Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Olen masennuksen takia käynyt terapiassa ja siellä painotettiin, että tunteita ei oikeasti ole olemassa. Se, että masentuneesta kaikki näyttää paskalta ja kaupan kassakin vihaa sua, kun ei viivakoodia saa näpyteltyä, niin on vaan harhaa. Se, että tuntuu siltä, ei tee siitä totta.

Siis sinun tunteesi ovat totta sinulle, mutta tunteesi ei ole samaa kuin todellisuus.

Todellisuudessa kaikki on juuri nyt täydellistä, kaupan kassa ei edes ajattele sinua vaan ainoastaan itseään - sinun tunteesi eivät siis kerro todellisuudesta mitään. Tumteesi kertovat vain sinusta itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä väkisin kannata tehdä, mutta harva lapsia katuukaan edes niistä, jotka epäröi tai lapsi tuli vahingossa.

Tuo on harhaluulo ja tabu, etteikö lasten hankkimista/saamista kaduta.

H-A-R-V-A, osaatko lukea? t.ohis

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joidenkin, mutta esim. lestadiolaisäidit, joilla niitä lapsia voi olla yli kymmenen, ovat monet korkealle koulutettuja, ja palaavat töihin nelikymppisinä opettajiksi ja lääkäreiksi jne.

Kuka haluaisi tulla sellaisen lääkärin hoitamaksi, joka on ollut viimeiset 20 vuotta kotona hoitamassa lapsia :o? Kuka haluaisi edes tulla sellaisen opettamaksi, jonka koulutus on 20 vuotta vanhaa (tuskin kotona ollessaan on hirveästi lisäkoulutuksissakaan tullut käytyä...).

Vierailija kirjoitti:

Tuo on harhaluulo ja tabu, etteikö lasten hankkimista/saamista kaduta.

H-A-R-V-A, osaatko lukea? t.ohis

mistä tämä tieto, että kyseessä olisi harvalukuinen joukko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joidenkin, mutta esim. lestadiolaisäidit, joilla niitä lapsia voi olla yli kymmenen, ovat monet korkealle koulutettuja, ja palaavat töihin nelikymppisinä opettajiksi ja lääkäreiksi jne.

Kuka haluaisi tulla sellaisen lääkärin hoitamaksi, joka on ollut viimeiset 20 vuotta kotona hoitamassa lapsia :o? Kuka haluaisi edes tulla sellaisen opettamaksi, jonka koulutus on 20 vuotta vanhaa (tuskin kotona ollessaan on hirveästi lisäkoulutuksissakaan tullut käytyä...).

Niillä saattaa olla välejä joissa ovat töissä. Tiedän hyvin monilapsisia äitejä jotka hyppäävät takaisin töihin aina kuin pienikin väli löytyy, mummot huolehtivat lapsista. Malleja on monia. Äitys on ura hyvin harvoille Suomessa, halutessaan kykenee ihan hyvin tekemään vaativankin työuran, tuo oli sanomani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on harhaluulo ja tabu, etteikö lasten hankkimista/saamista kaduta.

H-A-R-V-A, osaatko lukea? t.ohis

mistä tämä tieto, että kyseessä olisi harvalukuinen joukko? Montakos itse tunnet?

Näin sivusta lapsiperheiden elämää seuranneena voin sanoa, että täyttä paskaa se on aina :/

Jospa kaikki nämä täällä palstalla olijat jotka kokevat ajatuksen lapsiperhe-elämästä raskaaksi jättävät ne lapset tekemättä ja me toiset joiden mielestä lapset kuuluvat normaaliarkeen ilman, että sitä pitää yltiöraskaaksi mieltää tekevät niitä muutaman? Silloinhan kaikki ovat onnellisia tyylillään. Ainakin itse olen ollut tähän asti hyvin tyytyväinen valintoihini, en kokenut lapsiperhe-elämää mitenkään raskaana vaikka ne kaksi lasta syntyvät vajaan kahden vuoden sisällä. Ja nyt kun ovat jo suurempia olenvieläkin  erittäin onnellinen heistä. Toivon, että muutkin ovat yhtä tyytyväisiä elämänsä valintoihin, kuului niihin lapset tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet rauhaa rakastava ihminen, hyvin itsenäinen luonne, tykkäät mennä ja tulla miten lystää jne niin ehkä lapsiperhe-elämä ei sovi sinulle, se on pääosin aika kamalaa muutenkin. Yhden lapsen kanssa varmaan ihan jees.

Kamalasta en tiedä, mutta rauhatonta ja meluisaa kyllä. Kahden lapsen kanssa on sikäli helpompaa, että yleensä tykkäävät leikkiä yhdessä jos ikäeroa ei ole liikaa. Onhan tässäkin tietty poikkeuksia.

Lasten kanssa on pieniä onnen hetkiä, muu on ikävä kyllä puurtamista ja jatkuvaa tarpeiden täyttämistä. Itse olen nauttinut eniten vauva- ja taaperoiästä. Silloin lapset antavat välitöntä hyvää palautetta hoidosta. Oman palleron leveä hymy ja tuikkivat silmät on vain jotain ihanaa. Tuoksu ja pehmeä poski. Isompien kans on haastavampaa. Joutuu vängätä säännöistä ja selvittää riitoja ja patistaa. Sanon suoraan että vihaan sitä. Jos taapero ei tule syömään niin se vaan nostetaan syöttötuoliin. Samaa ei voi käyttää isomman lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jospa kaikki nämä täällä palstalla olijat jotka kokevat ajatuksen lapsiperhe-elämästä raskaaksi jättävät ne lapset tekemättä ja me toiset joiden mielestä lapset kuuluvat normaaliarkeen ilman, että sitä pitää yltiöraskaaksi mieltää tekevät niitä muutaman? Silloinhan kaikki ovat onnellisia tyylillään. Ainakin itse olen ollut tähän asti hyvin tyytyväinen valintoihini, en kokenut lapsiperhe-elämää mitenkään raskaana vaikka ne kaksi lasta syntyvät vajaan kahden vuoden sisällä. Ja nyt kun ovat jo suurempia olenvieläkin  erittäin onnellinen heistä. Toivon, että muutkin ovat yhtä tyytyväisiä elämänsä valintoihin, kuului niihin lapset tai ei.

Taidat olla harvinaisen tyhmä ihminen. Kai ymmärrät että lapsia on monenlaisia? Toiset istuvat hiljaa rakentamassa palapeliä kun toiset roikkuvat kattolampusta? Tällä ei ole niin mitään tekemistä kasvatuksen kanssa, ellet sitten tieten tahtoen kyykytä lastasi hiljaiseksi. Ja ennen kuin lauot mitään älyvapaata, niin tottakai villille lapselle pitää vetää myös rajat, mutta se arki on aivan erilaista kuin rauhallisen kanssa. Minulla on molemmanlaisia lapsia. Enkä yhdestäkään luopuisi, vaikka arki on välillä aika raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joidenkin, mutta esim. lestadiolaisäidit, joilla niitä lapsia voi olla yli kymmenen, ovat monet korkealle koulutettuja, ja palaavat töihin nelikymppisinä opettajiksi ja lääkäreiksi jne.

Kuka haluaisi tulla sellaisen lääkärin hoitamaksi, joka on ollut viimeiset 20 vuotta kotona hoitamassa lapsia :o? Kuka haluaisi edes tulla sellaisen opettamaksi, jonka koulutus on 20 vuotta vanhaa (tuskin kotona ollessaan on hirveästi lisäkoulutuksissakaan tullut käytyä...).

Niillä saattaa olla välejä joissa ovat töissä. Tiedän hyvin monilapsisia äitejä jotka hyppäävät takaisin töihin aina kuin pienikin väli löytyy, mummot huolehtivat lapsista. Malleja on monia. Äitys on ura hyvin harvoille Suomessa, halutessaan kykenee ihan hyvin tekemään vaativankin työuran, tuo oli sanomani

Suoraan sanottuna kovin kummoista uraa ei voi rakentaa niin, että on "pienissä väleissä" töissä satunnaisesti, ja vuosia poissa. Siinä ei vaan pysy yllä yhtään vaativamman uran vaatima ammattitaito ja verkostot. Toki työtä varmaan _pystyy_ tekemään, mutta se _miten_ se tulee hoidettua, kärsii ihan varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Näin sivusta lapsiperheiden elämää seuranneena voin sanoa, että täyttä paskaa se on aina :/

Olen seurannut sivusta montaakin elämäntapaa joka on mielestäni paskaa. Mutta toiset näköjään tykkäävät niin kuka minä olen tuomitsemaan?

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Aivan kaikki ei todellakaan ole asenteesta kiinni. Mustavalkoista paskanjauhamista. Jos ihmisen asenne pysyy jatkuvasti positiivisena,on päässä pahasti vikaa. Hyvä asenne ei ole tae onnistumiselle eikä avain onnellisuuteen. Joskus voi ihan oikeasti olla kusista paskaa vaikka itse yrittäisi mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet rauhaa rakastava ihminen, hyvin itsenäinen luonne, tykkäät mennä ja tulla miten lystää jne niin ehkä lapsiperhe-elämä ei sovi sinulle, se on pääosin aika kamalaa muutenkin. Yhden lapsen kanssa varmaan ihan jees.

Kamalasta en tiedä, mutta rauhatonta ja meluisaa kyllä. Kahden lapsen kanssa on sikäli helpompaa, että yleensä tykkäävät leikkiä yhdessä jos ikäeroa ei ole liikaa. Onhan tässäkin tietty poikkeuksia.

Minusta tuo on suuri harhaopetus. Minä tein kaksi lasta pienellä ikäerolla, jotta leikkisivät keskenään, olin tyytyväinen, kun molemmat olivat samaa sukupuolta.... Höpö höpö... Juu, kyllä he leikkivätkin yhdessä, vartti tuolloin, tunti tällöin... Ei tarpeeksi jotta siiä hyötyä olisi. Nyt pojat ovat teinejä, eikä enää mitään yhteistä.

Narkkarin ja mielenterveyspotilaan arki on täyttä paskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Aivan kaikki ei todellakaan ole asenteesta kiinni. Mustavalkoista paskanjauhamista. Jos ihmisen asenne pysyy jatkuvasti positiivisena,on päässä pahasti vikaa. Hyvä asenne ei ole tae onnistumiselle eikä avain onnellisuuteen. Joskus voi ihan oikeasti olla kusista paskaa vaikka itse yrittäisi mitä.

Valitettavasti aika monilla tuo elämä näyttää olevan kuvailemasi kaltaista oli lapsia tai ei, ja oli niillä lapsilla rauhalliset tai vilkkaammat luonteet. Mutta sekin oma oma valinta, saa olla ihan niin negatiivinen kuin haluaa, aika ankealta tuo monen elämä näiden kommenttien perusteella tuntuu. Se hyvä puoli, että näin yltiönegatiivisten kommentteja ei jaksa seurata, voi vain huokaista kuinka itse voi sulkea ne ajatukset laittamalla av:n kiinni ja palaamalla töihin - harmi, että muutamat täällä joutuvat sen oman negatiivisen päänsä kanssa aina elämään. Hyvää kesänjatkoa, jatkan kesääni positiivisempien ihmisten parissa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet rauhaa rakastava ihminen, hyvin itsenäinen luonne, tykkäät mennä ja tulla miten lystää jne niin ehkä lapsiperhe-elämä ei sovi sinulle, se on pääosin aika kamalaa muutenkin. Yhden lapsen kanssa varmaan ihan jees.

Kamalasta en tiedä, mutta rauhatonta ja meluisaa kyllä. Kahden lapsen kanssa on sikäli helpompaa, että yleensä tykkäävät leikkiä yhdessä jos ikäeroa ei ole liikaa. Onhan tässäkin tietty poikkeuksia.

Minusta tuo on suuri harhaopetus. Minä tein kaksi lasta pienellä ikäerolla, jotta leikkisivät keskenään, olin tyytyväinen, kun molemmat olivat samaa sukupuolta.... Höpö höpö... Juu, kyllä he leikkivätkin yhdessä, vartti tuolloin, tunti tällöin... Ei tarpeeksi jotta siiä hyötyä olisi. Nyt pojat ovat teinejä, eikä enää mitään yhteistä.

Minulla on kaksi lasta alle kahden vuoden ikäerolla. Ovat toistensa parhaat kaverit ja tekevät kaiken yhdessä, kuten itsekin tein lapsena veljeni kanssa. Ei tuo ole mikään harhaopetus, mutta aina lapset eivät ole kavereita keskenään. Vanhemmat voivat vaikuttaa tähän yllättävän paljon jo pikkulapsiaikana. En yritä väittää että tämä olisi aina toimiva ratkaisu, mutta kyllä se usein on.

Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.

Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.

Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.

Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.

Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?

Olimme vaimon kanssa aivan kaltasianne, ja kyllähän nuo pari lasta aika lailla muuttivat elämän rauhallisempaan suuntaan ainakin ensimmäisinä vuosina. Toinen nyt leikki-iässä ja toinen taapero, ja kyllähän tämä koko ajan helpompaa on. Toisinaan kaipaa sitä aikaa kun saattoi nukkuta miten halusi tai maata koko päivän riippumatossa lukemassa kirjaa, toisaalta muistelen kaiholla ajoittain myös aikaa kun asuin varsinaisessa itsemurhayksiössä opiskeluakana ja vietin railakasta elämää. En silti halua heivata vaimoa tai lapsia elääkseni tuota uudelleen, koska kaikesta muutoksesta huolimatta lasten kanssa puuhaaminen on ihan parasta. Melko introverttina toisinaan melu ha härvääminen käy voimille, ei niinkään se yhdessä puuhaaminen tai rutiinit.