Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Itselläni on samantyylistä kokemusta, kun tällä estehevosen omistajalla. Ei sinällään niin kamalan härskiä, mutta pistää miettimään joidenkin ihmisten ajatuksenjuoksua. Itselläni on kaksi palveluskoirarotuista elukkaa. Isohkoja ja sekä fyysisesti, että henkisesti kohtalaisen vahvoja. Näiden kanssa treenaan ja harrastan paljon, ja varsinkin tuo vanhempi on hyvin ohjaajasidonnainen. Ts. se ei muiden käskyistä juurikaan välitä. Kotona ollessa pötkötteleevät omilla paikoillaan relaamassa, mutta kun lähdetään metsään ja kentälle niin muuttuuvat hyvin erilaisiksi, koska silloin on tiedossa tekemistä ja kierrokset nousee. Tuo vanhempi on kohtalaisen vietikäs, joten lenkilläkin bongailee saaliikseen hyvin tehokkaasti oravat/kissat/jänikset eikä myöskään siedä samaa sukupuolta olevia koiria, joten siinä saa itsekin ajoittain olla tarkkana, jos meinaa pitää olkapäänsä sille kuuluvalla paikallaan. Nuorempi on paljon rennompi tapaus, mutta toisen höyrytessä vieressä sekin voi nousta kovemmille kierroksille. Ohitustilanteiden eteen on muutenkin tehty niin helvetin paljon töitä, että osaamattomissa käsissä voi tulla tilanne, jota taluttaja ei hallitse ja jumalaton määrä työtä valuu hukkaan.

Eräs tuttavani sitten haluaisi, että hänen alakouluikäiset tyttärensä kavereineen saisivat näitä koiria lenkittää, eikä se millään tahdo mennä perille, että kun koira painaa enemmän kuin lapsi, on hyvin herkkä lähtemään saaliin perään plus todennäköisesti viittaa kinttaalla lapsen antamille käskyille, lopputuloksena voi olla vain katastrofi. Olen tarjonnut kompromissiksi, että tytöt lähtisivät minun mukaani lenkille, mutta se ei käy, koska haluavat mennä sinne yksin. Ja kas näin, olen itsekäs kusipää, joka ei välitä muiden tunteista. Tämä tuttava on kertaalleen ollut todistamassa näkyä, miten tuo koira nuorempana sekosi ohitustilanteessa toisesta koirasta, ja siitä huolimatta jaksaa inttää, ja inttää, ja inttää. Minä henkilökohtaisesti en halua ottaa vastuuta siitä, että lapsi kyntää hihnan perässä pitkän pätkän asfalttia kun koira määrää suunnan ja vauhdin, tai tapahtuu jotain muuta vahinkoa, mutta kun Bella-Marjatta haluaa taluttaa koiraa niin Bella-Marjatta haluaa..

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on samantyylistä kokemusta, kun tällä estehevosen omistajalla. Ei sinällään niin kamalan härskiä, mutta pistää miettimään joidenkin ihmisten ajatuksenjuoksua. Itselläni on kaksi palveluskoirarotuista elukkaa. Isohkoja ja sekä fyysisesti, että henkisesti kohtalaisen vahvoja. Näiden kanssa treenaan ja harrastan paljon, ja varsinkin tuo vanhempi on hyvin ohjaajasidonnainen. Ts. se ei muiden käskyistä juurikaan välitä. Kotona ollessa pötkötteleevät omilla paikoillaan relaamassa, mutta kun lähdetään metsään ja kentälle niin muuttuuvat hyvin erilaisiksi, koska silloin on tiedossa tekemistä ja kierrokset nousee. Tuo vanhempi on kohtalaisen vietikäs, joten lenkilläkin bongailee saaliikseen hyvin tehokkaasti oravat/kissat/jänikset eikä myöskään siedä samaa sukupuolta olevia koiria, joten siinä saa itsekin ajoittain olla tarkkana, jos meinaa pitää olkapäänsä sille kuuluvalla paikallaan. Nuorempi on paljon rennompi tapaus, mutta toisen höyrytessä vieressä sekin voi nousta kovemmille kierroksille. Ohitustilanteiden eteen on muutenkin tehty niin helvetin paljon töitä, että osaamattomissa käsissä voi tulla tilanne, jota taluttaja ei hallitse ja jumalaton määrä työtä valuu hukkaan.

Eräs tuttavani sitten haluaisi, että hänen alakouluikäiset tyttärensä kavereineen saisivat näitä koiria lenkittää, eikä se millään tahdo mennä perille, että kun koira painaa enemmän kuin lapsi, on hyvin herkkä lähtemään saaliin perään plus todennäköisesti viittaa kinttaalla lapsen antamille käskyille, lopputuloksena voi olla vain katastrofi. Olen tarjonnut kompromissiksi, että tytöt lähtisivät minun mukaani lenkille, mutta se ei käy, koska haluavat mennä sinne yksin. Ja kas näin, olen itsekäs kusipää, joka ei välitä muiden tunteista. Tämä tuttava on kertaalleen ollut todistamassa näkyä, miten tuo koira nuorempana sekosi ohitustilanteessa toisesta koirasta, ja siitä huolimatta jaksaa inttää, ja inttää, ja inttää. Minä henkilökohtaisesti en halua ottaa vastuuta siitä, että lapsi kyntää hihnan perässä pitkän pätkän asfalttia kun koira määrää suunnan ja vauhdin, tai tapahtuu jotain muuta vahinkoa, mutta kun Bella-Marjatta haluaa taluttaa koiraa niin Bella-Marjatta haluaa..

Niin tiedän tämän tunteen. Itsellä suojelukoirakoulutettava malinoisuros ja jumalauta sitä vinkunan määrää kun kieltäydyn antamasta koiraa yhdellekään lapselle lenkitettäväksi. Tai aikuisellekaan.

Vierailija kirjoitti:

En ole itse koskaan ratsastanut, mutta tiedän silti hevosharrastuksen olevan kallista ja aikaa vievää. Eikä se heppa jaksa loputtomiin. Lopuksi, MIKSI jonkun pitäisi tarjota omaa arvokasta investointiaan ja luontokappaletta jonkun ilmaiskäyttöön? Jotakin kunnioitusta toisten omaisuutta kohtaan.

Plus ratsastuskoulujen tuntihinnat on nykyään sitä luokkaa, että jos vähääkään sana kiirii jonkun antavan ilmaiseksi heppailuja, niin johan on pian ovella pitkä jono kumminkaiman ja naapurin serkun lapsia ilmaista ratsastushetkeä kärkkymässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt ei erityisen törkeää ja härskiä ole mutta kumminkin, omistan siis kuuman ja herkkäluontoisen estehevosen, joka on kisakäyttöön hommattu. Valehtelematta lähes joka viikko löytyy lasten harrastus-, koulu- ja päiväkotikavereitten vanhemmista näitä kyselijöitä, jotka kärkkyvät ilmaista ratsastusta ("meidän Maija on käynyt jo vuoden talutustunneilla, haluttaisiin nyt sun hepalla tulla ratsastamaan kun se ratsastus on niin kallista ja sulla oli se oma millä Maija voisi ruveta harjoittelemaan"). Asiallisesti selitän kyllä että ei käy, mutta pikkuhiljaa on tullut selväksi että asia ei ole tähän jäänyt. Tutuntuttu uskalsi vihjaista, etten ole enää lasten harrastustoimintaan tervetullut kun ei sinne kuulemma tällaisia itsekkäitä ihmisiä enää haluta, ja koulun vanhempienilloissa minut on jätetty asioineni täysin huomiotta niitten ihmisten toimesta joitten lapsilta olen tämän ratsastuksen evännyt. Pikkupaikkakunnalla olen siis varmaan loppuelämäni nyt itsekäs idiootti varsinkin kun asioilla on tapana täällä äkkiä levitä mutta olkoot.

Mun kaverilla on vähän sama ongelma. Hällä on kallis hevonen, todella osaava ja ei ihan helpoin tapaus. Tosi omapäinen hevonen, kilpailee sillä. Olen monta kertaa kuullut, kun vanhemmat yrittää tunkea lastaan ratsastamaan kaverin hevosella. Itse en ole kysynyt kertaakaan, koska tiedän, ettei kaverin oma 8-vuotiaskaan voi ratsastaa sillä kuin talutettuna. Tosin nyt kaveri mietti, että tyttäreni voisi tulla kokeilemaan, kun on 15-vuotias ja ratsastanut monta vuotta + on täydellinen heppatyttö muutenkin. Jos homma toimisi, niin tyttö voisi jatkossa joskus käydä liikuttamassa esimerkiksi matkojen aikana.

Tilanne saattanee pahentua sen jälkeen. Todnäk alkaa raakkuminen, että miksei meidän Mirja 9v saa ratsastaa kun se x:n 15v Maijakin kerran saa 👍

Näillä ihmisillä kun monesti ei mene kalloon, että ratsastaminen vaatii taitoa ja osaamista, eikä ole pelkkää kyydissä keikkumista.

Vierailija kirjoitti:

Kiva saada joku uusi kaveriksi luulemansa kotiin, joka heti katsastaa astiaston ja kysyy asunnon omistussuhteet, parkkipaikat ja muun mahdollisen.

Nuorempana hämilläni vastailin, nykyisin en. Ei kuulu sinulle.

Tai kun olet uudessa kodissa sisustanut mieleiseksesi, niin vieraileva anoppi jupisee heti, että miksi olet ostanut mattoja ja verhoja, kun hänellä on niitä kaapit täynnä.

Niin. Aiemmissa asunnoissa on tosiaan hampaat irvessä "sisustettu" niillä muiden meille kippaamilla vanhoilla kamoilla, joista vissin ei vaan itse haluta maksaa jätemaksua. Mutta muutossa kirppikselle ja kaatopaikalle meni kaikki, joka ei silmää miellyttänyt ja nyt halusin kerrankin ihan oikeasti haluamani sisustuksen.

Mutta ei, eiköhän sitä edelleen ihmiset ole valmiina kuormaamaan meille vanhoja romujaan.

Isovanhempani kokeilevat aina saada työnnettyä minulle tavaroita, joita eivät tarvitse. Osa tavaroista on sinäänsä ihan käyttökelpoista, osa ei. Osaa en vain yksinkertaisesti tarvitse. Heillä on älytön hamstraamisen tarve, esim. kaikki valmisruokien muovikupit on säilöttynä kaappiin. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen omaisuuden ja materian suvussa säilyttämisen ajatukseen, on jälkipolville hieman raskas yhdistelmä. Ovat esimerkiksi kokeilleet työntää minulle jotain valtavaa putki-TV:tä, jota en tarvinnut, koska en katso käytännössä lainkaan TV:tä, ja kyseinen TV olisi vienyt suunnattomasti tilaa. Voivottelivat sitten, että pitää viedä kierrätykseen hyvä TV. Sain heiltä kerran muutettuani uuteen asuntoon vuodesohvan. Se oli kunnostettu pahveilla, ja vieterit pitivät aina kovaa ääntä, kun sille istui. Luovuin siitä sitten jonkin kierrätyskeskusostoksen yhteydessä, ja olin oikein tyytyväinen, että suostuivat siellä ottamaan sen ilmaiseksi. Ennen minulle dumppaamista isovanhemmat olivat yrittäneet myydä sitä lehti-ilmoituksella, ja pyysivät siitä muistaakseni 700 euroa, joka heidän laskelmiensa mukaan vastasi sohvan alkuperäistä hintaa joskus 90-luvulla. Joku oli tullut katsomaan, mutta ei ihme kyllä ostanut. Paremmassa kunnossa olevia saa kierrätyskeskuksista parilla kympillä. Muistavat sitten toki aina vierailujen yhteydessä mitä kaikkea minulle ovat antaneet, ja olettavat kai, että pitäisi olla kiitollinen. Joskus kokeilivat työntää minulle jotain kylpylähotellista mukaan otettuja mainostohveleita, ja kun sanoin, etten tarvitse, niin alkoi syyllistäminen, että enhän minä nyt sentään sukat jalassa ystävieni luona kävele ja likaa heidän lattioitaan. Tohvelit olivat kaiken lisäksi minulle liian pienet. Ei nyt siis sinällään kauhean härskiä, mutta varsin hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on samantyylistä kokemusta, kun tällä estehevosen omistajalla. Ei sinällään niin kamalan härskiä, mutta pistää miettimään joidenkin ihmisten ajatuksenjuoksua. Itselläni on kaksi palveluskoirarotuista elukkaa. Isohkoja ja sekä fyysisesti, että henkisesti kohtalaisen vahvoja. Näiden kanssa treenaan ja harrastan paljon, ja varsinkin tuo vanhempi on hyvin ohjaajasidonnainen. Ts. se ei muiden käskyistä juurikaan välitä. Kotona ollessa pötkötteleevät omilla paikoillaan relaamassa, mutta kun lähdetään metsään ja kentälle niin muuttuuvat hyvin erilaisiksi, koska silloin on tiedossa tekemistä ja kierrokset nousee. Tuo vanhempi on kohtalaisen vietikäs, joten lenkilläkin bongailee saaliikseen hyvin tehokkaasti oravat/kissat/jänikset eikä myöskään siedä samaa sukupuolta olevia koiria, joten siinä saa itsekin ajoittain olla tarkkana, jos meinaa pitää olkapäänsä sille kuuluvalla paikallaan. Nuorempi on paljon rennompi tapaus, mutta toisen höyrytessä vieressä sekin voi nousta kovemmille kierroksille. Ohitustilanteiden eteen on muutenkin tehty niin helvetin paljon töitä, että osaamattomissa käsissä voi tulla tilanne, jota taluttaja ei hallitse ja jumalaton määrä työtä valuu hukkaan.

Eräs tuttavani sitten haluaisi, että hänen alakouluikäiset tyttärensä kavereineen saisivat näitä koiria lenkittää, eikä se millään tahdo mennä perille, että kun koira painaa enemmän kuin lapsi, on hyvin herkkä lähtemään saaliin perään plus todennäköisesti viittaa kinttaalla lapsen antamille käskyille, lopputuloksena voi olla vain katastrofi. Olen tarjonnut kompromissiksi, että tytöt lähtisivät minun mukaani lenkille, mutta se ei käy, koska haluavat mennä sinne yksin. Ja kas näin, olen itsekäs kusipää, joka ei välitä muiden tunteista. Tämä tuttava on kertaalleen ollut todistamassa näkyä, miten tuo koira nuorempana sekosi ohitustilanteessa toisesta koirasta, ja siitä huolimatta jaksaa inttää, ja inttää, ja inttää. Minä henkilökohtaisesti en halua ottaa vastuuta siitä, että lapsi kyntää hihnan perässä pitkän pätkän asfalttia kun koira määrää suunnan ja vauhdin, tai tapahtuu jotain muuta vahinkoa, mutta kun Bella-Marjatta haluaa taluttaa koiraa niin Bella-Marjatta haluaa..

Niin tiedän tämän tunteen. Itsellä suojelukoirakoulutettava malinoisuros ja jumalauta sitä vinkunan määrää kun kieltäydyn antamasta koiraa yhdellekään lapselle lenkitettäväksi. Tai aikuisellekaan.

Onneksi teitä vastuullisiakin om! Silloin tällöin näkee pienen muksun ison koiran kanssa lenkillä ja miettii et onko vanhempien aivot jääneet narikkaan.

Tuttu tilasi katkarapuvoileipäkakun. Ei tajuttu sopia hinnasta etukäteen. Ainekset maksoivat yli 20 e ja aikaa kului useita tunteja. Katselin, millä hintaa vastaavia kakkuja myydään leipomoissa, ja hinnat jotain 60 e. Pyysin kakusta 30 e, ja tää tuttu oli huuli pyöreenä, että kyllä toi nyt on kova hinta. Vikisten pulitti 20 e.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä eivät ole millään tavalla tuttuja, vaan asiakkaita ruokakaupasta, jossa olen töissä:

Eräänä kauniina päivänä viehättävä rouva saapui myymäläämme hiukan ikävissä merkeissä: hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupassamme ostamassa leikkelettä leivän päälle. Harmikseen hän oli havainnut lihan olevan pilalla, ja näyttikin sitä minulle kuitteineen. Pahoittelin tietysti tilannetta ja kysyin, halusiko rouva rahat takaisin vai kenties korvaavan tuotteen. Rouva voivotteli kovaan ääneen sitä vaivaa, kun hän nyt oli joutunut tulemaan myymäläämme uudestaan, ja ilmoitti haluavansa SEKÄ rahat ETTÄ samanlaisen leikkelepaketin tilalle. Tähän vastasin, että se ei ikävä kyllä käy, mutta tarjosin kahvipakettia uuden tuotteen lisäksi vähän mieltä piristämään. No, rouva otti kahvipaketin, ja ajattelin homman olevan sillä selvä ja toivotin oikein mukavaa päivän jatkoa. Kuitenkin rouva jäi siihen viereen seisomaan, huokaillen ja ympärilleen katsellen. Kysyin, että voisinko vielä jotenkin auttaa. "No eikös jotain saisi vielä, kun tänne asti tulin," rouva mumisi ja hypisteli 7:n euron pähkinäpussia oikein vihjailevasti. Totesin, että minulla, tavallisella myyjällä, ei ole valtuuksia lahjoitella tuotteitamme, ja että jo aiemmin oikeastaan jo ylitin valtuuteni antamalla hänelle kahvipaketin. Rouva ei tästä hätääntynyt, vaan kehotti menemään etsimään jonkun jolla olisi valtuudet.

Epäuskoisena hain esimiehen paikalle, joka kertoi ystävällisesti rouvalle että lisää ilmaista ruokaa hän ei tule saamaan. Ja niine hyvineen rouva sitten poistui.

Että olisi yhden pilaantuneen tuotteen takia pitänyt saada rahat takaisin JA uusi tuote JA kahvipaketti JA tyyris pähkinäpussi. Huhhuh. Lisättäköön vielä, että ko. rouva oli meidän vakioasiakas, eli tuskin asui kovinkaan kaukana.

Toinen tapaus oli tuore äiti, joka oli vaunujen kanssa kaupassamme. Olin maitohyllyllä ottamassa tyhjiä maitokoreja pois, kun tämä nuorehko nainen katseli jogurtteja siinä muutaman metrin päässä. Laskin maitokorin lattialle ja siitä kuului luonnollisesti pieni kolahdus.

Tästä kolahduksesta äityli sai hepulit ja alkoi rääkymään minulle, miten koreja ei saa heitellä ja että enkö voi tehdä työtäni muulloin ja hiljempaa, koska hänen vauvansa saattaa herätä!

Vasta tässä vaiheessa vauvansa heräsi ja alkoi itkemään. En ehtinyt sanoa sanaakaan, kun äippä heitti jogurtin kädestään lattialle (meni rikki) ja marssi kassoille.

Juu en meiskaa tarpeettomasti, mutta ei varmaan kannata olettaa ettei ruokakaupassa kuulu ruuhka-aikaan ääntä.

Oon kerran vienyt tuotteen palautettavaksi kun siinä oli eilinen päiväys jo ostohetkellä enkä kaupassa sitä huomannut. Sain rahat takaisin ja uuden tuotteen. Tämä on kuulemma käytäntö siinä kaupassa..

Siwoissa oli ainakin sellainen käytäntö, että jos hinta on hyllyssä eri kuin kassalla, saa tuotteen ilmaiseksi. Sain näin yhdestä kaupasta kaksi pussia purkkaa eri ostokerroilla, kun niitä oli kahdessa kohdassa, ja molemmissa 10 senttiä liian halpa hinta. Mutta vaihtelee ilmeisesti kauppakohtaisesti melko paljon. Päiväysvanhasta tai pilaantuneesta ruoasta pitäisi kai lain mukaan saada rahat takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä5454 kirjoitti:

Ei oikeesti oo tullut mieleen, että työkaveri jos kysyy, että tarviitko kyydin, kun sama matka kuitenkii, niin että se ois siitä bensarahaa vaille. Jos ite kysyisin kyytiä, maksaisin jotakin vaikka sanois että ei tarvii. mut jos tarjootte kyytiä, jossa "sama matka on kuitenkin", niin sanokaa että ootte rahaa vailla, tai jättäkää mut sit kävelee. Ite jos liikun autolla ja ite pyydän jonkun kyytiin, niin ei tosiaan tulis mieleen maksattaa sillä siitä mitään. Olinhan sinne menossa jokatapauksessa ja itse tarjosin kyytiä. Tarviiko erikseen kirjoittaa, että jos joku pyytää multa kyytiä, niin sit olisin sitä rahaakin vaille, vaik pari euroa. Hommatkaa taksi kyltti katolle, jotka ootte sitä rahaa vaille kun ite kyytiä tarjootte!!! Eikä sitä rahaa seläntakana puhumalla tipu niistä kyydeistä...

Siinäpä se kun matka ei aina ole sama: ensinnäkin kyytiläisiä voi joutua hakemaan muualta eikä määränpääkään aina ole täsmälleen sama. Toisekseen aikataulutkaan eivät aina ole yhteneväiset, vaan kyytiläisen pitää olla kohteessa aiemmin tai sitten itse haluaisi samalla ajolla käydä muuallakin/tehdä muutakin, mutta kun ne kyytiläiset pitää tuoda kotiin heti - en siis yhtään ihmettele, etteivät kaikki ole ilahtuneita kyydinkyselijöistä. Mielestäni on siis kohtuullista maksaa itsekin autolliselle jotain (vaikka tämä saa vaikka yhteiseltä työnantajalta kilometkikorvaukset), haluan maksaa myös vaivannäöstä ja minunkin aikatauluni ja tarpeitteni/halujeni huomioimisesta. Kaunis kiitos kaikille kuskeille, jotka olette auttaneet meitä autottomia, nyt minäkin vihdoin autollisena laitan puolestani hyvän kiertämään, kunhan pyynnöt/ehdotukset ovat kohtuullisia.

Joo mutta tässä oli nyt kyse siitä että joku TARJOAA kyytiä ja matka on sama tai ainakin täysin tarjoavan matkan varrella. En kyllä kehtaisi odottaa maksua tuossa tilanteessa tai sitten pitää heti sanoa että haluatko kyydin, otan siitä maksua niin ja niin paljon.

Ei se nyt passaa, että etukäteen sanoisi, että tarjottu kyyti maksaa. Tarjoaja kun tietää itsekin, että maksun vaatiminen silloin kun itse on kyytiä tarjonnut, on ääliömäistä, ja ettei kukaan halua sellaisesta maksaa.

Itse tarjoan kyllä korvausta sille joka ei pyydä, mutta pyytäjät ilmoittakoot pyyntinsä etukäteen, ettei tule pettymyksiä. Heille nimittäin.

Äitini vaati minua ottamaan yhteyttä serkkutyttöön, että voisin luovuttaa hänelle munasolujani.

Serkkua olen nähnyt aikuisiällä ehkä viidesti, emme ole läheisiä.

Nimimerkki64 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22-vuotias rakas rakas kissani kuoli hiljattain. Seuraavana päivänä sain soiton ihmiseltä jota luulin ystäväkseni. Hän ei edes ottanut osaa vaan suoraa pamautti että voisin tuoda illalla hänen luokseen kissani kamat omalleen kun minähän en niitä enää tarvitse. Ei tullut mieleen että todellakin halusin säilyttää valjaat, leluja ja muuta muistona. Koskaan ei ollut mitään puhetta että hän saisi tavarat.

Heh, ei tarvitse paljon ihmetellä sitä, miksi ihmisten jäämistöistä saadaan aikaan sukuvihaa ja oikeusjuttuja, jos kissan kamojakin himoitaan niin, että kohteliaisuus unohtuu. Jos joku olisi tullut vaatimaan minun edesmenneen koirani tavaroita, olisin sanonut ihan rehellisesti, että kaulapanta on muistona lelukoiran kaulassa ja peti, peitto ja lelut haudattiin koiran mukana, ja kaivamaan saa tulla, jos kantti kestää.

Ööö, tässä täytyy sanoa että  meillä ihmisillä on monenlaista näkökulmaa ja tapaa toimia. Itse taas kissani ja koirani kuoltua olen halunnut ihan mielelläni jakaa kaikki lemmikeiltäni jääneet tavarat käyttöön niille joille niillä on käyttöä. Mukavaa ja ekologista että naapurin/kaverin/työkaverin Moppi/Nöpsö/Mirri käyttää ne tavarat, joilla vielä on käyttöikää jäljellä, loppuun.  Mitään muistoarvoa niillä ei minulle ole. Mutta siis ymmärrän jos muille on :)

Näetkö itse mitään eroa sen välillä, että itse omasta halustasi lahjoitat lemmikkiesi tavarat niitä tarvitseville, ja sillä että joku soittaa seuraavana päivänä sun menetyksestä sulle ja alkaa vaatia niitä tavaroita itselleen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva saada joku uusi kaveriksi luulemansa kotiin, joka heti katsastaa astiaston ja kysyy asunnon omistussuhteet, parkkipaikat ja muun mahdollisen.

Nuorempana hämilläni vastailin, nykyisin en. Ei kuulu sinulle.

Tämä.

Kaiken huippu on se kun kahvipöydässä tsekataan mitä kahvikupin perseessä lukee. Hakevat sieltä varmaan Iittalaa mutta kyllä menee huuli pyöreäksi kun siellä lukeekin Villeroy Boch. Enkä ole mikään leuhkija, en koskaan esittele mitään enkä leuhki, eikä meillä mitään hienoa ole muuten mutta nuo kahviastiastot hommasin puoliksi v**uuksissanikin, meilläpäs ei ole mitään perusTeemaa vaan oikein Villeroy Boch :) Tiedän olevani lapsellinen tuossa asiassa mutta on ne ilmeet sen arvoisia. Luulevat ettei meillä ole edes Arabiaa ja onkin vallan muuta.

suurimmat leuhkijat ovat muuten niitä joilla on tasan kaikki mahdollinen pankin omistamaa.

Öömm, mistä lähtien Villeroy Boch on ollut jotain todella fancya? Itse vertaisin ihan "perus-teemaan", jolla nyt ei tosiaan erityisesti pääse leuhkimaan.

VB on tunnettu kansainvälinen laatumerkki, kun taas Arabiaa ostavat vain suomalaiset, ehkä joku turisti voi kupin pari ostaa. Täällä Arabia on yleinen kun ei muuta saa, käykääpä katsomassa Stokkalla valikoimat, no on siellä ne pari VB:täkin mutta Arabiaa tulee ovista ja ikkunoista.

Keski-Euroopassa on vähän toista.

solukas kirjoitti:

Äitini vaati minua ottamaan yhteyttä serkkutyttöön, että voisin luovuttaa hänelle munasolujani.

Serkkua olen nähnyt aikuisiällä ehkä viidesti, emme ole läheisiä.

No niin, nyt löytyi se ketjun härskein 👍

Jesse kirjoitti:

Isovanhempani kokeilevat aina saada työnnettyä minulle tavaroita, joita eivät tarvitse. Osa tavaroista on sinäänsä ihan käyttökelpoista, osa ei. Osaa en vain yksinkertaisesti tarvitse. Heillä on älytön hamstraamisen tarve, esim. kaikki valmisruokien muovikupit on säilöttynä kaappiin. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen omaisuuden ja materian suvussa säilyttämisen ajatukseen, on jälkipolville hieman raskas yhdistelmä. Ovat esimerkiksi kokeilleet työntää minulle jotain valtavaa putki-TV:tä, jota en tarvinnut, koska en katso käytännössä lainkaan TV:tä, ja kyseinen TV olisi vienyt suunnattomasti tilaa. Voivottelivat sitten, että pitää viedä kierrätykseen hyvä TV. Sain heiltä kerran muutettuani uuteen asuntoon vuodesohvan. Se oli kunnostettu pahveilla, ja vieterit pitivät aina kovaa ääntä, kun sille istui. Luovuin siitä sitten jonkin kierrätyskeskusostoksen yhteydessä, ja olin oikein tyytyväinen, että suostuivat siellä ottamaan sen ilmaiseksi. Ennen minulle dumppaamista isovanhemmat olivat yrittäneet myydä sitä lehti-ilmoituksella, ja pyysivät siitä muistaakseni 700 euroa, joka heidän laskelmiensa mukaan vastasi sohvan alkuperäistä hintaa joskus 90-luvulla. Joku oli tullut katsomaan, mutta ei ihme kyllä ostanut. Paremmassa kunnossa olevia saa kierrätyskeskuksista parilla kympillä. Muistavat sitten toki aina vierailujen yhteydessä mitä kaikkea minulle ovat antaneet, ja olettavat kai, että pitäisi olla kiitollinen. Joskus kokeilivat työntää minulle jotain kylpylähotellista mukaan otettuja mainostohveleita, ja kun sanoin, etten tarvitse, niin alkoi syyllistäminen, että enhän minä nyt sentään sukat jalassa ystävieni luona kävele ja likaa heidän lattioitaan. Tohvelit olivat kaiken lisäksi minulle liian pienet. Ei nyt siis sinällään kauhean härskiä, mutta varsin hankalaa.

voi voi miten pahat isovanhemmat. Kyllä minäkin surisin jos yksikään oisi mulle tarjonnu mitään....nyyh...

tää on tää Prinsessa sukupolvi joille ei edes ilmaislahja kelpaa, vaan se on pahuudenosoitus heitä kohtaan kun ei ole priimaa. Eikä he edes käsitä miksi sodanaikainen sukupolvi säilyttää kaiken,kun ovat joutuneet sota-aikana nälkäänäkemään ja olemaan kiertolaisena tai huutolaisena kerjuulla koko lapsuuden. No murheet ne on muurahaisellakin...

p.s. kierrätyskeskus ottaa ne "romut" ilmaisena jotka on ehjä ja jotka kelpaa myyntiin vielä eli on käyttökelposia. Risojen vienti sinne maksaa.

Care kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni ei ole autoa, sillä hänellähän on keskustassa "kaikki lähellä ja helposti pääsee kävelemällä". Noh. Nyt on ongelma kun 1,5 kk päästä on keskussairaalaan aika ja sinne matkaa sellainen 200 km. Oletus oli, että minä kuskaan. Voisin kuskatakin, jos minulla ei olisi työpäivä silloin. Painostusta on, että peruisin tuon työpäiväni ja lähtisin kuljettamaan. Olen sanonut, että jos työkeikkani peruuntuu asiakkaan toimesta niin toki lähden, mutta itse en ala perumaan, koska tarvitsen tienestit tuolta päivältä. Sekään ei riitä, että kuskaisin sairaalaan, vaan minun pitäisi myös käyttää tuolla isossa kaupungissa kaupoilla ja kiertää hänen kanssaan kirpputoreja. Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on kolme alle kouluikäistä lasta, jotka eivät tietenkään jaksa roikkua kaupoilla koko päivää, joten olisi suotavaa, että hankin lapsilleni hoitajan tuon päivän ajaksi. Niin tai näin niin tuo kaupunkipäivä tiettyisi minun lompakolla aika paljon (bensat, lastenhoitaja TAI lasten mukana kulkiessa syömiset ulkona jne)... joten ei oikein innosta.

Sama ihminen alkaa kitisemään joka kerta kun kuulee minun käyneen kaupungissa.. Miksi en koskaan ota häntä mukaan? OTA MUKAAN? Hänen mukaan ottaminen edellyttäisi, että kävisin ihan toisesta suunnasta hänet noutamassa kyytiin, yli 100 km mutkan. Sitten saisin kuunnella marttyrointia kun lapseni pilaavat hänen ostosreissun, kun eivät jaksa aamusta iltaan istua autossa tai rattaissa.

"Eihän sitä missään pääse käymäänkään, jos ei itse järjestä" .. Niinhän se on meillä kaikilla aikuisilla, eikö? Äitini haluaisi myös kauemmas sukuloimaan ja loukkaantuu kun häntä ei haeta ja tuoda esim. 400 km matkan päästä, jonne kyllä pääsisi linja-autollakin.

Olet ainakin tehnyt äidillesi selväksi ettet rakasta häntä. Toivottavasti hän ei ottanut sinua mukaan minnekään kun olit lapsi tai kuskannut sairaalaan tai hammaslääkäriin, kai aina menit itse. Joskus iskee katkeruus kun unohdetaan oma äiti keskelle ei mitään ja keskitytään vain omaan napaan.

Pakko kirjoittaa tästä aiheesta. Muistan erään iäkkään naisen vanhainkodista, hänellä oli jalat halvaantuneet erään sairauden vuoksi, mutta mieleen mikään näistä asioista ei vaikuttanut. Mitä ihmettelin suuresti, oli se, että hän kertoi osan lapsistansa asuvan hänen omistamissaan asunnoissa 200km päässä, ja hän huonon kuntonsa vuoksi oli hoitokodissa. Rouva oli täysin mieleltänsä terävä, ja oli saanut huonoa kohtelua hänen mukaansa hoitajilta, ja tästä olen myös varma itsekkin, koska sattumalta todistin erään tilanteen. Ja tämä rouva oli parasta seuraa mielelle ajatuksiensa puolesta, ja odotin aina tapaamistamme. Mikä jäi mieltä kaihertamaan kovasti, että hän oli hyvin surullinen siitä että hänen lapsensa eivät häntä käyneet katsomassa usein ja hän huonon kuntonsa vuoksi ei päässyt tapaamaan sisareansa edes. Mutta mikä silti pistää edelleen järkyttämään, on joidenkin lasten ylpeys/käytös ja vihakin vanhempiaan kohtaan ja itsekkyys. Eikö ihmiset osaa enää rivien välistä lukea toisia, onko sen iäkkäämmän äidin tai isän käytös nyt oltava nin koreaa koko ajan. No jokainen hoitaa oman vanhempitonttinsa niinkuin haluaa, mutta oma äidin tai isän ei tarvitse samaa ikinä pelätä,että jää tai jätettäisiin yksin. Ja jännä huomata, vaikka selasin pitkältä ajalta nyt taaksepäin näitä tekstejä täältä (näkyyköhön koko teksti minkä siis kopioin) niin kuinka pitkään ihmiset ovat vihassa näitä läheisiä kohtaan, ja joistain ihan pienistä asioista osa. Siis tämä vuodatus tuosta tekstistä missä äitiä pidetään rasitteena, kun hän haluaa päästä kaupunkireissulle, eikä oleskella yksin koko ajan ja todennäköisesti viettää aikaa lähimmäisten parissa. Ylläolevaa tekstiä vain komppaan mukana, vähän oli tullut laikkeja sille, mutta ei se mitään, tiedän että on samoin ajattelevia kuin minäkin.

JUURI NÄIN! nämä nyky keski-ikäiset on niin olevinaan täydellisiä vanhempia , mutta ovat aivan SURKEITA ITSE, mutta joka käänteessä jaksetaan kirota sitä vanhaa isää joka kerran kuritti ja äitiä joka kerran sanoi ei, ja jaksetaan maailman tappiin muistella "kun minä niin mieleni pahoitin" vuonna 1970 kun sain piiskaa riehuttuani. Kuitenkin heidän omat lapset ovat täysin heitteillä , hunningolla, ilman kasvatusta hoidettu nippa nappa pärjääviksi.

Tunsin erään miehen 20 vuotta. Tutustuimme ja ystävystyimme opiskellessamme molemmat tietotekniikkaa.  Hänellä oli ja on paljon asiakkaita, joiden koneita yms korjailee pimeästi. Valitettavasti hän ei ymmärrä niistä niin paljoa kuin minä, joka tarkoittaa että vaikeimmat tapaukset tulee minulle korjattavaksi. Monet vuodet auttelin häntä, ilmaiseksi tietenkin. Sitten kyllästyin orjan hommiin ja ilmoitin melko selvästi, mutta kohteliaasti, että olisi kiva saada rahaa näistä hommista. Hän kun kuitenkin rahastaa asiakkailtaan. Mikään hänen käytöksessään ei muuttunut, ts sama peli jatkui. Sitten ilmoitin suoraan "että olen kyllästynyt olemaan hänen ilmainen atk-tukensa." Tästä on nyt useampi vuosi, en silloin enkä sen jälkeen ole saanut häneltä yhtään yhteydenottoa.

Ex-kerrostalonaapuri. Alkoholisoitunut yksineläjä, joka monesti jäi tekemään rapussa/pihalla tuttavuutta. Kohteliaana muutaman sanan saatoin vaihtaa. Ilmeisesti oletti tämmöisen tuttavuuden jälkeen, että saisi rahaa lainata. Monta kertaa kieltäydyin, mutta exäni meni kerran lainaamaan 20€! Maksoi kyllä aikanaan takaisin, mutta sitten kännipäissään sönkötti, että maksoiko jo ja jos exäni valehtelee ettei ole ja joutuu maksamaan uudestaan, niin turpaan tulee tms.

Seuraavaksi alkoi tulemaan postiluukusta kirjeitä missä pyyteli rahaa. Kirjeenä toimi tyhjä kirjekuori mihin oli kirjoitettu rahapyyntö ja raksi ruutuun-kohta mihin olisi pitänyt merkitä, että lainaammeko vai emme ja perustelut. Kirjekuori toki siitä syystä, että ne setelit sinne ja ukon postilaatikosta sisään.

No ei vastattu ja hetken päästä oli ukko oven takana rimputtelemassa, että miksi meillä kestää vastauksessa niin kauan.

Taisin tehdä aika selväksi, että nyt loppuu toi touhu, että senttiäkään ei tipu.

Toinen tapaus oli eräs sukulainen. Tekstiviestejä tuli lähes päivittäin ja pyynnöt oli vaikka mitä, tupakkaa, pyöränpaikkoja, useimmiten kuitenkin rahaa. Mikään ei mennyt jakeluun, toistuvista kieltäytymisistäni riippumatta pyyntöjä sateli koko ajan. Aikani yritin nätisti vastata, että ei minulla työttömänä ole lainata rahaa, enkä rupea tupakoita ostelemaan jne.

Lopulta tähän pummimiseen vittuuntuneena räjähdin, että nyt loppuu tuo touhu. Vihat sain niskaani ja haukuttiin ym.mutta olen onnellinen, että tuo ihminen on poissa elämästäni.

Voikukat tuskin ovat kohtuuton haitta, nipottaja naapuri saattaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Jesse kirjoitti:

Isovanhempani kokeilevat aina saada työnnettyä minulle tavaroita, joita eivät tarvitse. Osa tavaroista on sinäänsä ihan käyttökelpoista, osa ei. Osaa en vain yksinkertaisesti tarvitse. Heillä on älytön hamstraamisen tarve, esim. kaikki valmisruokien muovikupit on säilöttynä kaappiin. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen omaisuuden ja materian suvussa säilyttämisen ajatukseen, on jälkipolville hieman raskas yhdistelmä. Ovat esimerkiksi kokeilleet työntää minulle jotain valtavaa putki-TV:tä, jota en tarvinnut, koska en katso käytännössä lainkaan TV:tä, ja kyseinen TV olisi vienyt suunnattomasti tilaa. Voivottelivat sitten, että pitää viedä kierrätykseen hyvä TV. Sain heiltä kerran muutettuani uuteen asuntoon vuodesohvan. Se oli kunnostettu pahveilla, ja vieterit pitivät aina kovaa ääntä, kun sille istui. Luovuin siitä sitten jonkin kierrätyskeskusostoksen yhteydessä, ja olin oikein tyytyväinen, että suostuivat siellä ottamaan sen ilmaiseksi. Ennen minulle dumppaamista isovanhemmat olivat yrittäneet myydä sitä lehti-ilmoituksella, ja pyysivät siitä muistaakseni 700 euroa, joka heidän laskelmiensa mukaan vastasi sohvan alkuperäistä hintaa joskus 90-luvulla. Joku oli tullut katsomaan, mutta ei ihme kyllä ostanut. Paremmassa kunnossa olevia saa kierrätyskeskuksista parilla kympillä. Muistavat sitten toki aina vierailujen yhteydessä mitä kaikkea minulle ovat antaneet, ja olettavat kai, että pitäisi olla kiitollinen. Joskus kokeilivat työntää minulle jotain kylpylähotellista mukaan otettuja mainostohveleita, ja kun sanoin, etten tarvitse, niin alkoi syyllistäminen, että enhän minä nyt sentään sukat jalassa ystävieni luona kävele ja likaa heidän lattioitaan. Tohvelit olivat kaiken lisäksi minulle liian pienet. Ei nyt siis sinällään kauhean härskiä, mutta varsin hankalaa.

voi voi miten pahat isovanhemmat. Kyllä minäkin surisin jos yksikään oisi mulle tarjonnu mitään....nyyh...

tää on tää Prinsessa sukupolvi joille ei edes ilmaislahja kelpaa, vaan se on pahuudenosoitus heitä kohtaan kun ei ole priimaa. Eikä he edes käsitä miksi sodanaikainen sukupolvi säilyttää kaiken,kun ovat joutuneet sota-aikana nälkäänäkemään ja olemaan kiertolaisena tai huutolaisena kerjuulla koko lapsuuden. No murheet ne on muurahaisellakin...

p.s. kierrätyskeskus ottaa ne "romut" ilmaisena jotka on ehjä ja jotka kelpaa myyntiin vielä eli on käyttökelposia. Risojen vienti sinne maksaa.

Niin, viimeisessä lauseessasi sen itse tiivistit: muille annetaan, jottei joutuisi maksamaan niiden poisviennistä.