Voiko sen tietää etukäteen että lapsiperheen arki olisi omasta mielestä ihan paskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on asennekysymyksiä. Eli sinä ihan itse päätät mikä on paskaa ja mikä ei. t: neljän äiti

Aivan kaikki ei todellakaan ole asenteesta kiinni. Mustavalkoista paskanjauhamista. Jos ihmisen asenne pysyy jatkuvasti positiivisena,on päässä pahasti vikaa. Hyvä asenne ei ole tae onnistumiselle eikä avain onnellisuuteen. Joskus voi ihan oikeasti olla kusista paskaa vaikka itse yrittäisi mitä.

Joskus ehkä, mutta vain joskus...

En nyt ehkä sanoisi, että lapsiperhearki on ihan "paskaa", mutta kyllä sen voi mielestäni tietää, että se ei sovi itselle. Minä ainakin olen jo teinistä asti tiennyt, että se ei sovi minulle.

Kaipaan ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja vapautta. Olen muuten erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, ehkä jopa liiankin enkä kestäisi sitä huolta mikä lapsesta tulee - hyvä kun kestää rakkauttani koiraani (ja joo, tiedän että en ole ihan normaali).

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.

Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.

Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?

Jättäisin lapset hankkimatta toistaiseksi. Olin mieheni kanssa ihan samassa tilanteessa - ikää päälle 30v, korkeakoulutus ja vaativat työtehtävät, ura nousukiidossa. Erinomainen taloudellinen tilanne, hyvää avioliittoa takana pari vuotta. Hankimme sitten lapsen, kuten luonnolliselta tuntui, ja vaikka lapsi rakas onkin niin entiseen ei ole enää koskaan paluuta. Lapsi on vaativa ja välistä avioliittokin on koetuksella. Jos nyt voisi katsoa taakse ja muuttaa asioita, olisin hankkinut lapsen siinä 36-39-vuotiaana. Eli odotellut vielä muutaman vuoden, nauttinut elämästä ja tuosta elämänvaiheesta jossa on sekä rahaa että aikaa elää itselleen. Nuorempana ei ollut rahaa ja vanhempana onkin sitten lapsia eli ei aikaa.

Lapset on ihania ja hankkimatta ei kannata jättää ellei ole isoja esteitä, mutta odottakaa ihmeessä.

Minun elämäni on paskaa kun menin hankkimaan lapsia. Parisuhteestakaan ei ole mitään jäljellä. Olen koko ajan stressaantunut, väsynyt, äkäinen, turvonnut enkä näe tulevaisuudessani mitään positiivista. Lapset saa isovanhemmille yökylään n. Kerran 4 kuukauden aikana yhden yön, siitä ei juuri apua ole, yleensä vielä on niin väsähtänyt ettei edes jaksa lähteä mihinkään.

Ennen lapsia ehdin pitämään itsestänikin huolta, nyt pidän huolta lapsista ja kodista. Lähinnä odottelen milloin mies pettää niin tuleepahan jännitystä elämään.

rakastan lapsiani yli kaiken ja siksi onkin niin vaikeaa tuntea, että ei olisi pitänyt hankkia yhtäkään. Ehkä joskus helpottaa mutta sitten olenkin jo keski-ikäinen ja varmaan vielä rupsahtaneempi.

Ei ole montakaan lasta, joiden seura ei olisi mielestäni väsyttävää. Paitsi omat. Lapset kasvavat siihen omaan perheeseen, omiin tapoihin ja mieltymyksiin, omiin sääntöihin. Sitten, kun pitäisi hetken pitää silmällä jotain vierasta lasta, niin rasittuu aika nopeasti, kun lapsi ei tunne niitä perheen tapoja eikä itse niitä muiden sääntöjä - ai, tälle lapselle ei olisikaan saanut antaa välipalaksi tuoretta pullaa ja mehua. Ei saa hyppiä sängyllä. Pesitkö kädet, kun kävit vessassa? Joo joo, mutta meillä on tapana pestä kädet. Hei, meillä ei edelleenkään saa hyppiä sängyllä. Ja sitten pitää miettiä, mitä se lapsi nyt vanhemmilleen kertoo. "Sain tosi paljon herkkuja, mutta muuten Veeran äiti oli ilkeä."

Yritän siis sanoa, ettei oikein voi verrata muiden lasten seuraa omien lasten seuraan ja vetää siitä johtopäätöksiä, miten jaksaisi. En jaksanut hoitaa muiden lapsia ennen omia lapsia, enkä jaksa edelleenkään. Omien kanssa menee hyvin, koska ovat niin tuttuja ja voi olla rennommin ja koska olen opettanut ne sellaisille tavoille, joissa on mielestäni järkeä. Toisten itselle outoja sääntöjä taas on niin vaikea muistaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole montakaan lasta, joiden seura ei olisi mielestäni väsyttävää. Paitsi omat. Lapset kasvavat siihen omaan perheeseen, omiin tapoihin ja mieltymyksiin, omiin sääntöihin. Sitten, kun pitäisi hetken pitää silmällä jotain vierasta lasta, niin rasittuu aika nopeasti, kun lapsi ei tunne niitä perheen tapoja eikä itse niitä muiden sääntöjä - ai, tälle lapselle ei olisikaan saanut antaa välipalaksi tuoretta pullaa ja mehua. Ei saa hyppiä sängyllä. Pesitkö kädet, kun kävit vessassa? Joo joo, mutta meillä on tapana pestä kädet. Hei, meillä ei edelleenkään saa hyppiä sängyllä. Ja sitten pitää miettiä, mitä se lapsi nyt vanhemmilleen kertoo. "Sain tosi paljon herkkuja, mutta muuten Veeran äiti oli ilkeä."

Yritän siis sanoa, ettei oikein voi verrata muiden lasten seuraa omien lasten seuraan ja vetää siitä johtopäätöksiä, miten jaksaisi. En jaksanut hoitaa muiden lapsia ennen omia lapsia, enkä jaksa edelleenkään. Omien kanssa menee hyvin, koska ovat niin tuttuja ja voi olla rennommin ja koska olen opettanut ne sellaisille tavoille, joissa on mielestäni järkeä. Toisten itselle outoja sääntöjä taas on niin vaikea muistaa.

Sinulla on ollut hyvä tuuri, jos lapsellesi on sattunut samanlainen temperamentti+luonteenlaatu kuin sinulle, ja jos kasvatuksesi on ns. mennyt perille. Jos olisit esim. rauhallisena, hitaasti lämpeävänä ihmisenä saanut adhd-lapsen joka on jatkuvasti äänessä, joka tulistuu sekunnissa ja jolle pitää toistaa asiat 100-kertaa eikä ne silti pysy päässä, voisit olla ihan eri mieltä.

Toisinsanoen, lapsista ei läheskään aina saa kasvatettua mieluista, omaan luonteeseensa "sopivaa persoonaa" vaikka mitä tekisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole montakaan lasta, joiden seura ei olisi mielestäni väsyttävää. Paitsi omat. Lapset kasvavat siihen omaan perheeseen, omiin tapoihin ja mieltymyksiin, omiin sääntöihin. Sitten, kun pitäisi hetken pitää silmällä jotain vierasta lasta, niin rasittuu aika nopeasti, kun lapsi ei tunne niitä perheen tapoja eikä itse niitä muiden sääntöjä - ai, tälle lapselle ei olisikaan saanut antaa välipalaksi tuoretta pullaa ja mehua. Ei saa hyppiä sängyllä. Pesitkö kädet, kun kävit vessassa? Joo joo, mutta meillä on tapana pestä kädet. Hei, meillä ei edelleenkään saa hyppiä sängyllä. Ja sitten pitää miettiä, mitä se lapsi nyt vanhemmilleen kertoo. "Sain tosi paljon herkkuja, mutta muuten Veeran äiti oli ilkeä."

Yritän siis sanoa, ettei oikein voi verrata muiden lasten seuraa omien lasten seuraan ja vetää siitä johtopäätöksiä, miten jaksaisi. En jaksanut hoitaa muiden lapsia ennen omia lapsia, enkä jaksa edelleenkään. Omien kanssa menee hyvin, koska ovat niin tuttuja ja voi olla rennommin ja koska olen opettanut ne sellaisille tavoille, joissa on mielestäni järkeä. Toisten itselle outoja sääntöjä taas on niin vaikea muistaa.

Lapsi kasvaa kyllä perheeseen ja mukautuu osittain sen tapoihin, mutta lapsen persoona voi olla kaukana vanhempien persoonasta. Meillä mies on introvertti ja rauhallinen pohtija, vanhin lapsi taas koko ajan äänessä, erittäin vilkas, ei kestä pettymyksiä, tempperamenttinen, on liikkeessä jatkuvasti ja silti aika herkkä. Miehellä on ollut vaikeuksia sopeutua lapsen tempperamenttiin. Vaikka lapsi on opetettu perheemme tavoille, hän on silti oma persoonansa ja myös muokkaa meidän arkea omanlaisekseen. Joskus tuntuu, että meidän perheen elämä olisi aivan toisenlaista jos tätä lasta ei olisi. Toisaalta meillä käy paljon lasten kavereita ja osaan olen kovastikin kiintynyt ja nautin heidän seurastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin sivusta lapsiperheiden elämää seuranneena voin sanoa, että täyttä paskaa se on aina :/

Olen seurannut sivusta montaakin elämäntapaa joka on mielestäni paskaa. Mutta toiset näköjään tykkäävät niin kuka minä olen tuomitsemaan?

Eikös nyt puhuttu jo otsikon perusteella, että "omasta mielestä". On monia muitakin elämäntapoja, joita en itselleni koskaan haluaisi, mutta lapsiperhearki on niistä yksi.

Ei sitä voi tietää. Unettomuus on järkyttävää ja se miten vauva on kiinni ensimmäiset 1,5 vuotta. Meillä myös yksi lapsista jotenkin luonnevikainen (!) jonka kanssa pitää tapella kaikesta, varmaan siihen asti että muuttaa pois. Eli varautuminen uhmaikään sun muihin ei riitä vaan sitä voi jatkua ikuisuuden. Kaksi muuta on ihan kivoja mutta se kolmas yleensä pilaa kaiken ihan huvikseen. Nämä ovat vielä terveitä lapsia! Monesti olen ajatellut että tätä en tilannut vaikka lapsia rakastankin, myös sitä hankalaa.

Eli ei, älä tee varmuuden vuoksi.

Vähän voi päätellä siitä, että jos noin yleensä omasta mielestä kaikki vaivan näkeminen on syvältä ja jonkun täysi riippuvuus omasta itsestä edes tilapäisesti on myös syvältä, todennäköisesti lapsiperheen arki ei tunnu kliffalta. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.

Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.

Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?

Yhden lapsen. Se on hyvä kompromissi. Nyt kun lapsi on 3-vuotias elämä ei juuri poikkea ajasta ennen lasta. Toki meillä on myös hyvä tuki verkko.

Yleensä itsekeskeiset, omaa napaansa tuijottavat eivät halua lapsi. Tai sitten lapsia ollessa ei nautitakkaan siitä.

T. Onnellinen kolmen lapseni äiti 28v

Vierailija kirjoitti:

Yleensä itsekeskeiset, omaa napaansa tuijottavat eivät halua lapsi. Tai sitten lapsia ollessa ei nautitakkaan siitä.

T. Onnellinen kolmen lapseni äiti 28v

Oletko sinä

a) trolli

b) kännissä

c) suomea ei äidinkielenään puhuva?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä väkisin kannata tehdä, mutta harva lapsia katuukaan edes niistä, jotka epäröi tai lapsi tuli vahingossa.

Tuo on harhaluulo ja tabu, etteikö lasten hankkimista/saamista kaduta.

Koska kommentistasi voi saada sen käsityksen, että ihan kaikki katuvat, niin voin ihan vilpittömästi todeta, että ainakaan minä en ole katunut koskaan, en sekunnin murto-osaakaan. Toki tiedän, että jotkut katuvat, yleensä ohimennen, ja/tai vain puolitosissaan, mutta onhan niitä tapauksiakin, että joku äiti niin kovasti haluaa "peruuttaa koko jutun", että tappaa lapsensa. En lähde arvailemaan katumisen yleisyyttä, mutta onneksi nuo ääripään jutut ovat sentään suht harvinaisia.

Tämän ketjun ongelma on se, että ihmiset kertovat OMIA KOKEMUKSIAAN vanhemmuudesta. Se että juuri sinusta vanhemmuus ei ollut paskaa, ei tarkoita, etteikö se voisi olla paskaa aloittajan mielestä. Aloittaja on itse omien ominaisuuksiensa paras asiantuntija. On ihan totta, että osalle ihmisistä tyypillinen vanhemmuus ON PASKAA, ja jos uskoo kuuluvansa tähän joukkoon, ei ehkä kannata siihen ryhtyä.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä paljon! Olen kohta 30 ja avopuolisoni on 32. Iän puolesta olisimme siis hyvässä lastentekoiässä. Mutta haluammeko luopua nykyisestä elämäntyylistä? Tykkäämme nukkua viikonloppuisin myöhään. Tykkäämme tehdä ex tempore -matkoja Suomeen ja ulkomaille. Molemmilla on vaativat työt, jotka vievät paljon energiaa. Emme ole mitään kodinhoitajia vaan esim. syömme useamman kerran viikossa ravintolassa, kun emme jaksa kokata.

Toisaalta rakastamme lapsia, olemme empaattisia ja joustavia ja uskomme, että olisimme hyviä kasvattajia.

Mitä tekisitte meidän tilanteessamme?

Yksi lapsi vielä menee tuossa. Ei missään nimessä kannata tehdä sitten kahden vuoden sisään kaveria sille ekalle, siihen se aina kurahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän voi päätellä siitä, että jos noin yleensä omasta mielestä kaikki vaivan näkeminen on syvältä ja jonkun täysi riippuvuus omasta itsestä edes tilapäisesti on myös syvältä, todennäköisesti lapsiperheen arki ei tunnu kliffalta. 

Ei kaikki vaivannäkö olesyvältä, ainoastaan sellainen, joka suuntautuu johonkin turhaan tai haitalliseen. :)

Meillä on uusperheessä jonkinmoinen ongelma arjessa. Lapsille on sovittu tietty nukkumaanmenoaika, jonka noudattamisesta eivät ole itse kiinnostuneita. Heidät pitää käskeä joka ikinen ilta nukkumaan. Kehittävät aina valtavan määrän tekemistä juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä. Kun lasten nukkumaanmeno pitkittyy, ei aikuisille jää omaa hengähdysaikaa juuri ollenkaan. Tai sitten sitä joutuu aikuiset valvomaan ja jättämään unen vajaaksi. Lasten äiti kaipaa tuota omaa aikaa itselleen ihan yhtä lailla, mutta elää liikaa hetkessä ja kokee jokaisen illan yksittäistilanteena, vaikka lopputulos on sama joka ikinen ilta.

Minusta tällainen asia tekee arjen todella raskaaksi, koska kohta joudun tilanteeseen, jossa en enää oleta että sitä hengähdysaikaa jää. Koen myös itseni jotenkin julmaksi ja itsekkääksi jos suoraan pamautan, että haluaisin näistä nukkumaanmenoajoista pidettävän kiinni. Todella kurja tunne kun meiltä viedään tuo tärkeä hetki, jota odottaa paljon.

Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v. Yhden lapsen kanssa pärjäsi hyvin, tyttö oli suht rauhallinen, ainakin kun toisten kauhukakaroihin vertaa, ei ollut lapsen kanssa koskaan mitään ongelmia, vaikka miehen kanssa oli ja erokin tuli.

Minä olen aina mennyt vessaan silloin kun on hätä, ja suihkussa käynyt joka aamu. Jos en jaksa tiskata ja siivota, niin annan olla ja luen kirjaa tai katson telkkaria, ei lapsen tekeminen tehnyt musta mitään kodinhoitajaa. Ja tosiaan suurimman osan aikaa on ollut myös mies joka saa tehdä kotitöitä niin paljon kuin huvittaa.

Esikoisen ollessa 14-vuotias saatiin aviomiehen kanssa vasta yhteinen lapsi, tai siis kaksi kerralla. Se oli outoa kun tuli kaksoset, ja ne oli vielä poikia. Mutta ei tämä elämä nyt ole niin hirveän raskasta ollut, silloin aluksi oli se oma toipuminen sektiosta ja poikien keskosuus toi jonkin verran lisäjuttuja, esim. aluksi piti antaa monta kertaa päivässä lääketippoja. Tukiverkkoja meillä ei täällä ole, mutta esikoinen toki auttoi lastenhoidossa. Edelleenkään en stressaa esimerkiksi aikatauluista, olen aina inhonnut rutiineja, kaksosten kanssa oli kuitenkin jonkinlaiset rutiinit siinämielessä että syötettiin ne aina yhtäaikaa, ja olivat sairaalassa ollessaan oppineet syömään tietyin väliajoin, se toki ikää myöden harveni, ja 3-4kk ikäisinä alkoivat nukkua 6h yöunet ihan itsekseen. Kaksoset on helpommat kuin kaksi eri-ikäistä pienellä ikäerolla. 

Jos suorittaa kaikkea mahdollista, niin varmasti elämä on paskaa, kun ottaa rennosti, kaikesta selviää.

Yksi asia tässä vaiheessa ärsyttää kun pojat on 7-vuotiaita, on niitten kaverit jotka tulee pimpottamaan ovikelloa, ne on melkein kaikki todella ärsyttäviä. Yksikin joka on ainoa lapsi on kauhea luupää, vasta eskariin menee mutta hokee vittua ym. ja meillä kiusaa kissoja. Toinen kaveri on isommasta lapsikatraasta ja vanhempansa ei laita sitä edes turvavöihin autossa, ja pilkkasi meidän poikia että niillä on korokkeet autossa. Kyllä omat lapset on aina helppo laittaa kuriin, mutta ne naapurin kakarat on ihan eri juttu, vaikka komentaakin niin eivät ole kuulevinaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapset on vaan normaaleja perheenjäseniä, jokainen vähän erilainen, kuten lapsuuden perheessäkin oli. Elämä vaan on ja menee omaa latuaan, en minä ole joutunut luopumaan juurikaan mistään vaikka sain esikoisen 20v.

Niin, siksihän sinä et ole joutunut mistään luopumaan, kun olet saanut lapsen hyvin nuorena. Aikuinen, joka elää jo jonkinlaista ihanne-elämäänsä, joutuu luopumaan paljon enemmästä. Silloin puhutaan vähän eri tason jutuista kuin siitä, saako käydä vessassa rauhassa.