Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mayah8 kirjoitti:

Itselle ei tule mieleen kovin härskejä esimerkkejä tilanteista, joista minulta itseltäni ois pyydetty jotain palvelusta tms, mutta noin yleisesti on sellaista joskus päässyt todistamaan. En tajua esimerkiksi näitä ihmisiä, jotka kutsuvat tuttavia ja sukulaisia juhliin ja käyttävät heitä ilmaisena työvoimana. Jos ei ole varaa palkata henkilökuntaa, niin älä pidä juhlia, tai pidä niin pienet että voit hoitaa hommat ihan itse. 

Viime kesänä olin juhlimassa avomiehen serkun häitä. Häät olivat aika pienet, vieraita n. 50-60 henkeä. Muistan miten ennen juhlia suvun yhteisessä whatsapp -ryhmässä (jossa olen itsekin mukana) oli keskustelua häävalmisteluista, ja miehen äiti ja äidin veljen naisystävä tarjosivat apuaan keittiöhommissa. En arvannut, että totuus oli se, ettei keittiöllä ollut laisinkaan muita auttamassa, eikä mitään palkattua henkilökuntaa ollut koko hääjuhlassa laisinkaan. Nuo kaksi sukulaisnaista joutuivat siis laittamaan ruuat tarjolle, huolehtimaan että kaikkea oli pöydässä tarpeeksi, tyhjentämään pöydän välillä, keittelemään kahvit ja ylipäätään siivoamaan koko keittiön, tiskit ja kaikki. Morsiamen äiti eli miehen täti auttoi myös jonkin verran, samoin miehensä. Itsellekin tuli olo, oiskohan pitänyt mennä auttamaan, mutta päätin että en lähde tuohon touhuun, olen häävieras enkä työntekijä. Mitenköhän olisi käynyt, jos sukulaisnaiset eivät olisi itse vapaaehtoisesti tarjoutuneet auttamaan - olisiko morsian itse häärinyt keittiössä? 

 

Jotenkin koko häistä tuli sellainen olo, että on haluttu päästä mahdollisimman halvalla vähän kaikessa, kakkuja oli muutama pieni ja nekin loppuivat kesken, häätila oli ahdas ja ylipäätään koko juhla vähän sellainen kotikutoinen. Aika monissa häissä oon vuosien mittaan ollut, mutta nämä olivat kaikista huonoiten järjestetyt. 

EII? Mahollisimman halvalla? Miten röyhkeitä! Oishan nyt sinua varten pitänyt vähintään 100 000 pankkilaina ottaa.

Nyt napsahti lokkiin kunnolla.

Eipä haukuta kaikkia lokeiksi, jos ei varmaa tietoa ole. En ole tuo jota nimittelet, mutta en itsekään oikein ymmärrä, miksi ihmiset eivät saisi järjestää vaatimattomia ja kotikutoisia häitä, jos haluavat. Minä tykkäisin mieluummin käydä sellaisissa kuin näissä jenkkityyliin järjestetyissä ikävissä tilaisuuksissa. Ennen vanhaan Suomessa häät olivatkin usein ihan kotona järjestetty lämminhenkinen tilaisuus, jossa oli itse väännetyt tarjoamiset. Nykyään on kaikki muka niin suunniteltua kutsukortista ja teemaväristä lähtien, ja viimeistään kahden vuoden kuluttua erotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kirjoitti:

Vaikka olen lukenut vasta 6 ensimmäistä sivua, ihmettelen todella paljon, että miksi niissä on niin paljon alapeukutuksia?

Ja aloitusviestissä yli 200. Ehkä nämä lokit pelkäävät, että heistä kirjoitetaan.

Eiköhän se alapeukku ole enemmän "oikeesti ihminen, kasvata itsellesi selkäranka!"

Ei kaikkeen saa alistua!!!

Aloitusviestissä vain pyydettiin esimerkkejä, ei kerrottu mitään.

Ei ilman valvontaa kirjoitti:

Duunarien laskutus härskiä - työntekijät on kyllä rehtejä vaikka saavat pientä palkkaa, mutta möhömaha yrittäjät keksivät lisätunteja ja tilaavat ylimääräistä. Todella armotonta kuppaamista

Köh vasuri. Keksikää jotain uutta puheen aihetta kun toi on niin 70-lukuu.

Laitetaan nyt kerrankin näin päin. Taisin olla se härskin pyynnön esittäjä, vai olinko?

Olimme 18-20-vuotiaita, ja minä olin lukiossa. 

Olin menossa noin parin tunnin ajomatkan päähän isoon konserttiin yhdessä ystäväni, hänen poikaystävänsä, poikaystävän kaverin sekä poikaystävän siskon kanssa. Poikaystävän sisko ajoi autoa. 

Ystäväni ja poikaystävänsä asuivat kaupungissa, minä puolestaan 40 minuutin ajomatkan päässä maaseudulla. Tarkoitus oli, että emme yöpyisi sillä paikkakunnalla jossa konsertti järjestetään, vaan että ajetaan yöllä kotiin. Minulle tämä oli siinä mielessä ongelmallista, ettei kaupungista kulkenut enää siihen aikaan yöstä busseja sille syrjäkylälle jossa asuin. Suunnitelma oli, että kaveri poikaystävineen jäävät lähellä poikaystävän asuntoa autosta pois, ja poikaystävän sisko ajaa sitten kotiinsa. 

Kysyin kaverilta, olisiko minun mahdollista tulla yöksi hänen poikaystävänsä sohvalle (asui kaksiossa), ja että voisin sitten ottaa bussin aamulla heti kun ne alkavat kulkea. Kaverini sanoi, ettei tämä käy, sillä he haluavat olla kahdestaan. 

Minulla ei ollut ketään joka olisi voinut tulla minua hakemaan. Oli talvi, ja ulkona oli jotain -15 pakkasta.

Kysyin poikaystävän siskolta, olisiko mitenkään mahdollista, että hän heittäisi minut naapurikunnan keskustaan, joka sijaitsi periaatteessa samalla suunnalla kuin missä hänen kotinsa oli. Sieltä olisi kulkenut bussi melko lähelle kotiani (sen jälkeen olisi ollut vielä 5 km käveltävää). Tämä olisi tarkoittanut hänelle 20 minuutin lisäajoa. Selitin tilanteen, ja tarjouduin maksamaan hänelle 15 e kyydistä. Kaverini sai tästä hirveät kilarit, ja kysyi miten kehtaan vaivata siskoa tällaisella pyynnöllä. Hän piti pyyntöäni erityisen röyhkeänä siksi, että siskolla oli nyt muutenkin rankkaa, kun oli valmistautumassa pääsykokeisiin.  

Taksi olisi maksanut niin paljon (myös sinne naapurikunnan keskustaan), ettei minulla olisi ollut siihen varaa, mistään hotellihuoneesta puhumattakaan. 

Lopulta istuin 24h auki olevalla huoltoasemalla aamuun asti, ja otin ensimmäisen bussin kotiin. Kaveri pyysi minua vielä maksamaan siskolle 25 e keikkamatkan bensoista, vaikka samassa autossa kulki siis viisi ihmistä ja matkaa oli noin 150 km. 

Ikinä en omaa ystävääni pakkaseen laittaisi. Minulle on kunnia-asia, että kavereiden turvallinen kotiinpääsy huolehditaan. Maailma ei ole vieläkään etenkään naisille turvallinen paikka, ja  niin monia surullisia tarinoita on jäänyt siitä, kun joku on jätetty oman onnensa nojaan.  Ja jos minulla olisi auto, ja joku minua pyytäisi ajamaan 20 min pidemmän lenkin tilanteessa, jossa mitään muuta mahdollisuutta kotiinpääsyyn ei ole, en jättäisi ketään tienposkeen.

Vierailija kirjoitti:

Laitetaan nyt kerrankin näin päin. Taisin olla se härskin pyynnön esittäjä, vai olinko?

Olimme 18-20-vuotiaita, ja minä olin lukiossa. 

Olin menossa noin parin tunnin ajomatkan päähän isoon konserttiin yhdessä ystäväni, hänen poikaystävänsä, poikaystävän kaverin sekä poikaystävän siskon kanssa. Poikaystävän sisko ajoi autoa. 

Ystäväni ja poikaystävänsä asuivat kaupungissa, minä puolestaan 40 minuutin ajomatkan päässä maaseudulla. Tarkoitus oli, että emme yöpyisi sillä paikkakunnalla jossa konsertti järjestetään, vaan että ajetaan yöllä kotiin. Minulle tämä oli siinä mielessä ongelmallista, ettei kaupungista kulkenut enää siihen aikaan yöstä busseja sille syrjäkylälle jossa asuin. Suunnitelma oli, että kaveri poikaystävineen jäävät lähellä poikaystävän asuntoa autosta pois, ja poikaystävän sisko ajaa sitten kotiinsa. 

Kysyin kaverilta, olisiko minun mahdollista tulla yöksi hänen poikaystävänsä sohvalle (asui kaksiossa), ja että voisin sitten ottaa bussin aamulla heti kun ne alkavat kulkea. Kaverini sanoi, ettei tämä käy, sillä he haluavat olla kahdestaan. 

Minulla ei ollut ketään joka olisi voinut tulla minua hakemaan. Oli talvi, ja ulkona oli jotain -15 pakkasta.

Kysyin poikaystävän siskolta, olisiko mitenkään mahdollista, että hän heittäisi minut naapurikunnan keskustaan, joka sijaitsi periaatteessa samalla suunnalla kuin missä hänen kotinsa oli. Sieltä olisi kulkenut bussi melko lähelle kotiani (sen jälkeen olisi ollut vielä 5 km käveltävää). Tämä olisi tarkoittanut hänelle 20 minuutin lisäajoa. Selitin tilanteen, ja tarjouduin maksamaan hänelle 15 e kyydistä. Kaverini sai tästä hirveät kilarit, ja kysyi miten kehtaan vaivata siskoa tällaisella pyynnöllä. Hän piti pyyntöäni erityisen röyhkeänä siksi, että siskolla oli nyt muutenkin rankkaa, kun oli valmistautumassa pääsykokeisiin.  

Taksi olisi maksanut niin paljon (myös sinne naapurikunnan keskustaan), ettei minulla olisi ollut siihen varaa, mistään hotellihuoneesta puhumattakaan. 

Lopulta istuin 24h auki olevalla huoltoasemalla aamuun asti, ja otin ensimmäisen bussin kotiin. Kaveri pyysi minua vielä maksamaan siskolle 25 e keikkamatkan bensoista, vaikka samassa autossa kulki siis viisi ihmistä ja matkaa oli noin 150 km. 

Ikinä en omaa ystävääni pakkaseen laittaisi. Minulle on kunnia-asia, että kavereiden turvallinen kotiinpääsy huolehditaan. Maailma ei ole vieläkään etenkään naisille turvallinen paikka, ja  niin monia surullisia tarinoita on jäänyt siitä, kun joku on jätetty oman onnensa nojaan.  Ja jos minulla olisi auto, ja joku minua pyytäisi ajamaan 20 min pidemmän lenkin tilanteessa, jossa mitään muuta mahdollisuutta kotiinpääsyyn ei ole, en jättäisi ketään tienposkeen.

Joo jep kyllä kaverisuhteen ihan ensimmäinen ehto on, että sen osapuolet eivät jätä toisiaan tienposkeen/pakkaseen. Tuollaiseen vaaraan ei jätetä ventovieraitakaan. Kyllä olisi mulle ainakin entinen kaveri tuo. Toivottavasti saat hänelle paskan haistattelun lisäksi sanotuksi, mitä teki väärin.

Siirrytään aikaan ennen kännyköitä. Lankapuhelin oli kuitenkin tavallinen lähes joka taloudessa paitsi opiskelijasoluissa.

Alaikäisenä lukiolaisena olin alkanut seurustella neljä vuotta vanhemman samassa kaupungissa opiskelevan nuoren miehen kanssa. Asuin itse vielä kotona, mies (nykyisin ex) opiskelija-asunnossa. Emme nähneet joka päivä.

Eräänä keskiviikkoiltana ex oli ollut opiskelukavereineen kapakassa ja törmännyt kapakkaruusuun, joka hyvin nopeasti oli ymmärtänyt, ettei köyhästä opiskelijamiehestä ole hänelle elättäjäksi. Oli kuitenkin pummatun oluen aikana kertonut nyyhkytarinaa siitä, kuinka kahden lapsen yksinhuoltajana on vaikeaa, rahat ei riitä ja mihinkään ei pääse ilman lapsia (haloo, ei ne lapset siellä kapakassakaan mukana olleet). Kuinka ollakaan: ex nyyhkytarinan lomassa lupasi, että hänen tyttöystävänsä voi tulla hoitamaan lapsia, koska rakastaa niitä niin paljon ja ihan ilman korvausta. Olivat sitten sopineet, että ensimmäinen lastenhoitokeikka alkaa jo seuraavana iltana klo 18. Ex oli saanut osoitteen, missä minun piti ilmoittautua, puhelinta kun ei ollut. Ovessa ei ollut edes nimeä.

Seuraavana aamuna ex sitten soitti puhelinkopista ja kertoi tästä sovitusta keikasta. Protestoin voimasanoin heti, koska olen ollut aina tunnettu siitä, että mikään hoiva tai lapsiin liittyvä ei ole kiinnostanut. Siksi minusta oli vain oikeus ja kohtuus, että ex menee itse hoitamaan lapset, kun oli mennyt sellaista lupaamaan. Se ei kuulemma onnistunut, sillä exällä oli jotain pakollista opiskelumenoa, ja minulle keikka markkinoitiin hätätapauksena. Annettiin osoite, jonka vastahakoisesti kirjoitin ylös, kun kerran oli hätätapaus ja puhelinkolikot alkoivat loppua.

Menin sovittuna aikana sovittuun paikkaan. Etuovessa ei ollut nimeä. Vastassa oli kaksi lasta, noin 3- ja 5-vuotiaat, jotka esiteltiin etunimillä, mutta kapakkaruusu ei katsonut aiheekseen itse esittäytyä tai kysyä omaa nimeäni. Kun näytettiin, mihin lapset laitetaan nukkumaan (pienen yksiön parisängyn alta vedettiin kaksi laatikontapaista esiin), kysyin jo hieman huolestuneena, meneekö hätätapauksen hoitoon paljon aikaa, sillä minun tulisi olla ajoissa kotona seuraavana aamuna klo 8 alkavan kokeen takia. Lupasi tulla noin klo 21 ja lasten nukkumaanmenoaika oli 20.30.

Koska lastenhoito oli minulle vierasta, mutta lukeminen ei, olin viisaasti varautunut pinolla omia eri-ikäisille tarkoitettu lastenkirjoja. Leluja ei juuri ollut, lastenkirjoja ei ollenkaan. Lapset istuivat koko illan aivan hiljaa molemmin puolin ja kuuntelivat innostuneina. Yksi kirja oli erityisen mieleinen ja se luettiin monta kertaa. Jätin sen tarkoituksella lapsille läksiäislahjaksi, kun oli niin paha mieli heidän puolestaan. Kuka hitto haluaa lastenhoitajaksi aivan tuntemattoman tyypin, jonka nimeä ei edes tiedä? (Lastensuojelu oli tuolloin instituutio, josta en ollut ikinä kuullutkaan)

Itse hoitokeikka oli helppo, ja lapset menivät ajallaan nukkumaan. Kapakkaruusua ei näkynyt missään vielä klo 23 ja mihinkään ei voinut soittaa, koska puhelinta ei ollut. Lapsia en katsonut voivani jättää yksin. Olin jossain vaiheessa nukahtanut tuoliin, koska heräsin siihen, kuinka kapakkaruusu palasi illan saaliin kanssa takaisin noin klo 1 tai 2. En unenpöpperössä lähtenyt ilmeisesti riittävän nopeasti kohti kenkiä, koska tervehdyksenä kuulin, että "Et kai sä tästä jotain rahaa huoli? Sut luvattiin tänne ilmaiseksi!" Ei kysynyt mitään lapsistaan ja osoitti tästä eteenpäin huomiota vain saaliilleen, kiitoskin oli ilmeisesti tuntematon sana. Ei kuitenkaan humalatilaltaan tajunnut kysyä yhteystietoja tai sopinut seuraavaa keikkaa, kuten oli exäni kanssa jo puhunut. En jostain syystä ottanut tätä esille.

Exän lähtölaskenta alkoi tuosta tapauksesta, samoin ehkä alitajuisesti ammatinvalinta. Toimin lastensuojelun parissa.

Tämä on oikeasti pikku juttu ja ei kovinkaan härski, mutta laitetaan silti jakoon, kun kerran aiheutti itselleni melkoisen "huuli pyöreänä" reaktion tapahtumahetkellä.

Olen rakennusinsinööri, joka pyörittää omaa yhden miehen rakennusliikettä. Tutustuin hiukan paremmin naapurissa asuvaan perheeseen, kun he alkoivat laajentamaan omakotitaloaan. Aikaisempi tuttavuutemme käsitti kuulumisten vaihdon postilaatikolla ja morjenstelun. Naapurin isäntä pyysi minua vastaavaksi työnjohtajaksi laajennusprojektiin ja suostuin. Koska oltiin naapuruksia ja valvontahommat eivät minua juurikaan kuormittaneet, niin en syyllistynyt riistokapitalismiin eli palkkio sovittiin luvalla sanoen naurettavan pieneksi. Lisäksi vaimomme ovat hyviä ystäviä keskenään, mikä myös painoi vaakakupissa hintaa miettiessäni. Halpa hinta oli siis täysin OK minulle.

Noh, laajennus rakennettiin ja pilkkahintainen palkkio kuitattiin. Tämän jälkeen heidän talonsa yläpohjassa ilmeni ongelmia ja minut hälytettiin hätiin. Selvyyden vuoksi sen verran, että nämä ongelmat eivät mitenkään liittyneet laajennukseen. Talon vanhan puolen yläpohjan höyrynsulkumuovitt oli asennettu huolimattomasti, joten vintille ja yläpohjan lämmöneristekerrokseen syntyi kondenssikosteutta. Suomeksi sanottuna höyrynsulkumuovien päälle syntyi vesilätäköitä. Tätä kävin vintillä ihmettelemässä ja ratkomassa useamman kerran. Ekalla kertaa ongelma ei ollut selvästi havaittavissa, joten asia meni ihmetellessä ja paikkoja tutkiessa. Tokalla kertaa löytyi varsinainen vauriokohta, joten sain ohjeistettua isännälle peliliikkeet asiaan liittyen. Kolmannella kerralla isäntä oli tehnyt purkutöitä ja pääsin toteamaan ongelman laajuuden ja ohjeistamaan varsinaisen korjaamisen. Neljännellä kerralla tarkastin korjatun yläpohjan ja annoin vielä parannusehdotukset. Viides kerta ei enää liittynyt tähän ongelmaan, vaan tarkastin, että vuotaako vesikate. Eli viisi kertaa naapurin vintillä oman työpäivän päätteeksi villapölyssä ryömimistä. Rahaa asiasta ei tarjottu, kuten ei myöskään olutta tai kahvia. Noh, en minä mitään pyytänytkään eli hyvää hyvyyttäni kävin naapuria auttamassa.

Tuli kesä ja naapuri huikkasi pihastaan, että hänellä olisi peräkärryssä hiekkaa lasteni hiekkalaatikolle. Oli kuulemma käynyt hakemassa omien lastensa hiekkalaatikolle hiekkaa peräkärryllisen ja hiekkaa oli jäänyt ylitse. Olin kovasti mielissäni ja ajattelin, että naapuri kiittää hiekalla minua yläpohjaongelmiensa ratkaisemisesta. Naapuri hurautti kärryn pihaani, josta sitten lapioin hiekat kottikärryihin ja kuskasin laatikolle. Pettymyksekseni hiekkaa oli aika vähän eli vain muutama kottikärryllinen, mutta lapsia hiekan vähyys ei harmittanut. Omakin harmitukseni oli minimaalinen, olihan hiekka sentään ilmaista. Tai siis niin luulin.

Naapuri tuli hakemaan peräkärryään takaisin ja sanoi, että voisi ottaa 50 euroa hiekasta. Ensin hämmästyin, että hiekka ei ollutkaan ilmaista. Tämä tosin oli omaa hölmöyttäni eli ei naapuri ollut ilmaisesta hiekasta puhunut, minä vain olin olettanut hiekan olevan korvaus aiemmasta avustani. Sitten jäin pohtimaan hiekan hintaa, joka oli luvalla sanoen aika pirun kova muutamasta kottikärryllisestä. Sanoin naapurille, että aika arvokasta hiekkaa, johon naapuri tuumasi, että maksaahan se rahtikin. Maksoin pyydetyn viisikymppisen, vaikka olisi tehnyt mieli lapioida hiekat takaisin peräkärryn kyytiin.

Turha asiasta oli kiukutella. Morjestelen edelleen naapurin kanssa ja vaihdan mielelläni kuulumiset, mutta ystävällisyyteen ja vastavuoroisuuteen perustuvan naapuriavun lopetin, jos kyseessä on ammatillinen osaamiseni.

Periaatteellinen herne nenässä kirjoitti:

Tämä on oikeasti pikku juttu ja ei kovinkaan härski, mutta laitetaan silti jakoon, kun kerran aiheutti itselleni melkoisen "huuli pyöreänä" reaktion tapahtumahetkellä.

Olen rakennusinsinööri, joka pyörittää omaa yhden miehen rakennusliikettä. Tutustuin hiukan paremmin naapurissa asuvaan perheeseen, kun he alkoivat laajentamaan omakotitaloaan. Aikaisempi tuttavuutemme käsitti kuulumisten vaihdon postilaatikolla ja morjenstelun. Naapurin isäntä pyysi minua vastaavaksi työnjohtajaksi laajennusprojektiin ja suostuin. Koska oltiin naapuruksia ja valvontahommat eivät minua juurikaan kuormittaneet, niin en syyllistynyt riistokapitalismiin eli palkkio sovittiin luvalla sanoen naurettavan pieneksi. Lisäksi vaimomme ovat hyviä ystäviä keskenään, mikä myös painoi vaakakupissa hintaa miettiessäni. Halpa hinta oli siis täysin OK minulle.

Noh, laajennus rakennettiin ja pilkkahintainen palkkio kuitattiin. Tämän jälkeen heidän talonsa yläpohjassa ilmeni ongelmia ja minut hälytettiin hätiin. Selvyyden vuoksi sen verran, että nämä ongelmat eivät mitenkään liittyneet laajennukseen. Talon vanhan puolen yläpohjan höyrynsulkumuovitt oli asennettu huolimattomasti, joten vintille ja yläpohjan lämmöneristekerrokseen syntyi kondenssikosteutta. Suomeksi sanottuna höyrynsulkumuovien päälle syntyi vesilätäköitä. Tätä kävin vintillä ihmettelemässä ja ratkomassa useamman kerran. Ekalla kertaa ongelma ei ollut selvästi havaittavissa, joten asia meni ihmetellessä ja paikkoja tutkiessa. Tokalla kertaa löytyi varsinainen vauriokohta, joten sain ohjeistettua isännälle peliliikkeet asiaan liittyen. Kolmannella kerralla isäntä oli tehnyt purkutöitä ja pääsin toteamaan ongelman laajuuden ja ohjeistamaan varsinaisen korjaamisen. Neljännellä kerralla tarkastin korjatun yläpohjan ja annoin vielä parannusehdotukset. Viides kerta ei enää liittynyt tähän ongelmaan, vaan tarkastin, että vuotaako vesikate. Eli viisi kertaa naapurin vintillä oman työpäivän päätteeksi villapölyssä ryömimistä. Rahaa asiasta ei tarjottu, kuten ei myöskään olutta tai kahvia. Noh, en minä mitään pyytänytkään eli hyvää hyvyyttäni kävin naapuria auttamassa.

Tuli kesä ja naapuri huikkasi pihastaan, että hänellä olisi peräkärryssä hiekkaa lasteni hiekkalaatikolle. Oli kuulemma käynyt hakemassa omien lastensa hiekkalaatikolle hiekkaa peräkärryllisen ja hiekkaa oli jäänyt ylitse. Olin kovasti mielissäni ja ajattelin, että naapuri kiittää hiekalla minua yläpohjaongelmiensa ratkaisemisesta. Naapuri hurautti kärryn pihaani, josta sitten lapioin hiekat kottikärryihin ja kuskasin laatikolle. Pettymyksekseni hiekkaa oli aika vähän eli vain muutama kottikärryllinen, mutta lapsia hiekan vähyys ei harmittanut. Omakin harmitukseni oli minimaalinen, olihan hiekka sentään ilmaista. Tai siis niin luulin.

Naapuri tuli hakemaan peräkärryään takaisin ja sanoi, että voisi ottaa 50 euroa hiekasta. Ensin hämmästyin, että hiekka ei ollutkaan ilmaista. Tämä tosin oli omaa hölmöyttäni eli ei naapuri ollut ilmaisesta hiekasta puhunut, minä vain olin olettanut hiekan olevan korvaus aiemmasta avustani. Sitten jäin pohtimaan hiekan hintaa, joka oli luvalla sanoen aika pirun kova muutamasta kottikärryllisestä. Sanoin naapurille, että aika arvokasta hiekkaa, johon naapuri tuumasi, että maksaahan se rahtikin. Maksoin pyydetyn viisikymppisen, vaikka olisi tehnyt mieli lapioida hiekat takaisin peräkärryn kyytiin.

Turha asiasta oli kiukutella. Morjestelen edelleen naapurin kanssa ja vaihdan mielelläni kuulumiset, mutta ystävällisyyteen ja vastavuoroisuuteen perustuvan naapuriavun lopetin, jos kyseessä on ammatillinen osaamiseni.

Olet hyvä mies. Älä anna enää jatkossa tyyppien repiä etuja. :)

Vierailija kirjoitti:

Laitetaan nyt kerrankin näin päin. Taisin olla se härskin pyynnön esittäjä, vai olinko?

Olimme 18-20-vuotiaita, ja minä olin lukiossa. 

Olin menossa noin parin tunnin ajomatkan päähän isoon konserttiin yhdessä ystäväni, hänen poikaystävänsä, poikaystävän kaverin sekä poikaystävän siskon kanssa. Poikaystävän sisko ajoi autoa. 

Ystäväni ja poikaystävänsä asuivat kaupungissa, minä puolestaan 40 minuutin ajomatkan päässä maaseudulla. Tarkoitus oli, että emme yöpyisi sillä paikkakunnalla jossa konsertti järjestetään, vaan että ajetaan yöllä kotiin. Minulle tämä oli siinä mielessä ongelmallista, ettei kaupungista kulkenut enää siihen aikaan yöstä busseja sille syrjäkylälle jossa asuin. Suunnitelma oli, että kaveri poikaystävineen jäävät lähellä poikaystävän asuntoa autosta pois, ja poikaystävän sisko ajaa sitten kotiinsa. 

Kysyin kaverilta, olisiko minun mahdollista tulla yöksi hänen poikaystävänsä sohvalle (asui kaksiossa), ja että voisin sitten ottaa bussin aamulla heti kun ne alkavat kulkea. Kaverini sanoi, ettei tämä käy, sillä he haluavat olla kahdestaan. 

Minulla ei ollut ketään joka olisi voinut tulla minua hakemaan. Oli talvi, ja ulkona oli jotain -15 pakkasta.

Kysyin poikaystävän siskolta, olisiko mitenkään mahdollista, että hän heittäisi minut naapurikunnan keskustaan, joka sijaitsi periaatteessa samalla suunnalla kuin missä hänen kotinsa oli. Sieltä olisi kulkenut bussi melko lähelle kotiani (sen jälkeen olisi ollut vielä 5 km käveltävää). Tämä olisi tarkoittanut hänelle 20 minuutin lisäajoa. Selitin tilanteen, ja tarjouduin maksamaan hänelle 15 e kyydistä. Kaverini sai tästä hirveät kilarit, ja kysyi miten kehtaan vaivata siskoa tällaisella pyynnöllä. Hän piti pyyntöäni erityisen röyhkeänä siksi, että siskolla oli nyt muutenkin rankkaa, kun oli valmistautumassa pääsykokeisiin.  

Taksi olisi maksanut niin paljon (myös sinne naapurikunnan keskustaan), ettei minulla olisi ollut siihen varaa, mistään hotellihuoneesta puhumattakaan. 

Lopulta istuin 24h auki olevalla huoltoasemalla aamuun asti, ja otin ensimmäisen bussin kotiin. Kaveri pyysi minua vielä maksamaan siskolle 25 e keikkamatkan bensoista, vaikka samassa autossa kulki siis viisi ihmistä ja matkaa oli noin 150 km. 

Ikinä en omaa ystävääni pakkaseen laittaisi. Minulle on kunnia-asia, että kavereiden turvallinen kotiinpääsy huolehditaan. Maailma ei ole vieläkään etenkään naisille turvallinen paikka, ja  niin monia surullisia tarinoita on jäänyt siitä, kun joku on jätetty oman onnensa nojaan.  Ja jos minulla olisi auto, ja joku minua pyytäisi ajamaan 20 min pidemmän lenkin tilanteessa, jossa mitään muuta mahdollisuutta kotiinpääsyyn ei ole, en jättäisi ketään tienposkeen.

Toivottavasti laitoit välit poikki tällaisiin.

No, härskein vaatimus on sisarukseltani, että muut kuolinpesän osakkaat luopuvat lakiosistaankin hänen lastensa hyväksi.

Saas nyt nähdä löytyykö meiltä niin paljoa sisarusrakkautta... ;.D

Vierailija kirjoitti:

Laitetaan nyt kerrankin näin päin. Taisin olla se härskin pyynnön esittäjä, vai olinko?

Olimme 18-20-vuotiaita, ja minä olin lukiossa. 

Olin menossa noin parin tunnin ajomatkan päähän isoon konserttiin yhdessä ystäväni, hänen poikaystävänsä, poikaystävän kaverin sekä poikaystävän siskon kanssa. Poikaystävän sisko ajoi autoa. 

Ystäväni ja poikaystävänsä asuivat kaupungissa, minä puolestaan 40 minuutin ajomatkan päässä maaseudulla. Tarkoitus oli, että emme yöpyisi sillä paikkakunnalla jossa konsertti järjestetään, vaan että ajetaan yöllä kotiin. Minulle tämä oli siinä mielessä ongelmallista, ettei kaupungista kulkenut enää siihen aikaan yöstä busseja sille syrjäkylälle jossa asuin. Suunnitelma oli, että kaveri poikaystävineen jäävät lähellä poikaystävän asuntoa autosta pois, ja poikaystävän sisko ajaa sitten kotiinsa. 

Kysyin kaverilta, olisiko minun mahdollista tulla yöksi hänen poikaystävänsä sohvalle (asui kaksiossa), ja että voisin sitten ottaa bussin aamulla heti kun ne alkavat kulkea. Kaverini sanoi, ettei tämä käy, sillä he haluavat olla kahdestaan. 

Minulla ei ollut ketään joka olisi voinut tulla minua hakemaan. Oli talvi, ja ulkona oli jotain -15 pakkasta.

Kysyin poikaystävän siskolta, olisiko mitenkään mahdollista, että hän heittäisi minut naapurikunnan keskustaan, joka sijaitsi periaatteessa samalla suunnalla kuin missä hänen kotinsa oli. Sieltä olisi kulkenut bussi melko lähelle kotiani (sen jälkeen olisi ollut vielä 5 km käveltävää). Tämä olisi tarkoittanut hänelle 20 minuutin lisäajoa. Selitin tilanteen, ja tarjouduin maksamaan hänelle 15 e kyydistä. Kaverini sai tästä hirveät kilarit, ja kysyi miten kehtaan vaivata siskoa tällaisella pyynnöllä. Hän piti pyyntöäni erityisen röyhkeänä siksi, että siskolla oli nyt muutenkin rankkaa, kun oli valmistautumassa pääsykokeisiin.  

Taksi olisi maksanut niin paljon (myös sinne naapurikunnan keskustaan), ettei minulla olisi ollut siihen varaa, mistään hotellihuoneesta puhumattakaan. 

Lopulta istuin 24h auki olevalla huoltoasemalla aamuun asti, ja otin ensimmäisen bussin kotiin. Kaveri pyysi minua vielä maksamaan siskolle 25 e keikkamatkan bensoista, vaikka samassa autossa kulki siis viisi ihmistä ja matkaa oli noin 150 km. 

Ikinä en omaa ystävääni pakkaseen laittaisi. Minulle on kunnia-asia, että kavereiden turvallinen kotiinpääsy huolehditaan. Maailma ei ole vieläkään etenkään naisille turvallinen paikka, ja  niin monia surullisia tarinoita on jäänyt siitä, kun joku on jätetty oman onnensa nojaan.  Ja jos minulla olisi auto, ja joku minua pyytäisi ajamaan 20 min pidemmän lenkin tilanteessa, jossa mitään muuta mahdollisuutta kotiinpääsyyn ei ole, en jättäisi ketään tienposkeen.

Kai annoit kenkää tollaiselle "kaverille"?

Vierailija kirjoitti:

Siirrytään aikaan ennen kännyköitä. Lankapuhelin oli kuitenkin tavallinen lähes joka taloudessa paitsi opiskelijasoluissa.

Alaikäisenä lukiolaisena olin alkanut seurustella neljä vuotta vanhemman samassa kaupungissa opiskelevan nuoren miehen kanssa. Asuin itse vielä kotona, mies (nykyisin ex) opiskelija-asunnossa. Emme nähneet joka päivä.

Eräänä keskiviikkoiltana ex oli ollut opiskelukavereineen kapakassa ja törmännyt kapakkaruusuun, joka hyvin nopeasti oli ymmärtänyt, ettei köyhästä opiskelijamiehestä ole hänelle elättäjäksi. Oli kuitenkin pummatun oluen aikana kertonut nyyhkytarinaa siitä, kuinka kahden lapsen yksinhuoltajana on vaikeaa, rahat ei riitä ja mihinkään ei pääse ilman lapsia (haloo, ei ne lapset siellä kapakassakaan mukana olleet). Kuinka ollakaan: ex nyyhkytarinan lomassa lupasi, että hänen tyttöystävänsä voi tulla hoitamaan lapsia, koska rakastaa niitä niin paljon ja ihan ilman korvausta. Olivat sitten sopineet, että ensimmäinen lastenhoitokeikka alkaa jo seuraavana iltana klo 18. Ex oli saanut osoitteen, missä minun piti ilmoittautua, puhelinta kun ei ollut. Ovessa ei ollut edes nimeä.

Seuraavana aamuna ex sitten soitti puhelinkopista ja kertoi tästä sovitusta keikasta. Protestoin voimasanoin heti, koska olen ollut aina tunnettu siitä, että mikään hoiva tai lapsiin liittyvä ei ole kiinnostanut. Siksi minusta oli vain oikeus ja kohtuus, että ex menee itse hoitamaan lapset, kun oli mennyt sellaista lupaamaan. Se ei kuulemma onnistunut, sillä exällä oli jotain pakollista opiskelumenoa, ja minulle keikka markkinoitiin hätätapauksena. Annettiin osoite, jonka vastahakoisesti kirjoitin ylös, kun kerran oli hätätapaus ja puhelinkolikot alkoivat loppua.

Menin sovittuna aikana sovittuun paikkaan. Etuovessa ei ollut nimeä. Vastassa oli kaksi lasta, noin 3- ja 5-vuotiaat, jotka esiteltiin etunimillä, mutta kapakkaruusu ei katsonut aiheekseen itse esittäytyä tai kysyä omaa nimeäni. Kun näytettiin, mihin lapset laitetaan nukkumaan (pienen yksiön parisängyn alta vedettiin kaksi laatikontapaista esiin), kysyin jo hieman huolestuneena, meneekö hätätapauksen hoitoon paljon aikaa, sillä minun tulisi olla ajoissa kotona seuraavana aamuna klo 8 alkavan kokeen takia. Lupasi tulla noin klo 21 ja lasten nukkumaanmenoaika oli 20.30.

Koska lastenhoito oli minulle vierasta, mutta lukeminen ei, olin viisaasti varautunut pinolla omia eri-ikäisille tarkoitettu lastenkirjoja. Leluja ei juuri ollut, lastenkirjoja ei ollenkaan. Lapset istuivat koko illan aivan hiljaa molemmin puolin ja kuuntelivat innostuneina. Yksi kirja oli erityisen mieleinen ja se luettiin monta kertaa. Jätin sen tarkoituksella lapsille läksiäislahjaksi, kun oli niin paha mieli heidän puolestaan. Kuka hitto haluaa lastenhoitajaksi aivan tuntemattoman tyypin, jonka nimeä ei edes tiedä? (Lastensuojelu oli tuolloin instituutio, josta en ollut ikinä kuullutkaan)

Itse hoitokeikka oli helppo, ja lapset menivät ajallaan nukkumaan. Kapakkaruusua ei näkynyt missään vielä klo 23 ja mihinkään ei voinut soittaa, koska puhelinta ei ollut. Lapsia en katsonut voivani jättää yksin. Olin jossain vaiheessa nukahtanut tuoliin, koska heräsin siihen, kuinka kapakkaruusu palasi illan saaliin kanssa takaisin noin klo 1 tai 2. En unenpöpperössä lähtenyt ilmeisesti riittävän nopeasti kohti kenkiä, koska tervehdyksenä kuulin, että "Et kai sä tästä jotain rahaa huoli? Sut luvattiin tänne ilmaiseksi!" Ei kysynyt mitään lapsistaan ja osoitti tästä eteenpäin huomiota vain saaliilleen, kiitoskin oli ilmeisesti tuntematon sana. Ei kuitenkaan humalatilaltaan tajunnut kysyä yhteystietoja tai sopinut seuraavaa keikkaa, kuten oli exäni kanssa jo puhunut. En jostain syystä ottanut tätä esille.

Exän lähtölaskenta alkoi tuosta tapauksesta, samoin ehkä alitajuisesti ammatinvalinta. Toimin lastensuojelun parissa.

Sä oot hyvä ihminen. Saatto olla noiden lasten elämän paras ilta ja ainut kerta kun joku luki heille.

Muutama vuosi sitten minulla oli aika röyhkeä työkaveri. Hänen kanssa kävimme joskus myös baarissa. Kerran kun suunnittelimme lähtevämme viikonlopulla taas baareille niin hän sanoi että, sulla on aina jotain niin kivaa vaatetta että ota huomenna töihin mukaan muutamia paitoja niin mä tsekkaan sit mitä mä lainaisin. En ottanut, vaan sanoin että en viitsi ja ajattelin mielessäni että jotkut ne kehtaa.

Lähdimme maalaishäistämme taksilla keskustahotelliin hääyöksi. Seuraavana päivänä piti vielä mennä siivoamaan hääpaikkaa, ja kaupungissa asuva bestman tarjosi kyytiä takaisin juhlapaikalle. Kun sitten kuuli että haluamme aikaa nauttiaksemme hotellin ihanasta aamiaisesta, päätti pyytää että voivat tulla tyttöystävänsä kanssa seuraksi - mikäs sen ihanampaa kuin pitkän bileyön jälkeen päästä valmiiseen pöytään! Mies ei kehdannut kieltäytyä, joten hääyön jälkeinen aamu meni sitten kelloa vilkuilessa aamiaisseuraa odotellen. Kaiken kukkuraksi pariskunta (joka auliisti myönsi pelastaneensa häistämme avatut viinipullonloput pikkutunneilla kotiinsa) perui viime hetkellä aamupalalle tulon, ja jouduimme hotkimaan buffetaamiaisen 20 minuutissa koska soittelivat jo kärsimättömänä hotellin pihalta koska lähdetään.

Itse häissä bestman nakitti kalliin hääkuvaajamme ottamaan potretteja itsestään ja tyttöystävästään kesken juhlien (näitä ihmeteltiin miehen kanssa kun kuvat tulivat) ja kehtasi kysellä monta kertaa koska lähetämme ne heille. Jostain syystä lähettämisessä kesti...

10t häälahjapyyntö silloin kun elettiin sosiaalituella ja tuleva aviopari tiesi tilanteemme.

Vierailija kirjoitti:

10t häälahjapyyntö silloin kun elettiin sosiaalituella ja tuleva aviopari tiesi tilanteemme.

Ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan se joka maksaa.

Vierailija kirjoitti:

Siirrytään aikaan ennen kännyköitä. Lankapuhelin oli kuitenkin tavallinen lähes joka taloudessa paitsi opiskelijasoluissa.

Alaikäisenä lukiolaisena olin alkanut seurustella neljä vuotta vanhemman samassa kaupungissa opiskelevan nuoren miehen kanssa. Asuin itse vielä kotona, mies (nykyisin ex) opiskelija-asunnossa. Emme nähneet joka päivä.

Eräänä keskiviikkoiltana ex oli ollut opiskelukavereineen kapakassa ja törmännyt kapakkaruusuun, joka hyvin nopeasti oli ymmärtänyt, ettei köyhästä opiskelijamiehestä ole hänelle elättäjäksi. Oli kuitenkin pummatun oluen aikana kertonut nyyhkytarinaa siitä, kuinka kahden lapsen yksinhuoltajana on vaikeaa, rahat ei riitä ja mihinkään ei pääse ilman lapsia (haloo, ei ne lapset siellä kapakassakaan mukana olleet). Kuinka ollakaan: ex nyyhkytarinan lomassa lupasi, että hänen tyttöystävänsä voi tulla hoitamaan lapsia, koska rakastaa niitä niin paljon ja ihan ilman korvausta. Olivat sitten sopineet, että ensimmäinen lastenhoitokeikka alkaa jo seuraavana iltana klo 18. Ex oli saanut osoitteen, missä minun piti ilmoittautua, puhelinta kun ei ollut. Ovessa ei ollut edes nimeä.

Seuraavana aamuna ex sitten soitti puhelinkopista ja kertoi tästä sovitusta keikasta. Protestoin voimasanoin heti, koska olen ollut aina tunnettu siitä, että mikään hoiva tai lapsiin liittyvä ei ole kiinnostanut. Siksi minusta oli vain oikeus ja kohtuus, että ex menee itse hoitamaan lapset, kun oli mennyt sellaista lupaamaan. Se ei kuulemma onnistunut, sillä exällä oli jotain pakollista opiskelumenoa, ja minulle keikka markkinoitiin hätätapauksena. Annettiin osoite, jonka vastahakoisesti kirjoitin ylös, kun kerran oli hätätapaus ja puhelinkolikot alkoivat loppua.

Menin sovittuna aikana sovittuun paikkaan. Etuovessa ei ollut nimeä. Vastassa oli kaksi lasta, noin 3- ja 5-vuotiaat, jotka esiteltiin etunimillä, mutta kapakkaruusu ei katsonut aiheekseen itse esittäytyä tai kysyä omaa nimeäni. Kun näytettiin, mihin lapset laitetaan nukkumaan (pienen yksiön parisängyn alta vedettiin kaksi laatikontapaista esiin), kysyin jo hieman huolestuneena, meneekö hätätapauksen hoitoon paljon aikaa, sillä minun tulisi olla ajoissa kotona seuraavana aamuna klo 8 alkavan kokeen takia. Lupasi tulla noin klo 21 ja lasten nukkumaanmenoaika oli 20.30.

Koska lastenhoito oli minulle vierasta, mutta lukeminen ei, olin viisaasti varautunut pinolla omia eri-ikäisille tarkoitettu lastenkirjoja. Leluja ei juuri ollut, lastenkirjoja ei ollenkaan. Lapset istuivat koko illan aivan hiljaa molemmin puolin ja kuuntelivat innostuneina. Yksi kirja oli erityisen mieleinen ja se luettiin monta kertaa. Jätin sen tarkoituksella lapsille läksiäislahjaksi, kun oli niin paha mieli heidän puolestaan. Kuka hitto haluaa lastenhoitajaksi aivan tuntemattoman tyypin, jonka nimeä ei edes tiedä? (Lastensuojelu oli tuolloin instituutio, josta en ollut ikinä kuullutkaan)

Itse hoitokeikka oli helppo, ja lapset menivät ajallaan nukkumaan. Kapakkaruusua ei näkynyt missään vielä klo 23 ja mihinkään ei voinut soittaa, koska puhelinta ei ollut. Lapsia en katsonut voivani jättää yksin. Olin jossain vaiheessa nukahtanut tuoliin, koska heräsin siihen, kuinka kapakkaruusu palasi illan saaliin kanssa takaisin noin klo 1 tai 2. En unenpöpperössä lähtenyt ilmeisesti riittävän nopeasti kohti kenkiä, koska tervehdyksenä kuulin, että "Et kai sä tästä jotain rahaa huoli? Sut luvattiin tänne ilmaiseksi!" Ei kysynyt mitään lapsistaan ja osoitti tästä eteenpäin huomiota vain saaliilleen, kiitoskin oli ilmeisesti tuntematon sana. Ei kuitenkaan humalatilaltaan tajunnut kysyä yhteystietoja tai sopinut seuraavaa keikkaa, kuten oli exäni kanssa jo puhunut. En jostain syystä ottanut tätä esille.

Exän lähtölaskenta alkoi tuosta tapauksesta, samoin ehkä alitajuisesti ammatinvalinta. Toimin lastensuojelun parissa.

Tämä kosketti. Lapsiraukat, millainen äiti. Onneksi sinä olit turvana ja välitit edes tuon yhden illan heistä. Olet hyvä ihminen.

Olin muuttamassa aikoinaan omilleni toiseen kaupunkiin lukion jälkeen ja kaverini lupasi myydä minulle parisänkynsä, oli muistaakseni itsekin muuttamassa samoihin aikoihin ja sänky oli jäämässä tarpeettomaksi.  En montaa kymppiä maksanut, mutta silti pettymys oli iso, kun mentiin isäni kanssa hakemaan sänkyä muuttoautoon ja paljastui, että "parisänky" olikin vuodesohva, joka oli vielä rikki niin, ettei sohvan selkänoja pysynyt ylhäällä. Olin aina nähnyt ko. laitoksen kauniisti pedattuna ja kai sitten maahan ulottuvilla lakanoilla. Sängyksi levitettynä kötöstyksen reunalle ei edes voinut mennä, koska sitten keikahti koko setti. Olin tossu ja otin sohvan, joka palvelikin puolisen vuotta sänkynäni.

Ko. kaveri oli myös aikamoinen lokki, kerran olin esimerkiksi unohtanut vasta ostetun villatakkini heille ja seuraavan kerran, kun nähtiin toisen kaverin luona, tämä tyty käveli sisään pokkana villatakkini päällään niin kuin ei mitään. Koska olin tosiaan tossu, enpä uskaltanut siitäkään mitään sanoa, ja paita jäi sille tielleen.

Sittemmin olen ratkonut mm. terapiassa raivostuttavaa tossuiluani ja asioita sen takana, ja nykyään en sietäisi tuollaista kohtelua keneltäkään.

Ei oo läheskään yhtä paha mitä täällä on jo mut vähän outo kyllä..

Silloinen kaverini asui kaukana reilu 200km päässä toisessa kaupungissa. Nähtiin tosi harvoin eikä tyyppi juurikaan ottanut yhteyttä muhun paitsi silloin vaan kun tarvi mua johonkin tai piti saada jotain lainaan. No, yks kerta soitti mulle, että siirtäisinkö hänelle rahaa tilille ku hänen tekee mieli syödä kebabbia ystäviensä kanssa eikä hänellä itsellään ollut rahaa silloin. :D

Huom olin itse siis omalla paikkakunnallani enkä edes hänen seurassaan että oisin tarjonnut molemmille tyyliin.

En siirtänyt. En oo mikään pihi p*ska vaan tietenkin autan läheisiä jos on akuutti tarve ruokarahaan tms ja aina on maksettu takas. Oon sitä mieltä, että perhe pitää yhtä ja autetaan toinen toisiamme, ja lasken läheisimmät parhaat ystäväni perheeseen myös. Mut toi pyyntö siirtää kebabbirahaa oli vaan tosi kiusallinen ja outo kun en ollu edes mukana itse ja varsinkin kun ei ollu mikään läheinen kaveri vaan sellanen vähän hyväkskäyttäjä/hyötyjä.

äiti vei säästöt kirjoitti:

Muistan kuinka oma äiti kertoi että oli siirtänyt tililtäni 3000e omalle tililleen maksuna tai lainana tavallaan siitä että oli niin hyvä äiti minulle. Hän kertoi että olisi voinut laittaa kuitin kaikista ostoksista mitä sain lapsena ja nuorena. Hän on hyvin oikeistolainen ihminen. Talous tulee aina perheen edelle kaikessa.

Jätin myös lapset tekemättä, koska en halua mennä omien lasten tileille ja siirtää sieltä sitten maksua kustannuksista joita he aiheuttivat minulle.

a) äidilläsi taisi iskeä rahapula eläkepäivillä.

b) et ole velvollinen toimimaan kuten äitisi. olet aikuinen ihminen ja teet omat päätökset.