Lue keskustelun säännöt.
Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa
12.06.2016 |
vai pitäiskö tehdä kuitenkin riskilläkin se lapsi?
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.
Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.
Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?
Jättäisin lapset hankkimatta toistaiseksi. Olin mieheni kanssa ihan samassa tilanteessa - ikää päälle 30v, korkeakoulutus ja vaativat työtehtävät, ura nousukiidossa. Erinomainen taloudellinen tilanne, hyvää avioliittoa takana pari vuotta. Hankimme sitten lapsen, kuten luonnolliselta tuntui, ja vaikka lapsi rakas onkin niin entiseen ei ole enää koskaan paluuta. Lapsi on vaativa ja välistä avioliittokin on koetuksella. Jos nyt voisi katsoa taakse ja muuttaa asioita, olisin hankkinut lapsen siinä 36-39-vuotiaana. Eli odotellut vielä muutaman vuoden, nauttinut elämästä ja tuosta elämänvaiheesta jossa on sekä rahaa että aikaa elää itselleen. Nuorempana ei ollut rahaa ja vanhempana onkin sitten lapsia eli ei aikaa.
Lapset on ihania ja hankkimatta ei kannata jättää ellei ole isoja esteitä, mutta odottakaa ihmeessä.
Muuten hyvä, mutta naisen biologia ei salli loputtomiin miettimisaikaa, sillä hedelmällisyys alkaa laskea jyrkästi kolmenkympin paremmalla puolen. Jos löytäisin sen tahon, joka tämän asian on näin paskamaisesti suunnitellut, niin reklamoisin välittömästi ja painokkaasti ja kehottaisin hakeutumaan muihin hommiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.
Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.
Niin, no minä en ole juurikaan matkustellut, olen ollut pitkiä aikoja työttömänä, joten ei ole ollut varaa, eikä niin kovaa hinkuakaan. Alkoholia en käytä, siitä en saa mitään iloa, joten ei ole mitään tarvetta "juhlimiselle" kavereiden kanssa voidaan viettää aikaa vaikka lapset olis paikalla myös. Minä saan mielihyvää kirjojen lukemisesta, käsitöiden tekemisestä aika ajoin, telkkarin katselusta ja puutarhanhoidosta, kaikkea saan tehdä täysin rauhassa, ja jos joku keskeytys tulee joskus, syystä tai toisesta, ei se mua haittaa, pystyn jatkamaan kyllä siitä mihin jäin. Mies ärsyttää mua useammin kuin lapset, esikoinen on jo maailmalla ollut vuosia, ja eipä se pitkä aika ole kun nuo pojatkin ovat niin omissa oloissaan ettei meikäläistä juuri mihinkään tarvitse.
En tiedä mikä se ihanne-elämä olisi ilman lapsia. Nyt kun lapset on jossain muualla, en minä tee mitään erikoista, eikä mieskään, tuntuu vaan hiljaiselta, ei kuulu mitään typerän pelin ääntä mistään.
En usko että jos lapsia ei olisi mulla olis ollut töitä yhtään enenpää, en usko että mulla ei olis velkoja siitä kun olin yrittäjänä muutaman vuoden, enkä usko että miehen kanssa menisi yhtään paremmin kuin nytkään. Elämä olisi paljon tylsempää ja varmaan jopa yksinäistä, kuten monilla lapsettomilla jotka tunnen, varsinkin sinkut ovat kaikki onnettomia. Mullakin varmasti olisi masennus iskenyt eikä olisi jaksanut töitä etsiä jos ei olisi motivaationa saada parempaa elämää lapsille. Lasten kanssa ei ole koskaan voinut jäädä vaan sänkyyn makaamaan vaikka mieli olisi tehnytkin.
Kun ulkopuolelta toisten elämää katsoo, on kaikki ne joilla menee tosi hyvin kaikilla elämänalueilla perheellisiä, 3-4 lasta jokaisella, en tiedä miten ne jaksaa, itse olisin tyytynyt kahteen lapseen. Mutta jos jonkun ihanne-elämä on sellaista ilman lapsia, niin mitäpä sitä pakkaa sekoittamaan ehdointahdoin, jos ei tunnu mitään siitä kuviosta puuttuvan, niin sittenhän se on täydellistä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.
Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.
Niin, no minä en ole juurikaan matkustellut, olen ollut pitkiä aikoja työttömänä, joten ei ole ollut varaa, eikä niin kovaa hinkuakaan. Alkoholia en käytä, siitä en saa mitään iloa, joten ei ole mitään tarvetta "juhlimiselle" kavereiden kanssa voidaan viettää aikaa vaikka lapset olis paikalla myös. Minä saan mielihyvää kirjojen lukemisesta, käsitöiden tekemisestä aika ajoin, telkkarin katselusta ja puutarhanhoidosta, kaikkea saan tehdä täysin rauhassa, ja jos joku keskeytys tulee joskus, syystä tai toisesta, ei se mua haittaa, pystyn jatkamaan kyllä siitä mihin jäin. Mies ärsyttää mua useammin kuin lapset, esikoinen on jo maailmalla ollut vuosia, ja eipä se pitkä aika ole kun nuo pojatkin ovat niin omissa oloissaan ettei meikäläistä juuri mihinkään tarvitse.
En tiedä mikä se ihanne-elämä olisi ilman lapsia. Nyt kun lapset on jossain muualla, en minä tee mitään erikoista, eikä mieskään, tuntuu vaan hiljaiselta, ei kuulu mitään typerän pelin ääntä mistään.
En usko että jos lapsia ei olisi mulla olis ollut töitä yhtään enenpää, en usko että mulla ei olis velkoja siitä kun olin yrittäjänä muutaman vuoden, enkä usko että miehen kanssa menisi yhtään paremmin kuin nytkään.
Tai sitten voi olla että ilman lapsia olisit hoksannut kouluttautua hyvään ammattiin, saanut haluamasi unelmien työpaikan, edennyt uralla, perustanut menestyksekkään yrityksen ja viettäisit kokonaisuudessaan ihan erilaista elämää kuin nyt. Saattaisit esim. matkustella ympäri maailman ja pitää siitä enemmän kuin mistään muusta. Siinä elämässä miettisit että kuinka paljosta olisitkaan joutunut luopumaan, jos olisit tehnyt lapsen 2-kymppisenä...
Mutta niinkuin se "toinen sinä" ei tietäisi mistä on jäänyt paitsi ilman lapsia, et sinäkään voi kuin aavistella, mistä olet jäänyt paitsi kun teit ne lapset. Ei sun elämä olisi kokonaisuudessaan "samanlaista kuin nyt miinus lapset", vaan se olisi ihan eri elämä koska sulla olisi ollut mahdollisuuksia niin erilaisiin ratkaisuihin lapsettomana. Ja jo yksi erilainen ratkaisu olisi voinut viedä sinut eri maahan, eri alalle ja eri ihmisen kanssa naimisiin kuin nyt.
Tästä syystä, koska olet lyönyt lukkoon hyvin ison päätöksen noin nuorena, ei sinulla (anteeksi vain) ole kompetenssia sanoa "ei lasten takia joudu luopumaan mistään". Sinun sanomanasi se on sama kuin joku näkisi viiden ruokalajin illallispidoista vain pöytään valmiiksi katetun vesikannun, kääntyisi kannoillaan ja jälkikäteen sanoisi että eipä jäänyt mistään paitsi kun ei jäänyt syömään.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusperheessä jonkinmoinen ongelma arjessa. Lapsille on sovittu tietty nukkumaanmenoaika, jonka noudattamisesta eivät ole itse kiinnostuneita. Heidät pitää käskeä joka ikinen ilta nukkumaan. Kehittävät aina valtavan määrän tekemistä juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä. Kun lasten nukkumaanmeno pitkittyy, ei aikuisille jää omaa hengähdysaikaa juuri ollenkaan. Tai sitten sitä joutuu aikuiset valvomaan ja jättämään unen vajaaksi. Lasten äiti kaipaa tuota omaa aikaa itselleen ihan yhtä lailla, mutta elää liikaa hetkessä ja kokee jokaisen illan yksittäistilanteena, vaikka lopputulos on sama joka ikinen ilta.
Minusta tällainen asia tekee arjen todella raskaaksi, koska kohta joudun tilanteeseen, jossa en enää oleta että sitä hengähdysaikaa jää. Koen myös itseni jotenkin julmaksi ja itsekkääksi jos suoraan pamautan, että haluaisin näistä nukkumaanmenoajoista pidettävän kiinni. Todella kurja tunne kun meiltä viedään tuo tärkeä hetki, jota odottaa paljon.
Ihan normaalia kaikissa lapsiperheissa. Iltatoimet ja nukkumaan meneminen on juuri se rasittavin hetki päivästä ja siinä ainakin meillä kolmen lapsen kanssa menee aikaa. Pidetään rutiineista kiinni, mutta en halua olla mikään hirveän tiukka, että tasan kello 20 pitää valot olla sammuksissa, koska sillä aiheutan vain itselleni ja lapsilleni stressiä. Illat rutiineista huolimatta kun eivät ole samanlaisia koskaan. Joskus on tappelua, kiukuttelua tai kaipaa enemmän syliä ja sen mukaan mennään. Nukkumaan menevät 20-21 välillä.
Mitäs jos asennoidut toisella tavalla. Sovitte puolison kanssa, mihin mennessä pyritte saamaan lapset sänkyyn, mutta kuitenkin otatte rennosti ettekä aseta mitään välttämättömiä odotuksia sille, että joka päivä jäisi yhteistä aikaa.
Varmaan kaikkeen tottuu, lapsiperhe-elämäänkin. Itse olen jättäytynyt lapsettomaksi ja ikääkin jo on. En tiedä kadunko tätä joskus, mutta toisaalta katumuksenkin tunteet kuuluvat elämään ja tässä tapauksessa on parempi katua tekemättä jättämistä kuin tehtyä. Uskoisin, että jos vähänkin epäröittää, niin ei ehkä kannata ryhtyä tuohon elämän mittaiseen sitoutumiseen. Toisaalta jos rahatilanne ja parisuhde ovat hyvässä kunnossa niin varmasti myös pärjäisitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän voi päätellä siitä, että jos noin yleensä omasta mielestä kaikki vaivan näkeminen on syvältä ja jonkun täysi riippuvuus omasta itsestä edes tilapäisesti on myös syvältä, todennäköisesti lapsiperheen arki ei tunnu kliffalta.
Ei kaikki vaivannäkö olesyvältä, ainoastaan sellainen, joka suuntautuu johonkin turhaan tai haitalliseen. :)
Entä jos kokee kaiken turhaksi tai haitalliseksi! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.
Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.
Niin, no minä en ole juurikaan matkustellut, olen ollut pitkiä aikoja työttömänä, joten ei ole ollut varaa, eikä niin kovaa hinkuakaan. Alkoholia en käytä, siitä en saa mitään iloa, joten ei ole mitään tarvetta "juhlimiselle" kavereiden kanssa voidaan viettää aikaa vaikka lapset olis paikalla myös. Minä saan mielihyvää kirjojen lukemisesta, käsitöiden tekemisestä aika ajoin, telkkarin katselusta ja puutarhanhoidosta, kaikkea saan tehdä täysin rauhassa, ja jos joku keskeytys tulee joskus, syystä tai toisesta, ei se mua haittaa, pystyn jatkamaan kyllä siitä mihin jäin. Mies ärsyttää mua useammin kuin lapset, esikoinen on jo maailmalla ollut vuosia, ja eipä se pitkä aika ole kun nuo pojatkin ovat niin omissa oloissaan ettei meikäläistä juuri mihinkään tarvitse.
En tiedä mikä se ihanne-elämä olisi ilman lapsia. Nyt kun lapset on jossain muualla, en minä tee mitään erikoista, eikä mieskään, tuntuu vaan hiljaiselta, ei kuulu mitään typerän pelin ääntä mistään.
En usko että jos lapsia ei olisi mulla olis ollut töitä yhtään enenpää, en usko että mulla ei olis velkoja siitä kun olin yrittäjänä muutaman vuoden, enkä usko että miehen kanssa menisi yhtään paremmin kuin nytkään.
Tai sitten voi olla että ilman lapsia olisit hoksannut kouluttautua hyvään ammattiin, saanut haluamasi unelmien työpaikan, edennyt uralla, perustanut menestyksekkään yrityksen ja viettäisit kokonaisuudessaan ihan erilaista elämää kuin nyt. Saattaisit esim. matkustella ympäri maailman ja pitää siitä enemmän kuin mistään muusta. Siinä elämässä miettisit että kuinka paljosta olisitkaan joutunut luopumaan, jos olisit tehnyt lapsen 2-kymppisenä...
Mutta niinkuin se "toinen sinä" ei tietäisi mistä on jäänyt paitsi ilman lapsia, et sinäkään voi kuin aavistella, mistä olet jäänyt paitsi kun teit ne lapset. Ei sun elämä olisi kokonaisuudessaan "samanlaista kuin nyt miinus lapset", vaan se olisi ihan eri elämä koska sulla olisi ollut mahdollisuuksia niin erilaisiin ratkaisuihin lapsettomana. Ja jo yksi erilainen ratkaisu olisi voinut viedä sinut eri maahan, eri alalle ja eri ihmisen kanssa naimisiin kuin nyt.
Tästä syystä, koska olet lyönyt lukkoon hyvin ison päätöksen noin nuorena, ei sinulla (anteeksi vain) ole kompetenssia sanoa "ei lasten takia joudu luopumaan mistään". Sinun sanomanasi se on sama kuin joku näkisi viiden ruokalajin illallispidoista vain pöytään valmiiksi katetun vesikannun, kääntyisi kannoillaan ja jälkikäteen sanoisi että eipä jäänyt mistään paitsi kun ei jäänyt syömään.
Tuskin kannattaa noinkaan heitellä. Tietääkö lapsettomat oikeasti mistä luopuvat jos eivät koskaan lapsia hanki, eikö tuon vesikannujutun voi kääntää myös niin päin. Tuttavapiirissäni osa on tehnyt lapset opiskeluaikaan suht nuorina, osa viime hetkillä osa ei tehnyt ollenkaan. Eipä tuo lasten teko tai tekemättömyys niin hirveästi heidän elämänsä muihin valintoihin ole vaikuttanut. Nuorena lapset tehnyt tuttuni tuli juuri Kiinan työreissulta, oli menossa miehensä kanssa ulkomialle kahdestaan lomailemaan, aikuiset lapset kun on jo omillaan. Itse lomailen juuri, odottelen betonin kuivumista ja teinit ovat kesätöissä. Ne lapsettomaksi jääneet/halunneet ovat myös ihan tyytyväisinä töissään ja lomillaan, pitävät plajon yhteyttä sisarusten/puolison lapsiin omien sijasta. Näin keski-ikäisen perspektiivistä aika monella lailla elämästään voi onnellisen tehdä, ja ainakin tuttavapiirissäni aika harva niitä valintojaan katuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olis mielenkiintoista nähdä ihminen, jolle sopeutuminen perhe-elämään olisi kerta kaikkiaan mahdotonta. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että mitä itsekkäinkin ihminen tottuu hämmästyttävän nopeasti siihen, että joittenkin toisten tarpeet menevät omien edelle. Jos minulta se onnistui, se onnistuu kyllä valtaosalta muiltakin. Samoin on löytynyt itsehillinnästä aivan uusia ulottuvuuksia ja ns. lehmän hermot. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän voi päätellä siitä, että jos noin yleensä omasta mielestä kaikki vaivan näkeminen on syvältä ja jonkun täysi riippuvuus omasta itsestä edes tilapäisesti on myös syvältä, todennäköisesti lapsiperheen arki ei tunnu kliffalta.
Ei kaikki vaivannäkö olesyvältä, ainoastaan sellainen, joka suuntautuu johonkin turhaan tai haitalliseen. :)
Entä jos kokee kaiken turhaksi tai haitalliseksi! :D
No ei silloin kannata ainakaan lapsia hankkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me mietittiin paljon samaa: onko lapsen kanssa aina kamalaa ja uskaltaako. Lopulta uskallettiin, mutta tehtiin kyllä kaikesta mahdollisimman helppoa. Ihan siltä varalta että lapsi on sairas tai erittäin temperamenttinen. Ja että parisuhde kestäisi myös.
Säästettiin rahaa, harkittiin asumismuoto ja neuvoteltiin lomat. Nyt ollaan hiukan alle 40-vuotiaita 5-vuotiaan tytön vanhempia ja voidaan todeta että kaikki meni hyvin. Toista ei kuitenkaan haluta koska ollaan mukavuudenhaluisia.
Meillä tyttö oli vauvasta asti helppo, hänen kanssaan oli helppo kulkea, yöt nukkui hyvin ja päivät seurusteli iloisena. Oli rahaa lapsenvahtiin ja siivoojan kerran viikossa. Kaupungin keskustassa oli paljon tekemistä, ei iskenyt vauvan tai taaperon kanssa seinät päälle. Perhevapaat jaettiin ja paljon oltiin yhtä aikakin kotona (vuorotteluvapaan ja palkattoman vapaan ansiosta).
Jonkin verran tuli paskaa niskaan kun joidenkin mielestä päästiin liian helpolla, mutta se on puhetta, siihen ei kuole.
Vierailija kirjoitti:
Olis mielenkiintoista nähdä ihminen, jolle sopeutuminen perhe-elämään olisi kerta kaikkiaan mahdotonta. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että mitä itsekkäinkin ihminen tottuu hämmästyttävän nopeasti siihen, että joittenkin toisten tarpeet menevät omien edelle. Jos minulta se onnistui, se onnistuu kyllä valtaosalta muiltakin. Samoin on löytynyt itsehillinnästä aivan uusia ulottuvuuksia ja ns. lehmän hermot. :D
Oletko ihan tosissasi? Tällaisista tapauksista saa lukea palstalla joka päivä: puoliso vain harrastaa koko ajan, puoliso on jatkuvasti ylitöissä, puoliso ei osallistu kotona mihinkään, puoliso jätti... Vanhemmat tuntuvat tietävät hämmentävän vähän siitä, minkälaista vanhemana voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olis mielenkiintoista nähdä ihminen, jolle sopeutuminen perhe-elämään olisi kerta kaikkiaan mahdotonta. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että mitä itsekkäinkin ihminen tottuu hämmästyttävän nopeasti siihen, että joittenkin toisten tarpeet menevät omien edelle. Jos minulta se onnistui, se onnistuu kyllä valtaosalta muiltakin. Samoin on löytynyt itsehillinnästä aivan uusia ulottuvuuksia ja ns. lehmän hermot. :D
Oletko ihan tosissasi? Tällaisista tapauksista saa lukea palstalla joka päivä: puoliso vain harrastaa koko ajan, puoliso on jatkuvasti ylitöissä, puoliso ei osallistu kotona mihinkään, puoliso jätti... Vanhemmat tuntuvat tietävät hämmentävän vähän siitä, minkälaista vanhemana voi olla.
Joo, saa lukea, mutta nähdä? En tunne ketään, jonka puoliso ei tee ikinä yhtään mitään perheen eteen.
Ehkä tärkeintä on kuitenkin että te molemmat haluatte vanhemmuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.
Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.
Niin, no minä en ole juurikaan matkustellut, olen ollut pitkiä aikoja työttömänä, joten ei ole ollut varaa, eikä niin kovaa hinkuakaan. Alkoholia en käytä, siitä en saa mitään iloa, joten ei ole mitään tarvetta "juhlimiselle" kavereiden kanssa voidaan viettää aikaa vaikka lapset olis paikalla myös. Minä saan mielihyvää kirjojen lukemisesta, käsitöiden tekemisestä aika ajoin, telkkarin katselusta ja puutarhanhoidosta, kaikkea saan tehdä täysin rauhassa, ja jos joku keskeytys tulee joskus, syystä tai toisesta, ei se mua haittaa, pystyn jatkamaan kyllä siitä mihin jäin. Mies ärsyttää mua useammin kuin lapset, esikoinen on jo maailmalla ollut vuosia, ja eipä se pitkä aika ole kun nuo pojatkin ovat niin omissa oloissaan ettei meikäläistä juuri mihinkään tarvitse.
En tiedä mikä se ihanne-elämä olisi ilman lapsia. Nyt kun lapset on jossain muualla, en minä tee mitään erikoista, eikä mieskään, tuntuu vaan hiljaiselta, ei kuulu mitään typerän pelin ääntä mistään.
En usko että jos lapsia ei olisi mulla olis ollut töitä yhtään enenpää, en usko että mulla ei olis velkoja siitä kun olin yrittäjänä muutaman vuoden, enkä usko että miehen kanssa menisi yhtään paremmin kuin nytkään.
Tai sitten voi olla että ilman lapsia olisit hoksannut kouluttautua hyvään ammattiin, saanut haluamasi unelmien työpaikan, edennyt uralla, perustanut menestyksekkään yrityksen ja viettäisit kokonaisuudessaan ihan erilaista elämää kuin nyt. Saattaisit esim. matkustella ympäri maailman ja pitää siitä enemmän kuin mistään muusta. Siinä elämässä miettisit että kuinka paljosta olisitkaan joutunut luopumaan, jos olisit tehnyt lapsen 2-kymppisenä...
Mutta niinkuin se "toinen sinä" ei tietäisi mistä on jäänyt paitsi ilman lapsia, et sinäkään voi kuin aavistella, mistä olet jäänyt paitsi kun teit ne lapset. Ei sun elämä olisi kokonaisuudessaan "samanlaista kuin nyt miinus lapset", vaan se olisi ihan eri elämä koska sulla olisi ollut mahdollisuuksia niin erilaisiin ratkaisuihin lapsettomana. Ja jo yksi erilainen ratkaisu olisi voinut viedä sinut eri maahan, eri alalle ja eri ihmisen kanssa naimisiin kuin nyt.
Tästä syystä, koska olet lyönyt lukkoon hyvin ison päätöksen noin nuorena, ei sinulla (anteeksi vain) ole kompetenssia sanoa "ei lasten takia joudu luopumaan mistään". Sinun sanomanasi se on sama kuin joku näkisi viiden ruokalajin illallispidoista vain pöytään valmiiksi katetun vesikannun, kääntyisi kannoillaan ja jälkikäteen sanoisi että eipä jäänyt mistään paitsi kun ei jäänyt syömään.
Tuskin kannattaa noinkaan heitellä. Tietääkö lapsettomat oikeasti mistä luopuvat jos eivät koskaan lapsia hanki, eikö tuon vesikannujutun voi kääntää myös niin päin. Tuttavapiirissäni osa on tehnyt lapset opiskeluaikaan suht nuorina, osa viime hetkillä osa ei tehnyt ollenkaan. Eipä tuo lasten teko tai tekemättömyys niin hirveästi heidän elämänsä muihin valintoihin ole vaikuttanut. Nuorena lapset tehnyt tuttuni tuli juuri Kiinan työreissulta, oli menossa miehensä kanssa ulkomialle kahdestaan lomailemaan, aikuiset lapset kun on jo omillaan. Itse lomailen juuri, odottelen betonin kuivumista ja teinit ovat kesätöissä. Ne lapsettomaksi jääneet/halunneet ovat myös ihan tyytyväisinä töissään ja lomillaan, pitävät plajon yhteyttä sisarusten/puolison lapsiin omien sijasta. Näin keski-ikäisen perspektiivistä aika monella lailla elämästään voi onnellisen tehdä, ja ainakin tuttavapiirissäni aika harva niitä valintojaan katuu.
Tiedän oikein hyvin, mistä luovun, kun en hanki lapsia.
Vertausta jatkaakseni: jos näen, että ravintolan ainoassa tarjolla olevassa menussa on paljon kalaruokia, ja minä olen kalalle allerginen, en pyri tuohon ravintolaan syömään. En tiedä, mitä keittiön tervehdyksiä ja muita yllätysiä menuun sisältyy, tai mitkä ovat jälkkärivaihtoehdot, mutta tiedän ainakin, että saan jäädä paitsi jostakin, mikä ei minulle ollenkaan sovi. Sillä muulla ei ole minulle kauheasti merkitystä, kun heti seuraavasta ravintolasta saan kuitenkin mieleistäni syötävää.
Mahtoiko tämä havainnollistaa asiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olis mielenkiintoista nähdä ihminen, jolle sopeutuminen perhe-elämään olisi kerta kaikkiaan mahdotonta. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että mitä itsekkäinkin ihminen tottuu hämmästyttävän nopeasti siihen, että joittenkin toisten tarpeet menevät omien edelle. Jos minulta se onnistui, se onnistuu kyllä valtaosalta muiltakin. Samoin on löytynyt itsehillinnästä aivan uusia ulottuvuuksia ja ns. lehmän hermot. :D
Oletko ihan tosissasi? Tällaisista tapauksista saa lukea palstalla joka päivä: puoliso vain harrastaa koko ajan, puoliso on jatkuvasti ylitöissä, puoliso ei osallistu kotona mihinkään, puoliso jätti... Vanhemmat tuntuvat tietävät hämmentävän vähän siitä, minkälaista vanhemana voi olla.
Joo, saa lukea, mutta nähdä? En tunne ketään, jonka puoliso ei tee ikinä yhtään mitään perheen eteen.
Kyllä tiedät, et vain tiedä tietäväsi. Ei tällaisista ongelmista ole perheen ulkopuolisille kauheasti tapana huudella. Siksihän niistä avaudutaan nimettöminä netissä, kun kavereille ei kehtaa sanoa mitään.
Ja se, ettei tee "ikinä mitään" perheen eteen, ei tarkoita, että olisi perhe-elämään sopeutunut ja tyytyväinen. Tunnolliset ihmisethän suorittavat perhe-elämää kiltisti ja nurkumatta, kunnes sisällä jokin napsahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Olis mielenkiintoista nähdä ihminen, jolle sopeutuminen perhe-elämään olisi kerta kaikkiaan mahdotonta. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että mitä itsekkäinkin ihminen tottuu hämmästyttävän nopeasti siihen, että joittenkin toisten tarpeet menevät omien edelle. Jos minulta se onnistui, se onnistuu kyllä valtaosalta muiltakin. Samoin on löytynyt itsehillinnästä aivan uusia ulottuvuuksia ja ns. lehmän hermot. :D
Kuulostaa hienolta! Aletaan kaikki elää aivan erilaista elämää kuin mitä toivottaisiin niin hyvä tulee :D
Tässä on sellainenkin juttu, että vaikka keskitysleirillä elämiseenkin todistettavasti sopeutui, kaikki meistä eivät halua käyttää ainutkertaista elämäänsä sopeutuakseen johonkin, mikä ei ollenkaan ole omien toiveiden ja persoonallisuuden mukaista. Mutta jokainen toki tyylillään.
Sen voi tietää, ettei varmasti pidä vanhemmuudesta. Vanhemmuuteen littyy aina tiettyjä vakiojuttuja, ja jos ei niitä siedä, ei siedä vanhemmuuttakaan.
Sitä ei voi tietää, että varmasti pitää vanhemmuudesta. Vanhemmuuteen kun voi liittyä kaikenlaisia odottamattomia vastoinkäymisiä ja epätodennäköisiä riskejä, jotka toteutuessaan pilaavat kaiken
Hirveän monissa perheissähän nainen kantaa enemmän vastuuta siitä vauva-arjen pyörittämisestä kuin mies. Mä olen hirveästi omaa tilaa tarvitseva ihminen ja kauhulla ajattelin sitä vauva-arkea. Mies ottikin päävastuun lapsesta ja mä palasin töihin, kun lapsi oli 3kk.
Muunlaisen miehen kanssa en olisi koko rumbaan lähtenyt.... meille sopi näin ja lapselle isä on selkeästi se ykkösaikuinen, mä tulen hyvänä kakkosena.
Kyllä sitä joutuu aikuisena juuri niin tekemään että sanoo kersoille että nyt maata, minä haluan olla rauhassa. Toisaalta, on jotain vikaa jos sitä "hengähdysaikaa" odottaa kuin kuuta nousevaa joka ilta, miksi et ota sitä omaa aikaa silloinkin kun lapset on hereillä? Onhan sulla se mieskin siinä, ei molempien tarvi olla jatkuvasti tekemässä kotitöitä tai hoitamassa lapsia, teillä varmaan lapsetkin on jo sen verran isoja että ne voi tehdä osan kotitöistä, ja ymmärtävät että vanhemmat tarvii rauhallista aikaa, kuten lapset itsekin.