Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Asun Ranskassa, ja entinen luokkakaveri, jota en ole nähnyt 15 vuoteen, halusi, että toisin hänelle rotukissan Espanjasta, muutaman tunnin matkan päässä kodistani, ja lentäisin sitten sen kanssa Helsinkiin ja kuljettaisin sieltä hänelle neljän tunnin päähän jollain. Olin kyllä menossa sinä kesänä Suomeen, mutta bussilla suoraan lentokentälle, enkä aikonut koukata Espanjan kautta hakemaan kissaa, lentää sen kanssa ja sitten vielä kuljettaa toisessa päässä lentokentältä toiselle puolen Suomea. Kuulemma tulee niin kalliiksi yksinään kissa sieltä lähettää lentokoneella, niin olisin ihan hyvin voinut. En sit kuitenkaan voinut.

Lainasin kaverille 50 mk. Ei sitten ollutkaan maksaa takaisin, mutta antoi minulle muovipakkauksessa olevan solmion. Ok.

Eka kerran, kun aioin käyttää solmiota, niin huomasin, että se ei ollutkaan uusi, vaan uinut punaviinissä. Roskiin meni.

Muutama muukin hauska temppu ja loppu yhteydenpito.

Itselle ei tule mieleen kovin härskejä esimerkkejä tilanteista, joista minulta itseltäni ois pyydetty jotain palvelusta tms, mutta noin yleisesti on sellaista joskus päässyt todistamaan. En tajua esimerkiksi näitä ihmisiä, jotka kutsuvat tuttavia ja sukulaisia juhliin ja käyttävät heitä ilmaisena työvoimana. Jos ei ole varaa palkata henkilökuntaa, niin älä pidä juhlia, tai pidä niin pienet että voit hoitaa hommat ihan itse. 

Viime kesänä olin juhlimassa avomiehen serkun häitä. Häät olivat aika pienet, vieraita n. 50-60 henkeä. Muistan miten ennen juhlia suvun yhteisessä whatsapp -ryhmässä (jossa olen itsekin mukana) oli keskustelua häävalmisteluista, ja miehen äiti ja äidin veljen naisystävä tarjosivat apuaan keittiöhommissa. En arvannut, että totuus oli se, ettei keittiöllä ollut laisinkaan muita auttamassa, eikä mitään palkattua henkilökuntaa ollut koko hääjuhlassa laisinkaan. Nuo kaksi sukulaisnaista joutuivat siis laittamaan ruuat tarjolle, huolehtimaan että kaikkea oli pöydässä tarpeeksi, tyhjentämään pöydän välillä, keittelemään kahvit ja ylipäätään siivoamaan koko keittiön, tiskit ja kaikki. Morsiamen äiti eli miehen täti auttoi myös jonkin verran, samoin miehensä. Itsellekin tuli olo, oiskohan pitänyt mennä auttamaan, mutta päätin että en lähde tuohon touhuun, olen häävieras enkä työntekijä. Mitenköhän olisi käynyt, jos sukulaisnaiset eivät olisi itse vapaaehtoisesti tarjoutuneet auttamaan - olisiko morsian itse häärinyt keittiössä? 

 

Jotenkin koko häistä tuli sellainen olo, että on haluttu päästä mahdollisimman halvalla vähän kaikessa, kakkuja oli muutama pieni ja nekin loppuivat kesken, häätila oli ahdas ja ylipäätään koko juhla vähän sellainen kotikutoinen. Aika monissa häissä oon vuosien mittaan ollut, mutta nämä olivat kaikista huonoiten järjestetyt. 

Kannattaa kertoa puolitutuille omasta työstään hyvin epämääräisesti. Sano olevasi joku "assistentti" tai joku muu epämääräinen termi, niin ei kukaan pyydä sinua tekemään mitään.

Itse olen litteroija. Kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Aina kysytään, ja kun sanon että kirjoitan puhtaaksi tutkimushaastatteluja, reaktio on yleensä sellainen "ai jaa". Useimmilla ihmisillä ei ole tutkimushaastatteluja joita pitäisi litteroida, joten pääsen helpolla.

Huhhuh kirjoitti:

Ex-mies aikoinaan meni klo 6 töihin, hänellä herätys 4.30. Itsellä työ alkoi klo 8 ja herätys klo 7.

Hän torkutti ja torkutti, kello huusi 5 min välein. Ei vaivautunut välillä edes reagoimaan sammuttaakseen hälyn, vaan käänsi kylkeä ja pieri. Minä heräsin siis hänen kelloonsa joka ikinen aamu klo 4.30, tönin häntä ja yritin nukahtaa välillä, koko ajan kello huusi. Ei auttanut edes se, että nousin ja laitoin valot päälle, keitin kahvin, vedin peiton pois päältä ym. Hän vaan käänsi kylkeä ja hymyili. Lopulta hän pomppasi sängystä 5.45 ja lähti pesemättä hampaita, pukien matkalla.

Elämä oli yhtä hel*ettiä, kun minä tosiaan olisin vielä tunnin sen jälkeen voinut nukkua, mutta eihän siinä nuku, kun olet ihan raivona tökkinyt jo pari tuntia toista kylkeen. Kerran sammutin kellon kylmästi, kun se soi 4.30, jatkoin nukkumista ja heräsin omaan kellooni klo 7. Tein aamutoimet ja lähdin töihin. Mies oli herännyt kahdeksan jälkeen pomonsa soittoon ja oli minulle ihan raivona, kun en herättänyt häntä töihin. Kävin siis sanomassa vielä erikseen itse herättyäni klo 7, että olet jo tunnin myöhässä. Hän avasi silmät ja kiroili, nousi istumaan, mutta kaatoi itsensä takaisin nukkumaan....

Tuon raivokohtauksen jälkeen minä siirryin pienessä kaksiossa sohvalle, etten heräisi enää hänen kelloonsa. Hän kiukutteli, kun en nuku vieressä. Hän alkoi jotenkuten saamaan itsensä ylös, joka aamu kuitenkin myöhästyen. Ja tottakai piti eläimellistä meteliä, että minä heräisin varmasti. Jätin hänet lopulta ja sen jälkeen on mennyt aamut mukavasti sekä yksin, että uuden kumppanin kanssa jo 20 vuotta.... Hän haikaili perääni 10 vuotta ja lässytti rakkaudesta aina, kun törmättiin. Ei tuo nyt omasta mielestäni ollut pyyteetön ja rakastava kahden aikuisen suhde....

Lisään vielä, että minä menin meistä kahdesta aina aiemmin nukkumaan.

Nyt kolahti. Mun mies on just tällainen. Ja meillä on siis kaksi lasta eikä ole saanut tsempattua ja noussut lastenkaan aamutoimia hoitamaan kuin muutamia kertoja. Ja nekin, kun oon erikseen ilmoittanut, että nyt tehdään näin. Välillä on tsempattua ton torkuttamisen kanssa ettei ole antanut kellon soida kuin muutaman kerran aamussa. Joku varmaan tähän kommentoi, että miksen aina vaikka joka toinen aamu vaan ilmota miehelle miten toimitaan. Vastaus on, että kun en jaksa aikuista ihmistä komennella päivästä toiseen. Kai yritän välttelemällä komentelua säilyttää edes jonkintasoisen kahden aikuisen välisen suhteen, ettei menis ihan äiti-lapsi -suhteeksi.

Mayah8 kirjoitti:

Itselle ei tule mieleen kovin härskejä esimerkkejä tilanteista, joista minulta itseltäni ois pyydetty jotain palvelusta tms, mutta noin yleisesti on sellaista joskus päässyt todistamaan. En tajua esimerkiksi näitä ihmisiä, jotka kutsuvat tuttavia ja sukulaisia juhliin ja käyttävät heitä ilmaisena työvoimana. Jos ei ole varaa palkata henkilökuntaa, niin älä pidä juhlia, tai pidä niin pienet että voit hoitaa hommat ihan itse. 

Viime kesänä olin juhlimassa avomiehen serkun häitä. Häät olivat aika pienet, vieraita n. 50-60 henkeä. Muistan miten ennen juhlia suvun yhteisessä whatsapp -ryhmässä (jossa olen itsekin mukana) oli keskustelua häävalmisteluista, ja miehen äiti ja äidin veljen naisystävä tarjosivat apuaan keittiöhommissa. En arvannut, että totuus oli se, ettei keittiöllä ollut laisinkaan muita auttamassa, eikä mitään palkattua henkilökuntaa ollut koko hääjuhlassa laisinkaan. Nuo kaksi sukulaisnaista joutuivat siis laittamaan ruuat tarjolle, huolehtimaan että kaikkea oli pöydässä tarpeeksi, tyhjentämään pöydän välillä, keittelemään kahvit ja ylipäätään siivoamaan koko keittiön, tiskit ja kaikki. Morsiamen äiti eli miehen täti auttoi myös jonkin verran, samoin miehensä. Itsellekin tuli olo, oiskohan pitänyt mennä auttamaan, mutta päätin että en lähde tuohon touhuun, olen häävieras enkä työntekijä. Mitenköhän olisi käynyt, jos sukulaisnaiset eivät olisi itse vapaaehtoisesti tarjoutuneet auttamaan - olisiko morsian itse häärinyt keittiössä? 

 

Jotenkin koko häistä tuli sellainen olo, että on haluttu päästä mahdollisimman halvalla vähän kaikessa, kakkuja oli muutama pieni ja nekin loppuivat kesken, häätila oli ahdas ja ylipäätään koko juhla vähän sellainen kotikutoinen. Aika monissa häissä oon vuosien mittaan ollut, mutta nämä olivat kaikista huonoiten järjestetyt. 

EII? Mahollisimman halvalla? Miten röyhkeitä! Oishan nyt sinua varten pitänyt vähintään 100 000 pankkilaina ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen viralliselta ammatiltani kokki. Tuli kutsu siskoni miehen sukulaisen synttäreille "vähän avustamaan tarjoilussa ja kokkailussa, kun sinulta se käy, korvausta vastaan totta kai" 

Bilepaikalle piti pyyhältää heti aamusta, valmistaa ruokia, asettaa tarjolle, tiskata, täydentää ruokatarjoilua, valmistaa lisää, tarjoilla juomia jnejnejne. Mitä nyt tuommoisen 50 päisen porukan kestittäminen vaatikaan. Rahankiilto silmissä hoidin homman kunnialla kotiin, koitti ilta ja meidät kyökkipiaat vapautettiin palveluksesta. 

"Olipa mukava kun olitte apuna," Sanoi itse juhlakalu. "Siellä taisi niitä pikkuleipiä jäädä, niin voitte syödä ne pois kuleksimasta." Siinäpä se päivän työstä saatu korvaus. Ei ole tullut sen suvun pippaloihin sen jälkeen mentyä palkolliseksi. 

Höh. Mikset ilmoittanut tuntitaksaasi ja laittanut laskua?

"Koska olen lääkäri ammatiltani, tulee kaikenlaisia härskejä pyyntöjä vähän väliä. Ilmaisia reseptinuusimisia, jolloin joudun syyllistymään laittomuuksiin - mullahan pitäisi olla kirjanpito kaikista potilaistani, joille lääkkeitä määrään. "

ei muuta kun kirjaa pitämään. Exäni äiti ja sisko, lääk lis ja tri molemmat valtion virkamieslääkäreitä kirjoittelivat diapameja ja cocillaana iloisesti kaikille. Eivät he mitään valittaneet kirjanpidosta tai laittomuksista. Tai no tenoxia ne vähän empivät, että kuinka paljon sitä voi doseerata. 

Ei menny virka alta tai ammatinharjoittamisen oikeudet viety.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kirjoitti:

Vaikka olen lukenut vasta 6 ensimmäistä sivua, ihmettelen todella paljon, että miksi niissä on niin paljon alapeukutuksia?

Ja aloitusviestissä yli 200. Ehkä nämä lokit pelkäävät, että heistä kirjoitetaan.

Eiköhän se alapeukku ole enemmän "oikeesti ihminen, kasvata itsellesi selkäranka!"

Ei kaikkeen saa alistua!!!

Vierailija kirjoitti:

Mayah8 kirjoitti:

Itselle ei tule mieleen kovin härskejä esimerkkejä tilanteista, joista minulta itseltäni ois pyydetty jotain palvelusta tms, mutta noin yleisesti on sellaista joskus päässyt todistamaan. En tajua esimerkiksi näitä ihmisiä, jotka kutsuvat tuttavia ja sukulaisia juhliin ja käyttävät heitä ilmaisena työvoimana. Jos ei ole varaa palkata henkilökuntaa, niin älä pidä juhlia, tai pidä niin pienet että voit hoitaa hommat ihan itse. 

Viime kesänä olin juhlimassa avomiehen serkun häitä. Häät olivat aika pienet, vieraita n. 50-60 henkeä. Muistan miten ennen juhlia suvun yhteisessä whatsapp -ryhmässä (jossa olen itsekin mukana) oli keskustelua häävalmisteluista, ja miehen äiti ja äidin veljen naisystävä tarjosivat apuaan keittiöhommissa. En arvannut, että totuus oli se, ettei keittiöllä ollut laisinkaan muita auttamassa, eikä mitään palkattua henkilökuntaa ollut koko hääjuhlassa laisinkaan. Nuo kaksi sukulaisnaista joutuivat siis laittamaan ruuat tarjolle, huolehtimaan että kaikkea oli pöydässä tarpeeksi, tyhjentämään pöydän välillä, keittelemään kahvit ja ylipäätään siivoamaan koko keittiön, tiskit ja kaikki. Morsiamen äiti eli miehen täti auttoi myös jonkin verran, samoin miehensä. Itsellekin tuli olo, oiskohan pitänyt mennä auttamaan, mutta päätin että en lähde tuohon touhuun, olen häävieras enkä työntekijä. Mitenköhän olisi käynyt, jos sukulaisnaiset eivät olisi itse vapaaehtoisesti tarjoutuneet auttamaan - olisiko morsian itse häärinyt keittiössä? 

 

Jotenkin koko häistä tuli sellainen olo, että on haluttu päästä mahdollisimman halvalla vähän kaikessa, kakkuja oli muutama pieni ja nekin loppuivat kesken, häätila oli ahdas ja ylipäätään koko juhla vähän sellainen kotikutoinen. Aika monissa häissä oon vuosien mittaan ollut, mutta nämä olivat kaikista huonoiten järjestetyt. 

EII? Mahollisimman halvalla? Miten röyhkeitä! Oishan nyt sinua varten pitänyt vähintään 100 000 pankkilaina ottaa.

Nyt napsahti lokkiin kunnolla.

Tämä on jäänyt pysyvästi mieleen; olimme siskoni kanssa  katsomassa kaupunkiin tullutta sirkusta ja teltan takana oli sirkuseläimiä. Itse olin jotain 13 vuotias, siskoni 11. Kiertelimme ja ihastelimme elukoita ja  jostain paikalle ilmestyi vanhahko, elämää nähnyt nainen, joka huusi meille 'hei siellä, te pennut! Tuokaa tällä ämpärillä vettä tuolta vesihanasta!'. Tottelimme tietysti käskyä ja oi! sitä ylpeyden tunnetta, kun huomasimme, että MEIDÄN kantama vesiämpäri päätyi sirkusnorsulle...olimme ihan 7.taivaassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viralliselta ammatiltani kokki. Tuli kutsu siskoni miehen sukulaisen synttäreille "vähän avustamaan tarjoilussa ja kokkailussa, kun sinulta se käy, korvausta vastaan totta kai" 

Bilepaikalle piti pyyhältää heti aamusta, valmistaa ruokia, asettaa tarjolle, tiskata, täydentää ruokatarjoilua, valmistaa lisää, tarjoilla juomia jnejnejne. Mitä nyt tuommoisen 50 päisen porukan kestittäminen vaatikaan. Rahankiilto silmissä hoidin homman kunnialla kotiin, koitti ilta ja meidät kyökkipiaat vapautettiin palveluksesta. 

"Olipa mukava kun olitte apuna," Sanoi itse juhlakalu. "Siellä taisi niitä pikkuleipiä jäädä, niin voitte syödä ne pois kuleksimasta." Siinäpä se päivän työstä saatu korvaus. Ei ole tullut sen suvun pippaloihin sen jälkeen mentyä palkolliseksi. 

Miksi et sanonut että ei kiitos, oli puhe kunnollisesta korvauksesta.

Olin nuori ja naiivi, Varmaan jotenkin oletin tämän pikkuleipä-gaten jonkinlaiseksi vitsiksi, ja ajattelin että ehkä maksaa myöhemmin tilille, ehkä tällä juhlakalulla ei ole synttäreillään lompakkoa mukana tms. Eipä sitten maksanut koskaan, ja parin vuoden päästä oli vailla passaamaan miehensä viisikymppisiä. Silloin jo ilmoitin että ei nyt ihan tessinmukaista palkkaa tarvitse maksaa, mutta en nyt keksipalkallakaan tule, niin eipä sitten tarvinnut mennä ollenkaan. :D

Olisit vaan lähettänyt vastaukseksi paketillisen keksejä =D

Vierailija kirjoitti:

Mayah8 kirjoitti:

Itselle ei tule mieleen kovin härskejä esimerkkejä tilanteista, joista minulta itseltäni ois pyydetty jotain palvelusta tms, mutta noin yleisesti on sellaista joskus päässyt todistamaan. En tajua esimerkiksi näitä ihmisiä, jotka kutsuvat tuttavia ja sukulaisia juhliin ja käyttävät heitä ilmaisena työvoimana. Jos ei ole varaa palkata henkilökuntaa, niin älä pidä juhlia, tai pidä niin pienet että voit hoitaa hommat ihan itse. 

Viime kesänä olin juhlimassa avomiehen serkun häitä. Häät olivat aika pienet, vieraita n. 50-60 henkeä. Muistan miten ennen juhlia suvun yhteisessä whatsapp -ryhmässä (jossa olen itsekin mukana) oli keskustelua häävalmisteluista, ja miehen äiti ja äidin veljen naisystävä tarjosivat apuaan keittiöhommissa. En arvannut, että totuus oli se, ettei keittiöllä ollut laisinkaan muita auttamassa, eikä mitään palkattua henkilökuntaa ollut koko hääjuhlassa laisinkaan. Nuo kaksi sukulaisnaista joutuivat siis laittamaan ruuat tarjolle, huolehtimaan että kaikkea oli pöydässä tarpeeksi, tyhjentämään pöydän välillä, keittelemään kahvit ja ylipäätään siivoamaan koko keittiön, tiskit ja kaikki. Morsiamen äiti eli miehen täti auttoi myös jonkin verran, samoin miehensä. Itsellekin tuli olo, oiskohan pitänyt mennä auttamaan, mutta päätin että en lähde tuohon touhuun, olen häävieras enkä työntekijä. Mitenköhän olisi käynyt, jos sukulaisnaiset eivät olisi itse vapaaehtoisesti tarjoutuneet auttamaan - olisiko morsian itse häärinyt keittiössä? 

 

Jotenkin koko häistä tuli sellainen olo, että on haluttu päästä mahdollisimman halvalla vähän kaikessa, kakkuja oli muutama pieni ja nekin loppuivat kesken, häätila oli ahdas ja ylipäätään koko juhla vähän sellainen kotikutoinen. Aika monissa häissä oon vuosien mittaan ollut, mutta nämä olivat kaikista huonoiten järjestetyt. 

EII? Mahollisimman halvalla? Miten röyhkeitä! Oishan nyt sinua varten pitänyt vähintään 100 000 pankkilaina ottaa.

Kyseisten halppishäitten morsmaikku ilmoittautui. ☝️

Duunarien laskutus härskiä - työntekijät on kyllä rehtejä vaikka saavat pientä palkkaa, mutta möhömaha yrittäjät keksivät lisätunteja ja tilaavat ylimääräistä. Todella armotonta kuppaamista

Vierailija kirjoitti:

1720 täällä. Ei ole mediakoulu Helsingistä, sijaitsee Pohjanmaalla, eräänlainen hoitoalan koulu. Johtaja mulle totesikin kerran (olen moneen kertaan käynyt hänen juttusillaan kun näitä ongelmia on ollut niin paljon ja luokkalaisia on jo lähtenyt kesken pois) että osaavia ihmisiä on vaikea löytää. Viittasi just siihen valeopeen, ja ymmärsin täysin mitä johtaja tarkoitti..

Vissiin yleinen tapa kohdella oppilaita huonosti Pohjanmaalla...

Olin Seinäjoen AMK:ssa ja aloittaessani koulun olin hyvin masentunut jo etukäteen. Olin edellisenä kesänä yrittänyt itsemurhaa ja joka päivä oli kamppailua jaksamisen sekä oman pään kanssa. Pääsin jälkihaussa Seinäjoelle opiskelemaan ja sain hoitosuhteen psy. polille.

Voisi ajatella, että koulu tukisi hoitosuhdettani ja haluaisi, että olen mahdollisimman hyvässä kunnossa opiskelemaan... Ja kissan paskat! Mielivaltainen opettajani laittoi minut siivoamaan koulun varastoa oppituntien jälkeen, että teen "tunnit sisään" joita olin terapian takia poissa.

Enpä minä tuollaista jaksanut kauaa ja jouduin lopulta sairaslomalle ja tipahdin kokonaan koulusta. Jälkikäteen olen tajunnut, että en tehnyt mitään väärää yrittäessäni hoitaa itseäni kuntoon.

Seinäjoen AMK:ta en suosittele kenellekään.

Itsellä on esimerkki härskistä ehdotuksesta minkä olen itse tehnyt aikoinani, ainakin jäi sellainen olo.

Esikoinen oli tuloillaan ja appivanhemmat tietenkin onnesta soikeina, olihan se heidän ensimmäinen lastenlapsensa. Moneen otteeseen anoppi sanoi, että mitä tahansa apua heiltä voi pyytää ja mielellään auttavat sitten, kun ensimmäisen lapsen kanssa varsinkin on vaikeaa.

Esikoinen tulikin sitten jonkin verran etuajassa keskosena, niin sairaalassa vierähtikin pari viikkoa. Oli ollut melkoista sahaamista sairaalan ja kodin välillä ja tiesin, että kotona jääkaapissa oli kaikki pilaanuva ehtinyt mennä pilalle, joten kehtasin pyytää anopilta, että olisi hakenut meidät sairaalasta kotiin ja olisin ehtinyt vaikka matkalla käydä kaupassa. (ei ollut autoa ja kauppa hieman kauempana) Anoppi hieman siihen takeltelee, että taksitkin kulkee, eikä hän nyt reittiä osaa (ajelee, kyllä ihan normaalisti, ja aiemmin oli osannut sairaalalle, olisin auttanut siitä eteenpäin) Olin vähän pöllämystynyt, vastasin jotain tyyliin: "Eihän se taksi oli niin ongelma, mutta ajattelin, että kävisin kaupassa samalla, ettei tarvitse erikseen kotoa uudestaan lampsia..." Tähän anopilta väkinäinen naurahdus ja "no, sitähän se lapsiperheen elämä on"

Sillä hetkellä tajusin, mistä oli kyse ja toivottelin hyvät päivänjatkot ja lopetin puhelun. Tottakai ymmärsin, että lapset hoidetaan pääasiassa itse, mutta jos toinen tarjoaa apua ajattelin sitä myös yrittää pyytää.

Aika pian selvisi, että tuo "mitä tahansa" apu tarkoitti sitä, että appivanhemmat hoitavat vauvaa pari tuntia, kunhan hoidamme lapsen heille ja sieltä pois. Onhan tuokin toki iso apu monessa tilanteessa, mutta varsinkin anoppi oli nyrpeänä, kun ei koliikkivauvaa raahattu julkisilla toista tuntia, että saisi "vapaata" saman verran. Meillä olisi toki voinut käydä kyläilemässä, mutta kun "sinne Vantaalle ajaa niin kauan"

No eihän tuossa sun pyynnössä mitään härskiä sinänsä ollut, mutta anoppi nyt vaan koki sen avuntarpeen liialliseksi omiin voimavaroihin nähden. Hyvä, että osasi sanoa ei.

Kulttuuriero kirjoitti:

Maalla asuva turvapaikanhakijatuttava halusi tulla käymään Helsingissä ja tarjosimme kämppäämme lainaan, sillä tiesimme, että tällä oli rahat tiukilla ja olimme itse juuri silloin reissussa. Kaikki meni muuten hyvin, mutta tuttava oli jälkeen päin närkästynyt, kun kaapeissa ei ollut ollut mitään hyvää ruokaa, vain perustarvikkeita.

Ohis, mutta ei tuo mikaan kulttuurier0juttu ole (viittaan nimimerkkiisi), vaan ihan vaan m*lukku yksilo ihmiseksi. :) Niinpa se, etta mainitset tyypin olevan t_rvapaikanh_kija, ei myoskaan itseasiassa ole ihan kauhean olennaista anekdoottisi tukemiseksi. Tartun tahan, koska kannattaa joskus miettia, miten tietyista ihmisista puhuu ja rakentaako puhumisellaan olemassaolevia stereotypioita entisestaan. Anteeksi jos vaikutan jotenkin p*lkunn*ssijalta. 

Meilla on kaynyt useasti saman "kategorian" sakkia kylassa (oma avomies on ex-semmoinen eli tunnetaan aika monta jotka ei ole viela prosessista lapi), ja vaikka olen KIELTANYT ERIKSEEN tuomasta mitaan "tuliaisia" (kun tiedan miten vahan rahaa saavat) niin aina tuovat viinipulloja, suklaata, kukkia ym. tullessaan.

Kuten siis jokainen kaytostavoilla varusteltu vierailija nyt yleensa tuo. :) 

Vierailija kirjoitti:

Ottaa aivoon toisten törkeydet kirjoitti:

Sain toisen keskenmenon puolen vuoden sisään, rv 12 kesäkuun lopussa 2012. Sain lääkäristä lääkkeet, joilla kohdussa oleva materiaali, vauvan alku, tulisi itse ulos. Kaksi viikkoa myöhemmin alkoi kova kuume ja valtava verenvuoto. Olo oli aivan kauhea. Menin takaisin lääkäriin, joka totesi kohtutulehduksen ja sanoi että minun pitäisi tulla pikimmiten kaavintaan jotta kohtuun jäänyt matsku saataisiin pois. Oli huolissaan kovasta vuodosta. Oli perjantaipäivä ja heinäkuu. Vapaita aikoja oli sairaalassa vasta ensi viikolle kaksi, joko tiistaina tai keskiviikkona. Tiesin, että keskiviikkona olisi isoäitini 80- vuotisjuhlat. Soitin ensin ajan vahvistamista äidilleni, että voisiko olla meidän 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa ensi viikon tiistaina kun menisin kaavintaan. Kaavinta vaatii siis nukutuksen ja päivän sairaalassa. Äitini alkoi huutamaan, että no voi just, kun on ne juhlat ja hänen pitäisi kiillottaa hopeat ja että enkö voisi siirtää vielä seuraavalle viikolle. Löin luurin korvaan että no voivoi mulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelleni, että hänen pitäisi olla tiistaina kotona lapsen kanssa. Mieheni alkoi valittamaan, että perkele kun ei saa ikinä tehdä töitä kun juuri tiistaina olisi hieno ja tärkeä työjuttu. Löin luurin korvaan hänellekin, että kiitos tuesta. Menin takaisin varaamaan aikaa ja päätin ottaa sen isoäidin juhlapäivän kun tiesin että lapseni voi olla mieheni ja sukulaisten kanssa siellä juhlissa. Sain siitä kamalat syyttelyt että mites mä kehtaan varata kaavinnan isoäidin juhlan ajaksi, kyllä tämä loukkaa mummoa. Syyksi sanoin että mä pyysin apua lapsen kanssa ja sä päätit kiillottaa hopeat.

Sitten kun mieheni haki minut kaavinnan jälkeen illalla sairaalasta, hän oli tulossa mummoni juhlista. Äitini oli kuulemma kiertänyt kaikki vieraat läpi ja kertonut mun olevan keskenmenon takia kaavinnassa (asia mitä en halunnut kerrottavan muille kuin mummilleni) ja esitti surevaa isoäitiä ja sai jaksuhaleja. Kukaan ei kyllä mulle laittanu surunvalitteluja.

Äitini kanssa ei olla kauheen lempeissä väleissä. Mies katuu edelleen tätä kommenttiaan.

Eikä miten tutulta kuullostaa tämä meininki! Jos lapsi edes aivastaa, kaikki rientävät apuun, mutta jos mulla on jotain niin kukaan ei auta. Itselläni epäiltiin kohdun ulkopuolista ja verenvuotoroski oli valtava. Oloni oli muutenkin todella huono, hirveä hyperemeesi. Mieheltä kysyttiin edellisenä iltana päivystyksessä, että onhan hän kanssani kotona vai otetaanko mut osastolle tarkkailuun. Kotona mulle valkeni seuraavana aamuna, että hän halusi minun jäävän kotiin, koska lapselle ei olisi muuten hoitajaa. Hän laittoi työvaatteet päälle ja häipyi vaikka sanoin, etten saa edes nostella mitään kaiken vatsanalueen paineen välttämiseksi. Soitin anopille ja kysyin kyytiä päivystykseen, mietin mitä teen lapsen kanssa ja miten pääsen minnekään sunnuntaina. Anoppi sanoi, ettei nyt ehditä heitellä ketään koska heillä on juhlat (pönötystä jossain kutsuvierastilaisuudessa) Soitin miehelle, ja hän sanoi olevansa töissä hieman pidempään ja kertoi tuuraavansa työkaveriaan, joka ei ollut ollut vapailla pitkiin aikoihin.

Tuona päivänä tulostin avioeropaperit ekan kerran. Pääsin tarkistuksiin uudelleen illalla ja kaikki oli onneksi ok, mutta tuli nähtyä kehen voi luottaa. En ole antanut anteeksi vieläkään.

Täällä vielä yksi samantapaisen kokenut ilmoittautuu! Jouduin itse kiireellisellä aikataululla vatsan alueen leikkaukseen. Kun tieto leikkauksen tarpeesta tuli, äitini lupaili maat ja taivaat, kuinka tulee meille joka päivä auttamaan lastenhoidossa, kotitöissä jne. Hän sanoi ottavansa töistä vapaata sillä perusteella, että on tehnyt kovasti ylitöitä, tai sitten tekevänsä etäpäiviä seuraavat kaksi viikkoa. Tuohon mennessä äitini oli ollut todella vastahakoinen hoitamaan lapsiamme tai ylipäätään auttamaan ikinä missään, mutta ajattelin sairauteni saaneen hänet muuttamaan prioriteettejaan. Leikkauspäivänä äitini tuli sitten hoitamaan lapsia sillä välin, kun mieheni haki minut sairaalasta. Kotiuduttuani äiti hengaili kotonamme hetken aikaa vaivaantuneen oloisena, 

kunnes mumisi että minähän voisin tästä sitten lähteä, kun mieheni voi auttaa minua loppuillan. Seuraavana päivänä äiti kysyi tekstiviestillä, pärjäänkö ilman häntä, koska hänellä olisi paljon töitä ja on niin väsynyt eilisestä. Kun ihmettelin, että eikös hänen pitänyt auttaa minua täällä, niin äitini vastaus oli että miksei mieheni auta minua. Mieheni oli jo eteisessä lähdössä töihin eikä hänen työnsä ollut sellaista, josta voisi omalla ilmoituksella pitää ylityövapaita tai tehdä etäpäiviä, vaan kyseessä perus duunarityö. Eikä mieheni tietenkään ollut etukäteen järjestänyt itselleen vapaata, koska äitini oli luvannut olla auttamassa. Näin minä jäin yksin leikkaushaavan kanssa hoitamaan nippanappa kävelemään oppinutta vauvaa ja vähän isompaa taaperoa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä mun tarina ei ihan vastaa otsikkoa, mutta pakko nyt kuitenkin kertoa, kun tuli ensimmäisenä mieleen. Tässä tarinassa siis minä olen ilmeisesti se, joka on vaatinut liikaa.

Minulla on eräs ystävä, jonka olen tuntenut melkein 20 vuotta ja olemme viime vuosina olleet todella läheisiä ystäviä. Aloin vuosi sitten odottamaan kaksosia, ja raskausaika oli tosi haastava. Jouduin mm. sairaalaan vuodelepoon moneksi viikoksi, kärsin raskausmyrkytyksestä ja vauvatkin syntyivät kuukauden etuajassa. Jouduin olemaan sairaalassa melko pitkään ennen kuin pääsin vauvojen kanssa kotiin. Tämä ystäväni oli raskausaikana minulle tukena ja lupaili koko ajan, että hän voi sitten vauvojen syntymän jälkeen auttaa, koska tietää, että raskasta tulee varmasti olemaan (mieheni tekee vuorotyötä ja reissaa paljon). Olin ollut jo muutaman viikon lasten kanssa kotona ja univelkaa alkoi olla todella paljon. Olimme sopineet ystäväni ja kahden muun yhteisen kaverimme kanssa, että menemme pitkästä aikaa käymään kaupungilla syömässä yhdessä, jotta minäkin pääsen tuulettumaan vauva-arjesta. Minulla oli vieläkin sektiohaava todella kipeä ja sen lisäksi muutenkin fyysinen kuntoni oli aika huono vaikean raskauden jäljiltä. Tämä ystäväni asuu melko lähellä meitä ja hänellä oli auto käytössä, joten pyysin luonnollisesti häneltä, että voisinko tulla samalla kyydillä kaupungille (olin näin tehnyt aiemminkin, koska tosiaan asumme niin lähekkäin). Yllätys olikin melkoinen, kun ystäväni vastasi minulle kipakalla viestillä, että hän ei aio alkaa tästä lähtien miksikään minun hovikuljettajakseni ja että häntä ärsyttää, kun hän AINA joutuu olemaan se, jonka kyydillä muut kulkevat. Olin ihan puulla päähän lyöty, koska ystäväni ei normaalisti ikinä sano mitenkään ilkeästi kenellekään ja varsinkin, kun emme tosiaan olleet nähneet vielä kertaakaan lasten syntymän jälkeen ja hän varmasti tiesi, miten kipeä olin ja miten väsynyt olin parin tunnin yöunien jäljiltä ja että meidän kotoa oli lähimmälle bussipysäkille kuitenkin melko pitkä matka. No menin kuitenkin sitten bussilla kaupungille ja ystäväni oli koko reissun niin kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut. En kuitenkaan ole voinut jotenkin antaa tuota anteeksi ja se vieläkin vaivaa minua kovasti. Tuosta tapahtumasta on muutama kuukausi aikaa. Ystäväni on myös käynyt katsomassa lapsia pari kertaa ja ollut taas ihan oma itsensä, mutta en ole todellakaan enää uskaltanut pyytää minkäänlaisia palveluksia tai apua, vaikka olisin ehkä välillä tarvinnutkin. Vauva-arki pienten kaksosten kanssa on tosi raskasta ja olisi suuri pelastus, jos joku voisi vaikka välillä tulla avuksi, että saisin siivottua tai nukuttua edes hetken. Luulin ennen, että juuri tähän ystävääni voisin luottaa vaikealla hetkellä, mutta taisin olla väärässä

Mulle tulee tästä vaan mieleen, että onkohan tuota kaveria koskaan autettu? Vai onko vaan koko ajan oltu ihan iloisesti käyttämässä hyväksi toisen palveluja?

Mä en oikeasti ihmettele tota autojuttua. En enää kuskaa itsekään yhtäkään autotonta aikuista ihmistä. Niille kun ei tule ikinä mieleenkään korvata niitä kyytejä mitenkään, hyvä kun kiitos pystyy sanomaan.

Yksi kaveri erityisesti on ihmeissään kun en enää ajele 25km suuntaansa häntä ja lastaan hakemaan ja viemään sinne ja tänne. Jos haluavat tulla meille, hankkikoot kyydin. Itse hän on tehnyt valinnan, että on kivempi käyttää rahat matkusteluun kuun ajokorttiin ja autoon. Eläköön valintansa mukaan.