Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa

Jos on omistanut koiria tai muita huollettavia ennen lapsia niin ei se nyt mikään maatakaatava muutos ole, vaikka itse niin luulinkin kun olin lukenut niin paljon kaikkea negatiivista ennen lapsenhankintaa, juuri tuollaista ettet edes kuselle ja suihkuun ehdi. Vielä mitä. Minä olen ehtinyt juoda kahvini kuumana ja ruokani lämpimänä. Olen nautiskellut suihkussa kun lapsi on päiväunilla. Koirien kouluttamisesta pystyy ottamaan tosi monta kikkaa myös lapsen kanssa olemiseen. Potalla opettamiseen pätee sama kuin koiran sisäsiistiksi opettamiseen; heti herättyään, syötyään ja leikin jälkeen pissalle ja ylitsevuotavat kehut päälle!

Vammasisen lapsen kanssa elää sitä pikkulapsivaihetta ikuisesti. Entä jos silloin jääkin yksinhuoltajaksi, kokemuksesta sanon että siihen romahtaa moni. Töissäkäyntikin on kysymysmerkki, mistään omasta ajasta puhumattakaan. Kukaan ei uskalla ottaa hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Suurin järkytys pienen vauvan (1.5kk) äitinä on ollut se kuinka vähän saan päättää omista tekemisistäni.

Niinkin perusjuttu kuten vessassa käynti: jos vauvalla on nälkä, ruokitaan, röyhtäytetään ja pahimmassa tapauksessa myös nukutetaan ennen omaa vessareissua. Tietysti sitä nälkäistä lasta voi myös huudattaa sen vessareissun ajan, mutta itse en sitä halua. (Nämä lähinnä isomman hädän kanssa, pikapissan ajan lapsi saavaikka kitistä.)

Nukkuminen: Nukut silloin kuin vauvakin. Siis tunnin siellä toisen täällä. Yöllä herätys 1-10krt vauvasta riippuen. Ja niiden vauvan unien aikaan pitäisi hoitaa myös ne omat vessakäynnit, suihkussa käynti, syöminen... siivous ym. kodinhoito kannattaa unohtaa/jättää puolisolle suosiolla.

Ruokailu tosiaan tapahtuu sekin vauvan mukaan. Kylmää kahvia ja jäähtynyttä kaurapuuroa, kun pienokaisella olikin aiemmin nälkä. Puolison kanssa ollaan syöty pöydän ääressä yhtä aikaa kerran vauvan tulon jälkeen. Eli melkein aina mies tekee ruuan ja syö ensin, sitten on äidin vuoro.

Lähteminen minne tahansa on pieni operaatio. Vaunulenkille aika helppo: hoitolaukku valmiina vaunuissa, äiti vaihtaa pikaisesti vaatteet ja menoksi. Lähtö esim. shoppailemaan vaatii enemmän suunnittelua, jos haluaa itsekin vähän laittautua. Ja lähtö on ajoitettava oikein vauvan päikkärien mukaan, eli heti syötyä olisi lähdettävä, niin ehditään tehdä reissu ennen seuraavaa ruokailua.

Kaikki tämä varmasti helpottuu vauvan kasvaessa, mutta näin pienen kanssa on todella jumissa. Onneksi on puoliso niin pääsee sinne suihkuunkin aina joskus.

Kyllä näistä kaikki kertoi ja "varotteli", mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin itse kokee. Riski on siis otettava, jos haluaa vanhemmuutta kokea. Kyllä tuo pieni on kaiken sen arvoinen. Olishan se tietty kiva, jos kaikki olis kivaa, mutta arki on arkea.

Rankkaa on ollut ja on vielä varmasti pitkään, mutta pientä nyyttiäni en antaisi pois mistään hinnasta.

Mitä ihmettä sillä hoitolaukulla tekee vaunulenkillä???

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen kaipaa hirveän paljon omaa aikaa, ahdistuu jos joutuu muuttamaan rutiineitaan tai siisteyskäsityksiään, ei kykene tekemään kompromisseja, ei kykene empatiaan ja katsomaan asioita pienen lapsen kannalta niin ehkä on parempi jättää tekemättä.

Tämä on vähän jo äärilaitaa. Vaikka kykenee empatiaan, ei se tarkoita, että aina jaksaisi joka tilanteessa.

Kaikilla elämässä tulee raskaampia päiviä eikä kenenkään elämä ole aina helppoa, oli lapsia tai ei. Tässä kai kyse oli miettiä millaisille ihmisille se lapsiperheen arki ei kertakaikkiaan sovi, listasin siltä pohjalta.

Sääli, että käytännössä tama ei toteudu. Empatiakyvyttömät sikiävät iloisesti, ja ehkä siksikin, etteivät osaa pohtia asiaa toisen eli lapsen näkökulmasta.

Tällä en tarkoita ketään tässä ketjussa olevaa.

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Osaltaan totta.

Jos heräisin joka aamu ajatellen, että miten paskaa mun työ on ja miten vähän siitä maksetaan, niin töihin meneminen olisi koko ajan hirveämpää.

Jos miettii päivästä toiseen miten lasten kanssa elämä on pelkkää kärsimystä ja jos vaan voittaisi lotossa, niin elämä olisi jossain muualla parempaa.. Aika kamalaa se arki kyllä tulee olemaan.

Jos sen sijaan ajattelisi kaikkia niitä pieniä asioita, jotka parantaa päivää, niin se arki ei tuntuisi niin ylitsepääsemättömältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin järkytys pienen vauvan (1.5kk) äitinä on ollut se kuinka vähän saan päättää omista tekemisistäni.

Niinkin perusjuttu kuten vessassa käynti: jos vauvalla on nälkä, ruokitaan, röyhtäytetään ja pahimmassa tapauksessa myös nukutetaan ennen omaa vessareissua. Tietysti sitä nälkäistä lasta voi myös huudattaa sen vessareissun ajan, mutta itse en sitä halua. (Nämä lähinnä isomman hädän kanssa, pikapissan ajan lapsi saavaikka kitistä.)

Nukkuminen: Nukut silloin kuin vauvakin. Siis tunnin siellä toisen täällä. Yöllä herätys 1-10krt vauvasta riippuen. Ja niiden vauvan unien aikaan pitäisi hoitaa myös ne omat vessakäynnit, suihkussa käynti, syöminen... siivous ym. kodinhoito kannattaa unohtaa/jättää puolisolle suosiolla.

Ruokailu tosiaan tapahtuu sekin vauvan mukaan. Kylmää kahvia ja jäähtynyttä kaurapuuroa, kun pienokaisella olikin aiemmin nälkä. Puolison kanssa ollaan syöty pöydän ääressä yhtä aikaa kerran vauvan tulon jälkeen. Eli melkein aina mies tekee ruuan ja syö ensin, sitten on äidin vuoro.

Lähteminen minne tahansa on pieni operaatio. Vaunulenkille aika helppo: hoitolaukku valmiina vaunuissa, äiti vaihtaa pikaisesti vaatteet ja menoksi. Lähtö esim. shoppailemaan vaatii enemmän suunnittelua, jos haluaa itsekin vähän laittautua. Ja lähtö on ajoitettava oikein vauvan päikkärien mukaan, eli heti syötyä olisi lähdettävä, niin ehditään tehdä reissu ennen seuraavaa ruokailua.

Kaikki tämä varmasti helpottuu vauvan kasvaessa, mutta näin pienen kanssa on todella jumissa. Onneksi on puoliso niin pääsee sinne suihkuunkin aina joskus.

Kyllä näistä kaikki kertoi ja "varotteli", mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin itse kokee. Riski on siis otettava, jos haluaa vanhemmuutta kokea. Kyllä tuo pieni on kaiken sen arvoinen. Olishan se tietty kiva, jos kaikki olis kivaa, mutta arki on arkea.

Rankkaa on ollut ja on vielä varmasti pitkään, mutta pientä nyyttiäni en antaisi pois mistään hinnasta.

Mitä ihmettä sillä hoitolaukulla tekee vaunulenkillä???

Jos siellä on vaikkapa vaippa, kosteuspyyhkeet ja tuttipullo?

Ota lapsia hoitoon ja sitten ajattelet, että sellaista se sitten on päivä toisensa jälkeen. Ei voi palauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Olen masennuksen takia käynyt terapiassa ja siellä painotettiin, että tunteita ei oikeasti ole olemassa. Se, että masentuneesta kaikki näyttää paskalta ja kaupan kassakin vihaa sua, kun ei viivakoodia saa näpyteltyä, niin on vaan harhaa. Se, että tuntuu siltä, ei tee siitä totta.

Tässä ei ole nyt ollenkaan pohdittu mahdollisen miehen osuutta asiaan. Jos miehestä on apua ja on osallistuva isä, kaikki on paljon paljon helpompaa. Kannattaa myös miettiä miten itse tai mies reagoi vastoinkäymisiin, kilahtaako heti vai onko pitkä pinna? Usein miehet lupaa, että joo kyllä mä hoidan myös sitä vauvaa mutta totuus voi olla ohan toinen. Myös yleinen elämänasenne, jos on masennukseen taipuvainen ja näkee vain ne negatiiviset puolet kaikesta niin silloin lapsiperheen elämä voi olla todella rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Sääli, että käytännössä tama ei toteudu. Empatiakyvyttömät sikiävät iloisesti, ja ehkä siksikin, etteivät osaa pohtia asiaa toisen eli lapsen näkökulmasta.

Tällä en tarkoita ketään tässä ketjussa olevaa.

viisain lausahdus tällä palstalla vähään aikaan!

Ei niitä väkisin kannata tehdä, mutta harva lapsia katuukaan edes niistä, jotka epäröi tai lapsi tuli vahingossa.

Eikä se elämä helvetiksi muutu. Yhden lapsen kanssa on helppoa ja pakkoko niitä on tehdä kaksi pienellä ikäerolla tai ylipäätään tehdä toista, jos eka tuntuu raskaalta. Meillä oli toinen lapsi pitkään harkinnassa, kun ollaan mukavuudenhaluisia, tykätään matkustella jne. Lopulta toinen syntyi kuuden vuoden ikäerolla ja hyvä näin. Esikoinen oli jo eskarissa, omatoiminen, hengasi kavereiden kanssa jne. Toisaalta seuraa noista on silti toisilleen tosi paljon. Matkustettu on aina. Eka matka esikoisen kanssa (5kk) oli vähän outo, kun piti muuttaa käsitys matkustamisesta niin täysin. Sen jälkeen on mennyt rutiinilla ja lapset olleet jokaisella matkalla mukana (2-4 matkaa vuodessa). Nyt ikää 12 ja 6, ja elämä on superhelppoa kotona ja muualla. Äsken käytiin esimerkiksi miehen kanssa marketissa ostoksilla ja lapset jäi keskenään kotiin. Matkoilla riittää, että seurailee altaan reunalta uimista jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Olen masennuksen takia käynyt terapiassa ja siellä painotettiin, että tunteita ei oikeasti ole olemassa. Se, että masentuneesta kaikki näyttää paskalta ja kaupan kassakin vihaa sua, kun ei viivakoodia saa näpyteltyä, niin on vaan harhaa. Se, että tuntuu siltä, ei tee siitä totta.

Sori nyt, mutta tuo on täyttä paskaa.

Tunteet ovat aina olemassa. Itse asiassa ihmisen omat tuntee ovat ihmisen ainoa todellisuus. Tietenkin on tiedostettava, että ei syytä muita, vaan on vastuussa omasta käytöksestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Olen masennuksen takia käynyt terapiassa ja siellä painotettiin, että tunteita ei oikeasti ole olemassa. Se, että masentuneesta kaikki näyttää paskalta ja kaupan kassakin vihaa sua, kun ei viivakoodia saa näpyteltyä, niin on vaan harhaa. Se, että tuntuu siltä, ei tee siitä totta.

Sulla on todella huono terapeutti tai olet ymmärtänyt hänen sanomisensa väärin. Tunteet ovat olemassa ja ne ovat erittäin tärkeitä. Tunteet antavat viestejä meidän suhteesta ympäristöön. Joskus mieli sairastuu ja silloin tunteiden antama viesti vääristyy eli se kaupan kassa vihaa sua vaikka sillä voi oikeasti olla vain resting bitch -naama tai silläkin on masennus ja pomo vielä haukkunut laiskaksi. Masentuneet ovat yleensä itsekeskeisiä ja empatiakyky on heikentynyt eli ei ymmärrä kaupan kassan olevan erillinen ihminen, jolla ei ole henkilökohtaista kaunaa sua kohtaan vaan nyreään kohtaamiseen voi olla muita syitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Osaltaan totta.

Jos heräisin joka aamu ajatellen, että miten paskaa mun työ on ja miten vähän siitä maksetaan, niin töihin meneminen olisi koko ajan hirveämpää.

Jos miettii päivästä toiseen miten lasten kanssa elämä on pelkkää kärsimystä ja jos vaan voittaisi lotossa, niin elämä olisi jossain muualla parempaa.. Aika kamalaa se arki kyllä tulee olemaan.

Jos sen sijaan ajattelisi kaikkia niitä pieniä asioita, jotka parantaa päivää, niin se arki ei tuntuisi niin ylitsepääsemättömältä.

Jos on suorittamassa 20 vuoden vankeusrangaistusta, voi asennoitua siihen joko positiivisesti tai negatiivisesti. Voi herätä aamuun ajatellen kuinka vielä on 18 vuotta jäljellä, kuinka ei saa lähteä pois vankilasta kuin satunnaisesti lomille, kuinka on pakko tehdä sitä ja tätä ja niin edelleen. Tai voi asennoitua niin että tätä kestää nyt aikansa, teen sillä välin sen mitä voin enkä edes unelmoi muusta, ja opiskella vaikka uuden kielen illalla istuessaan sellissä.

Lasten tapauksessa voi toki lisäksi etukäteen miettiä, että haluaako siihen "vankilaan" tsemppaamaan itseään positiiviseksi vai tekeekö sittenkin jotain muuta, joka todennäköisesti ei niin paljon henkistä ajatustenhallintaa vaadi.

Voi etukäteen pohtia kuinka suhtautuu niihin elämän pikkuvastoinkäymisiin ja nopeisiin asioiden muutoksiin. Jos masentuu/hermostuu helposti voi olla hankalaa. Esim. jos on lähdössä pitkään odottamaansa tapamiseen/juhliin vauvan kanssa, pukenut vauvan hienosti ja ulko-ovella huomaa vauvan kurauttaneen itsensä kainaloita myöten sinappiin. Tuosta voi elämä kaatua tai sitten huokaisee ja toteaa, hyvä kun tuli nyt eikä juhlissa, pesee vauvan vaihtaa kakkosvaatetuksen ja kurvaa juhliin hieman myöhässä (näinkin joskus kävi). Ja kun on valvonut viikon parin tunnin yöunilla miettiikö ettei tämä ikinä lopu vai, että kohta helpottaa. Tai kun on saanut pikkuvauvan rauhoitettua ja taapero alkaa parkumaan tuntuuko kuin oma pinna katkeaa vai ajatteleeko, että hienoa kun taapero jaksoit odottaa omaa vuoroasi, nyt on sinun sylivuorosi. Aika pitkälle normipikkulapsielämässä pärjää pitkällä pinnalla ja huumorilla. Ja sillä, että osaa nauttia niistä pienistä hetkistä. NIitä vauvan hymyjä ja kikatuksia muistelee myöhemmin kun lapset jo suuria, ne raskaat yövalvomiset ja huolet vauvojen sairastaessa häviävät muistista. Mutta eihän niitä lapsia tarvitse tehdä jos ei halua, jokainen tehköön elämänsä näköisekseen.

Toimin itse keikkalastenhoitajana eri perheissä ja vaikka pidänkin työstä paljon niin se on avannut perhe-elämän ilmiöitä. Kun hoidin ensimmäistä uhmainäistä monen helpon keikan jälkeen niin tulin kieltämättä toisiin aatoksiin lastenhankinnasta.

Suosittelen teille epäilijöille lastenhoitokursseja joissa avautuu kastenhoidon arkinen ja kehityspsykologinen puoli. Lapsen kasvaminen voi olla rankkaa katseltavaa vaikka se olisikin palkitsevaa. Liian moni vanhempi ratsastaa romanttisilla mielikuvilla ja kuvittelee lapsen kasvun tapahtuvan "itsestään".

Se mikä risoo eniten on se ettei äitiydestä saa kiitosta tai palkkaa. Kukaan ei takaa että edes omat lapsesi arvostaisivat työtäsi. Lapsiin menee hirveä määrä aikaa elinkaaresta, harvalla naisella on lasten lisäksi aikaa muulle elämäntyölle. Kannattaa miettiä mistä on valmis luopumaan.

Itselläni on ihan järjetön lisääntymisvietti vaikka teinkin järkipäätöksen että omat lapset eivät ole minua varten. Toivotaan että järki ja ehkäisy voittavat. Osallistun lastenhoitoon mielummin tukemalla jo syntyneitä lapsia ja perheyksiköitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Ei muuten ole. Tunteet ovat olemassa, niistä ei voi päättää.

Asenteet sitten vähän eri tasolla pidemmässä jaksamisessa. Mutta ei myönteinenkään asennoituminen muuta ikäviä tilanteita mukaviksi.

Nimenomaan, tunteet! Tiedätkö, mulla on helpot lapsetkin ja sekin on ollut ihan asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä väkisin kannata tehdä, mutta harva lapsia katuukaan edes niistä, jotka epäröi tai lapsi tuli vahingossa.

Tuo on harhaluulo ja tabu, etteikö lasten hankkimista/saamista kaduta.

Vierailija kirjoitti:

Toimin itse keikkalastenhoitajana eri perheissä ja vaikka pidänkin työstä paljon niin se on avannut perhe-elämän ilmiöitä. Kun hoidin ensimmäistä uhmainäistä monen helpon keikan jälkeen niin tulin kieltämättä toisiin aatoksiin lastenhankinnasta.

Suosittelen teille epäilijöille lastenhoitokursseja joissa avautuu kastenhoidon arkinen ja kehityspsykologinen puoli. Lapsen kasvaminen voi olla rankkaa katseltavaa vaikka se olisikin palkitsevaa. Liian moni vanhempi ratsastaa romanttisilla mielikuvilla ja kuvittelee lapsen kasvun tapahtuvan "itsestään".

Se mikä risoo eniten on se ettei äitiydestä saa kiitosta tai palkkaa. Kukaan ei takaa että edes omat lapsesi arvostaisivat työtäsi. Lapsiin menee hirveä määrä aikaa elinkaaresta, harvalla naisella on lasten lisäksi aikaa muulle elämäntyölle. Kannattaa miettiä mistä on valmis luopumaan.

Itselläni on ihan järjetön lisääntymisvietti vaikka teinkin järkipäätöksen että omat lapset eivät ole minua varten. Toivotaan että järki ja ehkäisy voittavat. Osallistun lastenhoitoon mielummin tukemalla jo syntyneitä lapsia ja perheyksiköitä.

Muista nyt ettet nää lapsiperheiden arjesta kuin siivun, ne perheet jotka tukea tarvitsevat. Suurin osa perheistä selviää ihan omillaan. Enkä tuota allekirjoita, että äitiys olisi kenenkään naisen pääasiallinen elämäntyö. Ehkä joidenkin, mutta esim. lestadiolaisäidit, joilla niitä lapsia voi olla yli kymmenen, ovat monet korkealle koulutettuja, ja palaavat töihin nelikymppisinä opettajiksi ja lääkäreiksi jne. Itselläni kaksi lasta ei mitenkään haitannut työuraa, pikemminkin päinvastoin, nuo pakolliset seisahdukset töissä olivat hyviä miettimisaikoja jolloin sai rauhassa miettiä omaa uraa ja sen suuntaamista vaipanvaihdon ohessa. Ei lapset kasva itsestään, ilman muuta alaikäiset tarvitsevat apua ja ohjausta. Muttei tuo minusta normaalivanhemmalle ole rasite, voitelet lasten leivät samalla kuin omasi jne. Miksi kaikista asioista pitää tehdä niin vaikeita? Lapsia syntyy kaikissa kulttuureissa vähäisellä tai vähän paremmalla hoivalla. Nyky-yhteiskunnassa jossa tarjolla on neuvolaa, päiväkotia ja koulua ja kotona kaikki arkielämää helpottavat kodinkoneet ja aikuisilla lyhyempi työaika kuin koskaan aiemmin ei lasten aikuiseksi saaminen luulisi olevan mitenkään ylivoimainen tehtävä.