitä ja lasten nimiä, oli pakko vetää peli pois. Paljon myöhemmin kertoi kuinka murtunut oli. Onneksi siis alkuvaiheessa jo erottiin, ettei hänen tunteensa olisi kasvanut liikaa.
Että, jos opettelisit lukemaan ensin myös sen lainatun osan. Ap:lle on huomattavasti helpompaa nyt, kuin mitä olisi parin vuoden päästä. En ole ikinä ollut itsekäs, enkä prinsessa.
Hitaasti lämpiävä=ei ole kiinnostunut. Minäkin olen hitaasti lämpiävä 99% miesten kanssa.
1% kanssa en. Siitä prosentistakaan ei välttämättä löydy sitä oikeaa. Olen siis supernirso. Unohda koko mies.
Olet ap varma, ettei mies ole varattu? Kysyn tätä ihan tosissani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedostaako mies itse suhtautumisessaan parisuhteeseen olevan ongelmaa? Mietin vain, että lähtisikö hän kanssasi tunnekeskeiseen parisuhdeterapiaan? (Googlella löytyy mitä se on) Näissä on usein takana lapsuusajan vuorovaikutusongelma, eli vauvaa ja pikkulasta, taaperoa on pitkäkestoisesti ja toistuvasti laiminlyöty kontaktin ottamattomuudessa.
Olen itse epäsosiaalinen ja sitoutumishaluton nainen. Silti ihastun välillä, aloitan kevytsuhteita jne. Olen nyt pari vuotta tapaillut yhtä miestä ja hän postuisi nopeasti kontaktilistaltani jos hän ehdottaisi vuorovaikutusongelmien takia parisuhdeterapiaan menemistä. Kaikkea sitä kuuleekin. :D
No jos sua ei haittaa se, ettei mieskään välitä sinusta tosissaan niin jatka ihmeessä noin, mutta ap kaipaa selkeästi todellista välittämistä. Sinulta sitä on selvästi turha odottaa, joten miksi ihmeessä kukaan niistä miehistä haluaisikaan asioita kanssasi sen syvemmin selvittää? Jos tämä ap:n mies haluaa myös välittää tosissaan mutta se vain on hänelle menneisyytensä takia mahdotonta tai vaikeaa niin tuo terapia, jota ehdotin voisi auttaa. Siinähän olisi ap:llekin hyvä "testi" missä suhde menee; jos mies suhtautuu kuten sinä, niin varmaan ei ap:täkään sitten enempää jaksaisi yhteinen tulevaisuus kiinnostaa, koska se ei kiinnostaisi miestäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin tosi hitaasti lämpeävä yhden miehen kanssa. Jätin itse hänet lopulta ja myöhemmin tajusinkin hänen olleen todella väärä minulle. Seuraavan kanssa sitten edettiinkin vauhdikkaasti ja tässä sitä edelleen ollaan.
Suosittelen siis jättämään tämän tyypin rauhaan, ehkei hän vain tunne samoin kuin sinä.No niin, kyllä, tämä tunne minulla tässä tulee. En tiedä että onko hän sittenkään oikeasti rakastunut, käytös on ollut hyvin vaihtelevaa. No ehkä hän sitten joskus vuosien päästä olis lämmennyt tarpeeksi...
ap
Minä en olisi tälle henkilölle lämmennyt kunnolla edes kymmenen vuoden kuluttua. Väärä henkilö vain on väärä. Löydät varmasti itsellesi sopivan kumppanin :)
Voi hyvänen aika, mitä sä sitten edes kirjoittelet tähän ketjuun, jos mies ei ollut sinulle tärkeä, etkä ollut edes rakastunut? Koska olet niin itsekäs ja prinsessa, että otti itsetunnolle, kun joku ei halunnutkaan kybällä sua, vai?
Tässä on nyt kysymys siitä, että on jo rakastuttu ja todellakin haluttaisiin se suhde.Et itse sitten ymmärtänyt pointtia. Kuten sanoin, en olisi lämmennyt, olin tälle yhdelle hitaasti lämpeävä, juuri kuten ap:n entinen ap:lle. Eli se toinen tuskin on samalla tavalla tuntenut kuin ap. Ja se toinen olisi todellakin minut halunnut, suunnitteli jo häitä ja lasten nimiä, oli pakko vetää peli pois. Paljon myöhemmin kertoi kuinka murtunut oli. Onneksi siis alkuvaiheessa jo erottiin, ettei hänen tunteensa olisi kasvanut liikaa.
Että, jos opettelisit lukemaan ensin myös sen lainatun osan. Ap:lle on huomattavasti helpompaa nyt, kuin mitä olisi parin vuoden päästä. En ole ikinä ollut itsekäs, enkä prinsessa.
Äh, anteeksi, luin tekstisi tosiaan väärin päin.
Ekstrovertin ja introvertin suhde voi onnistua jos ekstrovertti hyväksyy introvertin tilantarpeen. Ehkä introvertti voi tuoda ekstrovertin elämään rauhallisuutta ja tasapainoa. Hyviä puolia on että ap voi mennä ilman kahleita ja vaatimuksia, toteuttaa itseään mielin määrin.
olen naiivi mut en nuori. Sinisilmäinen. Juu ei se sitten taida olla. Joutas sitten sanoa sen.
ap