Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Vaikka sille lapselle toistaisi sata kertaa samat säännöt koskien koiraa, niin tietyssä ikävaiheessa homma ei välttämättä mene jakeluun, vaikka kuinka yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa tässä, miksi en joka kerta anna lasten tulla koirani luo. Pitää selittää joka kerta, että koiraa ei lyödä, sitä ei kiskota turkista/hännästä/viiksistä/korvista jne, sen korviin ei tungeta kiviä tai marjoja, niitä ei myöskään yritetä syöttää sille, koiran häntää ei nostella vaikka haluttaisiin tietää onko sillä pylly, eikä koiraa sovi myöskään heitellä millään, eikä suuttua kun koira ei lapsen käskyä tottele esim istu ja että koiraa silitetään myötäkarvaan....

Lisättäköön tähän, että vanhempien läsnäollessa, lapsilla tuntuu olevan tämä tieto jo olemassa, ihan kertomatta. Lapset leikkii siis pihalla keskenään, joten aivan pienistä taaperoista tässä ei ole kyse. Mutta toki koiraa toisinaan saa silittää.

Aiemmin 2 ala-aste ikäistä tyttöä soitteli ovikelloa ja pyysi koiraa ulos, olisivat tulleet sisälle sitä hoitamaan, tivasivat milloin tulen kotiin josko koiraa sitten saisi hoitaa, valittivat että kun naapurinkin koiraa saa kävelyttää, tulivat kadullakin koiran kiinni kysymättä jne Kyseisten lasten vanhempia en ole koskaan tavannut, sen vuoksi en kotiini päästänyt, lupasivat tiukasti pitää talutushihnasta kiinni jos koiraa saisi kävelyttää, ei saa kun on iso ja itsepäinen ja älykäs koira, olisi hoksannut heti että koira on se joka määrää, tosin pientäkään koiraa en olisi antanut, minähän siitä koirasta olen kuitenkin vastuussa, enkä halua koirankaan joutuvan esim vaaratilanteisiin, kaiken lisäksi en edes tuntenut lapsia. Ei halunneet kertoa missä asuvat, mutta on vanhemmilta lupa, kuulemma. Joka kerta nähdessään minut, tytöt aloittivat armottoman pommituksen, minne menen, milloin tulen, saako koiraa tulla myöhemmin katsomaan jos nyt ei, miksi näin, entä aamulla, eikö todella koiraa saa nyt hoitaa. . Monesti sanoin ihan suoraan, että mulla on kiire tai että koiraa eivät hoitoon saa, ei nyt eikä myöhemmin, eikä meille saa tulla kun en tunne vanhempia, ja että joka kerran en ehdi jäädä heidän kanssa jutustelemaan ym. Tytöt oli ilmeisesti päättäneet käyttää väsytystaktiikkaa, että joskus annan periksi. Ei onnistunut. Kaikki tämä alkoi siitä, että kerran saivat koiraa silittää. Toki lapset on lapsia, mutta....

Kerroitko heille nämä syyt, että ymmärtäisivät syyn. Muistan itse lapsena myös kuinka hienolta se tuntui, että voisi taluttaa jonkun koiraa. Ajatuksena aivan mahtava, ja kun meillä ei koiraa ollut, niin ei ollut myöskään mitään ymmärrystä miksi joku ei sitä lainaan antaisi. Ei tietoa, ei mitään. Se oli oikeasti aivan mahtavaa, jos saisi ja kehtasi joltakin edes pyytää saisiko koiran viedä ulos lenkille. Enkä osannut edes ajatella, että siitä voisi joku suuttua. Mielessä kuitenkin oli, että auttaisi samalla ja maailman mahtavin homma voisi tapahtua. Ei lapselta voi vaatia ymmärtämään niitä syitä, ellei niitä opeteta tai kerrota edes.

Joo, kerroin miksi ei saa, monta kertaa. Kerroin myös että jos naapurin pikkukoiraa saa taluttaa, menkööt sinne (en noin töykeästi kun kirjoitettuna kuulosti) kerroin että silittää saa, kun kysyy. Kaikki muut pihan lapset (joita on paljon) on ymmärtäneet ja usein kysyvät lupaa silittää, välillä luvan saavatkin ja välillä syöttää koiralle herkkuja myös, mutta eivät jää jankkaamaan jos sanon että ei nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka sille lapselle toistaisi sata kertaa samat säännöt koskien koiraa, niin tietyssä ikävaiheessa homma ei välttämättä mene jakeluun, vaikka kuinka yrittäisi.

Pienempien kohdalla tuon ymmärtää, mutta nämä koiraa ulos sitkeästi kyselevät tytöt oli n. 10-11v...

Vierailija kirjoitti:

 Ja kyllä siellä osastoilla ne hoitajat näkevät viimeistään tilanteen, kuka käy ja millä mielin sitä vanhusta tullaan katsomaan aina, että onko se kiireen ja äksyilyn merkeissä, pika pikana...Joo-o!

Totta, hoitajat näkevät tilanteen osastolla. Hoitajat eivät ole nähneet sitä edeltävää 10, 20, 30, 40 tai jopa 50 vuotta...

t. hoitaja itsekin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva saada joku uusi kaveriksi luulemansa kotiin, joka heti katsastaa astiaston ja kysyy asunnon omistussuhteet, parkkipaikat ja muun mahdollisen.

Nuorempana hämilläni vastailin, nykyisin en. Ei kuulu sinulle.

Tämä.

Kaiken huippu on se kun kahvipöydässä tsekataan mitä kahvikupin perseessä lukee. Hakevat sieltä varmaan Iittalaa mutta kyllä menee huuli pyöreäksi kun siellä lukeekin Villeroy Boch. Enkä ole mikään leuhkija, en koskaan esittele mitään enkä leuhki, eikä meillä mitään hienoa ole muuten mutta nuo kahviastiastot hommasin puoliksi v**uuksissanikin, meilläpäs ei ole mitään perusTeemaa vaan oikein Villeroy Boch :) Tiedän olevani lapsellinen tuossa asiassa mutta on ne ilmeet sen arvoisia. Luulevat ettei meillä ole edes Arabiaa ja onkin vallan muuta.

suurimmat leuhkijat ovat muuten niitä joilla on tasan kaikki mahdollinen pankin omistamaa.

Miksi siis niillä menisi huuli pyöreäksi? Meillä jotkut katsoo, yleensä ne joilla on sama sisustusmaku ja haluavat tietää, mistä niin nätit kupit on ostettu.

2970/2909  Tästä tulikin mieleeni nuuka mies meidänperältä: uskokaa tai älkää, mutta hän toi äidilleni 60-vuotissyntymäpäiväksi rahalahjan. Antoi siis satasen setelin ja pyysi 50 siitä takaisin!  Sanoi, että ei ollut vaihtorahaa. Ei ole edes sukulainen tai mitenkään kauhean tuttu hlö - naapuri kylläkin.

Vierailija kirjoitti:

Care kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni ei ole autoa, sillä hänellähän on keskustassa "kaikki lähellä ja helposti pääsee kävelemällä". Noh. Nyt on ongelma kun 1,5 kk päästä on keskussairaalaan aika ja sinne matkaa sellainen 200 km. Oletus oli, että minä kuskaan. Voisin kuskatakin, jos minulla ei olisi työpäivä silloin. Painostusta on, että peruisin tuon työpäiväni ja lähtisin kuljettamaan. Olen sanonut, että jos työkeikkani peruuntuu asiakkaan toimesta niin toki lähden, mutta itse en ala perumaan, koska tarvitsen tienestit tuolta päivältä. Sekään ei riitä, että kuskaisin sairaalaan, vaan minun pitäisi myös käyttää tuolla isossa kaupungissa kaupoilla ja kiertää hänen kanssaan kirpputoreja. Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on kolme alle kouluikäistä lasta, jotka eivät tietenkään jaksa roikkua kaupoilla koko päivää, joten olisi suotavaa, että hankin lapsilleni hoitajan tuon päivän ajaksi. Niin tai näin niin tuo kaupunkipäivä tiettyisi minun lompakolla aika paljon (bensat, lastenhoitaja TAI lasten mukana kulkiessa syömiset ulkona jne)... joten ei oikein innosta.

Sama ihminen alkaa kitisemään joka kerta kun kuulee minun käyneen kaupungissa.. Miksi en koskaan ota häntä mukaan? OTA MUKAAN? Hänen mukaan ottaminen edellyttäisi, että kävisin ihan toisesta suunnasta hänet noutamassa kyytiin, yli 100 km mutkan. Sitten saisin kuunnella marttyrointia kun lapseni pilaavat hänen ostosreissun, kun eivät jaksa aamusta iltaan istua autossa tai rattaissa.

"Eihän sitä missään pääse käymäänkään, jos ei itse järjestä" .. Niinhän se on meillä kaikilla aikuisilla, eikö? Äitini haluaisi myös kauemmas sukuloimaan ja loukkaantuu kun häntä ei haeta ja tuoda esim. 400 km matkan päästä, jonne kyllä pääsisi linja-autollakin.

Olet ainakin tehnyt äidillesi selväksi ettet rakasta häntä. Toivottavasti hän ei ottanut sinua mukaan minnekään kun olit lapsi tai kuskannut sairaalaan tai hammaslääkäriin, kai aina menit itse. Joskus iskee katkeruus kun unohdetaan oma äiti keskelle ei mitään ja keskitytään vain omaan napaan.

Pakko kirjoittaa tästä aiheesta. Muistan erään iäkkään naisen vanhainkodista, hänellä oli jalat halvaantuneet erään sairauden vuoksi, mutta mieleen mikään näistä asioista ei vaikuttanut. Mitä ihmettelin suuresti, oli se, että hän kertoi osan lapsistansa asuvan hänen omistamissaan asunnoissa 200km päässä, ja hän huonon kuntonsa vuoksi oli hoitokodissa. Rouva oli täysin mieleltänsä terävä, ja oli saanut huonoa kohtelua hänen mukaansa hoitajilta, ja tästä olen myös varma itsekkin, koska sattumalta todistin erään tilanteen. Ja tämä rouva oli parasta seuraa mielelle ajatuksiensa puolesta, ja odotin aina tapaamistamme. Mikä jäi mieltä kaihertamaan kovasti, että hän oli hyvin surullinen siitä että hänen lapsensa eivät häntä käyneet katsomassa usein ja hän huonon kuntonsa vuoksi ei päässyt tapaamaan sisareansa edes. Mutta mikä silti pistää edelleen järkyttämään, on joidenkin lasten ylpeys/käytös ja vihakin vanhempiaan kohtaan ja itsekkyys. Eikö ihmiset osaa enää rivien välistä lukea toisia, onko sen iäkkäämmän äidin tai isän käytös nyt oltava nin koreaa koko ajan. No jokainen hoitaa oman vanhempitonttinsa niinkuin haluaa, mutta oma äidin tai isän ei tarvitse samaa ikinä pelätä,että jää tai jätettäisiin yksin. Ja jännä huomata, vaikka selasin pitkältä ajalta nyt taaksepäin näitä tekstejä täältä (näkyyköhön koko teksti minkä siis kopioin) niin kuinka pitkään ihmiset ovat vihassa näitä läheisiä kohtaan, ja joistain ihan pienistä asioista osa. Siis tämä vuodatus tuosta tekstistä missä äitiä pidetään rasitteena, kun hän haluaa päästä kaupunkireissulle, eikä oleskella yksin koko ajan ja todennäköisesti viettää aikaa lähimmäisten parissa. Ylläolevaa tekstiä vain komppaan mukana, vähän oli tullut laikkeja sille, mutta ei se mitään, tiedän että on samoin ajattelevia kuin minäkin.

JUURI NÄIN! nämä nyky keski-ikäiset on niin olevinaan täydellisiä vanhempia , mutta ovat aivan SURKEITA ITSE, mutta joka käänteessä jaksetaan kirota sitä vanhaa isää joka kerran kuritti ja äitiä joka kerran sanoi ei, ja jaksetaan maailman tappiin muistella "kun minä niin mieleni pahoitin" vuonna 1970 kun sain piiskaa riehuttuani. Kuitenkin heidän omat lapset ovat täysin heitteillä , hunningolla, ilman kasvatusta hoidettu nippa nappa pärjääviksi.

Millainen ihminen kirjoittaa näin? Ainakin tietämätön, yleistyksiä laukova.

Yleistetään vähän lisää. Nykyajan teinit on fiksumpia kuin koskaan. Tätä ikäluokkaa ei ole kuritettu. Mutta kasvatettu on. Samoin ymmärretty.

Vapaa kasvatus oli 70-luvun ilmiö. Tosin itsekin olin silloin lapsi eikä vapaata kasvatusta ollut kellään lähipiirissä.

Suurin osa meistä kyllä kantaa vastuuta myös vanhemmistaan eikä ole jumittunut lapsuuden vääryyksiin. Vaikka niitä kyllä oli. Paljon enemmän kuin omillamme on ollut

Joo tuosta kyydin tarjoamisesta vähän ohiksena. Olin työharjoiottelussa 1,5 km päässä kotoa ja samassa paikassa oli naapuri, joka asui parinsadan metrin päässä. Hän kerran tarjosi kyydin, satoi vettä, joten otin kyydin vastaan. Hän pyysi sitten vitosen. Olin vähän hölmönä, mutta maksoin kiltisti, hän ei siis poikennut kuin tien sivuun kun poimi matkalta. Sen jälkeen en enää mennyt kyytiin, koska eihän tuo ollut matka eikä mikään kävellä, vaikka tarjosikin. Sitten kevään tullen ajoinkin ajaa pyörällä. Työpaikalla kuulin, että olen nuuka ja nirso, kun ei kyyti kelpaa. En minä olisi mennyt vaikka ei olisi maksuakaan halunnut, koska tuon verran on ihan kiva aamuisin ulkoilla. Pitempääkin  matkaa olen kävellyt sekä ennen tuon että jälkeen, tyyliin 6 km oli ekassa työpaikassa ennen tuota harjoittelua. 

Sitten ovat nämä miehet, jotka alkavat pari lasia viimeistään saatua, jos ei jo ennen, vaimon silmän välttäessä kylässä hieromaan reittä ja ehdottelemaan. Vaikka itsekin olisi varattu. Kun eihän se nyt haittaa, jos ihan vähän. Sitten jos olet rehellinen ja kerrot vaimolle, miten ukkonsa käyttäytyi, saa haukut. Valaehtelet ja viettelet itse. On se niin vaikeaa myöntää, että nai pettävän sian.

Vanha pappa pyysi ilahduttamaan häntä näyttämällä tissit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Ja kyllä siellä osastoilla ne hoitajat näkevät viimeistään tilanteen, kuka käy ja millä mielin sitä vanhusta tullaan katsomaan aina, että onko se kiireen ja äksyilyn merkeissä, pika pikana...Joo-o!

Totta, hoitajat näkevät tilanteen osastolla. Hoitajat eivät ole nähneet sitä edeltävää 10, 20, 30, 40 tai jopa 50 vuotta...

t. hoitaja itsekin

Vuosikausia tai kymmeniä toisia veemäisesti ihminen saa tasan, mitä ansaitseekin. Sen yksinäisen vanhuuden. Jos olisi kohdellut toisia hyvin, ei tarvisi kitistä vuoteenpohjalla, vaan olisi kotihoidossa perheen parissa. Kuten meillä tehtiin. Kotona loppuun asti ja lapset ympärillä.

Pin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva saada joku uusi kaveriksi luulemansa kotiin, joka heti katsastaa astiaston ja kysyy asunnon omistussuhteet, parkkipaikat ja muun mahdollisen.

Nuorempana hämilläni vastailin, nykyisin en. Ei kuulu sinulle.

Tämä.

Kaiken huippu on se kun kahvipöydässä tsekataan mitä kahvikupin perseessä lukee. Hakevat sieltä varmaan Iittalaa mutta kyllä menee huuli pyöreäksi kun siellä lukeekin Villeroy Boch. Enkä ole mikään leuhkija, en koskaan esittele mitään enkä leuhki, eikä meillä mitään hienoa ole muuten mutta nuo kahviastiastot hommasin puoliksi v**uuksissanikin, meilläpäs ei ole mitään perusTeemaa vaan oikein Villeroy Boch :) Tiedän olevani lapsellinen tuossa asiassa mutta on ne ilmeet sen arvoisia. Luulevat ettei meillä ole edes Arabiaa ja onkin vallan muuta.

suurimmat leuhkijat ovat muuten niitä joilla on tasan kaikki mahdollinen pankin omistamaa.

Miksi siis niillä menisi huuli pyöreäksi? Meillä jotkut katsoo, yleensä ne joilla on sama sisustusmaku ja haluavat tietää, mistä niin nätit kupit on ostettu.

Joskus näinkin mutta kyllä sen siitä tunnelmasta, ilmeistä ja aiemmista ilkeistä puheista huomaa, millämielellä sitä kupin alustaa katsotaan...

Mulla on jäänyt mieleen sellainen tapaus, kun nuorena (18 v.) ja sinisilmäisenä seurustelin itseäni viitisen vuotta vanhemman miehen kanssa. Asuttiin eri paikkakunnilla ja sovittiin treffit puoleen matkaan, josta tarkoitus oli jatkaa sitten viikonlopun viettoon mun autollani (=vanhempieni autolla). Tapaamispaikka oli huoltoaseman piha, jossa tämä herrasmies ilmoitti, että hänellä olisi bensa lopussa ja ei pääsisi kotiin, että voisinko mitenkään vipata vähän bensarahaa. No menin sitten laittamaan korttini koneeseen ja hän tankkasi. Hetken päästä kuuluu "Hups! Mitens sitä noin paljon meni, ajattelin että olisit vitosella antanut bensaa". Mittarin mukaan oli siis palanut 40e. Tässä kohtaa aloin hiffaamaan, että tyyppi ei siis meinannutkaan LAINATA rahaa, vaan että mä maksan. Ja jos olisi vain sen vitosen verran tarvinnut, niin tyhmempikin ymmärtää että vitosen edestä tankkaaminen vie sen minuutin. 40 euron edestä saakin tankata vähän pidempään. No ei mitään, herra tulee naureskellen autoon ja itse olen sen verran hämilläni etten tajua edes mitään sanoa. Vastaavia temppuja oli useamminkin, patalaiska kaveri kun oli. Onneksi uutuudenviehätys katosi pian ja tajusin etsiä parempaa seuraa!

Vierailija kirjoitti:

Jesse kirjoitti:

Isovanhempani kokeilevat aina saada työnnettyä minulle tavaroita, joita eivät tarvitse. Osa tavaroista on sinäänsä ihan käyttökelpoista, osa ei. Osaa en vain yksinkertaisesti tarvitse. Heillä on älytön hamstraamisen tarve, esim. kaikki valmisruokien muovikupit on säilöttynä kaappiin. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen omaisuuden ja materian suvussa säilyttämisen ajatukseen, on jälkipolville hieman raskas yhdistelmä. Ovat esimerkiksi kokeilleet työntää minulle jotain valtavaa putki-TV:tä, jota en tarvinnut, koska en katso käytännössä lainkaan TV:tä, ja kyseinen TV olisi vienyt suunnattomasti tilaa. Voivottelivat sitten, että pitää viedä kierrätykseen hyvä TV. Sain heiltä kerran muutettuani uuteen asuntoon vuodesohvan. Se oli kunnostettu pahveilla, ja vieterit pitivät aina kovaa ääntä, kun sille istui. Luovuin siitä sitten jonkin kierrätyskeskusostoksen yhteydessä, ja olin oikein tyytyväinen, että suostuivat siellä ottamaan sen ilmaiseksi. Ennen minulle dumppaamista isovanhemmat olivat yrittäneet myydä sitä lehti-ilmoituksella, ja pyysivät siitä muistaakseni 700 euroa, joka heidän laskelmiensa mukaan vastasi sohvan alkuperäistä hintaa joskus 90-luvulla. Joku oli tullut katsomaan, mutta ei ihme kyllä ostanut. Paremmassa kunnossa olevia saa kierrätyskeskuksista parilla kympillä. Muistavat sitten toki aina vierailujen yhteydessä mitä kaikkea minulle ovat antaneet, ja olettavat kai, että pitäisi olla kiitollinen. Joskus kokeilivat työntää minulle jotain kylpylähotellista mukaan otettuja mainostohveleita, ja kun sanoin, etten tarvitse, niin alkoi syyllistäminen, että enhän minä nyt sentään sukat jalassa ystävieni luona kävele ja likaa heidän lattioitaan. Tohvelit olivat kaiken lisäksi minulle liian pienet. Ei nyt siis sinällään kauhean härskiä, mutta varsin hankalaa.

voi voi miten pahat isovanhemmat. Kyllä minäkin surisin jos yksikään oisi mulle tarjonnu mitään....nyyh...

tää on tää Prinsessa sukupolvi joille ei edes ilmaislahja kelpaa, vaan se on pahuudenosoitus heitä kohtaan kun ei ole priimaa. Eikä he edes käsitä miksi sodanaikainen sukupolvi säilyttää kaiken,kun ovat joutuneet sota-aikana nälkäänäkemään ja olemaan kiertolaisena tai huutolaisena kerjuulla koko lapsuuden. No murheet ne on muurahaisellakin...

p.s. kierrätyskeskus ottaa ne "romut" ilmaisena jotka on ehjä ja jotka kelpaa myyntiin vielä eli on käyttökelposia. Risojen vienti sinne maksaa.

Niin siis en ole pahoittanut mieltäni. Olen saanut heiltä myös käyttökelpoista tavara. En vain tahdo kotiini tavaroita, jota en tarvitse. He eivät vain tahtoisi luopua mistään, ja toivoisivat siksi, että joku sukulainen ottaisi mitä eivät itse tarvitse, niin säilyisi suvussa eikä joutuisi pois heittämään.

Törkein vaatimus ihmisiltä ym. kavereilta on ollut  omaa masennusta koskien  ''hanki itses kuntoon''. Varmaan yli 30 hoitavaa tahoa olen käynyt läpi ja etsinyt keinoa selviytyä viimeisten 6 vuoden ajan.. Että tehkää perässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa tässä, miksi en joka kerta anna lasten tulla koirani luo. Pitää selittää joka kerta, että koiraa ei lyödä, sitä ei kiskota turkista/hännästä/viiksistä/korvista jne, sen korviin ei tungeta kiviä tai marjoja, niitä ei myöskään yritetä syöttää sille, koiran häntää ei nostella vaikka haluttaisiin tietää onko sillä pylly, eikä koiraa sovi myöskään heitellä millään, eikä suuttua kun koira ei lapsen käskyä tottele esim istu ja että koiraa silitetään myötäkarvaan....

Lisättäköön tähän, että vanhempien läsnäollessa, lapsilla tuntuu olevan tämä tieto jo olemassa, ihan kertomatta. Lapset leikkii siis pihalla keskenään, joten aivan pienistä taaperoista tässä ei ole kyse. Mutta toki koiraa toisinaan saa silittää.

Aiemmin 2 ala-aste ikäistä tyttöä soitteli ovikelloa ja pyysi koiraa ulos, olisivat tulleet sisälle sitä hoitamaan, tivasivat milloin tulen kotiin josko koiraa sitten saisi hoitaa, valittivat että kun naapurinkin koiraa saa kävelyttää, tulivat kadullakin koiran kiinni kysymättä jne Kyseisten lasten vanhempia en ole koskaan tavannut, sen vuoksi en kotiini päästänyt, lupasivat tiukasti pitää talutushihnasta kiinni jos koiraa saisi kävelyttää, ei saa kun on iso ja itsepäinen ja älykäs koira, olisi hoksannut heti että koira on se joka määrää, tosin pientäkään koiraa en olisi antanut, minähän siitä koirasta olen kuitenkin vastuussa, enkä halua koirankaan joutuvan esim vaaratilanteisiin, kaiken lisäksi en edes tuntenut lapsia. Ei halunneet kertoa missä asuvat, mutta on vanhemmilta lupa, kuulemma. Joka kerta nähdessään minut, tytöt aloittivat armottoman pommituksen, minne menen, milloin tulen, saako koiraa tulla myöhemmin katsomaan jos nyt ei, miksi näin, entä aamulla, eikö todella koiraa saa nyt hoitaa. . Monesti sanoin ihan suoraan, että mulla on kiire tai että koiraa eivät hoitoon saa, ei nyt eikä myöhemmin, eikä meille saa tulla kun en tunne vanhempia, ja että joka kerran en ehdi jäädä heidän kanssa jutustelemaan ym. Tytöt oli ilmeisesti päättäneet käyttää väsytystaktiikkaa, että joskus annan periksi. Ei onnistunut. Kaikki tämä alkoi siitä, että kerran saivat koiraa silittää. Toki lapset on lapsia, mutta....

Kerroitko heille nämä syyt, että ymmärtäisivät syyn. Muistan itse lapsena myös kuinka hienolta se tuntui, että voisi taluttaa jonkun koiraa. Ajatuksena aivan mahtava, ja kun meillä ei koiraa ollut, niin ei ollut myöskään mitään ymmärrystä miksi joku ei sitä lainaan antaisi. Ei tietoa, ei mitään. Se oli oikeasti aivan mahtavaa, jos saisi ja kehtasi joltakin edes pyytää saisiko koiran viedä ulos lenkille. Enkä osannut edes ajatella, että siitä voisi joku suuttua. Mielessä kuitenkin oli, että auttaisi samalla ja maailman mahtavin homma voisi tapahtua. Ei lapselta voi vaatia ymmärtämään niitä syitä, ellei niitä opeteta tai kerrota edes.

Asiasta kysyminen ei haitannut, ja syyt olin monta kertaa kertonut, että miksi ei. Mutta kun ovikello soi useamman viikon, monta kerran päivässä, ja olin sanonut että ovikelloa ei soiteta, ellei mukana äiti/isä jolta voisin varmistaa että tytöilla todella lupa lähteä mukaan esim koirapuistoon. (Koskaan eivät suostuneet kertomaan ketä heidän vanhemmat on, että olisin itse vaikka käynyt kysymässä)

Aika moni näistä tarinoista päättyy, että on pyydetty jotain, ja jos ei onnistu, niin "...ja sitten suuttuivat."

Pyytäminen ei sinänsä haittaa, mutta härskin siitä tekee se, jos kieltäytymisestä suuttuu.

Haluaisin nöyrimmästi kiinnittää huomiota siihen, että aina emme voi tietää toisten tunteita. On tosi yleistä haksahtaa luulemaan jotain toisten ajatuksista, mutta aivan metsään voi mennä.

Siis totta kai on selkeitä tilanteita, että joku rupeaa raivoamaan ja haukkumaan, jos ei saa tahtoaan läpi. Mutta entä joku, joka jopa vaikka kokee avun pyytämisen vaikeaksi tilanteeksi, eikä sitten kauheasti osaa sanoa mitään. Hiljaisena poistuu tilanteesta. Toinen voi hyvin tänne kiitää kirjoittamaan, että kylläpäs se möksähti, vaikka sellainen ei ole ollut tarkoitus.

Sanon tästä siksi, kun olen joskus saanut kuulla jälkeenpäin kuinka olen itse, tai joku tuttuni, suuttunut niiiin/käyttäytynyt tylysti/ollut nenäkäs... vaikka ei ole ollut minkäänlaista sellaista tarkoitusta, eikä edes aavistusta että toinen voisi sellaista kokea.

Itse olen sellainen jäyhä suomalainen, en juuri ilmehdi ja elehdi, en osaa ilmaista tunteitani ulospäin. Siitä voi syntyä väärinkäsityksiä, jos joku kovasti yrittää tulkita päältäpäin, mitä mielessäni mahtaa liikkua.

Jos vaikka saan tosi mieluisen lahjan, en rupea pomppimaan, halailemaan ja toistamaan kiitosta kymmeniä kertoja. Kiitän, totean että lahja on mieluinen, saatan kiittää toisenkin kerran. Joku toisenlaiseen ilmaisuun tottunut ekstrovertimpi voi hyvinkin sitten kertoilla jälkeenpäin, että "tosi kalsea kiitos ja siinä vain seisoi nyrpistelemässä..."

Vierailija kirjoitti:

Vanha pappa pyysi ilahduttamaan häntä näyttämällä tissit.

Kai sä näytit?

Kaveri pyysi huolehtimaan tallillaan osasta aamu/iltatallivuoroja, että itse pääsee lomalle. Eipä siinä, kyllähän se käy. Ajelin sitten 300 km sinne ja sain selville, että olin ainoa jota oli pyydetty eli hoidin koko 20 hevosen tallin itsekseni aamua iltaa. Mitään korvausta en saanut vaan huudot, kun olin syöttänyt koiralleni ruokaa jostain kalliimmasta kupista.

En mennyt enää tämän jälkeen avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Joo tuosta kyydin tarjoamisesta vähän ohiksena. Olin työharjoiottelussa 1,5 km päässä kotoa ja samassa paikassa oli naapuri, joka asui parinsadan metrin päässä. Hän kerran tarjosi kyydin, satoi vettä, joten otin kyydin vastaan. Hän pyysi sitten vitosen. Olin vähän hölmönä, mutta maksoin kiltisti, hän ei siis poikennut kuin tien sivuun kun poimi matkalta. Sen jälkeen en enää mennyt kyytiin, koska eihän tuo ollut matka eikä mikään kävellä, vaikka tarjosikin. Sitten kevään tullen ajoinkin ajaa pyörällä. Työpaikalla kuulin, että olen nuuka ja nirso, kun ei kyyti kelpaa. En minä olisi mennyt vaikka ei olisi maksuakaan halunnut, koska tuon verran on ihan kiva aamuisin ulkoilla. Pitempääkin  matkaa olen kävellyt sekä ennen tuon että jälkeen, tyyliin 6 km oli ekassa työpaikassa ennen tuota harjoittelua. 

Juuri näin. Sama matka. Tarjotun kyydin vastaanottanut on hyväksikäyttäjä ja kun sitten kyytiin et lähde, niin oot olevinas parempi, ylpeä ja ties mitä, kun kyyti ei kelpaa... eli ihan sama mitä teet kusipää oot kuitenkin...