Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!
15.05.2016 |
Itse voisin kirjoittaa näistä kirjan, jo kahden edellisen suhteen perusteella, mutta arkipäivää oli:
- Kaupasta kuitti miehelle, että näki kellonajan ja pääsi laskemaan paljonko aikaa kului matkaan ja jos edellisenä päivänä olin suoriutunut kaupasta 10 minuuttia nopeammin, niin olin käynyt toisen miehen luona.
- Tekstiviestinä piti lähettää sijainti tai valokuva paikasta missä olin, jos mies joutui lähtemään töiden takia toiseen kaupunkiin.
Kestin tätä kaikkea, koska olin hölmö ja luulin, että todistelemalla mies muuttuu ja alkaa luottamaan. Nyt tiedän, että mustasukkaisuus on sairaus, joka ei parane.
Kertokaa mihin olette nöyrtyneet?
Kommentit (3463)
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu.
- Sulki minut monesti riitojen yhteydessä vaatekomeroon etten enää karkailisi ikkunasta. Joskus olin siellä 5tuntia. Muistan vielläkin miten turvalliseksi olo muuttui kun ovi meni kiinni ja hullu siirsi tuolin oven eteen. Tiesin että saan olla monta tuntia rauhassa. Kerran piiloufduin alimpien hyllyjen alle ja vedin vaatteita eteen että jos se luulisi että karkasin sieltäkin ja saisin olla kauemmin rauhassa tai ettei ainakaan löytäisi jos tulisi sinnekkin riehumaan. Samalla kun minä istuin komerossa herra eleli normaalia elämää asunnossa ja välillä tuli ovelle kuuntelemaan anelenko päästä pois, siihen en koskaan nöyrtynyt, komerossa sai sentään olla rauhassa. Kun avasi oven oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
- Huijasi että on pettänyt minua monet kerrat ja kun uskoin ja itkin tuskissani,nauroi ettei ole todellakaan. En tiedä pettikö vai ei vielläkään.
- Jos vastustin syytöksiä tai puolustin itseäni= v**tuilin Jos olin hiljaa vaan = V**tuilin
- Kaverini ja sukulaiset olivat kaikki roskaa ja paskoja ihmisiä, silti eron tullen jokaiselle kertoi minun mukamas näin sanoneen.
Ja paljon muuta.
Puolitoista vuotta jaksoi minua kiusata kunnes pääsin pois. Kaikki kaverini vei mennessään ja vei luoton ihmisiin. Kellekkään en uskaltanut kertoa millainen hullu oli kun ei kukaan olisi uskonut kun minähän se hullu kaikkien silmissä olin. Piinasi vuosia jälkeenkin ja pilasi kaikki alkavat parisuhteet varoittelemalla uusia miehiäni hulluudestani. Vielä vuosi sitten soitteli öisin ja haukkui pystyyn jatkuvasti vaikka erosta 6vuotta aikaa. Vuoden olen käynnyt vasta terapiassa, koska alkuun en halunut edes miettiä tuota helvettiä. Olen vihdoin tavannut uuden miehen jolle uskaltanut kertoa asioista, eksä yrittänyt monet kerrat varoitella tätäkin miestä minusta. Onneski tämä uusi mies uskoo minua. Eksä kyllä yrittänyt ilmestyä tässä elämäämme, tuli muunmuassa baarissa muinamiehinä istumaan samaan pöytään ja yritti päästä samaan työpaikkaan uuden mieheni kanssa, mitä lie keksinyt nyt :( Saas nähdä koska eroon pääsee kun on niin pelottavan fiksu ja laskelmoiva kaveri ettei jää todisteita mistään. Välillä pelottaa oikeasti oman hengen puolesta mutta toivoa täytyy että tuo hullu nyt jättäisi lopulta rauhaan kun löysi juuri 6vuotta nuoremman tyttösen itselleen. Piinatkoon vaikka sitä välillä, Ikävää että pitää vaan odottaa uutta uhria tilalleen mutta muutakaan ei voi. Sairasta ja surullista.
Sun helvetti on ollut astetta pahempi versio mun helvetistä. Tai no, mun helvetti kesti pidempään, 4 vuotta, mutta ei sisältänyt tota komeroon lukitsemista tai pitkällistä vainoamista eron jälkeen, vaikka kovasti yritti pysyäkin mun elämässä ja kyseli onko mulla uutta miestä ja oli mustasukkainen.
Mutta noi kaikki muut on tuttua huttua, alasti rappukäytävään heittämiset, sukulaisten haukkuminen, kaikki...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten muutama muukin sanoi, niin itsellenikin kyllä tullut vähän ahdistava olo kun tätä ketjua on lueskellut muutamia päiviä. Ei tee kenellekään hyvää liikaa muistella ahdistavia ja inhottavia muistoja.
Eilen illalla tästä nykyisen mieheni kanssa keskustelin, totesin että on niin ihanaa kun hänen kanssaan ei ole tuollaista, mitä olen exän kanssa kokenut. Jos haluan lähteä ulos, niin hän toteaa "Ok, pidä hauskaa!" ja sillä selvä. Ei tarkistussoittoja, ei mustasukkaisia viestejä, ei hoputteluja kotiin, ei kyseenalaistusta että olenko oikeasti menossa sinne minne olen sanonut olevani menossa (eikä todellakaan mitään puhelinten tarkisteluita yms. vaan yksityisyys parisuhteessakin on selviö). Ja sama juttu tietty toisinpäin.
Ja arvatkaa mikä tässä on korneinta: hänen exänsä petti häntä, vieläpä monta kertaa. Mutta silti on niin täyspäinen ja suoraselkäinen mies, ettei ala mihinkään mustispelleilyihin "koska ex petti niin kaikki pettää!" (kuten nämä sairaat mustistyypit tekee). Ei, hänellä on asenne, että eletään tätä hetkeä eikä hän ala ketään vahtimaan tai epäilemään. Syytön kunnes toisin todistetaan, eikä hän haluaisi edes uskoa minun tekevän hänelle jotain niin paskamaista (kuten en todellakaan tekisikään).
Hemmetti, että on niin kiitollinen olo taas nykyisestä miehestä :')
Toisinaan tosin näen painajaista, että olen joutunut hänestä eroon ja takaisin yhteen sen hirviöexän kanssa.. On todella ahdistunut fiilis niinä aamuina.
T. Se, jonka ex tarkisti puhelimen viestilaskureita myöten
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea sanoa. Olen kirjoittanut tähän muutamia kertoja noita kokemuksia avioliitostani, olen se joka söi salaa narsistiksi epäilemältäni mieheltäni. Se on tämä peitelty rangaistus (hyväksynnän poisveto, kritiikki, palkinto ihanalla kohtelulla, kun taas tekee 'oikein)'. Niin hienovaraista, että miettii kuvittelenko ne kuviot vai onko totta. Mies kun tietenkin kiistää toimivansa siten ja sanoo, että olen yliherkkä ja omaan liikaa mielikuvitusta enkä ymmärrä huumoria.
Jotenkin hän ylittää normaalin koskemattomuuden rajat ja sekoittaa päätä. Kirjoitin tuon kommentin, että välillä pelästyn, että pystyykö mies lukemaan ajatuksiani vaikka tiedän, että se on järjetöntä.
Hän veti todella kovat haukkujaiset minulle pari vkoa sitten ja olen sen jälkeen yrittänyt muuttua paremmaksi. En siksi että pitäisin itseäni niin huonona vaan saadakseni suhteeseen rauhan taas. Luulisi että sellaisen jälkeen hän hyvittelisi tms, mutta ei, koska sehän oli vain totuus ja ansitsin kuulla sen. Ja nyt kun eilen pyysin häntä tekemään yhden jutun kotona ruokiin liittyen toisella tavalla (jottei kylmäjetju katkea), niin hän alkoi selittää, että minun täytyy oppia enemmän 'taipumaan ja antamaan periksi'.
Eli painaa päälle yhä lisää. Eikä huomioi millään niitä parannuksia, joita olen tehnyt sen haukkumisen jälkeen. Esim olen laihtunut hieman, kun kerroin, niin näytti tyytyväiseltä, mutta kommentoi ääneen vain lisävaatimuksen, että pitäisi treenata enemmän peppulihaksia. Olen ns suorittamisen kierteessä, jossa ei koskaan kelpaa ja se paljon energiaa ja ajatuskapasiteettia.
Tämä ketju auttaa näkemään kokonaisuuksia. Ilman näitä kommenttejanne varmaan en huomaisi, millaisella kuviolla mies nytkin on toiminut ja huomioni kiinnittyisi epäolennaisuuksiin. Olen huomannut, että fokukseni ei ole enää itsessäni vaan hänessä. Ja olen nyt siis alkanut havainnoimaan näitä eikä tilanne ole yhtä paha kuin jos olisi rietämätön siitä, mitä oikeasti on meneillään. Silloin tuntisi varmaan olevansa ihan suossa ja olisi paljon pahemmin sekaisin. Nyt sentään kypsyttelen mielessä jo eroakin.
Varmaan menee niin yleensäkin, että ensin ei tajua mitä tapahtuu ja vasta hyöhemmin, kun sen käsittää, alkaa miettiä suhteen päättämistä ja siinäkin menee aikaa. Paljon ehtii tapahtua alun ja eron välillä siis.
Eikö sua koskaan ole ihmetyttänyt että miksi se on aina sinä joka taipuu ja antaa periksi? Minun on vaikea käsittää etteikö joskus huomaisi että mies ei jousta koskaan. Etkö ole aiemmin ihmetellyt miksi et ole kelvannut sellaisenaan vaan sinun pitää laihtua ja treenata peppulihaksia?
Alunperinkin olen huonoitsetuntoinen suorittaja. Aika moni nainen on. Avaa esim mikä tahansa naistenlehti ja siellä on juttua toisensa perään, kuinka voi kehittää itseään eri osa-alueilla. Lisäksi mieheni osasi ekat vuodet esittää täydellistä, niin luonnollisesti olen kokenut, että minun pitäisi kohentaa itseäni, jotta kelpaisin niin täydelliselle miehelle, joka saisi uuden naisen silmänräpäyksessä ja minä luultavasti jäisin ikisinkuksi ilman häntä, kuten olin sitä ennenkin.
Tämä on upeimpia ketjuja palstalla aikoihin. Tosi rankka lukea, itku kurkussa joutuu välillä olemaan, mutta vertaistukena hieno. Kuten joku aiemmin sanoikin, niin tämä ketju on tehnyt tehtävänsä, jos yksikin uhri rohkaistuu pelastamaan itsensä pois tuollaisesta suhteesta.
Liikuttaa myös lukea tunnustuksia ja pohdiskeluja siitä, että joku tunnistaa sairaalloisia piirteitä myös itsessään. Tämä voi sysätä liikkeelle paljon hyvää. Vaikka kirjan tekisi "suomalaisesta mustasukkaisuudesta"
Voittopuolisesti tarinat ovat kertomuksia eksistä ja kirjoittajat saaneet perspektiiviä, näkevät miten sairas suhde olikaan, mutta seassa näyttäisi olevan muutama, joka elää suhteessa yhä. Jotkut tajunneet, että pois olisi päästävä. Joku vasta siinä vaiheessa, ettei tiedä kumpi on hullu ja kumpi sekaisin, kumpi on oikeassa, kumpi se sairas.
Yhtä asiaa toivonkin kaikilta: älkää pilkatko ja haukkuko näitä, jotka siinä helvetissä elävät! Muistattehan itsekin miten sekaisin pää oli, ei tiennyt itsekään mistä ovesta oli edes tullut. Juuri tuollaisiahan ne fiilikset olivat ja siihen päälle armoton häpeä siitä, että muut pilkkaisivat kun vain kuulisivatkin millaista paskaa on "tyhmänä" suostunut vastaanottamaan. Siis, ollaan nyt itse niitä hyviä lähimmäisiä toisillemme, jotka auttavat muita.
P.S. Kiitos moderoinnille. Ensimmäistä kertaa näin, että "jonoutettu" viesti ilmestyi sittenkin palstalle myöhemmin. Minun tekstini oli tuolla aiemmin, kerroin miten lopulta lähdin opiskelukavereiden ja näiden miesten auttamana ja pakkasin mukaan haarukatkin
Minun tarinani oli alunperin se, jossa potkijana oli jopa miehen sisko
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveä stoori tuossa yllä :o
Hirveää se oli elääkin ja käsitellä tänäpäivänä. Niin hyvin veti ekat puolivuotta ihanan miehen roolia ja muuttui sekuntissa täysin sairaaksi ja kaiken oli suhteen alussakin laskelmoinnut niin hyvin että mahdoton melkein oli päästä pois tuosta suhteesta vaikka itsekin tiesi sen sairaaksi. Onnistui saamaan minut eristettyä niin hyvin muista että tiesi ettei minua kukaan auttaisi enää siinä vaiheessa kun totuus paljastuisi minulle todellisesta luonteestaan. Ja tämän kaiken minulle itse myönsi. Tottakai kasvotusten ettei todisteita tämmöisen sanomisista vaan jäisi.
T. se joka komerossa istui
Minkä ikäinen olit, ku olit tuon kanssa? Melko nuori? Noin 20-vuotias?
Hei tuli mieleen, että miksi et ottaisi uutta puhelinnumeroa ja laittaisi sitä salaiseksi?
Asutteko pikkupaikkakunnalla, kun äijä on änkeämässä samaan työpaikkaan nykyisesi kanssa?
Hyvä, että nykyinen uskoo sua.
Juu 21 vuotias olin tuohon aikoihin. Olen tehnyt, soittelee tuntemattomista numeroista ja saa aina joltain ongittua numeroni, koska eihän kukaan tiedä miten paljon häntä pelkään ja millainen oikeasti on. On tosi ovela ihminen. Eikä tää nyt niin pieni kaupunki ole, se vaan haluaa pitää mua silmällä ja varmistaa ettei oma luonne paljastu. Onneksi ei sinne päässyt töihin ja antanut mun nyt muutoin olla rauhassa. Pelottavaa vaan tuommoinen kun ei koskaan tiedä mistä ilmaantuu paikalle ja mitä keksii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kas kun Sanomat ei ole vielä mainostanut palstaa tämän ketjun avulla Ilta-Sanomissa tai jossakin naistenlehdessään. Tästähän saisi hyvän jutun materiaalin.
Vierailija kirjoitti:
Kas kun Sanomat ei ole vielä mainostanut palstaa tämän ketjun avulla Ilta-Sanomissa tai jossakin naistenlehdessään. Tästähän saisi hyvän jutun materiaalin.
No itse en kyllä sitä haluaisi. Sen kerran kun uskaltaa näistä jutuista jossain avautua, niin uutisen takia se dorka löytöisi ja tunnistaisi itsensä, jonka jälkeen alkaa uusi vainoamisrumba kun "puhut musta pahaa pitkin nettiä, kostan saatana!!"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten muutama muukin sanoi, niin itsellenikin kyllä tullut vähän ahdistava olo kun tätä ketjua on lueskellut muutamia päiviä. Ei tee kenellekään hyvää liikaa muistella ahdistavia ja inhottavia muistoja.
Eilen illalla tästä nykyisen mieheni kanssa keskustelin, totesin että on niin ihanaa kun hänen kanssaan ei ole tuollaista, mitä olen exän kanssa kokenut. Jos haluan lähteä ulos, niin hän toteaa "Ok, pidä hauskaa!" ja sillä selvä. Ei tarkistussoittoja, ei mustasukkaisia viestejä, ei hoputteluja kotiin, ei kyseenalaistusta että olenko oikeasti menossa sinne minne olen sanonut olevani menossa (eikä todellakaan mitään puhelinten tarkisteluita yms. vaan yksityisyys parisuhteessakin on selviö). Ja sama juttu tietty toisinpäin.
Ja arvatkaa mikä tässä on korneinta: hänen exänsä petti häntä, vieläpä monta kertaa. Mutta silti on niin täyspäinen ja suoraselkäinen mies, ettei ala mihinkään mustispelleilyihin "koska ex petti niin kaikki pettää!" (kuten nämä sairaat mustistyypit tekee). Ei, hänellä on asenne, että eletään tätä hetkeä eikä hän ala ketään vahtimaan tai epäilemään. Syytön kunnes toisin todistetaan, eikä hän haluaisi edes uskoa minun tekevän hänelle jotain niin paskamaista (kuten en todellakaan tekisikään).
Hemmetti, että on niin kiitollinen olo taas nykyisestä miehestä :')
Toisinaan tosin näen painajaista, että olen joutunut hänestä eroon ja takaisin yhteen sen hirviöexän kanssa.. On todella ahdistunut fiilis niinä aamuina.
T. Se, jonka ex tarkisti puhelimen viestilaskureita myöten
Tää vois olla mun kirjoittama:)
Mun mies on maailman ihanin ja antaa mun elää omannäköistäni elämää, hälle tärkeintä on, että olen onnellinen. Kumpikaan emme ole mustasukkaisia, koska ei ole aihetta.
Osaan kyllä arvostaa miestäni suuresti ja olen kiitollinen, että löysimme toisemme.
Tavallinen, onnellinen arki tuntuu lähes epätodellisen ihanalta, kuin ois taivaassa, niin helppo ja kevyt olla:)
Eksäni oli ihan varma että petän häntä oman serkkuni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten muutama muukin sanoi, niin itsellenikin kyllä tullut vähän ahdistava olo kun tätä ketjua on lueskellut muutamia päiviä. Ei tee kenellekään hyvää liikaa muistella ahdistavia ja inhottavia muistoja.
Eilen illalla tästä nykyisen mieheni kanssa keskustelin, totesin että on niin ihanaa kun hänen kanssaan ei ole tuollaista, mitä olen exän kanssa kokenut. Jos haluan lähteä ulos, niin hän toteaa "Ok, pidä hauskaa!" ja sillä selvä. Ei tarkistussoittoja, ei mustasukkaisia viestejä, ei hoputteluja kotiin, ei kyseenalaistusta että olenko oikeasti menossa sinne minne olen sanonut olevani menossa (eikä todellakaan mitään puhelinten tarkisteluita yms. vaan yksityisyys parisuhteessakin on selviö). Ja sama juttu tietty toisinpäin.
Ja arvatkaa mikä tässä on korneinta: hänen exänsä petti häntä, vieläpä monta kertaa. Mutta silti on niin täyspäinen ja suoraselkäinen mies, ettei ala mihinkään mustispelleilyihin "koska ex petti niin kaikki pettää!" (kuten nämä sairaat mustistyypit tekee). Ei, hänellä on asenne, että eletään tätä hetkeä eikä hän ala ketään vahtimaan tai epäilemään. Syytön kunnes toisin todistetaan, eikä hän haluaisi edes uskoa minun tekevän hänelle jotain niin paskamaista (kuten en todellakaan tekisikään).
Hemmetti, että on niin kiitollinen olo taas nykyisestä miehestä :')
Toisinaan tosin näen painajaista, että olen joutunut hänestä eroon ja takaisin yhteen sen hirviöexän kanssa.. On todella ahdistunut fiilis niinä aamuina.
T. Se, jonka ex tarkisti puhelimen viestilaskureita myöten
Tää vois olla mun kirjoittama:)
Mun mies on maailman ihanin ja antaa mun elää omannäköistäni elämää, hälle tärkeintä on, että olen onnellinen. Kumpikaan emme ole mustasukkaisia, koska ei ole aihetta.
Osaan kyllä arvostaa miestäni suuresti ja olen kiitollinen, että löysimme toisemme.Tavallinen, onnellinen arki tuntuu lähes epätodellisen ihanalta, kuin ois taivaassa, niin helppo ja kevyt olla:)
Tämän ketjun ja niiden ahdistavien juttujen muistelun ansiosta muisti taas ihan erikseen sanoa nykyiselle miehelle kuinka paras mies hän on :)
Jos joku toimittaja todella tekee jutun näiatä, niin toivottavasti ei lainaa niin paljin yhdestä kirjoituksesta, että voi tunnistaa! Ja pitäisi muutella jotain tietoja ja vaikka yhdistellä eri tarinoista osia. Olen itsekin kirjoittanut niin yksilöidysti, että mies tunnistaisi heti, jos vaikka vain osia julkaisisi. Toivottavasti sanomalla on vastuuta tällaisessa asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain lähteä tunniksi kavereiden luo, ja kännyn herätyskello pantiin hälyttämään kun on aika lähteä kotiin. Pähkähullua. Tyyppi jäi aika pian tuon jälkeen koska alkoi syljeskellä päälleni baarin edessä kun en lähtenyt hänen mukaansa. Piti kraivelista kiinni ja räki päin naamaa. Sen jälkeen en ole vaihtanut sanaakaan, se oli siinä.
Näiden keinot ovat niin uskomattoman monet. Mä en tiennyt näin sairaita olevan olemassakaan ennen kuin näin sen omin silmin. Se oli mun syy, miksi en lähtenyt aikasemmin. Kun lähdin nii lähdin ensimmäisestä kerrasta kun sain turpaani. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo niin sekaisin ja manipuloitu, että se oli jo silloin uskomattoman vaikeaa. Jossakin hämärän rajamailla tajusin kuitenkin että mies oli lyönyt, mikään mitä olin tehnyt tai mitä se yrittää sanoa, ei muuta sitä tosiasiaa et se oli hakannut mua. Suhde oli kestänyt kaksi vuotta ennen tota ekaa fyysistä väkivaltaa, ja jo silloin suuri osa musta olisi halunnut jäädä, mutta pakotin itseni lähtemään. Tuollaisessa suhteessa ihminen lakkaa käyttäytymästä normaalisti. Sairas suhteen osapuoli sairastuttaa toisenkin. Tuon suhteen jälkeen otin kauan aikaa selvää siitä mitä mulle oli oikein tapahtunut, niin sairasta se oli. Ja jälkeenpäin sen kaiken vasta ymmärtää, mäki olin vaan jälkiviisas, mutta suhteen aikana luulin että se ex oli normaali.
Sit tuollaiset ihmiset pyrkii tuntemaan sen poika-/tyttöystävän just mahdollisimman hyvin. Se auttaa vetämään oikeista naruista ja manipuloimaan. Tää on yleensä eka asia mitä ne tekee. Mun ex ei ollut mitenkään liian ihana, et oisin osannut siitä alkaa epäileen mitään. Se oli vaan tosi kiinnostunut musta, halus tuntee mut läpikotaisin, niin kuin mä myös sen, ja ajattelin vaan että sitähän varten parisuhteet ovat. Ajattelin myös että mä en oo johdateltavissa, ja oli hankalaa myöntää itelle että olin mä sittenkin ollut. Mutta jos se tuntee sut, sitä helpompi manipuloida.
On myös kamalaa ymmärtää mihin on joutunut. Sen haluaa kieltää ennen ku on valmis kohtaamaan asian. Se tulee ihan luonnostaan. Suhteen päättymisen jälkeen elin pari kuukautta ihan sumussa. Vaikka ex oli ollut väkivaltainen mua kohtaan, ajatuksissani tartuin kuitenkin kaikkeen hyvään mitä meillä oli ollut. Vasta paljon jälkeenpäin ymmärsin ettei mikään siitä ollu aitoa.. Usein noiden persoona on tosi kaksijakoinen.
Tuo suhde oli mun eka. Mulla ei ollu mitään vertailukohtaa edellisiin suhteisiin, ja olin elänyt lapsuuden yksinhuoltajan lapsena. En tiennyt millaista sen ois pitäny olla. En tiiä oisko siit ees ollu mitään hyötyä, koska väkivaltaan asti luulin eläväni normaalissa parisuhteessa. Eron jälkeen minulla oli tosi kauan paha olla. Vasta kun olin saanut exään etäisyyttä, ymmärsin että en ollut normaali ja niin kuin olin ennen ollu. Vasta sillon ymmärsin kuinka paljon ex oli mua manipuloinut, ja sittenki se tapahtu hitaasti.
Jatkuu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuu:
Löysin kuitenkin vertaistukea netistä. (Vertaistuki on paras tuki!) Kaikki tieto parisuhdeväkivallasta pelasti mut. Ymmärsin monia sen harrastaman sumutuksen keinoja, joiden olin siihen asti luullut olevan vaan välittämisen näyttämistä. Esimerkiksi se soitti aina jos olin jossain ilman sitä ja kysy et onhan kaikki hyvin ja halusin vaan kertoa että oli ikävä.. Ja missä oot. Kun tulin takas sen luo se sano aina että se haluis et viettäisin enemmän aikaa sen kaa, ja siitä tuntu että se on yksinäinen. Joskus se jopa itki ton takia. Esim tolla tavalla just se tiesi että mua on helpointa manipuloida esittämällä säälittävää. Alan heti tuntea myötätuntoa toista kohtaan. Tolla tavalla se sai mut jäämään monesti sen luo.
Monet mun kokemasta manipuloimisesta ja henkisestä väkivallasta on sellasta, että en osaa kertoa siitä. Vasta kun nään sen manipuloimisen/henkisen väkivallan muodon kirjoitettuna johonkin niin osaan sanoa että tota se teki. Häpeä väkivaltaisissa suhteissa on myös todella suuri. Kun ymmärsin mitä mulle oli tapahtunut niin mua hävetti tosi paljon. Se on kummallista koska sen sairaanhan pitäisi hävetä. Mä en tehnyt mitään väärää ja mun ainoa moka oli uskoa toisesta hyvää. Olin siihen mennessä aina uskonut ja aina kaikki muut oli käyttäytynyt hyvin mua kohtaan.
Usein noi myös alottaa sen väkivallan asteittain. Samalla tavalla ku pedofiilit testaa et kuinka pitkälle ne voi mennä, ja koituuko siitä seurauksia. Ex varmaan luuli että olisin ollut tarpeeks huonossa kunnossa sen ensimmäistä lyöntiä varten.. Usein noista on myös vaikea päästä eroon. Mulla on vieläkin lähestymiskielto tolle exälle, koska eron jälkeen se alko vainoamaan.
Täs on vaan pieni osa kaikesta. Kiitti kaikille jotka on kertonut omia kokemuksia! Vertaistuki auttaa eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin itse nuorena ihan hirveä ja on varmaan aika lähellä, etten päätynyt yhtä sairaaksi kuin jotkut täällä kuvaillut tapaukset. Väkivaltainen en ikinä ollut, mutta varsinkin ensimmäistä poikaystävää kohtelin ajoittain todella rumasti: yritin kontrolloida hänen tekemisiään, syyllistin tarkoituksella, tekoitkin jos ei suostunut tekemään mitä halusin ja olin mielettömän mustasukkainen koska pelkäsin hylkäämistä ihan hulluna. En sentään genitaaleja haistellut tai ottanut aikaa kauanko kaupassa menee, mutta ehdottomasti epänormaalia käytöstä kuitenkin. Häpesin aina kauheasti toimintaani, mutta tunsin myös jotain sairasta tyydytystä kun sain tahtoni läpi. Hänen edellinen tyttöystävänsä ennen minua oli vielä ilmeisesti melko samanlainen tapaus, joten olen todella pahoillani että hän joutui kokemaan (ainakin) kaksi epätervettä suhdetta, ei olisi sitä millään lailla ansainnut.
Onneksi olen sittemmin saanut mieltäni kasaan sen verran, että olen jotakuinkin normaali henkilö, mutta riitatilanteissa saa tosissaan taistella välillä sen kanssa ettei se vanha syyllistä-itke-hyökkää-manipuloi-alenna -malli iske päälle, vaan että pystyy kertomaan miltä joku asia itsestä tuntuu ja oikeasti myös kuuntelemaan sitä toista, eikä vaan puhista siinä oikeudentunnossaan. En tiedä, oliko tämä oikea kirjoitus tähän ketjuun, mutta kirjoitin nyt kuitenkin ainakin edes osittain aiheeseen liittyen.
Miksi käyttäydyit noin? Tai siis mistä tuollainen on alkujaan lähtöisin? Hankala ajatella että normaalin elämän elänyt käyttäytyisi sairaan mustasukkaisesti ja kontrolloivasti.
En osaa tarkalleen sanoa miksi, muuten kuin että pelkäsin hirveästi että hän löytää jonkun toisen ja hylkää minut, ja se ilmeni tuollaisena käytöksenä. Lapsuuteni oli melko rikkinäinen, molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja ja asuin kaksin isäni kanssa äidin muutettua muualle, väkivaltaisen ja äitiä h*orittelevan miehen kanssa asumaan. Äidillä vieraillessa piti pelätä väkivaltaa (minua ei hakattu, mutta aikuinen riehuva mies oli silti pelottavaa lapselle) ja juopporemmien ördäämistä aamutunneille samalla kun yritin nukkua sohvalla ja välillä lohdutella äitiä kun hänellä oli taas musta silmä. Minua myös kiusattiin koulussa ja ne vähät kaverit kääntyivät aina välillä minua vastaan ja olivat vastamatta puheluihini ja yhdessä haukkuivat minua. Ihan "normaalia" elämää ei ollut siis takana. Mikään syy tuo menneisyys ei tietenkään ollut kohdella seurustelukumppania niinkuin kohtelin, mutta kai sieltä jotain käytösmalleja ja vinoumia voi löytää. En tiedä onko joku vastaava menneisyys yleistä näiden täälläkin kerrottujen tarinoiden takana, mutta olen samaa mieltä että hankala ajatella että joku normaalin elämän elänyt käyttäytyisi niin.
Täällä on pohdittu sitäkin miksi suhteeseen jäädään, jos yhä uudelleen sairaat kuviot toistuvat.
Minulla se ainakin toimi niin, että oikesti "unohdin" aina edellisen kerran, kun miehellä koitti se katumuksen ja anteeksipyytelyn aika. Hän itki aidosti omaa pahuuttaan, silitteli ja heijasi minua kuin pikkulasta ja kertoi miten ole ihaninta mitä hänellä on koskaan ollut. Pahoitteli niin hirveästi, että oli saattanut haukkua sillä tavalla tai jättää pulaan lasten kanssa ja ja ja.. Minäkin itkin katkerasti ja otin hellyyden vastaan lohduttuneena ihan kuin pikkulapsi. Sitten oli hyvä nousta jaloilleen ja unohtaa menneet, aloittaa alusta.
Unohdin, mies unohti, hetken aikaa idylli kukoisti ja teimme yhdessä kaikkea kivaa. Mökkeilimme ja pelasimme noppapelejä, kokkailimme, leikimme lasten kanssa. Kunnes hitaasti kaikki taas lähti kärjistymään uudelleen. Aloin hiipiä varpaisillani aamuisin, että saisin lähteä rauhassa miehen heräämättä. Palasin kotiin valmiina täyttämään kaikki toiveet, että hyvä fiilis pysyisi yllä. Ja kun kaikki sitten meni pieleen, syytin itseäni taas jostakin, viilasin kuntoon jotakin piirrettä itsessäni, ja silti kaikki taas levisi.
Mutta jotenkin ajattelin, että "ei meillä ikinä sentään näin kamalaa ole ollut, tämä oli joku hetkellinen häiriö". Tai että saattoi olla muisto jostakin, mutta se ei tuntunut miltään, ihan kuin joku muu olisi sen kokenut. Ja kohta taas itkettiin ja hyviteltiin. Sama kuvio yhä uudestaan ja unohdin yhä uudestaan.
Tai niin luulin. Ei alitajuntani eikä kehoni unohtanut. Noihin aikoihin varmaan lähti kehittymään persoonan jakautuminen siten, että yksi osa otti vastaan ja piilotti nuo kokemukset, toinen osa toimi arjessa eikä muistanut mitään kokemaansa. Koin ensimmäisiä kertoja epätodellisia "ruumiistairtaantumisia" ja epätodellisia puuskia. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt nuo psykiatrian kautta.
Tätä satoa olen saanut sitten korjata myöhemmin elämässä, kun panattuja kokemuksia alkoi olla jo liikaa, eikä mieli enää pystynyt toiminaan yhtenä kokonaisuutena, vaan jaettuina paloina irrallaan toisistaan.
Mutta niitähän saattaa tarvita menkkoihin..
13-vuotias kirjoitti:
Mutta niitähän saattaa tarvita menkkoihin..
Meinaan siis e-pillereitä
Haluan että jokainen tätä ketjua lukeva lupaa tuleville lapsilleen sanallisesti opettaa, että lyömisen, uhkailun, kontrolloinnin yms suhteen täytyy parisuhteessa olla nollatoleranssi ja toki elää myös itse sen mukaan. Kyllähän niitä ihmetarinoita aina on, että joku parantaa tapansa, mutta ne taitaa olla oikeasti valitettavan harvassa.
Älkää tuudittautuko siihen että pelkkä hyvä koti antaa sopivan mallin, opettakaa tämä lapsillenne ääneen. Omat porukat teki näin hyvän parisuhdemallin lisäksi (kunnioittivat ja rakastivat toisiaan nahisteluista huolimatta), ja veikkaan että se on isoin pelastava tekijä.
Opettakaa myös lapsianne rakastamaan itseään ja tähdentäkää että yksinkin pärjää mainiosti. Älkää tahattomasti tuputtako mitään "sitten kun löydät miehen/naisen ja perustatte perheen iässä x" -mallia. Liian moni pelkää yksinoloa ja jää senkin takia oikeasti ihan hirveään suhteeseen.
Alue: Aihe vapaa
Eikö sua koskaan ole ihmetyttänyt että miksi se on aina sinä joka taipuu ja antaa periksi? Minun on vaikea käsittää etteikö joskus huomaisi että mies ei jousta koskaan. Etkö ole aiemmin ihmetellyt miksi et ole kelvannut sellaisenaan vaan sinun pitää laihtua ja treenata peppulihaksia?