Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Ihmetyttää, miten paljon on tässä maassa marttyyrimaisia uhriutujia, erityisesti naisia. Kasvattakaa selkäranka ja sanokaa ei. Vai saako siitä jotain ihme kiksejä ku voi valittaa miten taas hyväksikäytettiin ja miten muut on niiiin ilkeitä?

Yötä päivää mellastavat naapurit rikkoivat uuninsa. Pyysivät päästä meille laittamaan ruokaa. Oli kuulema nälkä. Rasistina en suostunut pyyntöön.

Eksäni pyysi nuolemaan alapäätään mutta ei sitten vastavuoroisesti suostunut nuolemaan omaa alapäätäni.

PS. olin käynyt alapesulla.

10min työstä kirjoitti:

Olin luvannut naapurille kukkien kastelusta viinipullon.

Soitin hänelle tiedustellakseni, että ostanko tämän vai tuon pullon (hintaluokkaa n. 10-14e.)

Hän ihan pokkana sanoi, että kiitos kelpaa yksi tietynmerkkinen pullo, ja mukavaa kun haluat näin muistaa.

Puhelun päätyttyä tajusin, että se tietynmerkkinen pullo maksoi sitten n. 70e. 

En kehdannut olla ostamatta, mutta en kyllä toistamiseen pyydä (sisä)kukkiakaan kastelemaan. 

Olen varmaan ainoa, joka ei olisi kakistellut pullon hintaa. Kun onhan se oma vaiva käydä päivittäin kukkia kastelemassa ja olla lähtemättä omille ex-tempore reissuille.

Itse kastelin naapurin kukkia ja hain postit ja en edes pyytänyt mitään. Silti he toivat minulle 50 euron lahjan kiitokseksi tästä.

Lupailijoita kyllä riittää. Eräs tuttavani tilasi muutaman parin villasukkia ja maksoi langat. Lupasi viinipullon tekopalkaksi. Ei ole viinipulloa näkynyt ja unohti kiittääkin, kun vein sukat hänelle.

Tämä on hyvä ketju, välillä on saanut nauraa, mutta on tuntunut kyllä tosi pahalta, miten esim. jotkut vanhemmat teettävät lapsillaan kaikkia piha-, remontti - ja ties mitä töitä.

Joku ketjussa selvitti aika hyvin, että jos on kasvanut tietynlaisesssa (sairaassa) perheessä ja tottunut palvelemaan näitä kipeitä tyyppejä, niin silloin ei aikuisenakaan pysty erottamaan täysin kohtuuttomia pyyntöjä kohtuullisista. Sanon silti, että opetellaan kaikki liian kiltit sanomaan EI. Ja se on asia, mikä pitää opettaa lapsillekin. Auttaa voi, jos jaksaa ja on aikaa, mutta kynnysmatoksi ei saa alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Mitä mä just luin? Ei vanhempien kodin tarvi olla mikään museo, jonne mennään lapsuutta muistelemaan. Meillä olisi vielä käynyt niin päin että vanhempani olisivat muistot säilyttääkseen asuneet yhä vain kerristalokolmiossa eivätkä ikinä ois pystyneet muuttamaan pieneen omakotitaloon. Jonne kyllä rajattiin paljon lapsuuden tavaroitakin säilöön. Niitä on sitten saanut kun oma lapsi on ollut sopivassa iässä.

Jos ei ole tilaa säilyttää tai ei muutenkaan halua sitä tehdä, on parempi, että ilmoitetaan että tuu käymään ja ota mitä otat, loput hävitetään. Kyllä vanhempien pitää voida omaa elämäänsäkin jatkaa kun lapset kotoa pois muuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Mitä mä just luin? Ei vanhempien kodin tarvi olla mikään museo, jonne mennään lapsuutta muistelemaan. Meillä olisi vielä käynyt niin päin että vanhempani olisivat muistot säilyttääkseen asuneet yhä vain kerristalokolmiossa eivätkä ikinä ois pystyneet muuttamaan pieneen omakotitaloon. Jonne kyllä rajattiin paljon lapsuuden tavaroitakin säilöön. Niitä on sitten saanut kun oma lapsi on ollut sopivassa iässä.

Jos ei ole tilaa säilyttää tai ei muutenkaan halua sitä tehdä, on parempi, että ilmoitetaan että tuu käymään ja ota mitä otat, loput hävitetään. Kyllä vanhempien pitää voida omaa elämäänsäkin jatkaa kun lapset kotoa pois muuttavat.

.. Ja toivon siis todella että "lapsen perusturva järkkyy jos lapsuudenkoti ei pysy ennallaan" on sarkasmia parhaimmillaan...

Miehiin menevä silloinen kaverini puhelimessa oli pyytämässä jotain silloista hoitoansa, mitä lie, mun tykö yöksi. Kysymättä asiasta minulta. Siinä puhelimessa kysyi mieheltä "voitko tulla mun kaverin luo yöksi". Huusin kaverille, ettei hän voi kutsua mulle vierasta ihmistä mun tykö ilman lupaa.  Mieskään ei lähtenyt, kun ei edes tunnettu toisiamme. Oli muutenkin kunnon suttura tuo kaveri, pettänyt miestään monien kanssa, keskusteli vain miehistä ja niiden mulkuista jne. En kauaa jaksanut katsella kaltaistaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvä ketju, välillä on saanut nauraa, mutta on tuntunut kyllä tosi pahalta, miten esim. jotkut vanhemmat teettävät lapsillaan kaikkia piha-, remontti - ja ties mitä töitä.

Joku ketjussa selvitti aika hyvin, että jos on kasvanut tietynlaisesssa (sairaassa) perheessä ja tottunut palvelemaan näitä kipeitä tyyppejä, niin silloin ei aikuisenakaan pysty erottamaan täysin kohtuuttomia pyyntöjä kohtuullisista. Sanon silti, että opetellaan kaikki liian kiltit sanomaan EI. Ja se on asia, mikä pitää opettaa lapsillekin. Auttaa voi, jos jaksaa ja on aikaa, mutta kynnysmatoksi ei saa alkaa.

Ei pystykään. Aina ei ole kyse uhriutumisestakaan, kun on vain tottunut tekemään kaiken kyseenalaistamatta. Itsekin sain kuulla perheenjäseneltä ja hänen suvun puolelta kommentteja, jotka murensivat itsetuntoa. Tavallaan oppii kiltiksi ja sitä kautta sinut hyväksytään perheeseen. Kun aloin parikymppisenä sanomaan ei, sain kuulla kuinka nolaan ja saatan hänet huonoon valoon. Hänellä oli tapana lupailla puolestani palvelusten tekoja ja pikkuhommia.

Tietenkin alttius hakeutua samankaltaisten kavereiden seuraan lisääntyi ja monta vuotta kuljinkin sellaisten kanssa, jotka saivat minulta tukea. Yölliset puhelinsoitot olivat jossakin kohtaa normaali osa arkeani, vaikka kävin itsekin läpi kaikenlaista. Totuin laittamaan omat murheeni sivuun ja keskityin muiden hyvinvointiin. Monesti sitä toivoi, ettei kukaan ottaisi yhteyttä ja jättäisivät vaan rauhaan. Tilanne paisui jaksamisen äärirajoille ja kun muutkin vaativat vielä vähistä voimistani huomiota itselleen, tajusin, että minun on pakko opetella sanomaan ei. Minä voin valita. En varsinaisesti pitänyt itseäni uhrina "miksi aina minä"-periaatteella, vaan ajattelin, että on tärkeämpää pitää muut pystyssä ettei heidän maailmansa romahda. Kaverinikin sanoi, että jos minä hänet hylkään, niin hän ei tiedä mitä tekisi. Joten tein parhaani toteuttaakseni tuota.

En ollut ainoa kaveri/läheinen hänen elämässään, mutta oli se joka aina vastasi ja oli häntä varten. Jos en olisi vastannut, hän olisi jatkanut soittelujaan niin kauan, kunnes joku vastaisi. Niin hän teki ennen kuin minä vastasin ja jatkossa soitti ensimmäisenä, koska totutin hänet siihen. Tietenkin hätätilanteessa pitää auttaa, mutta myös miettiä omia voimavarojaan. Yksin ei voi ketään kannatella oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä auttamisesta (remontti ym.). Varsinkaan oman tai perheen hyvinvoinnin kustannuksella.

Hyväksikäyttäjiä riittää ja osa ei jotenkin näe itsekkyyttään, alitajuisesti käyttää lisää ja lisää hyväkseen kun huomaa toisen kilttiyden. Sitten jossain kohtaa alkaa usein myös huono käytös kilttiä "palvelijaa" kohtaan, piikitellään ja puretaan pahaa oloaan ja samalla vaaditaan palveluksia.

Itse olen kyllä myös kiltti, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun huomaan sen olevan täysin yksipuolista ja ilkeilyn itseäni kohtaan astuvan kuvioihin mukaan, niin saa ko. ihmissuhde jäädä. Usein vasta siinä kohtaa toinen osapuoli alkaa miettiä mikä meni vikaan kun kaveri jätti. Jos asian on asetelman ottaa suoraan jo aiemmassa vaiheessa puheessa, vastapuoli yleensä suuttuu ja kieltää asioiden olevan kuten ne on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimon työkaveri oli "pyytänyt" vaimoa ruokkimaan heidän "lemmikkikoirat" viikonlopun hautajaisreissun aikaan. No eukko tietysti suostunut osittain senkin takia,että pääsi käymään niillä. Uteliaisuuttaan siis... No mentiin sitten,kun ei julkisilla pääse ja vaimolla ei ajokorttia.. No siellä kauheat koiratarhat,joissa räksytti ainakin 6 nälkästä suomenajokoiraa ja muita rotuja lisäksi. Lähemmäs 10 koiraa ja kaikki sen näkösiä,kun ei olisi ruokaa nähneetkään. Vieressä autiotalo,kesäasuntona. No tietysti kovimman metakan aikaan tulevat paikalle ja alkavat tietysti udella,että mitäs koiria ja kuinkas on huolta pidetty jne jne... Sillon oli vielä kovat helteet ja siellä kirotussa koiratarhassa niiden vihaisten ja nälkäisten koirien kanssa oli taisteltu ja eukko tietysti olin jo haukkunu alkuun työmaan laajuuden nähtyäni. Siinä tuli saneltua sillekin pariskunnalle tiukkaan sävyyn elämän totuuksia... Ettå semmoset lemmikkikoirat heillä...

Tuollaisesta pitäisi tehdä eläinsuojeluilmoitus. Jos koiria ei ruokita riittävästi eikä päästetä pois häkistä, kyseessä on jo eläinrääkkäys.

Eivät nämä tajua. Siitä kun olisi liikaa vaivaa!

Vierailija kirjoitti:

Että aina kun sukulaiset heittää esimerkiksi vaatteita pois, minun pitäisi ne hakea ja käyttää hyödyksi. En ole köyhä, mutta koska olen opiskelija minun kuuluu elää muitten jätteillä. En ole pyytänyt mitään. Oletetaan että pienennän tädin xxxl kokoiset hälle pieneksi jääneet rintsikat ja alkkarit. Hän jakaa mukke ohjeita että pienennä niin saat hyvät vaatteet. Nämä on jotain tokmannin vaatteita. Kun sanon etten halua niitä, olen ylimielinen. Kaikki opiskelijat ottaa vastaan apuja. Olen itse ihan eri kokoa, xs ja meillä on aivan eri tyyli. Olen kuulemma ylimielinen jos en ota apuja vastaan. Rahaa ei anneta vaan roska nurkista. Esimerkiksi vanhoja aikakausilehtiä, en lue niitä sanoin. Nyt otat nämä mukaan. Kannoin ne roskiin. Suku kehuu sitten toisilleen kuinka runsaasti auttaneet minua. Antaneet vaatteita ja luettavaa. Minua loukkaa nämä rievut. Tiedän että sukulaisilla on rahaa, osakkeita, metsää ja perinnlt on mietitty tarkkaan. Mulle kelpaisi inhimillinen kohtelu ja kupillinen kunnon kahvi.

I feel u, miehen suku on vähän tämmöistä. Meille tyrkätään kaikki vanhat tavarat, joihin itse on kyllästytty eikä niistä jakseta itse hankkiutua eroon, ja ne pitäisi ottaa kiitollisena vastaan, koska olemme opiskelijoita. Minä olen kyllä aika pontevasti kaikesta kieltäytynyt, mutta mies ei kehtaa aina kieltäytyä ja sitten meidän ongelmaksi jääkin jonkin vanhan nojatuolin (josta koira on syönyt puolet ja joka on viimeiset 5 vuotta ollut ulkona autokatoksen perällä ympäri vuoden, talvellakin) hävittäminen.

Kerran jostain varaston perältä löytyneestä aika epäviehättävästä taulusta kieltäytyessäni anoppi hermostui, että opiskelijan KUULUU elää kurjuudessa eikä opiskelijan kuulu omistaa mitään kallista tai hienoa, se kasvattaa tulevaa varten. Anoppia raivostuttaa, kun käymme kumpikin opintojen ohella töissä ja meillä on varaa sisustaa asuntoamme, ostaa uusia vaatteita ja pitää autoa.

Innostuin vuosien jälkeen perhonsidonnasta ja tilasin itselleni tarvikkeita melkein 300 eurolla. Kuultuaan tämän kaverini riemastui ja sanoi sitten: "no sultahan mä sitten tulen niitä HAKEMAAN" Meinasi kai saada TAAS ilmaiseksi. Halpojahan ne on kun itse paljon tekee...vaikka pitikin sijoittaa se 300. Työlle ei tietenkään laske mitään hintaa.

Luulen että tulee pettymään kun kerron hinnan🤣

Sukulainen kyseli vippiä, kun leipäjonon leipä kuivaa ja nälkä ja pitäisi päästä -taxilla ruokakauppaan.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Sarkasmi on usein (lukijalle) liian vaativa laji tälle sivustolle...:D

Vierailija kirjoitti:

Se on härskiä että kun on jonkun lapsi, aikuinen nyt niin oletetaan että on jossain kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen niin että pitää olla koko ajan auttamassa ja tukemassa jotenkin ja vaikka lapsella on omat opiskelut, työt, perhe, lapset ja kaikki mitä niihin liittyy niin joka viikonloppu tai viikolla iltaisin pitäisi olla jotenkin jeesimässä eli kaikki vapaa-aika menee niihin. Ja kyseessä ihmiset jotka pystyvät itse omatoimisesti vaikka mihin. Ja tottakai auttaa mielellään omiaan mutta ei lapsi ole mitään velkaa vanhemmilleen, emme me ole pyytäneet tänne syntyä.

Nyt koronakeväänä yhtäkkiä tunsi sen miltä tuntuu kun on koko viikonloppu aikaa levähtää eikä vain sunnuntai niin kuin normaalisti ja kuinka arki-iltoina on aikaa hengähtää kun ei tarvitse olla auttelemassa.

Se on härskiä, kun on jonkun aikuisen lapsen vanhempi, niin oletetaan, että on jossain ikuisessa velvollisuudessa lapsilleen niin että pitää olla koko ajan auttamassa ja tukemassa jotenkin ja vaikka vanhemmalla on omat työt ja tekemiset ja harrastukset ja ne isovanhemmat ja kaikki mitä niihin liittyy niin joka viikonloppu ja viikolla iltaisin pitäisi olla jotenkin jeesimässä eli kaikki vapaa-aika menee niihin lapsenvahtivuoroihin ja koulukuljetuksiin ja harrastuskuljetuksiin ja pikkuremonttiin. Ja tottakai aittaa mielellään omiaan, mutta ei vanhemmuus jatku ikuisuuksiin, ja pyytämättään syntyneetkin voisivat itsenäistyä.

One word: _sarkasmi_

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.

Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.

Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?

Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.

Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa

Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.

Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Järkyttävimpiä vanhempia minusta ovat ne, jotka kehtaavat myydä kotitalon lasten muutettua pois ja muuttavat pienempään. Sinne menee lapsuusmuistot ja omat huoneet ja koti. Lisäksi hävittävät tässä vaiheessa lasten sängyt ja koulupöydät ja muut lasten huoneesta. Kuinka surullista, että aikuinen lapsi ei voi enää tulla oikeaan lapsuuskotiinsa, omaan huoneeseen omien tavaroiden keskelle. Aukaista komeroa ja löytää sieltä lapsuusajan hiuspannan, minkä pani sinne komeroon 17 vuotta sitten. Koko perusturva järkkyy, jos koulupöydän alalaatikosta ei löydy enää purkkapaperitolloja, jotka tehtiin 8 vuotiaana ja hiusrenksua, jonka kaveri antoi 7 vuotiaana ikuisen ystävyyden merkiksi

Kasva aivokääpiö aikuiseksi! 

Tulipa tässä siskoni mieleen, kun lueskelin aiempaa keskustelua lapsuudenkodin säilyttämisestä alkuperäiskunnossaan. Omassa lapsuudenkodissani isosiskollani oli talon suurin makuuhuone. Kun sisko oli asunut jo useamman vuoden pois kotoa, pikkuveljeni pyysi päästä muuttamaan tuohon siskon huoneeseen. Siskopa ei suostunut järjestelyyn, koska hän halusi, että hänellä on oma huone odottamassa, kun hän tulee kyläilemään. Oli jo pöyristyttävää sinänsä, että aiheesta edes neuvoteltiin siskon kanssa, mutta vielä pahempaa oli, että vanhempamme menivät asiassa siskon puolelle. Siskollani on mt-ongelmia, ja vanhempieni mielestä hän selvästi menee "rikki", jos hänelle sanoo missään vastaan. Veli ei onneksi suostunut luovuttamaan, ja lopulta sisko suostui sillä ehdolla, että veljen vanhasta huoneesta sisustettiin hänelle oma huone vierailuja varten. Eli vanhemmat sitten omilla rahoillaan kalustivat "oman huoneen" reippaasti parikymppiselle tyttärelleen tämän satunnaisia vierailuja varten.