Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Kun luin näitä , niin tajusin miten ei ollut ihmekään että minun ja kihlattuni, avopuolisoni suhde kariutui. Koko 7v yhdessäoloaikamme jokainen viikonloppu jota emme olleet töissä tai auttaneet muita sukulaisia piti viettää miehen kotimaatilalla töissä. Ei, emme saaneet palkkaa, ruuan tietysti siellä ollessa. Minä vastailin arkena yöt mt-ongelmaisen siskoni puheluihin. Toisen siskon muutossa avustimme. Kummilapsia otimme viikonloppuna ja lomilla hoitoon. Töistä tultuani menin auttamaan naapurin yksityisyrittäjärouvaa, jonka luulin olevan ystäväni - myöhemmin käsitin olleeni ilmaista työvoimaa.

Nyt vasta tajusin, että emme koskaan esim.lomailleet kaksin!

Piti kirjoittaa siskon muutoissa:hän todella muutti 4 kertaa noina vuosina, ja muuttoihin liittyi kaikenlaista...

Vierailija kirjoitti:

Ottaa aivoon toisten törkeydet kirjoitti:

Sain toisen keskenmenon puolen vuoden sisään, rv 12 kesäkuun lopussa 2012. Sain lääkäristä lääkkeet, joilla kohdussa oleva materiaali, vauvan alku, tulisi itse ulos. Kaksi viikkoa myöhemmin alkoi kova kuume ja valtava verenvuoto. Olo oli aivan kauhea. Menin takaisin lääkäriin, joka totesi kohtutulehduksen ja sanoi että minun pitäisi tulla pikimmiten kaavintaan jotta kohtuun jäänyt matsku saataisiin pois. Oli huolissaan kovasta vuodosta. Oli perjantaipäivä ja heinäkuu. Vapaita aikoja oli sairaalassa vasta ensi viikolle kaksi, joko tiistaina tai keskiviikkona. Tiesin, että keskiviikkona olisi isoäitini 80- vuotisjuhlat. Soitin ensin ajan vahvistamista äidilleni, että voisiko olla meidän 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa ensi viikon tiistaina kun menisin kaavintaan. Kaavinta vaatii siis nukutuksen ja päivän sairaalassa. Äitini alkoi huutamaan, että no voi just, kun on ne juhlat ja hänen pitäisi kiillottaa hopeat ja että enkö voisi siirtää vielä seuraavalle viikolle. Löin luurin korvaan että no voivoi mulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelleni, että hänen pitäisi olla tiistaina kotona lapsen kanssa. Mieheni alkoi valittamaan, että perkele kun ei saa ikinä tehdä töitä kun juuri tiistaina olisi hieno ja tärkeä työjuttu. Löin luurin korvaan hänellekin, että kiitos tuesta. Menin takaisin varaamaan aikaa ja päätin ottaa sen isoäidin juhlapäivän kun tiesin että lapseni voi olla mieheni ja sukulaisten kanssa siellä juhlissa. Sain siitä kamalat syyttelyt että mites mä kehtaan varata kaavinnan isoäidin juhlan ajaksi, kyllä tämä loukkaa mummoa. Syyksi sanoin että mä pyysin apua lapsen kanssa ja sä päätit kiillottaa hopeat.

Sitten kun mieheni haki minut kaavinnan jälkeen illalla sairaalasta, hän oli tulossa mummoni juhlista. Äitini oli kuulemma kiertänyt kaikki vieraat läpi ja kertonut mun olevan keskenmenon takia kaavinnassa (asia mitä en halunnut kerrottavan muille kuin mummilleni) ja esitti surevaa isoäitiä ja sai jaksuhaleja. Kukaan ei kyllä mulle laittanu surunvalitteluja.

Äitini kanssa ei olla kauheen lempeissä väleissä. Mies katuu edelleen tätä kommenttiaan.

Muuten hyvä tarina, mutta tuollaisessa tilanteessa kaavinta on välitön toimenpide, eikä sitä odoteuteta yhtään päivää, vaan se tehdään välittömästi kun on saatu osaava henkilökunta kasaan. Kaavintaan ei anneta "seuraavaa vapaata aikaa ensi viikolle" jos naisella on kuumetta ja kipuja. Kohtutulehdus on niin vakava asia, että se saattaisi hyvinkin johtaa jo kuolemaan jos pitäisi odotella vielä päivätolkulla. Olisi ollut kiva jos olisit viitsinyt keksiä tarinasi jostain muusta aiheesta kuin tästä, sillä tämä on vakava asia, eikä siitä saa levittää väärää tietoa edes provomielessä vauvapalstalla.

Saisit hävetä.

Ammatiltani koulunkäynnin ja aamu-ja iltapäivätoiminnan ohjaaja ja kaikilla tiedossa , että pärjään useamma lapsen kanssa ja pidän muksuista. Oon ollu nyt about 5 saikella selän takia. Silti jotkut olettaa että hoidan heidän muksuja vaikka viiskin päivää viikossa, onhan mulla aikaa ku ei niitä omiakaan ole ajatellaan. Myös silti kysytään lapsia hoitoon vaikka tiedettäisiin että jonkun muun muksut jo hoidossa, että mahtuisko viel nääkin pari sekaan. Jokane näist hoitomuksuist ihanaisia, mut pitäiskö jossain mennä raja? Sitten harvoin kun joutuu kieltäytyy niin kyllä pahastuminen on selvää.

Vierailija kirjoitti:

Ammatiltani koulunkäynnin ja aamu-ja iltapäivätoiminnan ohjaaja ja kaikilla tiedossa , että pärjään useamma lapsen kanssa ja pidän muksuista. Oon ollu nyt about 5 saikella selän takia. Silti jotkut olettaa että hoidan heidän muksuja vaikka viiskin päivää viikossa, onhan mulla aikaa ku ei niitä omiakaan ole ajatellaan. Myös silti kysytään lapsia hoitoon vaikka tiedettäisiin että jonkun muun muksut jo hoidossa, että mahtuisko viel nääkin pari sekaan. Jokane näist hoitomuksuist ihanaisia, mut pitäiskö jossain mennä raja? Sitten harvoin kun joutuu kieltäytyy niin kyllä pahastuminen on selvää.

Siis sairauslomalla ja hoidat lapsilaumoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Siis mitä ihmettä? Esimerkkitapauksena perhe jonka tunnen, 4 tyttöä, 2 poikaa, ja 5 lastenhuonetta. Lisäksi olohuone ,keittiö , kodinhoitohuone ja vaatehuone ja tilaa päältä 200 neliötä. Sinun mielestä kun lapset kasvoivat tuossa perheessä aikuiseksi, 5 huonetta olisi pitänyt pitää siltä varalta että aikuiset lapset käy juhannuksena ja jouluisin? Eihän tuossa ole mitään järkeä ja harva tuohon pystyy.

Sarkasmi ei oikein menesty tällä sivustolla... :D

Vierailija kirjoitti:

Mä olin lomalla ja mökkireissulta tulossa, niin mun isä soitti. No pysäytin auton ja soittelin takaisin, ajattelin että jotain tärkeää. Kyseli, että mitä teen huomenna ja mä vastasin, että varmaan lomahommia. Pyysi käymään ja mä menin, niin olivat ostaneet sellaisen itsekoottavan aika ison vajan. Ajattelin, että auttelen siinä vähän vanhuksia, mutta siitähän tuli varsinainen työleiri. Viikko puskettiin, ensin perustukset, sitten hirsikehikko, peltikatto, ikkunat, ovet, jne. Paras oli kun viikonloppuna mun vanhemmat lähti reissuun ja yksi tyyppi tuli sinne mulle kaveriksi. Ovet oli lukossa, ettei syömäänkään päässyt. Siinä meni paras lomaviikko jotain saatanan mökkiä kasatessa. Päivänselvää oli, että eivät edes kysyneet, ovatko jotain velkaa.

On näissä se hyvä puoli, että loman jälkeen tuntuu hyvältä päästä töihin lepäämään...

T. nim. samankaltaisia kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on härskiä että kun on jonkun lapsi, aikuinen nyt niin oleteolettavanitaan että on jossain kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen niin että pitää olla koko ajan auttamassa ja tukemassa jotenkin ja vaikka lapsella on omat opiskelut, työt, perhe, lapset ja kaikki mitä niihin liittyy niin joka viikonloppu tai viikolla iltaisin pitäisi olla jotenkin jeesimässä eli kaikki vapaa-aika menee niihin. Ja kyseessä ihmiset jotka pystyvät itse omatoimisesti vaikka mihin. Ja tottakai auttaa mielellään omiaan mutta ei lapsi ole mitään velkaa vanhemmilleen, emme me ole pyytäneet tänne syntyä.

Nyt koronakeväänä yhtäkkiä tunsi sen miltä tuntuu kun on koko viikonloppu aikaa levähtää eikä vain sunnuntai niin kuin normaalisti ja kuinka arki-iltoina on aikaa hengähtää kun ei tarvitse olla auttelemassa.

Tää on ihan totta. Mulla on jo aikuisia lapsia, eikä tulisi mieleenkään vaatia heiltä jotain apua ja palveluksia. Mies on sitä mieltä, että lasten pitäisi tulla pihatöitä tekemään tai mökille auttamaan viikonloppuisin, vaikka lapsilla ei ole kesälomaa ollenkaan tänä kesänä.

Tuossa saattaisi olla kyse siitäkin, että mies kaipaa saada nähdä ja tavata lapsiaan. Miehiselle miehelle ei tule mieleen ilmaista sitä suoraan vaan pitää muka olla joku tarve. - Puhukaa keskenänne tästä, hyvät ihmiset. Koettakaa pitää yhteyksiä ilman työvelvoitteita ja ilmaiskaa asia myös lapsille, ettei heidän tarvitse kieltäytyä tapaamisista tekosyin siinä pelossa, että joutuu vähät vapaa-aikansa raatamaan kynnet verillä.

Jos sitä lihasapua tarvitaan, palkatkaa joku töihin pariksi päiväksi.

Olin ryhmämatkalla opiskeluaikoina ja eräs mies, joka oli mulle jatkuvasti kettuillut, pyysi että veisin tullitarkastuksen läpi hänen alkoholiostoksensa jotka ylittivät tullivapaan määrän. Itse kun en alkoholia ostanut lainkaan. Jolloin totesin, että mua ei kiinnosta hänen viinankuljetusongelmansa!

Äitini kuoltua hautakivi tuli täyteen kaiverrettua. Eräs iäkäs sukulainen tästä närkästyneenä ehdotti, että äitini nimi tulisi poistaa isosta sukuhautakivestä ja sitten tilata erillinen lisälaatta. Näin ei tehty, todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaa aivoon toisten törkeydet kirjoitti:

Sain toisen keskenmenon puolen vuoden sisään, rv 12 kesäkuun lopussa 2012. Sain lääkäristä lääkkeet, joilla kohdussa oleva materiaali, vauvan alku, tulisi itse ulos. Kaksi viikkoa myöhemmin alkoi kova kuume ja valtava verenvuoto. Olo oli aivan kauhea. Menin takaisin lääkäriin, joka totesi kohtutulehduksen ja sanoi että minun pitäisi tulla pikimmiten kaavintaan jotta kohtuun jäänyt matsku saataisiin pois. Oli huolissaan kovasta vuodosta. Oli perjantaipäivä ja heinäkuu. Vapaita aikoja oli sairaalassa vasta ensi viikolle kaksi, joko tiistaina tai keskiviikkona. Tiesin, että keskiviikkona olisi isoäitini 80- vuotisjuhlat. Soitin ensin ajan vahvistamista äidilleni, että voisiko olla meidän 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa ensi viikon tiistaina kun menisin kaavintaan. Kaavinta vaatii siis nukutuksen ja päivän sairaalassa. Äitini alkoi huutamaan, että no voi just, kun on ne juhlat ja hänen pitäisi kiillottaa hopeat ja että enkö voisi siirtää vielä seuraavalle viikolle. Löin luurin korvaan että no voivoi mulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelleni, että hänen pitäisi olla tiistaina kotona lapsen kanssa. Mieheni alkoi valittamaan, että perkele kun ei saa ikinä tehdä töitä kun juuri tiistaina olisi hieno ja tärkeä työjuttu. Löin luurin korvaan hänellekin, että kiitos tuesta. Menin takaisin varaamaan aikaa ja päätin ottaa sen isoäidin juhlapäivän kun tiesin että lapseni voi olla mieheni ja sukulaisten kanssa siellä juhlissa. Sain siitä kamalat syyttelyt että mites mä kehtaan varata kaavinnan isoäidin juhlan ajaksi, kyllä tämä loukkaa mummoa. Syyksi sanoin että mä pyysin apua lapsen kanssa ja sä päätit kiillottaa hopeat.

Sitten kun mieheni haki minut kaavinnan jälkeen illalla sairaalasta, hän oli tulossa mummoni juhlista. Äitini oli kuulemma kiertänyt kaikki vieraat läpi ja kertonut mun olevan keskenmenon takia kaavinnassa (asia mitä en halunnut kerrottavan muille kuin mummilleni) ja esitti surevaa isoäitiä ja sai jaksuhaleja. Kukaan ei kyllä mulle laittanu surunvalitteluja.

Äitini kanssa ei olla kauheen lempeissä väleissä. Mies katuu edelleen tätä kommenttiaan.

Muuten hyvä tarina, mutta tuollaisessa tilanteessa kaavinta on välitön toimenpide, eikä sitä odoteuteta yhtään päivää, vaan se tehdään välittömästi kun on saatu osaava henkilökunta kasaan. Kaavintaan ei anneta "seuraavaa vapaata aikaa ensi viikolle" jos naisella on kuumetta ja kipuja. Kohtutulehdus on niin vakava asia, että se saattaisi hyvinkin johtaa jo kuolemaan jos pitäisi odotella vielä päivätolkulla. Olisi ollut kiva jos olisit viitsinyt keksiä tarinasi jostain muusta aiheesta kuin tästä, sillä tämä on vakava asia, eikä siitä saa levittää väärää tietoa edes provomielessä vauvapalstalla.

Saisit hävetä.

Minulle tuli kohtutulehdus synnytyksen jälkeen. Lääkäri lähetti Naistenklinikalle yötä vasten. Oli lähdettävä heti ja välittömästi osastolla olin tiputuksessa.

Kohtutulehdus on tappava tauti. Ei siinä todellakaan ruveta aikoja antamaan päivien päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni veli ja hänen vaimonsa katsovat, että on ihan oikein, että he saavat rahallista tukea mieheltäni, koska häntä on elämässä niin onnistanut. Itse he eivät ole koskaan halunneet käydä töissä ja ovat siksi aina taloudellisissa vaikeuksissa. Mieheni sen sijaan on opiskellut kaksi ammattia ja tehnyt työtä itseään säästämättä vuosikymmeniä.

Joo se on kyllä hassua miten joku ajattelee, että joitakin vain "lykästää"  työelämässä ja pääsee tuurilla hyville palkoille. Mitään tekemistähän sillähän ei tietenkään ole, että opiskelee, käy töissä, oppii ja saa työkokemusta, etenee urallaan.

Olen itsekin tuon kuullut, että "hyvähän sun on kun on hyvät duunit ja liksat" ihan kuin ne olisivat taivaalta tupsahtaneet ja heille kävi vaan paska säkä kun ei vastaava onnenkantamoinen osunut kohdalle. Kyllä töideni teen on töitä tehty ja uhrattu muita asioita.  

Tämän kirjoittajan tapaisille ei tunnu menevän ymmärrykseen, että aina ei pääse koulutukseen, ainakaan sinne minne haluaisi, kaikilla aloilla ei ole tarpeeksi, eikä uudelleenkoulutus auttanutkaan. Kaikilla aloilla työkokemus ei auta paremman palkan tai edes työpaikan saamiseen, saati oikein uralla etenemiseen, ei vaikka kuinka hankkisi vielä lisäoppia ja yrittäisi verkottua ja olla aina työnantajan käytettävissä. Työttömyyttä vaan on paljon, matalapalkka-aloja on ihan oikeasti.

Uhrauksista ja yrittämisestä huolimatta aina ei onnistu kovin vihreälle oksalle pääsemään. Sellaisessa tilanteessa ottaa todellakain päähän nämä, kyllä, onnekkaat, jotka eivät näytä kovinkaan paljon ymmärtävän nykykoulutuksesta ja työelämästä. Koittakaa nyt ymmärtää, että ei ole vain kahta ryhmää, joko laiskoja työn- ja opiskelun vieroksujia tai sitten ahkerasti kouluttautuneita ja työtä vuorotta tehneitä, uran luojia. Valitettavasti oikea elämä on paljon monimuotoisempaa!

Siihen varsinaiseen keskustelunaiheeseen: hävytömintä mitä minulle on tapahtunut, on se, että töissä esimies esitti minun toimiviksi osoittautuneet ideani ominaan. Hän sai pitää paikkansa, minä en, kun väkeä vähennettiin. Vasta myöhemmin, liian myöhään, tulin tietämään kuvion.

Minusta vaikuttaa siltä, että nämä onnekkaiksi kutsumasi tässä ketjussa ovat puhuneet nimenomaan tietyistä, tuntemistaan yksilöistä, jotka eivät ole itse panostaneet opiskeluun ja työntekion. Ei sinun siitä tarvitse ottaa itseesi.

Mutta onhan jokaisen hyvä tunnistaa, että onnekkuudella on osuutensa useissa menestystarinoissa. Näyttää vaan siltä, että jotkut ovat myös parempia hyödyntämään ne kohdalle osuneet onnenpotkut.

Olen kirvesmies ja naapurin ihan hemaiseva nainen kuvitteli minun tekevän kylppäriremontin hänelle ilmaiseksi eli luonnossa maksamalla, mutta ei saanut sanottua sitä ihan suoraan.

Muutaman kerran kävin "suunnittelemassa" remonttia ja sainkin tällöin suikkareita ja pesukonetta vasten pyllyä takaa päin.

Sitten kerroin, ettei ehdi ja annoin Iso-Arskan numeron "asiakkaalle".

Arskan kanssa joutui mamma ihan oikeasti töihin.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirvesmies ja naapurin ihan hemaiseva nainen kuvitteli minun tekevän kylppäriremontin hänelle ilmaiseksi eli luonnossa maksamalla, mutta ei saanut sanottua sitä ihan suoraan.

Muutaman kerran kävin "suunnittelemassa" remonttia ja sainkin tällöin suikkareita ja pesukonetta vasten pyllyä takaa päin.

Sitten kerroin, ettei ehdi ja annoin Iso-Arskan numeron "asiakkaalle".

Arskan kanssa joutui mamma ihan oikeasti töihin.

Höpö höpö :D :D

Vierailija kirjoitti:

Ex-anoppi. Muutti yksin entiseen kotitaloon, jonka laitatutti kokonaan uusiksi. Ainoa vaan että rahat loppui luksuskeittiöön ja loppu saatananmoinen urakka jäi meille. Maksoi palkkaa miehen veljen tyttöystävälle, mutta ei minulle, koska "sinähän käyt töissä". Meni siis koko neljän viikon kesäloma aamusta myöhään iltaan rempatessa, ja vielä valitukset päälle, kun ei ole jo valmista. 

Miksi suostuit??

Kauan sitten eräs naapurin mies oli ovellani päällyshousut kainalossa. Onneksi ei tullut ilman housuja, vaan oli löytänyt päällensä toiset housut. Pointti oli kuitenkin se , että hän pyysi minua lyhentämään kainalossaan  olleiden housujen lahkeita. Jos olisi maininnut jotain rahasta jolla maksaa työn, niin olisin voinut harkita asiaa, mutta ei maininnut. Ajatteli varmaan, että naisena lyhennän lahkeet parissa minuutissa ja olen suorastaan kiitollinen saamastani pikku hommasta. Sanoin etten ehdi, vaikka todellisuudessa ei kiinnostanut. Ei oltu edes mitään tuttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kirvesmies ja naapurin ihan hemaiseva nainen kuvitteli minun tekevän kylppäriremontin hänelle ilmaiseksi eli luonnossa maksamalla, mutta ei saanut sanottua sitä ihan suoraan.

Muutaman kerran kävin "suunnittelemassa" remonttia ja sainkin tällöin suikkareita ja pesukonetta vasten pyllyä takaa päin.

Sitten kerroin, ettei ehdi ja annoin Iso-Arskan numeron "asiakkaalle".

Arskan kanssa joutui mamma ihan oikeasti töihin.

Jo on kirvesmiehellä fantasiat.

Eräs pariskunta meni kihloihin ja järjesti isot kihlajaisjuhlat. Morsian oli tuolloin raskaana, mutta ei ollut vielä kertonut siitä oman perheen ulkopuolisille.

He saivat lahjaksi pullollisen kallista konjakkia. Morsian veti tästä herneen nenään, ja tilitti jonkin aikaa häiden jälkeen, kuinka joku oli kehdannut tuoda raskaana olevalle lahjaksi alkoholia.

Eli vieraiden olisi tullut omata selvänäkijän kykyjä ja tiedostaa raskaus josta ei oltu kerrottu kenellekään. Konjakkihan on toki sellainen tuote, ettei se säily kauan hyvänä. Eikä hän varmaan ajatellut lopun ikäänsä raskaana olla.

Asuin opiskeluaikana soluasunnossa ja yks kämppis lähti ulkomaille vaihtoon.

Olin aina ollut innokas kirppisteliä ja hän antoikin minulle ison kasan kaikkea tarpeetonta.

Ensiksi yritti olisin ostanut ne, sitten halusi jemmaisin niitä ja lopulta antoi. Kävin pariin kertaan läpi minä voin myydä nämä ja pitää rahat itsellä.

Meni pari kk. Kämppis laittoi viestiä voinko postittaa ne. Vastasin tulee liian kalliiksi. Kävi ilmi minun olisi pitänyt maksaa postimaksut itse vastineena sain käyttää niitä pari kk.

Kun tuli vuoden päästä Suomeen, odotti tuon hänen tavarat hänelle. En enää vastannut viesteihin, kun olin ne jo myynyt.

Hän joskus myös ilmoitti hänellä on lämpimiä voileipiä. Kun oltiin syöty, ilmoitti mitä ollaan velkaa.

Kerroin aika oon tarjonnut sulle niin paljon, en maksa mitään.

Soluasuminen voi olla niin ikävää

Vierailija kirjoitti:

Asuin opiskeluaikana soluasunnossa ja yks kämppis lähti ulkomaille vaihtoon.

Olin aina ollut innokas kirppisteliä ja hän antoikin minulle ison kasan kaikkea tarpeetonta.

Ensiksi yritti olisin ostanut ne, sitten halusi jemmaisin niitä ja lopulta antoi. Kävin pariin kertaan läpi minä voin myydä nämä ja pitää rahat itsellä.

Meni pari kk. Kämppis laittoi viestiä voinko postittaa ne. Vastasin tulee liian kalliiksi. Kävi ilmi minun olisi pitänyt maksaa postimaksut itse vastineena sain käyttää niitä pari kk.

Kun tuli vuoden päästä Suomeen, odotti tuon hänen tavarat hänelle. En enää vastannut viesteihin, kun olin ne jo myynyt.

Hän joskus myös ilmoitti hänellä on lämpimiä voileipiä. Kun oltiin syöty, ilmoitti mitä ollaan velkaa.

Kerroin aika oon tarjonnut sulle niin paljon, en maksa mitään.

Soluasuminen voi olla niin ikävää

Hauska tarina mutta pliis voisitko opetella että-sanan käytön jooko? Esim. "ilmoitti ETTÄ hänellä on voileipiä."