Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Olen masennuksen takia käynyt terapiassa ja siellä painotettiin, että tunteita ei oikeasti ole olemassa. Se, että masentuneesta kaikki näyttää paskalta ja kaupan kassakin vihaa sua, kun ei viivakoodia saa näpyteltyä, niin on vaan harhaa. Se, että tuntuu siltä, ei tee siitä totta.

Tuo on vähä eri juttu. Tossa on monta erillistä tasoa. Oma tunne. Ajatus tai tunne siitä, että toinen ihminen (kaupan kassa) vihaa sua. Masentunut just ei kykene erittelemään näitä asioita ja lietsoo itsensä tiettyyn moodiin. 

Vierailija kirjoitti:

Hirveän monissa perheissähän nainen kantaa enemmän vastuuta siitä vauva-arjen pyörittämisestä kuin mies. Mä olen hirveästi omaa tilaa tarvitseva ihminen ja kauhulla ajattelin sitä vauva-arkea. Mies ottikin päävastuun lapsesta ja mä palasin töihin, kun lapsi oli 3kk. 

Muunlaisen miehen kanssa en olisi koko rumbaan lähtenyt.... meille sopi näin ja lapselle isä on selkeästi se ykkösaikuinen, mä tulen hyvänä kakkosena. 

Sulla kävi sitten hyvä tuuri, kun lapsi oli ns. normaali, mies piti lupauksesta, mies on pysynyt terveenä ja kaikki meni muutenkin suunnitelmien mukaan. Näkemyksesi olisi varmasti erilainen, jos olisi tullut kaksoset, mies olisi sairastunut masennukseen ja töissä olisi samaan aikaan tullut ongelmia.

Jos asennoidut realistisesti, eli on paskaa, et todennäköisesti hajoa muutokseen niin pahasti. Lapsiperheessä parisuhde vastaa tilannetta jossa muijalla on kokoajan menkat eikä rahaa jää mihinkään. Tämän lisäksi sinun pitää olla aivan helv**in iloinen noista sinappitehtaista eikä sinulla saa olla omaa tahtoa. Näillä pärjäät, mieti itse onko se sen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän monissa perheissähän nainen kantaa enemmän vastuuta siitä vauva-arjen pyörittämisestä kuin mies. Mä olen hirveästi omaa tilaa tarvitseva ihminen ja kauhulla ajattelin sitä vauva-arkea. Mies ottikin päävastuun lapsesta ja mä palasin töihin, kun lapsi oli 3kk. 

Muunlaisen miehen kanssa en olisi koko rumbaan lähtenyt.... meille sopi näin ja lapselle isä on selkeästi se ykkösaikuinen, mä tulen hyvänä kakkosena. 

Sulla kävi sitten hyvä tuuri, kun lapsi oli ns. normaali, mies piti lupauksesta, mies on pysynyt terveenä ja kaikki meni muutenkin suunnitelmien mukaan. Näkemyksesi olisi varmasti erilainen, jos olisi tullut kaksoset, mies olisi sairastunut masennukseen ja töissä olisi samaan aikaan tullut ongelmia.

Totta kai. Tiedostettiin kyllä ne riskipaikat, esimerkiksi siitä ei ollut hajuakaan, että mitä se synnytyksestä toipuminen fyysisesti vaatii... ja sekin meni hyvin, että lapsi söi joustavasti sekä pulloa että tissiä, monta kauhujuttua kuullu joko tai lapsista. Ja mitä miehen luotettavuuteen tulee, niin olisihan se mäkin voinut hänet pettää ... siinä ois joutunut elättämään ja hoitamaan lapsen, molemmat. Sillä vaan heitin, kun oletetaan usein, että nainen kuitenkin kantaisi viime kädessä sen vastuun ja muka ois vaan miehen armossa, jos niin ei käy. 

Jos valmiiksi tuntuu, että se lapsiperheen arki on paskaa, niin silloin se todennäköisesti sitä onkin. Jos taas tuntuu, että se sopii itselle, niin silloin se on aika fifty-fifty onko näin vai onko se paskaa.

Älä tee lapsia ap. Kuulostat siltä, että tulet katumaan. Lapsia ei ole mikään pakko tehdä! Tehköön vain ne, jotka perhe-elämästä tosissaan haaveilevat!

Älkää pilatko lastenne elämää tekemällä niitä "riskillä tai varmuuden vuoksi"!

Omat lapset 8 ja 5 ja koen lapsiperhe-elämän todella rankkana. Välillä tuntuu etten vaan jaksa enää yhtä ainutta vaatimusta. Ja niitä vaatimuksia tulee siis koulusta, päiväkodista ja itse lapsilta. Tänäänkin oli tosi rankka päivä töissä ja olisin halunnut vain olla rauhassa työpäivän jälkeen. Siihen ei ole mitään mahdollisuutta kun lapset haluavat huomiota. Kaipaisin myös niin hirveästi yhteistä aikaa puolison kanssa ja erityisesti matkoja. Tämän 8 vuoden aikana ollaan tehty pari yhteistä reissua puolison kanssa, muuten mennään aina perheenä. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, kaipaan myös rahaa. Vaikka tienataan ihan kohtuullisesti, 7200 e bruttona yhteensä, lapsiperheissä rahat vaan menee tarhamaksuihin, harrastuksiin ja ruokaan. Minusta on hyvä että nykyään puhutaan myös näistä ikävistä tunteista. Itse kadun hyvin usein lapsia, tuntuu etten saa äitinä olosta yhtään mitään iloa. En ole saanut oikeastaan ikinä, en edes vauva-aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.

Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.

Niin, no minä en ole juurikaan matkustellut, olen ollut pitkiä aikoja työttömänä, joten ei ole ollut varaa, eikä niin kovaa hinkuakaan. Alkoholia en käytä, siitä en saa mitään iloa, joten ei ole mitään tarvetta "juhlimiselle" kavereiden kanssa voidaan viettää aikaa vaikka lapset olis paikalla myös. Minä saan mielihyvää kirjojen lukemisesta, käsitöiden tekemisestä aika ajoin, telkkarin katselusta ja puutarhanhoidosta, kaikkea saan tehdä täysin rauhassa, ja jos joku keskeytys tulee joskus, syystä tai toisesta, ei se mua haittaa, pystyn jatkamaan kyllä siitä mihin jäin. Mies ärsyttää mua useammin kuin lapset, esikoinen on jo maailmalla ollut vuosia, ja eipä se pitkä aika ole kun nuo pojatkin ovat niin omissa oloissaan ettei meikäläistä juuri mihinkään tarvitse.

En tiedä mikä se ihanne-elämä olisi ilman lapsia. Nyt kun lapset on jossain muualla, en minä tee mitään erikoista, eikä mieskään, tuntuu vaan hiljaiselta, ei kuulu mitään typerän pelin ääntä mistään.

En usko että jos lapsia ei olisi mulla olis ollut töitä yhtään enenpää, en usko että mulla ei olis velkoja siitä kun olin yrittäjänä muutaman vuoden, enkä usko että miehen kanssa menisi yhtään paremmin kuin nytkään.

Tai sitten voi olla että ilman lapsia olisit hoksannut kouluttautua hyvään ammattiin, saanut haluamasi unelmien työpaikan, edennyt uralla, perustanut menestyksekkään yrityksen ja viettäisit kokonaisuudessaan ihan erilaista elämää kuin nyt. Saattaisit esim. matkustella ympäri maailman ja pitää siitä enemmän kuin mistään muusta. Siinä elämässä miettisit että kuinka paljosta olisitkaan joutunut luopumaan, jos olisit tehnyt lapsen 2-kymppisenä... 

Mutta niinkuin se "toinen sinä" ei tietäisi mistä on jäänyt paitsi ilman lapsia, et sinäkään voi kuin aavistella, mistä olet jäänyt paitsi kun teit ne lapset. Ei sun elämä olisi kokonaisuudessaan "samanlaista kuin nyt miinus lapset", vaan se olisi ihan eri elämä koska sulla olisi ollut mahdollisuuksia niin erilaisiin ratkaisuihin lapsettomana. Ja jo yksi erilainen ratkaisu olisi voinut viedä sinut eri maahan, eri alalle ja eri ihmisen kanssa naimisiin kuin nyt.

Tästä syystä, koska olet lyönyt lukkoon hyvin ison päätöksen noin nuorena, ei sinulla (anteeksi vain) ole kompetenssia sanoa "ei lasten takia joudu luopumaan mistään". Sinun sanomanasi se on sama kuin joku näkisi viiden ruokalajin illallispidoista vain pöytään valmiiksi katetun vesikannun, kääntyisi kannoillaan ja jälkikäteen sanoisi että eipä jäänyt mistään paitsi kun ei jäänyt syömään. 

Olisin hoksannut kouluttautua hyvään ammattiin? No minä olen juuri kouluttautumassa kolmanteen hyvään ammattiin. Kun tein ensimmäisen lapsen, oli jo ensimmäinen ammatti olemassa, tosin oli niin paha lama että töitä ei vaan ollut, ei edes Helsingissä, kun ei ollut työkokemusta eikä suhteita, ei saanut kuin keikkatöitä siivoojana ja kun lapsi oli parivuotias tuli ensimmäiset puhelinmyyntifirmat, eipä silläkään tienannut. Kyllä minä olisin voinut opiskella koska tahansa mitä tahansa, mutta olen opiskellut aina vaan sitä mikä oikeasti kiinnostaa. Kun asuin opiskelijakämpässä, suurin osa sen talon asukkaista oli ihmisiä joilla oli lapsia, nämä oli juuri niitä jotka olivat kyllä hoksanneet kouluttautua hyvään ammattiin, tosin kävivät töissä ja tekivät lapsia ja valmistuivat vasta aikaisintaan kolmekymppisenä hyvä jos silloinkaan.

Ja mitä tulee matkusteluun, en tykkää liian kuumasta, en tykkää olla auringossa, joten en menisi mihinkään turistirysään kuumaan etelänmaahan, toiseksi, mulla on herkkä maha, ja olen erittäin varovainen sen kanssa mitä syön, syö koskaan tulisia ruokia, enkä mitään outoa, esim. katkarapuja tai vuohenjuustoa, homejuustosta puhumattakaan, myös kaikki mustekalat sun muut jää syömättä. Kolmanneksi, pelkään lentämistä, en ole koskaan ollut lentokoneessa, enkä tiedä menenkö koskaan vaikka Englantiin olisi kiva mennä puutarhamatkalle. Minulla on myös korkeanpaikankammo, joten en mene käymään katsomassa keskieuroopan linnojakaan, vaikka periaatteessa olisi kivoja.  Mikään näistä syistä ei muuttuisi miksikään vaikka mulla ei olisi lapsia. Minä vaan en ole etnisen enkä eksoottisen ystävä, ja mies on samanlainen. 

Ei mun luonne ole erilainen sen takia että tässä taloudessa asuu myös lapsia. Tytär on matkustellut ja asunut ulkomailla jo vaikka kuinka paljon nuoresta asti, häntä kiinnostaa ulkomaat, ja on nykyään ranskalainen poikaystävä, mutta silti tytär aikoo tehdä lapsia, sitten kun on valmistunut nykyisestä koulusta ja päässyt töihin, aikovat silti asua ulkomailla. Tytär ja poikaystävänsä ovat kuulemma maailmankansalaisia ja heidän lapsistaankin tulee sellaisia. Tytär on korkeammalle kouluttautunut kuin minä, koska se on häntä kiinnostanut, ja hän varmasti pääsee hyvään työpaikkaankin ulkomaille, sitä en epäile yhtään. Koskaan tytär ei ole sanonut että ei tekisi lapsia koska se estäisi hänen uraansa tai matkustelua.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset 8 ja 5 ja koen lapsiperhe-elämän todella rankkana. Välillä tuntuu etten vaan jaksa enää yhtä ainutta vaatimusta. Ja niitä vaatimuksia tulee siis koulusta, päiväkodista ja itse lapsilta. Tänäänkin oli tosi rankka päivä töissä ja olisin halunnut vain olla rauhassa työpäivän jälkeen. Siihen ei ole mitään mahdollisuutta kun lapset haluavat huomiota. Kaipaisin myös niin hirveästi yhteistä aikaa puolison kanssa ja erityisesti matkoja. Tämän 8 vuoden aikana ollaan tehty pari yhteistä reissua puolison kanssa, muuten mennään aina perheenä. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, kaipaan myös rahaa. Vaikka tienataan ihan kohtuullisesti, 7200 e bruttona yhteensä, lapsiperheissä rahat vaan menee tarhamaksuihin, harrastuksiin ja ruokaan. Minusta on hyvä että nykyään puhutaan myös näistä ikävistä tunteista. Itse kadun hyvin usein lapsia, tuntuu etten saa äitinä olosta yhtään mitään iloa. En ole saanut oikeastaan ikinä, en edes vauva-aikana.

Miksi teit lapsia? Vieläpä kaksi? Sulla on jo noin isot lapset, kyllä sulla varmasti on omaa rauhaakin, tähän aikaan vuodesta lapset on ulkona kavereiden kanssa suurimman osan aikaa. Ja onhan sulla mies joka voi vastata niihin vaatimuksiin, minä en ole vilmaankaan kertaakaan edes kirjautunut, se on miehen homma.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset 8 ja 5 ja koen lapsiperhe-elämän todella rankkana. Välillä tuntuu etten vaan jaksa enää yhtä ainutta vaatimusta. Ja niitä vaatimuksia tulee siis koulusta, päiväkodista ja itse lapsilta. Tänäänkin oli tosi rankka päivä töissä ja olisin halunnut vain olla rauhassa työpäivän jälkeen. Siihen ei ole mitään mahdollisuutta kun lapset haluavat huomiota. Kaipaisin myös niin hirveästi yhteistä aikaa puolison kanssa ja erityisesti matkoja. Tämän 8 vuoden aikana ollaan tehty pari yhteistä reissua puolison kanssa, muuten mennään aina perheenä. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, kaipaan myös rahaa. Vaikka tienataan ihan kohtuullisesti, 7200 e bruttona yhteensä, lapsiperheissä rahat vaan menee tarhamaksuihin, harrastuksiin ja ruokaan. Minusta on hyvä että nykyään puhutaan myös näistä ikävistä tunteista. Itse kadun hyvin usein lapsia, tuntuu etten saa äitinä olosta yhtään mitään iloa. En ole saanut oikeastaan ikinä, en edes vauva-aikana.

Miksi päädyit tekemään toisen lapsen? En kysy ollenkaan kettuiluna vaan puhtaasti mielenkiinnosta. Olen kuullut tällaisia kommentteja useampia ja pohtinut, että miten päätyy tekemään sen toisenkin ja päätyisinköhän minäkin. Jos et siis saanut koskaan iloa äitiydestä niin mistä kumpusi päätös kuopukseen?

Tosi hyvä keskusteltu. Ihanaa että joku muukin pohtii näitä asioita. Mua ainakin jännittää ihan hirveästi että kestäisikö parisuhde, koska lähipiirissä eroperheitä. Lisäksi taloudellinen tilanne mietityttää, palkka kun menee aikalailla nyt ihan elämiseen. Ei lapsilisä ihan kata niitä menoja mitä lapsesta tulee.

Vierailija kirjoitti:

Suurin järkytys pienen vauvan (1.5kk) äitinä on ollut se kuinka vähän saan päättää omista tekemisistäni.

Niinkin perusjuttu kuten vessassa käynti: jos vauvalla on nälkä, ruokitaan, röyhtäytetään ja pahimmassa tapauksessa myös nukutetaan ennen omaa vessareissua. Tietysti sitä nälkäistä lasta voi myös huudattaa sen vessareissun ajan, mutta itse en sitä halua. (Nämä lähinnä isomman hädän kanssa, pikapissan ajan lapsi saavaikka kitistä.)

Nukkuminen: Nukut silloin kuin vauvakin. Siis tunnin siellä toisen täällä. Yöllä herätys 1-10krt vauvasta riippuen. Ja niiden vauvan unien aikaan pitäisi hoitaa myös ne omat vessakäynnit, suihkussa käynti, syöminen... siivous ym. kodinhoito kannattaa unohtaa/jättää puolisolle suosiolla.

Ruokailu tosiaan tapahtuu sekin vauvan mukaan. Kylmää kahvia ja jäähtynyttä kaurapuuroa, kun pienokaisella olikin aiemmin nälkä. Puolison kanssa ollaan syöty pöydän ääressä yhtä aikaa kerran vauvan tulon jälkeen. Eli melkein aina mies tekee ruuan ja syö ensin, sitten on äidin vuoro.

Lähteminen minne tahansa on pieni operaatio. Vaunulenkille aika helppo: hoitolaukku valmiina vaunuissa, äiti vaihtaa pikaisesti vaatteet ja menoksi. Lähtö esim. shoppailemaan vaatii enemmän suunnittelua, jos haluaa itsekin vähän laittautua. Ja lähtö on ajoitettava oikein vauvan päikkärien mukaan, eli heti syötyä olisi lähdettävä, niin ehditään tehdä reissu ennen seuraavaa ruokailua.

Kaikki tämä varmasti helpottuu vauvan kasvaessa, mutta näin pienen kanssa on todella jumissa. Onneksi on puoliso niin pääsee sinne suihkuunkin aina joskus.

Kyllä näistä kaikki kertoi ja "varotteli", mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin itse kokee. Riski on siis otettava, jos haluaa vanhemmuutta kokea. Kyllä tuo pieni on kaiken sen arvoinen. Olishan se tietty kiva, jos kaikki olis kivaa, mutta arki on arkea.

Rankkaa on ollut ja on vielä varmasti pitkään, mutta pientä nyyttiäni en antaisi pois mistään hinnasta.

Miksiköhän mua oksettaa kaikki tollaiset vauvoista käytetyt "hellittelynimet", kuten pieni nyytti? Siedän ainoastaan neutraalit sanat, kuten vauva ja lapsi. Kaikki "söpöstely" tuo oksennuksen suuhun.

Rankinta on kiukuttelevat ja uhmaavat lapset, minun mielestäni. Kaikki muu menee: sairastelut, oman ajan vähyys, väsymys ym. Mutta se helvetin kitinä ja valitus! Ja välillä ne rankat uhmakaudet (joo teini-iästä tulee henkisesti rankkaa) pistää ihan uuvuksiin ja kiristää meidän puolisoiden välejä.

Itsellä on kaksi lasta 5v ja alle 1kk ikäinen. Viisivuotiaalla on pikkuteini-ikä päällä ja raskaalta tuntuu. Toisaalta itseäni ei ole haitannut mikään muu lapsiperhe-elämään liittyvä, olen sopeutunut äitiyteen hyvin ja nautin asioista miten lasten kanssa voi tehdä. En ole myöskään itsestäni liikaa äitiydelle antanut, vaan pitänyt tiukasti kiinni omista menoista ystävien kanssa, sekä harrastuksista. Tämä onnistuu kun on kaksi vanhempaa, rankkaa olisi jos olisi yh tai mies olisi vätys.

Pitäisikö järjestää jotain "leirejä", jossa esim. 2 viikon ajan joutuisi noudattamaan vauva-arkea koliikki-itkuineen, niin saisi vähän realistista käsitystä asiasta ennenkuin suunnittelee perhettä? Huono puoli asiassa olisi, että moni ei perustaisi perhettä varmaan ollenkaan... :)

Tämä on muuten hämmästyttävän fiksu ajattelutapa. Miksi tehdä lisää lapsia tähän maailmaan vain sen vuoksi, että omat geenit jatkuisivat. Maailmassa on aivan liikaa orpolapsia ja huonoissa perheissä kituvia lapsia. Paljon merkityksellisempää olisi jo olemassaolevien lasten elämän helpottaminen, jotta heistä kasvaisi ehyempiä ja pärjäisivät aikuisina. Tämä olisi myös se kaikkein epäitsekkäin tapa lisääntyä, auttaa apua tarvitsevia lapsia.